Jatkoajan leffakerho

  • 2 294 205
  • 11 921

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Vuosi sitten tein uudenvuodenlupauksen, että yritän laajentaa katsantokantaa ja nähdä vuoden aikana elokuvia mahdollisimman monesta eri maasta. 25 maata otin tavoitteeksi, ja nyt vuoden vaihtuessa totesin maita kertyneen kaikkiaan 33. Näillä mentiin:

Suomi: Järven tarina
Ruotsi: Sound of Noise
Norja: Ragnarok
Tanska: The Guilty (Den skyldige)
Islanti: Under the Tree (Undir trénu)
UK: The Great White Silence
Irlanti: Zardoz
(Länsi-)Saksa: The Head (Die Nackte und der Satan)
Ranska: The Big Bad Wolf and Other Stories (Le grand méchant renard et autres contes...)
Espanja: Count Dracula's Great Love
Italia: Tenebre
Kreikka: Pity
Belgia: Gangsta (Patser)
Alankomaat: Kill Switch
Sveitsi: Elämäni kesäkurpitsana (Ma vie de Courgette)
Tsekki (Tsekkoslovakia): Valerie and Her Week of Wonders (Valerie a týden divu)
Unkari: Jupiterin kuu (Jupiter holdja)
Venäjä: Kamchatka Bears. Life Begins
Viro: The Manslayer/The Virgin/The Shadow (Mehetapja/Süütu/Vari)
USA: All the President's Men
Kanada: Bon Cop, Bad Cop
Meksiko: The Similars (Los Parecidos)
Argentiina: Wakolda
Brasilia: Good Manners (As Boas Maneiras)
Chile: Fantastinen nainen (Una mujer fantástica)
Australia: Walkabout
Uusi-Seelanti: Waru
Japani: Kohti valoa (Hikari)
Kiina: The Precipice Game (Mo lun)
Hong Kong: The 36th Chamber of Shaolin (Shao Lin san shi liu fang)
Filippiinit: Future Hunters
Pakistan: Dracula in Pakistan (Zinda Laash)
Pohjois-Korea: Pulgasari

Listassa siis yksi leffa per maa, tietenkin monesta maasta tuli nähtyä useampiakin elokuvia, USA:sta ja Suomesta tietysti eniten.

Monta maata ja kiinnostavia leffoja. Muutaman olisit vielä helpolla saanut, esim. kehuttu (ja vähän yliarvostettu) puolalainen Cold War pyöri teattereissakin. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava vuosikokeilu!

Minä puolestani tein ennätyksen kategoriassa "vanhin elokuvaensi-ilta", kävin katsomassa Witchfinder Generalin (1968) elokuvateatterissa jossa se oli ensimmäistä kertaa sitten ilmestymisensä. 50 vuotta on aika pitkä aika päästä elokuvateatteriin asti Suomessa, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Monta maata ja kiinnostavia leffoja. Muutaman olisit vielä helpolla saanut, esim. kehuttu (ja vähän yliarvostettu) puolalainen Cold War pyöri teattereissakin. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava vuosikokeilu!
Löytyisihän noita, Etelä-Korea, Intia ja Indonesia ainakin oli tarkoitus vielä saada listalle, mutta oli vähän kiireitä tässä viimeisillä viikoilla niin jäi katsomatta.

Minä puolestani tein ennätyksen kategoriassa "vanhin elokuvaensi-ilta", kävin katsomassa Witchfinder Generalin (1968) elokuvateatterissa jossa se oli ensimmäistä kertaa sitten ilmestymisensä. 50 vuotta on aika pitkä aika päästä elokuvateatteriin asti Suomessa, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Lasketaanko Loud Silents -mykkäelokuvafestivaaleilla esitetty The Great White Silence vuodelta 1924? Tuskin on aikaisemmin Suomessa esitetty.
 

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Löytyisihän noita, Etelä-Korea, Intia ja Indonesia ainakin oli tarkoitus vielä saada listalle, mutta oli vähän kiireitä tässä viimeisillä viikoilla niin jäi katsomatta.


Lasketaanko Loud Silents -mykkäelokuvafestivaaleilla esitetty The Great White Silence vuodelta 1924? Tuskin on aikaisemmin Suomessa esitetty.

Festivaaliesiintymisiä ei perinteisesti ole laskettu, teatterikierros vaaditaan. Muuten olisi ollut kyllä suht pitkä viive elokuvan valmistumisen ja Suomen ensi-illan välillä.

Itse katsoin ihan kotioloissa The Phantom Of The Operan vuodelta 1925 ensi kertaa, tämä Lon Chaneyn tähdittämä klassikko oli jostain syystä jäänyt katsomatta aiemmin. Se lienee vanhin vuonna 2018 katsomani elokuva, vaikka pari muuta vanhaa mykkistäkin tuli katsottua. Hyllyssä on vielä katsomatta ruotsalainen kauhu/dokumenttiklassikko Häxan vuodelta 1922, jonka sain joululahjaksi.
 

Buster

Jäsen
Leffoja tuli viime vuonna katsottua yhtä paljon kuin sitä edeltävänäkin ja eilen vuosi lopetettiin katsomalla Bob Dylan -dokumentti No Direction Home. Tänä vuonna olisi tarkoitus alkaa hiljalleen purkamaan vanhojen kotimaisten elokuvien vyyhtiä, kun nyt on Suomi Filmin, Suomen Filmiteollisuuden ja Fennadan kokoelmat hyllyssä. Vuodenvaihteen jälkeen piti aloittaa, eli tänään, mutta taidan lykätä vielä hieman edemmäs tulevaisuuteen. Samalla olisi tarkoitus alkaa yli viiden vuoden pallottelun jälkeen pitää fyysistä elokuvapäiväkirjaa, johon voisi katsoessa raapustella, mitä mieleen tulee. Aloitin sen jo joskus jälkikäteen tietokoneelle kirjoitellen, mutta sehän jäi nopeasti kesken. Olisi mukava niitä huomioita jälkikäteen pläräillä ja monella muullakin tavalla tulee olemaan hyödyksi. Toisaalta tuollainen auttaa keskittymään elokuvaan ihan eri tavalla, mutta vastaavasti se myös voi tukahduttaa tunnetta ja immersiota.

