@Punamusta mä haluan kertoa sulle tarinan sisusta ja selviytymisestä, mutta aloitan kuitenkin sillä tärkeimmällä sanottavallani.
Sä olet spesiaali, sä olet rakastettu, sun elämäsi ei ole merkityksetön. Jos vain tietäisitkin, miten moni tälläkin palstalla olevista lukee sinun viestejäsi ja ajatuksiasi ihaillen. Älä anna pimeydelle valtaa, vaan taistele takaisin kohti valoa. Mä tiedän että sä pystyt siihen, mutta kaikista tärkeintä on että et jää jumiin oman pääsi sisään taistelemaan sotaasi yksin.
Jonkinlainen vakituinen hoitosuhde esim. psykoterapian tai nuorisopsykologin muodossa voisi kenties avata sun pään sisäisiä solmuja ja auttaa taisteluissa demoneita vastaan, jotka ovat päässeet voitolle. On hyvä että tiedostat pohjakosketuksen tapahtuneen ja toivon että löydät motivaation, uskon ja tahtotilan lähteä sieltä sieltä pimeästä kuopasta uuteen nousuun.
Oma tarinanikaan ei ole mitenkään helppo.
@Uleåborgir tuossa sanoi edellisellä sivulla että hänellä oli parikymppisenä samankaltaisia fiiliksiä kuin sulla, mutta ei kuitenkaan hallusinointia tai psykoottisuutta. Minä itse olen kokenut nuo molemmat.
Olin juuri täyttänyt 22 vuotta kun vuotta aiemmin karille ajautunut aikuisiän ensimmäinen "nuori romanssi" jätti minut haikailemaan, takertelemaan menneeseen ja obsessoimaaan josta kusta, kenet mun olisi pitänyt jättää taakseni ja päästää irti jo aikoja sitten.
Olin hiljattain päässyt kesälomille amiksesta ja vaikka en sitä tietenkään silloin itse huomannut, aloin heti kesäkuussa käyttäytymään maanisesti ja käytännössä nukuin sellaisia parin tunnin yöunia sekä pakenin epämukavia ajatuksia kaikenlaisella oheistoiminnalla ja liikunnalla.
Tilanne alkoi kärjistyä vakavaksi joskus kuun lopulla, kun kuuntelin huoneessani musiikkia ja luulin nähneeni enkelin. Se oli mun ensimmäinen hallusinaatio jota pelästyin todella pahanpäiväisesti. Aloin lopulta kuvittelemaan että minulla ja tällä ihastuksellani on telepaattinen yhteys ja jos ajattelen jotain ääneen, hän pystyy ehkä kuulemaan ajatukseni.
Yhtenä iltana olin sitten jo täysin lukossa ja niin ahdistunut, että loin päässäni sellaisen harhakuvitelman, että maan päältä loppuu pian happi ja me kaikki kuolemme. Menin saunaan ja otin mukaan lasillisen viiniä. Tuo oli kriittinen mutta samalla pakollinen virhe. Tuon jälkeen lysähdin olohuoneen sohvalle ja vajosin hetkeksi koomalta tuntuneeseen sulkutilaan.
En pystynyt liikkuttamaan raajojani, saanut kunnolla silmiäni auki tai puhumaan mitään, mutta kuulin kaiken, sen kun mutsi soitti 112 ja itki vuolaasti vierelläni. Tokenin yllättäen saman tien kun ensihoitohenkilökunta saapui paikalle. Veriarvoni olivat lähes tulkoon normaalit, olin vain kokenut vahvan psyykkisen shokin enkä ollut siksi aivan tässä maailmassa.
Minut vietiin Haartmanin sairaalaan, josta mulle annettiin itsehoito-ohjeet sekä ketipiaania jotta saisin edes nukutuksi. Tiesin että tuo oli se sama lääke, joka sai mut 18-vuotiaana päästäni aivan sekaisin ja hautomaan itsemurhaa, mutta olin kai liian turta ja ymmälläni joten tottelin lääkärin neuvoja.
Nukuin seuraavan yön huoneeni sohvalla ja seuraavana päivänä oloni oli entistä kiihkoisampi ja käyttäydyin jälleen aggressiivisesti sekä puhuin sekavia. Huusin faijalle täyttä kurkkua, niin että sain hänet anelemaan sormet ristissä armoa. Silloin tajusin vihdoin tarvitsevani apua. Sanoin jota kuinkin: "Iskä, mä oon ihan sekasin ja mä tiedän että jos mä oon kotona mä sekoon vaan entistä pahemmin. Mun on päästävä johonkin."
