Minusta olennainen kysymys ei ole se, kuka on uusi urheilutoimenjohtaja, vaan vaaditaan paljon suurempi muutos organisaatiokulttuurissa. Koska tällaista perustavaa laatua olevaa arvopohjaista keskustelua ei Jatkoajassa ole viime viikkoina käyty, päätin pyytää päätoimittajaa järjestämään minulle kirjoitusoikeudet takaisin. Niin tapahtui ja kiitos siitä. Olen yrittänyt nyt ketjua useaan otteeseen avata, mutta viesti on ollut liian pitkä, joten hiotaan...
Suurin ongelma nähdäkseni IFK:ssa on voittamisen kulttuurin puute. Olemassaoleva kulttuuri tällä hetkellä perustuu johonkin muuhun kuin menestykseen kilpaurheilussa. Monesti sanotaan, että voittamisen kulttuuri syntyy siitä, kun voitetaan otteluita ja mestaruuksia. Niin se tietyllä tavalla tapahtuukin, mutta jos se ei ole organisaation DNA:ssa, niin kun valmentaja tai avainpelaajat vaihtuvat, pudotaan jälleen sinne, mistä lähdettiin. Niinpä meidän pitää tehdä perustavaa laatua oleva muutos koko urheilupuolen perustassa. Jatkossa menestymisen täytyy olla ykköstavoite kaikessa toiminnassa. Uuden ajan täytyy alkaa nyt, sillä meidän seuramme on alisuorittanut vuosikymmeniä, eikä se ole hyväksyttävää. Minusta IFK:n täytyisi olla tyyliin joka vuosi välierissä ja mestaruuden pitäisi tulla suurin piirtein joka kolmas vuosi. Jatkossa pitää tehdä siis duunia sen eteen, että menestyttäisiin joka kaudella.
HIFK:n tulevassa urheilutoimenjohtajan valinnassa on siis paljon muustakin kysymys kuin siitä, löydetäänkö henkilö, joka osaa koota käytettävissä olevalla rahasummalla parhaimman joukkueen. Kyse on pikemminkin siitä, että hänen pitää luoda kokonaan uusi voittamisen kulttuuri, jota seurassa ei juuri koskaan ole ollut. Kiteytettynä voisi sanoa, että HIFK alisuorittaa organisaationa samalla tavalla kuin Suomi kansakuntana. Tämä asettaa todella suuret vaatimukset sitä nimitettävää henkilöä kohtaan. Hänen täytyy olla todella kovapäinen, jotta hän saisi organisaation uudistettua ja luotua sinne sellaisen toimintakulttuurin, mikä mahdollistaa säännöllisen menestyksen. Se tulee vaatimaan valtavasti töitä.
Seuran pitää haluta voittaa, tietää kuinka voitetaan ja olla valmis tekemään vaadittava työmäärä sen menestyksen eteen. Tämän urheilullisen menestyksen ylin valvoja on uusi urheilutoimenjohtaja. Hän on valmentajien ja pelaajien esimies. Kärjistetysti sanottuna hänen täytyy olla organisaation eniten töitä tekevä henkilö. Johdetaan esimerkillä eli jos ja kun iltamyöhällä vielä jossain toimiston huoneista valo palaa, niin se on urheilutoimenjohtajan huoneessa. Jonkinlainen esikuvana tällaiseen tehtävään minulla on mielessä Matthias Sammer. Kuka Suomessa voisi olla sitten se ”sammer”. Itselläni tulee kaksi nimeä mieleen henkilöistä, joilla on halu voittaa, jotka osaavat voittaa ja jotka ovat valmiita tekemään viimeisen päälle pedanttisesti paljon töitä. Nämä henkilöt ovat Kari Jalonen ja Ville Peltonen. Valitettavasti kumpikin taitaa olla tällä hetkellä paremmassa tehtävässä. Moni tälläkin palstalla väittää, ettei Villellä ole kokemusta. Minusta sitä kokemusta ei tarvitse ollakaan, sillä hänellä on kokemusta siitä, että halutaan voittaa, osataan voittaa ja ollaan valmiita tekemään duunia menestyksen eteen. 2011 mestaruus osoitti tämän. Sama koskee Jalosta moninkertaisesti. Molemmat ovat 100% ammattilaisia, eivätkä vain puuhastele, harrastele tai ole muka tekevinään, vaan he tekevät oikeasti ammattimaisesti kovasti töitä, jotta voitettaisiin. Jalosesta ja Peltosesta huokuu Sveitsissäkin nyt se, että duuia paiskitaan ja halutaan pärjätä. Kun kumpikaan todennäköisesti ei ole saatavilla, niin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Kuten Valtanen sanoi: Suomen paras henkilö on hakusessa.