Innostuneena katsoin itsekin, että kuinka monesta eri maasta menneenä vuonna tuli elokuvia tiirailtua:

Australia: Upgrade
Belgia: The Racer and the Jailbird
Bulgaria: Boyka: Undisputed IV
Chile: Fantastinen nainen
Espanja: Veronica
Etelä-Korea: Burning
Filippiinit: From What Is Before
Hong Kong: New Police Story (2004)
Indonesia: The Night Comes for Us
Irlanti: The Siege of Jadotville
Islanti: I Remember You
Iso-Britannia: Journeyman
Israel: Zero Motivation
Italia: Paholaisen naamio, Mario Bava (1960)
Japani: One Cut of the Dead
Kanada: Goon: Last of the Enforcers
Kreikka: Suntan
Libanon: The Insult
Liettua: Santa
Kiina: Angels Wear White
Meksiko: Roma
Norja: What Will People Say (Mitä meistä puhutaan)
Puola: Cold War
Ranska: Cherbourgin sateenvarjot, Jacques Demy (1964)
Ruotsi: Ajomies, Victor Sjöström (1921)
Saksa: Viiru ja Pesonen 3 - Viiru muuttaa (Kaikki lasketaan?)
Suomi: Juice
Tanska: The Guilty (Den Skyldige)
Thaimaa: Bad Genius
Turkki: The Wild Pear Tree
Unkari: On Body and Soul
USA: How The Grinch Stole Christmas!, Chuck Jones (1962)
Uusi-Seelanti: Bad Taste, Peter Jackson (1987)
Venäjä: Loveless
Vietnam: The Housemaid
Viro: Tallinnan pimeys, Ilkka Järvi-Laturi (1993)

Eli 36 elokuvaa ja yhtä monta maata. Pääosa tietysti kotimaisia, joissa mentiin yli sadan ja erityisesti amerikkalaisia, joita oli vielä enemmän.

Tänä vuonna tuli imdb:hin ladottua kymppia mainiolle dokumentille Human (2015), Victor Sjöströmin huikealle mykkäklassikolle Ajomies, Jacques Demyn loistavalle musikaalille Cherbourgin sateenvarjot, jota säesti Michel Legrandin ikoninen musiikki. Viimeisenä täydet pisteet tuli Mr. Beanin televisiosarjalle.

Varmaankin parhaat tänä (siis viime) vuonna näkemäni elokuvat olivat Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, unkarilainen On Body and Soul, Luca Guadagninon Call Me By Your Name, Paul Schraederin First Reformed ja Pixar-animaatio Coco. Ehkä kuitenkin sellainen täysosuma jäi tältä vuodelta omalta kohdaltani puuttumaan. Mieleen jää tältä vuodelta myös joukko loistavia nuorisoelokuvia kuten Love, Simon ja erityisesti Eight Grade, joka on sillä saralla yksi kaikkien aikojen parhaimmistoa.

Ja tietenkin täytyy myös muistaa uudenlaisen tarinankerronnan ja editoinnin taidonnäyte Searching, joka ei ole ihan ensimmäinen lajiaan, mutta onnistuu ylivoimaisesti parhaiten. Mielenkiinnolla myös odottelen, miten Gotham Independent Film Awardin voittanut The Rider menestyy Oscar-kilvassa. Aiemmat kyseisen pystin voittaneet elokuvat ovat Call Me By Your Name, Moonlight, Spotlight, Birdman ja Inside Llewyn Davis. Toisaalta tämä Chloe Zhaon itseään näyttelevillä amatööreillä varustettu The Rider on sen verran epätavanomainen Oscar-elokuva, että se voi hyvinkin kokea Inside Llewyn Davisin kohtalon ja jäädä kokonaan vaille ehdokkuuksia. Zhaohan on jo kiinnitetty ohjaajaksi Marvel-elokuvaan The Eternals.
 
Viimeksi muokattu:

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Elokuvavuosi oli oikeastaan poikkeuksellisen antoisa. Nautin monista erityylisistä leffoista ja petyin vain harvoihin.

Poikkeuksellisen hyviä tekeleitä olivat seuraavat:


Coco
Call Me By Your Name
Kosketuksissa
Hereditary

Pidin myös paljon seuraavista:

Love, Simon
The Post
Darkest Hour
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
I, Tonya
Lady Bird
The Florida Project

Kohtuullisia olivat seuraavat:


Game Night
Colette
BlacKKKlansman
A Simple Favor
Molly's Game
Phantom Thread
Oma Maa
The Greatest Showman
Wonder

Muutama huonokin mahtui joukkoon:

Mamma Mia 2
Nunna
Kauhea Nainen

Eli plussan puolelle kallistui selkeästi. Toki pyrin tietoisesti väistämään pahimmat miinat, ja uskon onnistuneeni. Oscar-voittaja Shape of Water jäi näkemättä, mutta aion paikata puutteen lähiaikoina.
 

Buster

Jäsen
Bumblebee kostautui erittäin hyväksi elokuvaksi, jota osasi vähän odottaakin, koska peräsimessä oli Michael Bayn sijaan kiitosta keränneen animaatioelokuvan Kubo ja samuraiseikkailu ohjannut Travis Knight.

Päällimmäisenä mieleen jäi elokuvan hieno visuaalinen tarinankerronta, jossa tuntui löytyvän tarinan motivoima syy jokaiseen ratkaisuun ja katsojaa ei aliarvioitu. Monia yksityiskohtia ja asioita tuotiin esiin, sekä alleviivattiin hienovaraisesti lähikuvilla, dialogilla ja jo hahmon olemuksella, ja kutakuinkin jokaisesta "asettelusta" sitten tuli ns. payoff tyydyttävällä tavalla myöhemmässä vaiheessa tarinaa. Toki käytännöllisessä mielessä esimerkiksi lopun huipennus tytön osalta oli hieman hämmentävä, mutta tarinankerronnallisesta näkökulmasta se oli silti äärimmäisen tyydyttävä henkilökohtaisten haavojen sulkeutuminen. Myös John Cenan hahmo koki hienon matkan paljolti rivien välissä.