Ja sitten mentiin takaisin Haartmanin päivystykseen ja avauduin siellä itse olostani sekä pyysin pääseväni hoitoon. Mulle annettiin mieltä tasaava psykoosilääke kunnes lopulta hyppäsin lanssiin ja mut vietiin Auroran sairaalaan laitoshoitoon. Mun pelkotilat jatkui useamman päivän vielä sielläkin ja luulin etten selviä. Yksi päivä mun teki mieli suorittaa itsemurha hyppäämällä ikkunasta alas, mutta luojan kiitos se oli noissa laitosolosuhteissa tehty käytännössä täysin mahdottomaksi.
Mun vanhemmat tuli vierailemaan mun luona siellä viikon aikana pari kertaa. Toisella kertaa toivat mulle syötäväksi mansikoita ja mukanaan uusia puhtaita vaatteita. Mun vanhemmat eivät hylänneet mua edes sinä hetkenä, kun luulin olevani parantumattomasti hullu. Ajatus siitä saa minut lähes tulkoon vuodattamaan kyyneleitä.
Pääsin viikon jälkeen kotiin jatkamaan toipumista, kun Auroran hoitokunta tiedosti että kotioloni ovat hyvät ja mieleni oli tasoittunut riittävästi etten kirjaimellisesti ajatellut enää haluavani hypätä ikkunasta varmaan kuolemaan. Tuosta alkoi pitkä toipuminen. Välillä tuli takapakkia ja pelko psykoosin uusiutumisesta. Pahimmillaan tuo oli vuodenvaihteessa 2018 kun luulin olevani valmis aloittamaan elämäni uudelleen ilman psykoosilääkettä.
Eihän siitä mitään tullut, olin päivä päivältä ahdistuneempi, vihaisempi sekä enemmän omissa kuvitelmissani sekä mieleni fiksaatioissa. Lopulta tajusin onneksi itse, että mun on jatkettava vielä lääkitystäni ja niinpä annostustani nostettiin jälleen hetkellisesti.
Oon mä käynyt sen jälkeenkin pari kertaa melko syvällä, toivoen haihtuvani ilmaan. Tuosta mun psykoosijaksosta on kulunut tässä kuussa tasan viisi vuotta, jota pidetään yleisesti minimi toipumisaikana psykoosin sairastaneelle. Tänä vuonna mä olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani kotona omassa kehossani. En katso enää itseäni peilistä toivoen että olisin joku muu enkä odota että joku muu tulisi pelastamaan mut. Pelastin jo itse itseni, useammin kuin kerran.
Tiedostan silti kuuluvani koko loppuelämäni psyykkisten sairauksien riskiryhmään, kerran olen psykoosin sairastanut ja näyttäytynyt maailmalle hulluna sekä kadottanut oman peilikuvani. Se pitää mut nöyränä ja varpaillani. Muistan että olen ihminen ja rikkoutuvainen, kuten herkin lasi.
Kerroin tämän tarinan osittain siksi, että psykoosi on yksi vakavimpia psyykkisiä tiloja ja olen selvinnyt siitä. Olet
@Punamusta mahtava tyyppi ja teet tämän maailman rikkaammaksi olemassaolollasi. Mä toivon, että sun tai kenenkään muun ei tarvi hakea pohjakosketusta maanisen psykoosin kautta. Toivon sen sijaan, että lukiessasi näitä meidän palstatovereidesi selviytymistarinoita voimaannut ja ennen kaikkea, haet apua.
Avun pyytäminen ei ole häpeä. Se on vahvin ja rohkein päätös mitä syvyyksissä oleva ihminen voi elämälleen tehdä. Ja monelle se yksi soitto on lopulta se pelastusrengas ja toivon ankkuri. Pysy vahvana, sä selviät huomiseen, ja ensi viikkoon, ja vielä vuosia eteenpäin! Voimia, rakkautta, halaus ja paljon tsemppejä Valtteri. Sä olet huippujätkä, ainut laatuaan.
edit: tägäsin väärän henkilön.