Kun työnteon kulttuuri tuodaan edustusjoukkueeseen ja juniorijoukkueisiin, niin jokaisella pelaajalla on itsestään selvyytenä se, että pyritään olemaan ammattiurheilijoita joka päivä, jotta menestyttäisiin hyvin. Silloin ei käydä missään Namussa ryyppäämässä kesken kautta, vaan hölmöily tapahtuu ennalta sovitusti vain muutaman kerran vuodessa. Pelisäännöt pitää olla täysin selvät jokaiselle pelaajalle. Jos haluaa olla mukana IFK:ssa, pitää sitoutua työntekoon. Jos ei halua, voi edustaa jotain muuta seuraa. Yksikään "karalahti" ei ansaitse mitään erityisvapauksia, vaan jokaisen organisaatiossa on oltava ammattilainen, joka suhtautuu hommaansa vakavasti. Fuduja pitää antaa, jos homma ei ala muuten toimia. Luulisi, että jokainen pelaaja haluaa pärjätä ja mennä eteenpäin, joten jos joukkue muuten menestyy, niin kyllähän sitä ollaan valmiita tekemään hommia. Osin sen takia, koska se on hauskaa treenata porukassa kovaa ja kilpailla pelipaikoista ja osittain sen takia, koska hyvä ammattilainen saa pelipaikkoja ulkomailta Sveitsistä, SHL:stä tai jopa NHL:stä. Mitä kovempi kilpailu pelipaikoista harjoituksissa on ja mitä paremmin muut pelaajat harjoittelevat, niin sitä enemmän jokainen uusi tulokaskin on valmis tekemään duunia, jotta ansaitsee paikkansa joukkueessa. Korkeampi vaatimustaso tarkoittaa parempia tuloksia. Toki juniorijoukkueiden valmennus pitää saada myös kuntoon. Tämä tilanne, jossa tietyt samat pelaajat pyörivät vuodesta toiseen mukana, ei ole mielestäni suurseuran tapa toimia. Jos joku ei breikkaa, eikä ole oikeastaan edes alempien kentällisten runkopelaaja, niin silloin hänen paikkansa on jossain Jukureissa tai TuTossa, ei IFK:ssa. Rosteria ei pitäisi jättää ikinä niin vajaaksi, että oltaisiin nuorten varassa, mutta toisaalta junioriputkesta pitäisi aina tulla pelaajia, jotka onnistuessaan voisivat haastaa vanhemmat jätkät pelipaikoista. Nordgren ja Heiskanen ovat hyviä esimerkkejä siitä, millaisia pelaajia junioriputkesta täytyisi tulla enemmänkin. Kuten sanottua, niin pelipaikoista pitäisi olla aito kilpailu.
(osa 1 loppuu tähän, osa 2 erikseen, jotta viesti ei olisi liian pitkä)
Suurin ongelma nähdäkseni IFK:ssa on voittamisen kulttuurin puute. Olemassaoleva kulttuuri tällä hetkellä perustuu johonkin muuhun kuin menestykseen kilpaurheilussa. Monesti sanotaan, että voittamisen kulttuuri syntyy siitä, kun voitetaan otteluita ja mestaruuksia. Niin se tietyllä tavalla tapahtuukin, mutta jos se ei ole organisaation DNA:ssa, niin kun valmentaja tai avainpelaajat vaihtuvat, pudotaan jälleen sinne, mistä lähdettiin. Niinpä meidän pitää tehdä perustavaa laatua oleva muutos koko urheilupuolen perustassa. Jatkossa menestymisen täytyy olla ykköstavoite kaikessa toiminnassa. Uuden ajan täytyy alkaa nyt, sillä meidän seuramme on alisuorittanut vuosikymmeniä, eikä se ole hyväksyttävää. Minusta IFK:n täytyisi olla tyyliin joka vuosi välierissä ja mestaruuden pitäisi tulla suurin piirtein joka kolmas vuosi. Jatkossa pitää tehdä siis duunia sen eteen, että menestyttäisiin joka kaudella.
HIFK:n tulevassa urheilutoimenjohtajan valinnassa on siis paljon muustakin kysymys kuin siitä, löydetäänkö henkilö, joka osaa koota käytettävissä olevalla rahasummalla parhaimman joukkueen. Kyse on pikemminkin siitä, että hänen pitää luoda kokonaan uusi voittamisen kulttuuri, jota seurassa ei juuri koskaan ole ollut. Kiteytettynä voisi sanoa, että HIFK alisuorittaa organisaationa samalla tavalla kuin Suomi kansakuntana. Tämä asettaa todella suuret vaatimukset sitä nimitettävää henkilöä kohtaan. Hänen täytyy olla todella kovapäinen, jotta hän saisi organisaation uudistettua ja luotua sinne sellaisen toimintakulttuurin, mikä mahdollistaa säännöllisen menestyksen. Se tulee vaatimaan valtavasti töitä.