Mielestäni (mukana olevat) robotit olivat ehkä pienempiä kuin aiemmin. Ei ollut vaikeuksia sovittaa heitä ruudulle, vaikka niitä toki oli melko vähän mukanakin. Jokaista kohtausta ei oltu turboahdettu täyteen tavaraa ja katsoja oli turvallisissa käsissä, sillä seuraavaan otoksen katseen kiintopiste oli aina samoilla haituvilla edellisen otoksen kanssa ja näin kaikkea aivokapasiteettiaan ei tarvinnut käyttää ruudun tapahtumien seuraamiseen, ja täten kaiken katsomansa sai myös sisäistettyä ja ajattelullekin jäi tilaa. Eli siis monipuolisemmin rakennettu ja rytmitetty, eikä jokaisesta kuvasta yritetty tehdä elokuvan näyttävintä.

Ensimmäinen Bayn Transformers oli tietysti tarkkaan katseltu ja itselläni tuli myös eräänlainen nykysukupolven E.T. mieleen, vaikkei tietysti sellaiseen virtuositeettiin yllettykään. Aikanaan elokuvaharrastusta aloittaneena tykkäsin paljon ekasta Bayn Transformersista, mutta en ole sitä sen jälkeen katsonut. Muut ovat enemmän tai vähemmän jääneet kesken, tai joutunut katsomaan loppuun saakka. Bumblebee on mielestäni paras Transformers-elokuva, jonka ainoa konkreettinen kauneusvirhe lienee se, että tämähän on periaatteessa hieman eri tavalla sävytetty versio juuri siitä ensimmäisestä Transformers-elokuvasta. Vaikka tämä kuitenkin on spin-off elokuva, joka sijoittuu aikaan ennen sitä ekaa Bayn elokuvaa, mikä sitten lopussakin tehdään viimeistään selväksi.

Ja oli hauska elokuva, joka onnistui aika mukavasti yhdistämään kepeää, sekä vähän vakavampaa ainesta. Vähän enemmän, tai isommin sävyin, olisi ehkä materiaalista vielä emotionaalisesti saatu irti ja sitä jäin rahtusen kaipaamaan. Mutta hyvin piti otteessaan ja Haylee Steinfeld suoriutui hyvin, sekä meni vielä kutakuinkin angstaavasta teinistä. Tietysti kanssa soundtrack oli 80-luvulle sijoittuvana elokuvana nautittava, ja luonnollisesti oli vielä muitakin hauskoja viittauksia suoraan, tai vähän epäsuoremmin. Mistähän esimerkiksi mahtoi perheen pikkuveljen harrastus johtaa juurensa...

Meni vähän ohi, että oliko tämä Bayn pyörivä -trademark shotti elokuvassa mukana. Ainakin Bad Boysin ja muiden tapaan kamerakuvaan noustiin pystyyn sillain siististi, sekä oli helikopterilentelyä ja sitten joitain tuttuja tarinallisia elementtejä. Voisi sanoa elokuvan imeneen niin vahvasti mukaansa, että unohdin vähän jopa seurata.

Toki saa taas nähdä mitä tulevissa elokuvissa keksitään ja käy, koska jos robotit nousee tarinassa päähenkilöiksi, niin heihin on kovin vaikea samaistua, vaikka heistä yrittäisi tehdä kuinka ihmismäisiä. Erityinen ongelma se on esimerkiksi toimintakohtauksissa, joissa katsojan pitäisi kyetä eläytymään ja kuvittelemaan, miltä esimerkiksi ne iskut tuntuvat. Mutta aika vähän on kokemusta metallisena robottina olemisesta ja rakennusten läpi paiskautumisesta. Tässä toki vielä rajoittui toiminta melko samaistuttavalle tasolle.
 
Viimeksi muokattu:

Styge

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Pens, änärin suomalaiset
Tuli katsottua Queen-elokuva. Harvoin nämä muusiikkielokuvat kovin kummoisia ovat ja myös tällä kertaa koko elokuva eli musiikista. Kerronta oli huonoa ja monin paikoin erittäin naivia. Lähinnä sitä elokuvan aikana ajatteli, että miksi tämä on tehty ja mitenköhän ne asiat oikeasti meni. Koko kuorrutetun paskan oikeastaan kruunasi Live aid konsertin aikana näytetyt hetket. En suosittele kenellekään.
 

Numero66

Jäsen
Suosikkijoukkue
NHL, Kärpät
Porukka on varmasti jo kerennyt koeajaa itiksen IMAX salin, niin miltä riviltä mielestänne ollut paras katsoa leffaa? Joissain saleissa tuntuu, että kannattaa mennä melko eteen ja toisissa taas taakse, kun joissain se paras paikka on siellä keskellä.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Porukka on varmasti jo kerennyt koeajaa itiksen IMAX salin, niin miltä riviltä mielestänne ollut paras katsoa leffaa? Joissain saleissa tuntuu, että kannattaa mennä melko eteen ja toisissa taas taakse, kun joissain se paras paikka on siellä keskellä.
Kerran vain olen käynyt, mutta kasirivi oli ihan toimiva. Bonuksena se, että kasirivin edessä on kaide, jolle voi ripustaa takin ja/tai nostaa jalat jos siltä tuntuu.
 

disco-stu

Jäsen
Suosikkijoukkue
JK Mylly
Porukka on varmasti jo kerennyt koeajaa itiksen IMAX salin, niin miltä riviltä mielestänne ollut paras katsoa leffaa? Joissain saleissa tuntuu, että kannattaa mennä melko eteen ja toisissa taas taakse, kun joissain se paras paikka on siellä keskellä.
IMAXissa mun mielestä korkeutta tärkeämpää on olla mahdollisimman keskellä, vielä korostetummin kuin normiteattereissa. Jos joutuu ihan laidoille niin siitä kuvasta ei oikein saa irti sitä mitä pitää. Itiksessä 5 rivi on liian alhaalla ja 11 ehkä vähän liian ylhäällä, kun ex-tempore kävin kyyläämässä jotain efektikuraa. Eli sanosin optimin olevan 8-10 riveillä, vähän riippuen missä asennossa köllöttelee, kuinka iso on ja mistä tykkää.
 

Numero66

Jäsen
Suosikkijoukkue
NHL, Kärpät
Kiitti vastauksista. Varasin liput 8 rivin kohtuu keskeltä Bumblebeehen, joten saapi nähä millainen se IMAX elämys oikein onkaan kyseessä.
 
Suosikkijoukkue
Tappara
Sergio Leonen Dollari-trilogia tuli just televisiosta. Siitä ei pääse mihinkään, jotta Clint Eastwood on kaikkien lännensankareiden isä, äiti, siskopuoli, perheen auto ja lomasäästötili. Eteisen mattoon pukeutunutta cooliutta.

