Paljon härskimpää minusta oli ja on tuo isänmaallisuuden korostaminen. Ensimmäisellä luokalla kaikki pantiin opettelemaan ulkoa tuo Olet maamme armahin Suomenmaa vai mikä sen oikea nimi nyt sitten olikaan. Ja olisiko kolmosella opeteltu Siniristilippumme (tai whatever sen nimi on). Jos ei tuossa sanoituksessa ole määrättyä kansalliskiihkoa, niin missä? "Sinun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin" yms. Ja taidettiin me alakoulussa tervehtiä kotikontujen tienoiltakin. Kas kun ei sentään lähdetty silmien välliin ryssiä tähtään. Maamme on muuten ihan paska biisi ja se tulisi ensi tilassa korvata Jääkärimarssilla. Ja pienenä suosikkini oli totta kai Porilaisten marssi. Risuaita: koti_kasvatus.
Isänmaallisuus on oikein ymmärrettynä hyvä ja ihmisiä yhdistävä voima. Suomessa isänmaallisuutta käytetään väärällä tavalla keppihevosena vain hyvin pienesti marginaalissa. Isänmaallisuutta voisi positiivisella tavalla tuoda enemmänkin esille, nykyäänhän tuo jää aika pieneen rooliin. Sekin vähä tuntuu ärsyttävän lähinnä vasemmisto"älymystöä" ja tietysti jotain anarkopaskoja ja muuta sakkaväkeä, jotka ottavat halulla kaiken mitä suuhun työnnetään, mutta mitään eivät ole valmiita antamaan takaisin. En tarkoita, että sisällyttäisin nimimerkin Virveliä kainaloon näihin ryhmiin. Muutamat asiat pistävät ihan ymmärrettävästi silmiin.
Siniristilippumme hämmensi minua joskus alakoululaisena, pitkälti samoista syistä kuin mitä Virveliä kainaloon yllä pohti. Muutama sukupolvi sitten sekä ajat että tapa käyttää lyriikkaa olivat kovasti toisenlaisia. Jos nykyään tehtäisiin tuon viisun tapaisia laulukirjalyriikoita isänmaallisessa hengessä, niin niiden tapa puhutella Suomen lippua olisi varmuudella toisentyyppistä.
Sorry OT. Palatakseni otsikkoon, suvivirren ja monien muiden perinteiksi muodostuneiden instituutioiden asema muuttuu väkisinkin, kun maailma näiden ympärillä ei enää ole aivan sopusoinnussa kyseisten instituutioiden sisältämän viestinnän kanssa. Iso osa ev.lut. kirkon jäsenistä ei taannoisten tutkimusten perusteella edes usko kirkon opettamaan Jumalaan tai ainakaan kirkon jumal'käsitykseen. Olisi tavallaan helppoa koettaa eriyttää uskonnon tunnustuksellinen harjoittaminen ja perinteet toisistaan, mutta Jumalan hyvyyden ylistämistä kuorolaululla on hankala perustella pelkästään perinteen ylläpitämisenä. Koska Suvivirren sanat pitävät tuollaista asiaa sisällään, niin on tietenkin hyvä kysyä, miksi laulua ylipäätään lauletaan ja mitä noilla sanoilla tarkoitetaan, vai tarkoitetaanko mitään. Nyt kun aikuisväestöstäkin yhä pienempi osa jakaa kirkon näkemyksen kristinuskon Jumalasta, niin osa Suvivirren sisällöstä käy jokseenkin ristiriitaiseksi yhteisön näkökulmasta. Toki suuri osa väestöstä kuuluu vielä toistaiseksi kirkkoon, vaikkakin käytännössä uskontoa harjoittamattomina ja osa myös käytännössä uskonnottomina, mutta tämäkin seikka tulee muuttumaan seuraavien sukupolvien aikana. Myös Suvivirren tapaiset instituutiot muuttavat muotoaan pitkällä aikavälillä.