Seuran pitää haluta voittaa, tietää kuinka voitetaan ja olla valmis tekemään vaadittava työmäärä sen menestyksen eteen. Tämän urheilullisen menestyksen ylin valvoja on uusi urheilutoimenjohtaja. Hän on valmentajien ja pelaajien esimies. Kärjistetysti sanottuna hänen täytyy olla organisaation eniten töitä tekevä henkilö. Johdetaan esimerkillä eli jos ja kun iltamyöhällä vielä jossain toimiston huoneista valo palaa, niin se on urheilutoimenjohtajan huoneessa. Jonkinlainen esikuvana tällaiseen tehtävään minulla on mielessä Matthias Sammer. Kuka Suomessa voisi olla sitten se ”sammer”. Itselläni tulee kaksi nimeä mieleen henkilöistä, joilla on halu voittaa, jotka osaavat voittaa ja jotka ovat valmiita tekemään viimeisen päälle pedanttisesti paljon töitä. Nämä henkilöt ovat Kari Jalonen ja Ville Peltonen. Valitettavasti kumpikin taitaa olla tällä hetkellä paremmassa tehtävässä. Moni tälläkin palstalla väittää, ettei Villellä ole kokemusta. Minusta sitä kokemusta ei tarvitse ollakaan, sillä hänellä on kokemusta siitä, että halutaan voittaa, osataan voittaa ja ollaan valmiita tekemään duunia menestyksen eteen. 2011 mestaruus osoitti tämän. Sama koskee Jalosta moninkertaisesti. Molemmat ovat 100% ammattilaisia, eivätkä vain puuhastele, harrastele tai ole muka tekevinään, vaan he tekevät oikeasti ammattimaisesti kovasti töitä, jotta voitettaisiin. Jalosesta ja Peltosesta huokuu Sveitsissäkin nyt se, että duuia paiskitaan ja halutaan pärjätä. Kun kumpikaan todennäköisesti ei ole saatavilla, niin pitää etsiä muita vaihtoehtoja. Kuten Valtanen sanoi: Suomen paras henkilö on hakusessa.
Kun työnteon kulttuuri tuodaan edustusjoukkueeseen ja juniorijoukkueisiin, niin jokaisella pelaajalla on itsestään selvyytenä se, että pyritään olemaan ammattiurheilijoita joka päivä, jotta menestyttäisiin hyvin. Silloin ei käydä missään Namussa ryyppäämässä kesken kautta, vaan hölmöily tapahtuu ennalta sovitusti vain muutaman kerran vuodessa. Pelisäännöt pitää olla täysin selvät jokaiselle pelaajalle. Jos haluaa olla mukana IFK:ssa, pitää sitoutua työntekoon. Jos ei halua, voi edustaa jotain muuta seuraa. Yksikään "karalahti" ei ansaitse mitään erityisvapauksia, vaan jokaisen organisaatiossa on oltava ammattilainen, joka suhtautuu hommaansa vakavasti. Fuduja pitää antaa, jos homma ei ala muuten toimia. Luulisi, että jokainen pelaaja haluaa pärjätä ja mennä eteenpäin, joten jos joukkue muuten menestyy, niin kyllähän sitä ollaan valmiita tekemään hommia. Osin sen takia, koska se on hauskaa treenata porukassa kovaa ja kilpailla pelipaikoista ja osittain sen takia, koska hyvä ammattilainen saa pelipaikkoja ulkomailta Sveitsistä, SHL:stä tai jopa NHL:stä. Mitä kovempi kilpailu pelipaikoista harjoituksissa on ja mitä paremmin muut pelaajat harjoittelevat, niin sitä enemmän jokainen uusi tulokaskin on valmis tekemään duunia, jotta ansaitsee paikkansa joukkueessa. Korkeampi vaatimustaso tarkoittaa parempia tuloksia. Toki juniorijoukkueiden valmennus pitää saada myös kuntoon. Tämä tilanne, jossa tietyt samat pelaajat pyörivät vuodesta toiseen mukana, ei ole mielestäni suurseuran tapa toimia. Jos joku ei breikkaa, eikä ole oikeastaan edes alempien kentällisten runkopelaaja, niin silloin hänen paikkansa on jossain Jukureissa tai TuTossa, ei IFK:ssa. Rosteria ei pitäisi jättää ikinä niin vajaaksi, että oltaisiin nuorten varassa, mutta toisaalta junioriputkesta pitäisi aina tulla pelaajia, jotka onnistuessaan voisivat haastaa vanhemmat jätkät pelipaikoista. Nordgren ja Heiskanen ovat hyviä esimerkkejä siitä, millaisia pelaajia junioriputkesta täytyisi tulla enemmänkin. Kuten sanottua, niin pelipaikoista pitäisi olla aito kilpailu.
(osa 1 loppuu tähän, osa 2 erikseen, jotta viesti ei olisi liian pitkä)