Ja muuten... aika vähän Clintin ulkoisella habituksella on vastaavuutta Idris Elban kanssa.
 

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Home Box Office
Sergio Leonen Dollari-trilogia tuli just televisiosta. Siitä ei pääse mihinkään, jotta Clint Eastwood on kaikkien lännensankareiden isä, äiti, siskopuoli, perheen auto ja lomasäästötili. Eteisen mattoon pukeutunutta cooliutta.

Ja muuten... aika vähän Clintin ulkoisella habituksella on vastaavuutta Idris Elban kanssa.

Mitään Clintiltä pois ottamatta dollaritrilogia on 45% Leone, 45% Morricone ja 10% Eastwood.

Edit. Annetaan japanilaisille 2% ja otetaan se Leonen sarakkeesta.

Ps. Dollaritrilogian äpärälapsi (historian paras elokuvasuomennos) huuliharppukostaja on parempi ja Charles Bronson on lännensankareiden aromipesä.
 
Länkkäreitä tuli viime vuonna katsottua aika monta. Sekaan mahtui niin hyviä, pahoja kuin rumiakin (kjeh). HBO:lta löytyi muutamia kiinnostavia firman TV-elokuvia, joista osa täyttä shittiä ja osa ihan kohtuullista.

Mikään ei tietenkään peittoa Dollari-trilogiaa (varsinkaan kahta viimeisintä), tai Huuliharppukostaja.
 
Viimeksi muokattu:

Musta Nuoli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkue, TuTo. Varauksellisesti.
Oscar-gaalasta kuuluu kummia, se järjestetään ensimmäistä kertaa 30 vuoteen ilman juontajaa, tästä lisää Iltalehdessä.

Juontajaksi kaavailtiin Kevin Hartia, mutta sitten joku kaivoi hänen vuosia sitten julkaisemansa ns. epäkorrektit twiitit netin syövereistä joten Hart sai kenkää, eikä uutta juontajaa olla palkkaamassa.

Nykyäänhän ei kenelläkään siis saa olla mitään epäsuotuisaa internet-historiaa eikä kukaan saa tehdä edes nuorempana yhtään virhettä internet-postauksissaan, koska ne voidaan kaivaa vuosikymmentenkin jälkeen jostain. Sen jälkeen ei auta, vaikka kuinka paljon olisi ihmisenä kasvanut ja katunut nuoruuden typeryyksiään, koska some- ja nettiraivoajat eivät tästä piittaa. Tästä voi kysyä lisää esim. ohjaaja James Gunnilta, joka sai Marvelilta kenkää nuoruuden vitseistään, jotka eivät olisi hätkähdyttäneet ainakaan Jatkoajan vitsipalstalla yhtään ketään.

Joka tapauksessa Oscar-gaala menee siis vaihtuvien esittelijöiden turvin läpi, ja totuuden nimessä tuskin maailma siihen kaatuu, ettei Hart ole gaalajuontajana. Ainakin kaltaisensa eli ns. sählääjäkoomikko Chris Rock oli muutama vuosi sitten harvinaisen heikko Oscar-gaalajuontaja. Eikä kunnon juontajaa ole tainnut oikein ollakaan sitten Billy Crystalin päivien.

Saa nähdä uudistuuko gaala mitenkään muuten, siihenhän on ollut paineita sillä viime vuoden gaala oli katsojaluvuiltaan varsin heikko. Vähän voisi mielestäni lyhentää nykyisestä, ja juontojen ohella voisi lisätä puhdasta viihdettä eli pari lyhyttä sketsiä tai ohjelmanumeroa voisi rytmittää palkintojen jakoa. Gaala on kuitenkin sellaisenaankin mainiota tv-viihdettä ja aina katsomisen väärti.

Gaala tulee su-ma -aamuyöllä 24. helmikuuta 2019.
 

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Kävin katsomassa Klaus Härön uusimman elokuvan, Tuntemattoman Mestarin. (linkki. IMDb)

Härö on aiemmin ohjannut monia laadukkaita kotimaisia leffoja, joista nimekkäimpiä lienevät Äideistä Parhain, Näkymätön Elina ja Postia Pappi Jaakobille. Tämäkin leffa noudattelee ohjaajansa tavaramerkkejä: tunnelma on kaihoisa, roolihahmot rikkinäisiä ja tematiikka suurten kysymysten äärellä.

Juoni rakentuu aika yksinkertaisen tapahtuman ympärille. Heikki Nousiaisen esittämä päähenkilö, Olavi Launio, on yksinäinen ja jossain määrin katkeroitunut taidekauppias, joka haluaa palauttaa kunniansa (ja osittain taloutensa) yhdellä suurella diilillä. Apuriksi hänelle ilmoittautuu lapsenlapsi, joka luo holtittomuudellaan vastaparin päähenkilön pysähtyneelle maailmankuvalle. Sukupolvien välisestä kuilusta rakennetaan paljon huumoria, mutta lisäksi se toimii juonellisena sytykkeenä päähenkilön kehitykselle.

Elokuva etenee varsin jouhevasti jonkinlaisena jännärinä, jonka keskiössä on kliimaksiksi muodostuva arvotaulun huutokauppa. Tämän jälkeen tempo laskee ja katsojalle avataan päähenkilön taustatarinaa. Tämä tehdään kuitenkin hätäisesti, minkä vuoksi loppuratkaisu ei täysin tyydytä.

Tuntematon Mestari on visuaalisesti erinomainen tekele, joka kaappaa katselijan huomion tarkoilla yksityiskohdilla ja sujuvalla tarinankerronnalla. Joitakin käsikirjoituksellisia elementtejä olisi voinut hioa, mutta kokonaisuudessaan tämä on kuitenkin suomalaiseksi leffaksi todella hyvä. Kannattaa käydä katsomassa.
 

Buster

Jäsen
Oscar-gaalasta kuuluu kummia, se järjestetään ensimmäistä kertaa 30 vuoteen ilman juontajaa.
Kovasti yrittävät saada mahdollisimman monta Avengersia mukaan tuohon gaalaan ja kielsivät heitä jakamasta palkintoja Golden Globeissa, että Oscar-esiintymisellä olisi enemmän painoarvoa. Oscarithan on kamppaillut katsojalukujen kanssa, joten tuosta toivotaan lisää nostetta. Disneyn omistama kanavahan gaalan myös jenkkilässä lähettää ja hehän myös Marvelin omistavat, joten siinä on vielä sekin.

