ipamies#41
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- New Prague Rangers
Monena vuotena Slovakia on saanut kasaan nimivahvoja joukkueita, mutta miltei poikeuksetta joukkueen peliesitys ei ole yltänyt paperivahvuuden tasolle. Syyksi näen sen, että Slovakian pelillinen identiteetti - maan oma tapa pelata kiekkoa, jolla voidaan saavuttaa paras mahdollinen tulos - on vielä hakusessa.
Viime vuosina kansainvälisessä kiekossa ovat menestyneet Suomi, Kanada, Ruotsi ja Tshekki. Näillä mailla on omat persoonalliset tavat lähestyä jääkiekkonimistä peliä siten, että omat vahvuudet saadaan hyötykäyttöön ja toisaalta heikkoudet kompensoitua mahdollisimman tehokkaasti. Tietysti nämäkin maat ovat pelanneet viimeisen kymmenen vuoden aikana myös vähemmän onnistuneita turnauksia, mutta pääsäntöisesti niiden persoonallinen pelillinen identiteetti on ollut helppo hahmottaa ja tunnustaa yhdeksi menestystekijäksi.
Näkisin, että Slovakialla on ollut jo vuosia pelaajamateriaalin puolesta omat poikkeukselliset vahvuudet olemassa, mutta jostain syystä Tshekkoslovakialaisen vastaisku- ja suunnanmuutospelaamisen perimä on jäänyt elämään ainoastaan Tshekin muodossa. Slovakit ovat toistaiseksi olleet ohuen joukkuepelaamisen vuoksi yksilötaidon armoilla - ja usein joutuneet pettymään.
Niin kauan kun maan oma tapa tehdä asioita on slovakeilta hakusessa, jatkuva huippumenestys antaa odottaa itseään. Tämä asia on jopa oleellisempi kuin se, että kapeneeko kirkkaimpien NHL-tähtien kärki tulevaisuudessa, sillä yksilötaidon määrä on Slovakialla joka tapauksessa turvattu vuosikausiksi. Vertailukohdaksi voi ottaa esimerkiksi maailman uhrautuvaisimman ja työteliäimmän joukkueen: Suomen. Valtavasta taitovajeesta huolimatta Suomi kykenee joka vuosi menestymään, kun pelaajien toimintaa ohjaa syvälle selkärankaan juurtunut tapa pelata yhtenäisesti joukkueena - suomalainen tapa pelata jääkiekkoa.
Vastaava pellilisen identiteetin puuttuminen on jossain määrin vaivannut myös USA:ta, joka ajoittain pyrkii apinoimaan Kanadaa ja toisinaan ottamaan enemmän eurooppalaisia vaikutteita. Juniorijoukkueissa oma linja on löytynyt ja se tasapainoilee menestyksellä eurooppalaisen ja peri-kanukkimaisen hockeykulttuurin välimaastossa.
Venäjän oma juttu on ollut aikuisten tasolla kadoksissa aina Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Bykovin vuoden vanha joukkuepelaamisen kulttuuri on todella suuria lupauksia antava muutos edelliseen, mutta vuoden 2007 MM-kisoissa tuo kulttuuri ei vielä ollut kyllin vahvaa, jotta se olisi näkynyt pelaajien tekemisessä myös tosipaikassa, eli turnauksen huipentaneessa finaaliviikonlopussa. Jos Bykov jatkaa vielä vuosia fantastisesti alkanutta työtään, niin muutaman vuoden kuluttua voidaan huoletta todeta Venäjän palanneen juurilleen, oman, taidetta hipovan, pelillisen identiteettinsä alkulähteille. Kiekollisen kombinaatiopelaamisen ystävänä ja lajifriikin ominaisuudessa ei voi kuin todeta, että maltan tuskin odottaa.
Viime vuosina kansainvälisessä kiekossa ovat menestyneet Suomi, Kanada, Ruotsi ja Tshekki. Näillä mailla on omat persoonalliset tavat lähestyä jääkiekkonimistä peliä siten, että omat vahvuudet saadaan hyötykäyttöön ja toisaalta heikkoudet kompensoitua mahdollisimman tehokkaasti. Tietysti nämäkin maat ovat pelanneet viimeisen kymmenen vuoden aikana myös vähemmän onnistuneita turnauksia, mutta pääsäntöisesti niiden persoonallinen pelillinen identiteetti on ollut helppo hahmottaa ja tunnustaa yhdeksi menestystekijäksi.
Näkisin, että Slovakialla on ollut jo vuosia pelaajamateriaalin puolesta omat poikkeukselliset vahvuudet olemassa, mutta jostain syystä Tshekkoslovakialaisen vastaisku- ja suunnanmuutospelaamisen perimä on jäänyt elämään ainoastaan Tshekin muodossa. Slovakit ovat toistaiseksi olleet ohuen joukkuepelaamisen vuoksi yksilötaidon armoilla - ja usein joutuneet pettymään.
Niin kauan kun maan oma tapa tehdä asioita on slovakeilta hakusessa, jatkuva huippumenestys antaa odottaa itseään. Tämä asia on jopa oleellisempi kuin se, että kapeneeko kirkkaimpien NHL-tähtien kärki tulevaisuudessa, sillä yksilötaidon määrä on Slovakialla joka tapauksessa turvattu vuosikausiksi. Vertailukohdaksi voi ottaa esimerkiksi maailman uhrautuvaisimman ja työteliäimmän joukkueen: Suomen. Valtavasta taitovajeesta huolimatta Suomi kykenee joka vuosi menestymään, kun pelaajien toimintaa ohjaa syvälle selkärankaan juurtunut tapa pelata yhtenäisesti joukkueena - suomalainen tapa pelata jääkiekkoa.
Vastaava pellilisen identiteetin puuttuminen on jossain määrin vaivannut myös USA:ta, joka ajoittain pyrkii apinoimaan Kanadaa ja toisinaan ottamaan enemmän eurooppalaisia vaikutteita. Juniorijoukkueissa oma linja on löytynyt ja se tasapainoilee menestyksellä eurooppalaisen ja peri-kanukkimaisen hockeykulttuurin välimaastossa.
Venäjän oma juttu on ollut aikuisten tasolla kadoksissa aina Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Bykovin vuoden vanha joukkuepelaamisen kulttuuri on todella suuria lupauksia antava muutos edelliseen, mutta vuoden 2007 MM-kisoissa tuo kulttuuri ei vielä ollut kyllin vahvaa, jotta se olisi näkynyt pelaajien tekemisessä myös tosipaikassa, eli turnauksen huipentaneessa finaaliviikonlopussa. Jos Bykov jatkaa vielä vuosia fantastisesti alkanutta työtään, niin muutaman vuoden kuluttua voidaan huoletta todeta Venäjän palanneen juurilleen, oman, taidetta hipovan, pelillisen identiteettinsä alkulähteille. Kiekollisen kombinaatiopelaamisen ystävänä ja lajifriikin ominaisuudessa ei voi kuin todeta, että maltan tuskin odottaa.