Tuntuu siltä, että suomalaiset ovat aina kiintyneet poikkeuksellisen paljon urheilijoihin, jotka ovat menestyessään antaneet oman persoonansa näkyä tekemisessään ja / tai toimineet omien arvojensa mukaan. Esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa Mika Myllylän, Janne Ahosen, Seppo Rädyn, Kimi Räikkösen, Mika Häkkisen ja Matti Nykäsen. Räikkösestä ja Ahosesta voisi ehkä jossakin mielessä sanoa, että he juuri eivät ole antaneet persoonansa näkyä julkisuudessa, mutta he ovat puolestaan toimineet arvojensa mukaan ja katsoneet, että heidän henkilökohtaiset asiansa eivät kuulu medialle ja julkisuudelle pätkääkään. Nykäsen, Rädyn, Myllylän ja Häkkisen haastatteluista sai taas aina kuvan, että he eivät vedä mitään roolia mediassa, vaan ovat siellä juuri semmoisia, kuin ovat muutenkin. Omilla tavoillaan aitoja persoonia, jotka eivät mediajargonia edes halunneet / halua hallita.
Koska elin lapsuuteni 80-luvulla, Matti oli minulle Jari Kurrin ohella suurin urheilusankari. Siksi hänen kuolemansa koskettaa, vaikka hänen elämäntavat huomioiden se ei lopulta suuresti yllätä.
Kun Matilla ei elämä ollut hallussa urheilu-uran jälkeen ja osin sen aikanakaan, kirjoitettiin hänestä paljon paskaa mediassa. Pitkälti omasta syystään, mutta osin myös syyttäkin. Matista tuli jossakin määrin kansakunnan narri, jonka edesottamuksista haluttiinkin lukea. Mutta keskusteluissa ihmisten kanssa heijastui kuitenkin aina se, että Matin toivottiin saavan viimein rauhan itsensä ja elämänsä kanssa. Hänelle välillä naurettiin, hänen puolestaan oltiin milloin iloisia, milloin surillisia ja hänelle oltiin välillä vihaisia. Kyllähän tuo välittämiseltä kuulostaa.
Viimeisinä vuosina tuntui, että jonkinlaisen tasaisuuden ja seesteisyyden hän viimein onnistuikin saavuttamaan, vaikka kokonaan korkki ei mennytkään kiinni. Jos ja toivottavasti kun näin oli, niin hän sen tuon kaiken turbulenssin ja paskan jälkeen ansaitsi. Olisi vain suonut, että sitä olisi jatkunut pidempäänkin.
Rauhaisaa lepoa, Matti!