Viimeisimpänähän Green Book kun voitti Golden Globen, niin pari päivää sen jälkeen käsikirjoittaja Nick Vallelongan (jonka isään elokuva taisi perustua, en ole vielä katsonut) twitter-historiasta oli kaivettu jotain paheksuttavaa, jota sen piti pyytää anteeksi. En viitsinyt katsoa mitä, mutta kyllä tää nykymeininki alkaa varmaan ainakin joltain kantilta katsottuna olla jo hieman lapsellistakin ja ainakin vailla terveitä mittasuhteita.

Golden Globeissa oli muuten juontajina Andy Samberg ja Sandra Oh. Samberg veti Seth Rogenin roastista tutulla anti-roast tyylillä, eli kehui läsnäolijoita. Harmi vain, että Oh käytännössä upotti aina kaiken hauskuuden ja komedisen rytmin, mitä Samberg sai omalla vuorollaan aikaiseksi.

Itsekin katsoin Tuntemattoman mestarin. Ihan hyvä ja tunnelmallinen oli, mutta en tiedä toimiko tuo tarina ihan aukottomasti modernissa maailmassa, jossa on pikavipit ja internet kuvahakuineen. Ukko ite ei niistä varmasti mitään tiedä, mutta pojan luulisi tietävän. Äänisuunnittelu oli myös mielenkiintoista, vaikkei mulla ole ekspertiisiä siitä yhtään mitään sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Mutta kun seisoivat keskellä puistossa, niin autojen jarrut ja loska, nastarenkaat kuuluivat niin kuin olisi tien vieressä seisottu, vaikka sieltä puiston keskeltä oli kuitenkin jonkin verran ajotielle matkaa joka suuntaan. Tuuli ja linnut haastoi voimallaan lähes dialogin ääntä ja sitten vielä se lasin läpi pelleily huutamalla kirjastossa parissakin eri kohtauksessa. Vähän turhan tosissaan toki ehkä keskityin näinkin triviaaleihin asioihin. Sama se kuvahomma, kun puhelimella sen ottamiseen olisi mennyt kaksi sekuntia, mutta pitihän se olemassaoleva repiä, koska se symboloi jälleen sitä, miten työ meni perheen edelle.

Enemmän olisi myös toivonut tuon yksinäisyyden teeman nousemista esiin ja sen vaikuttamista tarinaan.

Toki tulihan se jo siitä, ettei päähahmo saanut mistään sitä melko naurettavaa kolmea tonnia lainattua, kun ei ollut yhtään niitä kavereita. Ja taisihan se myös alusta alkaen ostaa aina vanhasta tottumuksesta kaksi pullaa, vaikkei ne pullat muuten olleet missään läsnä, ennen kuin pojalle tarjosi ja katseli sydän kurkussa, kun tämä laittaa sokeripalan toisensa jälkeen kahvikuppiin.

Kuolemakohtaus oli aika nätti, mutta yllätyksetön koska viheltely + kohtaus vaikutti hieman irralliselta + pillereiden popsiminen = sairaskohtaus. Ainoa kysymys on se jääkö henkiin, vai ei. Sitten tietysti tyttö antaa kaiken anteeksi itkua vääntäen, kun jälkeen jää 100 tonnin maalaus ja katuva kirje. Vaikka toki kävihän se jo aiemmin ilmi, miten tytär on ollut aina ajatuksissa mukana sen maalauksen myötä, jota ukko ei ollut raaskinut myydä, kun tyttö oli siitä lapsena pitänyt. Ja toisaalta tytär tietysti tunsi myös sydämen piston, mutta päällimmäisenä (ehkä kyynisellä) katsojalla on tuossa kuitenkin mielessä, että jätti jälkeen 100 tonnia = kaikki on nyt ok. Vähän kehnonlaisena tuo siis ehkä esiintyi, vaikka ukko siinä korjasi asian, minkä suhteen hänen olisi pitänyt tytärtään auttaa jo aikoja sitten.

Toki kyllä tuo yksinäisyys ja maallisen mammonan haaliminen toisaalta nousi hienosti esiin jo alussa, kun oltiin kuolinpesähuutokaupassa. Sitten se maalaus oli joltain koko elämänsä taiteelle omistaneelta matamilta, jonka elämäntyö kaikkine kirjoineen päätyi lopulta kaatopaikalle, kun ei ollut ketään omaisia missään. Ja sama kohtalo periaatteessa kävi, tai jossain määrin oli käydä, tälle Nousiaisen esittämälle ukollekin. Olen vähän yllättynyt, ettei ukko itse tuntunut hirveästi huolta kantavan yksinäisyydestään, heikosta rahatilanteestaan, terveydestään ja asioistaan, kun hän kuolee.

Poika oli ihan kiitettävän kävelevä stereotypiä ja jäi vähän auki, minkä takia se piiloutui ikäisiltään nakkikiskan taakse. Tai sen varasteleva menneisyys. Nämä ei oikein tuoneet konkreettista lisäarvoa tarinaan. Vähän jännä homma oli myös, kun yksi elokuvan avainkohtauksista (jopa the kohtaus), eli se puhelu Ruotsin galleriasta, joka oli Nousiaisen hahmon tarinallisen kaaren huipennus ja muutoksen aiheuttava tekijä, oli "vieraalla kielellä" esitetty ja täten joillekin tekstinä luettava. Ja en ihan saanut siitä kiinni, mitä se sanoi siitä jostain ylpeästi kannettavasta taakasta.

Ja olisi tosiaan sitä perheen uudelleen kohtaamista saanut rakentaa enemmän ennen tätä pöytäkeskustelua, jossa hieman lämmenneet välit menevät uudelleen poikki. Siitä olisi ehkä saanut työstettyä sellaisen, että ukko olisi perheenjäsenten ohella pettänyt myös katsojan.

