Nostetaas vanhempaa ketjua ylös, koska tässä tekstissä on aika pitkälti kyse Jokereihin liittyvistä tunteistani.
Ekaksi sanotaan, että olen ollut jokerifani koko sen osan elämästäni kun olen kotimaista kiigakiekkoa seurannut. Ekat pelimuistikuvat on kaudelta 04-05 kun pääsin ensimmäistä kertaa Areenalle ihailemaan Metropolitia ja kumppaneita. Sillä kaudella rakastuin palavasti Jokereihin, eikä siitä ole ollut paluuta. Oman faniuteni ehkä tärkeimmät kaudet sijoittuvat ns. Kekäläisen aikaan eli kausiin 10-13. Niillä kausilla seurasin Jokereita tunteella mitä on oikeastaan mahdotonta kuvailla sanoilla. Omat suosikkijokerini kuten Jaska, Hardt, Pulu, Eaves, Kung Erik ja monet muut vetivät minua Areenalle kerta toisensa jälkeen. Eteläpäädyssäkin kannatus oli näillä kausilla aivan toisesta maailmasta, jopa niissä tiistai-torstai saipa-kalpoissa tunnelma oli mielestäni käsinkosketeltavissa. Jokainen pelipäivä oli juhlapäivä. Tappion hetkellä vitutti kuin pientä sikaa. Voitto taas tuntui hyvältä aina seuraavaan peliin saakka.
Sitten tuli tämä KHL-siirto. Olen koko ajan ollut aika ristiriitaisilla fiiliksillä liikkeellä siihen liittyen. Kuitenkin otin sen vastaan ihan hyvin ja mielenkiinnolla, joskin kaikki riskitekijät pyöri mielessä myös. Nämä riskitekijät yritin kuitenkin tunkea pois mielestäni ja asennoitua positiivisesti edessä olevaan seikkailuun. Viime kauden loputtua tuntui sitten ensimmäistä kertaa siltä, että ehkä itseni kannattaisi miettiä vakavasti suhdettani "KHL-Jokereihin". Kesällä fiilis taas nousi toiveikkaaksi kaiken hyvän pöhinän ja ammatillisen joukkueenkokoamisen johdosta. Odotin kesän lopulla jo erittäin innolla avauspeliä, ja nimenomaan Jokereiden seuraamista.
No, torstaina sitten ensimmäistä kertaa näin Jokerit KHL-ottelussa ja kaiken show'n ja glamuurin keskellä heräsin siihen tosiasiaan, että ei tämä ole enää se sama Jokerit mihin rakastuin. Toki kentällä nähtiin huikeaa kiekkoa ja mukana oli niin pitkän linjan Jokereita (Mäksä, Rita, Semir) kuin myös erittäin hyvin jokerimuottiin istuvia taiteilijoita (Omark, Todd, Gunderson, Koukal). Tunnelmakin oli kohdillaan. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, että sitä tunnetta ei yksinkertaisesti löytynyt. Yksikään Jokereiden tekemä maali ei saanut minua pongahtamaan saman tien ylös penkistä ja taas toisaalta yksikään Minskin maali ei oikeastaan hetkauttanut. Voittomaalin tullessa ei oikeasti vituttanut ollenkaan. "Shit happens, ei voi mitään" kuvaa hyvin sen hetkisiä ajatuksiani. Olen aivan varma, että jos kyseessä olisi ollut kauden avaus Liigassa naapuria vastaan, niin koko loppuillan aikana vitutuslevel olisi ollut hyvin korkealla. Jopa jonkun Pelicansin (kaikella kunnioituksella, oikeastihan Pelsut on mulle huomattavasti kiinnostavampi jengi kuin vaikkapa SKA tai Moskovan Dynamo) tekemä JA-voittomaali olisi korvennut luultavasti 10 kertaa enemmän kuin tämä.
Komppaan täysin V-G-:tä siinä, että tunteen puuttumiseen vaikuttaa outojen "omien" lisäksi vastustajajoukkueiden täydellinen tuntemattomuus. Mulla ei ole mitään syytä kiinnostua jostain Minskistä, Barys Astanasta, HK Sotshista tai muista KHL-jengeistä. Samanlaista muovia kaikki. Osana ottelutapahtumaan viehätykseen kuului Liigassa tosiaankin myös se, että paikalla oli niitä siellä täällä istuvia vierasjengin faneja ja ehkäpä se jonkunlainen ryhmittymä pohjoispäädyssä, joiden juhliminen ärsytti aina. Mutta peliin ja katsomotunnelmaan kuuluu se vastakkainasettelu joka loisti täysin poissaolollaan.
Ja tänään en edes muistanut koko pelin alkua, verrattuna siihen, että Liigakausilla koko pelipäivän vain odotin sitä alkuvihellystä kuin lapsi Joulupukkia.
Ei tää KHL vaan sittenkään vaan nappaa. Surullista mutta totta. Ainakin tällä hetkellä.