Nolanmaisesti oli se huutokauppa ja maalauksen alkuperän etsiminen leikattu ristiin, vaikka tapahtuivat eri aikaan tarinan aikajanalla. Sai jännittää, että uskaltaako pihi ja varaton ukko huutaa riittävän korkealta. Maalauksen arvokkuudelle ei tosin jätetty hirveästikään epäilyksen varaa kun otetaan huomioon nimi, traileri ja tunnelma.
Sen verran itseäkin toki häiritsi nykymaailman perkeleet puhelimen muodossa, että en mitään kovin eheää ajatuskokonaisuutta saanut kaivettua, vaan täysin yksittäisiä huomioita ja jotain olennaista meni kyllä ohikin. Vaikka nyt lukuisiin pikkuasioihin tuli tartuttua, niin kyllähän tuossa oli silti kovaa ammattitaitoa ja kokemusta Suomen piireissä. Enemmän olisin ehkä silti toivonut, mutta silti ihan jees kokemus.
 
Viimeksi muokattu:

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Itsekin katsoin Tuntemattoman mestarin. Ihan hyvä ja tunnelmallinen oli, mutta en tiedä toimiko tuo tarina ihan aukottomasti modernissa maailmassa, jossa on pikavipit ja internet kuvahakuineen. Ukko ite ei niistä varmasti mitään tiedä, mutta pojan luulisi tietävän.
Tein samoja huomioita. Tosin ymmärtääkseni pojalle oli rakennettu sukupolvikuilut ylittävää roolia "modernina ongelmanratkojana", joka tuo uusia innovaatioita sammaltuneen äijänkäppyrän metodeihin.

Enemmän olisi myös toivonut tuon yksinäisyyden teeman nousemista esiin ja sen vaikuttamista tarinaan.
Olen samaa mieltä. Tosin tämä linkittyy aika oleellisesti käsikirjoitukseen, jossa päähenkilön elämäntarina sai aika vähän huomiota. Yleisölle kyllä heiteltiin täkyjä vaimon kuolemasta, työn ensisijaisuudesta ja kyvyttömyydestä ottaa vastuuta läheisistä. Nämä käytiin kuitenkin aika ripeästi läpi, joten loppuratkaisu ei koskettanut aivan halutulla tavalla.

Loput spoiler-tägien alta;

Toki tulihan se jo siitä, ettei päähahmo saanut mistään sitä melko naurettavaa kolmea tonnia lainattua, kun ei ollut yhtään niitä kavereita. Ja taisihan se myös alusta alkaen ostaa aina vanhasta tottumuksesta kaksi pullaa, vaikkei ne pullat muuten olleet missään läsnä, ennen kuin pojalle tarjosi ja katseli sydän kurkussa, kun tämä laittaa sokeripalan toisensa jälkeen kahvikuppiin.
Pullia tosiaan alleviivattiin. Samoin kollegoiden menestystä ja sosiaalista valtaa tuotiin esille tämän tästä.

Kuolemakohtaus oli aika nätti, mutta yllätyksetön koska viheltely + kohtaus vaikutti hieman irralliselta + pillereiden popsiminen = sairaskohtaus. Ainoa kysymys on se jääkö henkiin, vai ei. Sitten tietysti tyttö antaa kaiken anteeksi itkua vääntäen, kun jälkeen jää 100 tonnin maalaus ja katuva kirje. Vaikka toki kävihän se jo aiemmin ilmi, miten tytär on ollut aina ajatuksissa mukana sen maalauksen myötä, jota ukko ei ollut raaskinut myydä, kun tyttö oli siitä lapsena pitänyt. Ja toisaalta tytär tietysti tunsi myös sydämen piston, mutta päällimmäisenä (ehkä kyynisellä) katsojalla on tuossa kuitenkin mielessä, että jätti jälkeen 100 tonnia = kaikki on nyt ok. Vähän kehnonlaisena tuo siis ehkä esiintyi, vaikka ukko siinä korjasi asian, minkä suhteen hänen olisi pitänyt tytärtään auttaa jo aikoja sitten.
Näin itse tuon asian niin, että kuolema oli ainoa tapa lopettaa elokuva uskottavasti. Sen takia aloinkin hyvissä ajoin odotella, milloin ukko kupsahtaa.

Kuolemaa toki vihjailtiin aiemminkin, kun sivuhahmojen toimesta saatiin kuulla "aikasi olevan vähissä" tms. Kun sosiaalisen hyväksynnän tarve onnistuneilla taulukaupoilla ei toteutunut, oli ainoa ratkaisu syventyä perhesuhteisiin, jotka olivat alun alkaen jääneet liian vähälle huomiolle.

Minusta nuo "arviointikaavakkeet" toimivat erinomaisesti kuvastamaan päähenkilön tunnemaisemaa. Toki tässä oli vähän sentimentaalisiakin piirteitä, mutta koin sen perustelluksi.

Poika oli ihan kiitettävän kävelevä stereotypiä ja jäi vähän auki, minkä takia se piiloutui ikäisiltään nakkikiskan taakse. Tai sen varasteleva menneisyys. Nämä ei oikein tuoneet konkreettista lisäarvoa tarinaan.
Tulkitsin asian niin, että hän oli jonkinlainen outcast niin perheen sosiaalisen statuksen kuin puuttuvien roolimallienkin seurauksena. Isänhän todettiin olleen peliriippuvainen, joka oli jättänyt äidin ja pojan keskelle velkoja. Isoisä taas saattoi tässä kohtaa näyttäytyä ensimmäisenä miehenmallina, joka asettaa rajoja (joskin vähän epäoikeudenmukaisesti), istuskelee seurallisesti hampurilaisella ja antaa kredittiä ahkeruudesta.

Ja olisi tosiaan sitä perheen uudelleen kohtaamista saanut rakentaa enemmän ennen tätä pöytäkeskustelua, jossa hieman lämmenneet välit menevät uudelleen poikki. Siitä olisi ehkä saanut työstettyä sellaisen, että ukko olisi perheenjäsenten ohella pettänyt myös katsojan.
Koko perhekuviota olisi pitänyt avata enemmän. Nyt jäi hieman epäselväksi, miksi "Ola" oli toiminut kuten oli toiminut. Jos asiaa tarkastelee ajallisesti, niin taulun hankkiminen ja sitä seurannut prosessi veivät ehkä tunnin verran. Sitten syvennyttiin perhesuhteisiin, jotka paketoitiin ehkä noin 15-30 minuutissa.

Päähenkilön "kasvutarina" oli myös hieman erikoinen. Aluksi hän näyttäytyi sympaattisena tyyppinä, jonka puolesta katsoja jännitti. Sitten tulivat kuvaan rahan ruinaamiset, menneisyyden välinpitämättömyydet ja muut negatiiviset ominaisuudet. Erityisen vastenmielisenä näyttäytyi kohtaus, jossa päähenkilö yritti lämmitellä välejä tyttäreensä vain saadakseen pari tonttua luottoa. Tämä kokonaisuus siirsi ainakin minun sympatiani pois päähenkilöstä, joten loppuhetkien emotionaalinen lataus jäi vähän vaisuksi.

Lisäksi on perusteltua kysyä, että minkä ihmeen takia sitä taulua ei saatu myytyä? Tuntui, että elokuvan kliimaksi oli huutokaupassa, mutta sen jälkeen kesti useita kymmeniä minuutteja, joiden aikana taulu kiersi ympäri Helsingin keskustaa ilman, että kukaan tuntui olevan siitä kiinnostunut. Tarkoituksena tuskin on ollut, että katsojaa pelottaa enemmän taulun kuin päähenkilön puolesta.

Nolanmaisesti oli se huutokauppa ja maalauksen alkuperän etsiminen leikattu ristiin, vaikka tapahtuivat eri aikaan tarinan aikajanalla. Sai jännittää, että uskaltaako pihi ja varaton ukko huutaa riittävän korkealta. Maalauksen arvokkuudelle ei tosin jätetty hirveästikään epäilyksen varaa kun otetaan huomioon nimi, traileri ja tunnelma.
Tämä oli ehdottomasti elokuvan onnistunein kohtaus, ja samalla jonkinlainen kliimaksi. Sen jälkeen lasketeltiin alamäkeä.

Tämä on ehkä vähän spekulatiivinen juttu, mutta ensimmäinen ajatukseni taulun nähtyä oli, että siinähän on Ilja Repinin teos. En tiedä, kuinka uskottavaa on, että nykypäivän taideasiantuntijat eivät tunnista 100 000e:n arvoista taulua, joka on avoimesti esillä. Varmaan olisi googlekin tässä kohtaa auttanut.
 

Buster

Jäsen
Tein samoja huomioita. Tosin ymmärtääkseni pojalle oli rakennettu sukupolvikuilut ylittävää roolia "modernina ongelmanratkojana", joka tuo uusia innovaatioita sammaltuneen äijänkäppyrän metodeihin.
Toisaalta kanssa tuon nettipuolen olisi ehkä pystynyt hyvin sivuuttamaan/unohtamaan, ellei sitä olisi elokuvan itsensä toimesta tuotu esiin heti alussa,

kun asiakas oli tarkistanut jonkin taulun hinnan juuri (netistä) ja totesi ukon pyytävän ylihintaa. Ja miten junnu näperteli tablettinsa kanssa, sekä äiti työskenteli kotona koneella. Mitään näistä ei olisi välttämättä tuollaisenaan tarvittu.

Hyviä pointteja ja olihan tämä kyllä hyvin antoisa elokuva.
 
Ei voi kuin ihmetellä, miten tuota Roma (2018) - IMDb pidetään mestariteoksena, ja on jopa suosikki voittamaan parhaan elokuvan pystin. Ei vain uponnut meikäläiselle, ei alkuunkaan.
Minä tykkäsin. Mielestäni ohjaus toimi, äänimaisema toimi ja miljöö oli mielenkiintoinen. Toki tarina itsessään oli hyvä ja koskettava. Vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä kuvaavin sana elokuvalle on "realistisuus". Tuntui kuin olisi seurannut kaksi tuntia näkymättömän ohjaajan kuvaamaa teosta perheestä ja tämän perheen piika-neidistä. En ihmettele kyllä sitäkään, että kaikille kyseinen teos ei maistu. Pitänee tutustua muihinkin Oscar-ehdokkaisiin ennen kuin annan mielipiteeni sen suhteen.
 
Suosikkijoukkue
Ikuiset sydämen jääriitteet. Elementti: Pimeä aine
Juice-elokuvan kävin katsomassa äsken. Erittäin hieno, elämänmakuinen ja koruton, rehellinen, kunnioittava ja ihmisläheinen tarina. Ei mitään liikaa, ei mitään turhaa. Riku Nieminen esiintyi todella tyylikkäästi nimiroolissa, ja muutkin näyttelijät onnistuivat erinomaisella tavalla.

Kuvastoltaan elokuva oli kerrassaan upea, pehmeän sävyisä ja suomalaisittain poikkeuksellisen maalauksellinen, mikä on erityisen mielenkiintoinen yksityiskohta musiikkiaiheisessa filmissä. Todellinen taidonnäyte ohjaaja Teppo Airaksiselta. Huomionarvoista on, että muun muassa Tampereen maisemat oli saatu muutettua ilmeisen autenttisen ajankuvan mukaisiksi, ja elokuvasta välittyi vahvana sellainen tunnelma, jollaiseksi 1970-luvun voisi kuvitella.

Mainittakoon vielä erikseen, että elokuvan on käsikirjoittanut Antti Heikki Pesonen, jonka ohjaama Päin seinää (2014) teki taannoin niin ikään syvän vaikutuksen vähäeleisyydellään, koruttomuudellaan, lakonisen oivaltavalla huumorillaan sekä betonikuorien alla piilevällä aidolla sydämellisyydellään ja lämmöllään. Samat koskettavat teemat ovat vahvasti myös tässä leffassa läsnä.

Jotenkin jopa katarttinen kokemus.
 
Viimeksi muokattu:

Walrus21

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Netflixissä julkaistu Bird Box on kerännyt paljon huomiota, joten päätin itsekin ottaa selvää, mistä on kyse. Tästä eteenpäin kevyitä spoilereita.

----------​

Elokuva ei ole susihuono, mutta ei kyllä hyväkään. Kesto (hieman yli kaksi tuntia) on aivan ylimitoitettu ottaen huomioon tarinankaaren. Näyttelijöistä pääosan Sandra Bullock on kohtuullinen. John Malkovic on puolestaan erinomainen, ja hän vastaakin elokuvan ainoasta mielenkiintoisesta henkilöhahmosta.

Alku lähtee liikkeelle rauhallisesti. Bullock on sisarineen ateljeessaan väittelemässä nurkan takana odottavasta vanhemmuudesta. Bullockin hahmo on depressiivinen ja kyyninen henkilö, jota tuleva äitiys ahdistaa ilmeisen paljon. Leffan ongelmista saadaan maistiaisia jo ensi minuuteilla: sisaruskaksikko kuulee telkkarista, kuinka Venäjällä riehuu selittämätön itsemurha-aalto. Jokainen aivot omaava ihminen lähtisi tässä vaiheessa suunnittelemaan pakoreissua maalle, mutta tämä kaksikko lähteekin huolettoman oloisesti ultraaänitutkimukseen. Huolta ei kuulemma ole, koska sehän tapahtuu Venäjällä ja Venäjä on tosi kaukana.

Kuten olettaa sopii, things go south. Aika nopeasti päästäänkin seuraaviin juonellisiin epäuskottavuuksiin. Ruumita nimittäin tulee, eikä sen aiheuttamaa järkytystä, epätoivoa ja luonnemuutoksia saada asetettua mittasuhteisiin.

Itsemurha-aallon osuessa myös Amerikan mantereelle koko Kalifornia on kaaoksen vallassa. Bullock ja muutamat muut onnekkaat onnistuvat linnoittautumaan majesteettiseen villaan, josta saa alkunsa juonen seuraava vaihe: ryhmädynamiikan tarkastelu ja henkilöhahmoihin tutustuminen.

Ongelma tässä piilee siinä, että hahmot ovat helvetin tyhmiä, epäloogisia ja mielenkiinnottomia. Myös kaikki kliseet löytyy: on öykkäröivä valkoinen keski-ikäinen, joka on totta kai kaikkien vihaama mutta silti oikeassa kerta toisensa jälkeen; on paikallisessa Wal-martissa duunia paiskiva hölmö, joka elelee omissa fantasioissa; on huumeriippuvainen, jota kiinnostaa kuuman poliisinaisen paneminen; on typerä ja naiivi ylipainoinen nainen, joka bondaa Bullockin hahmon kanssa; on lihaksikas ja empaattinen love interest, joka vetelee oikeista naruista ja osoittaa välitöntä kiintymystä. Päähenkilö on luonnollisesti know-it-all -toimintanainen, joka servailee sanallisesti ja ratkaisee ongelmia viileän rationaalisesti.

Katastrofin ainekset ovat seuraavanlaiset: Kaliforniaa kurittaa tauti, joka tekee auringonvaloa katselevat ihmiset itsetuhoisiksi. Ainoa keino selviytyä on pysytellä sisätiloissa tai kulkea ulkona side silmille - tästä siis myös elokuvan nimi. Juonellisesti tämä meneillään olevan mayhem on aivan liian raskas temppu, sillä se saa kaikki henkilöhahmojen surkuttelut näyttämään mitättömiltä. Annan esimerkin: Bullockin sisko rutistuu groteskilla tavalla rekan alle. Tämän ja tuhansien muiden järkyttävien kuolemien luulisi ajavan ihmisen epätoivoon, masennukseen ja välinpitämättömyyteen. Sen sijaan Bullockin hahmossa tuntuu heräävän jonkinlainen humanismin siemen, joka pakottaa hänet kaikesta muusta rationaalisuudesta huolimatta surkuttelemaan täysin tuntemattomien ihmisten kohtaloille.

Pidän myös epäuskottavana sitä, että kolarin seurauksena pyörivässä autossa linkoutuminen ei aiheuta pintanaarmujen lisäksi minkäänlaisia toimenpiteitä viimeisillään raskaana olevalle naiselle.

Elokuvassa käytetään nykypäivän filmiteollisuuden loppuunkuluttamaa juonen aikarakenteen venkslaamista. Tämä ei tuo leffaan oikeastaan mitään, vaan päinvastoin spoilaa ennakkoon, mitä loppuhetkillä on tiedossa. Seurauksena on se, että omakotitaloon linnoittautuneiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa. Lopussa homma vielä kruunataan siten, että katsojalle näytetään alussa kuultuja kohtauksia uudemman kerran; "katsokaa, miten ovelasti me teitä huijattiin". Paitsi että ei mennyt läpi alun perinkään.

Sitten hyviin puoliin. Ensinnäkin Bullock on roolissaan varsin hyvä. Hän onnistuu ilmentämään tilanteen luomaa kauhua päättäväisyyden ja epätoivon yhdistelmänä. Myös mainitsemani Malkovicin hahmo tuo leffaan mukavia elementtejä, joita olisi suonut nähtävän enemmänkin. Visuaalisesti leffa on hienoa katseltavaa, eikä toimintakohtauksissakaan ole valittamista. Vaikka juoni on paikoittain tylsä, siinä on joitakin mielenkiintoisia sivuhaaroja.

En muuten välttynyt ajatukselta, että elokuvantekijät olivat yrittäneet ujuttaa omaa sanomaa yhteen kohtaukseen. Talo, johon elokuvan henkilöt linnoittautuvat, toimii aika kätevästi metaforana viime vuosien maahanmuuttokeskustelulle. Malkovicin kyyninen inhorealisti haluaisi ampua ovelle kaikki tulijat, kun taas muu porukka olisi valmis laittamaan jonkinlaisen yleisinhimillisyyden edelle. Malkovic ei kuitenkaan saa viimeistä sanaa, mutta juoni vihjaa hänen olleen ainoa järjen ääni.

All-in-all, tämä on aika aivotonta viihdettä, jossa on paljon epäloogisuuksia mutta joka tarjoaa ihan mukiinmeneviä toimintakohtauksia. Elokuva on vähän kuin kehno yhdistelmä Children of Meniä, The Cubea ja Walking Deadia. Jos pitää edellämainituista, jaksanee istua tämänkin läpi.
 

Everton

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Elokuva on vähän kuin kehno yhdistelmä Children of Meniä, The Cubea ja Walking Deadia.

+ The Road. Jo ihan senkin takia, että siinäkin pojan nimi oli Poika. En ole lukenut alkuperäiskirjaa, joten paha mennä sanomaan, onko matkimiseen, kopiontiin ja jopa plagiointiin syyllistynyt kirjailija vai leffan työryhmä, mutta joku on kyllä copypasteillut muiden ideoita aika huolella.

Alkuasetelma ja idea oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin elokuva itsessään. Kyllähän tuon katsoi, mutta en keksi kyllä (minäkään) yhtään syytä, miksi suosittelisin tuota kenellekään.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös