Vielä jälkijunassa täytyy tulla hieman äimistelemään kolmikon Marjamäki-Tapola-Manner aivoituksia Kanada-puolivälierässä ja vähän muutenkin. Kisathan olivat siihen asti sujuneet ihan mukavasti. Vakuuttavat voitot Saksasta ja Norjasta. Ensimmäistä erää lukuun ottamatta vahva Ruotsi-peli, jonka Suomi hävisi mielestäni pelinkuvan vastaisesti (minusta oli 1-1-tilanteessa koko ajan todennäköisempää, että Suomi olisi tehnyt seuraavan maalin). Heikohko Korea-peli, joka liittyi lähinnä asenneongelmiin. Ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta Marjukka pyöräyttää ketjut uuteen uskoon ja valitsee pelitavan, jota Tsekki käytti kymmenkunta vuotta sitten. Eli träppiä ja tiivistä PAPPia, jonka tavoitteena on kiekon saaminen omalta alueelta ulos, ja hyökkääminen perustuu satunnaisiin vastahyökkäyksiin. Kerrassaan hämmentävää.
En keksi tähän muuta syytä kuin sen, että valmennuskolmikko päätti suuressa viisaudessaan keskittyä vain vastustajan vahvuuksiin ja niiden eliminoimiseen. Silläkin uhalla, että oma peli katoaa ja vastustajan heikkoudet jäävät hyödyntämättä. Nythän Marjukka & co. varmaankin tiedostivat Kanadan hyvin kiekkoa liikuttelevat, vikkelät pakit, vahvat nopeat suorahyökkäykset ja laadukkaan ylivoimapelin. Samalla varmaan oletettiin maalivahtipelin olevan Suomen puolella. Tästä sitten vedettiin johtopäätös, että paras mahdollisuus voittoon on, jos ei karvata (ei anneta vastustajien pakkien kiekotella meitä pihalle eikä anneta ylivoimahyökkäysten paikkoja) eikä mennä kanukkeihin liian aktiivisesti kiinni jäähyjen pelossa (Suomihan otti aktiivisen pelitapansa seurauksena liikaa jäähyjä ekoissa peleissään). Paras mahdollisuus olisi siis se, että tehdään pelistä nopanheittoa. Kumpi onnistuu paremmin harvoista paikoistaan. Joku saattaisi muistuttaa tässä vaiheessa kanukkien keskimääräistä paremmasta maalintekotaidosta ja heidän kyvystään skoutata Suomen vaarallinen ylivoima tehottomaksi. Mutta tämä ei tuntunut Marjukkaa huolettavan.
No, jälkiviisaus on tietysti helppoa. Viime keväänähän Suomi täsmälleen samalla taktiikalla tylsytti USAn MM-kisojen puolivälierässä ja harva siitä jaksoi olla pahoillaan. Nyt sama taktiikka toimi ensimmäisen erän hyvin. Isoin ongelma oli mielestäni se, että Kanadan löydettyä tavan murtaa Suomen träp (eli eräänlaiset ylemmät viivelähdöt), ei Suomi osannut vastata tähän enää oikein mitenkään. Jouduttiin painimaan omassa päädyssä, mikä osoittautui varsin haastavaksi puolivälierään varta vasten rukatulle heiveröiselle pakistolle (Lepistö, Heiskanen, Koivisto ja Lehtonen kaksi ekaa paria ja Kivistö kokonaan poissa). Suomella ei myöskään ollut koko ottelun aikana oikein minkäänlaista suunnitelmaa hyökätä. Tästä tuli mieleeni Kojon aikakausi. Jo 2016 MM-finaalin jälkeen arvelin, että supermateriaalin turvin saavutettu hopea saattaa olla aikamoinen karhunpalvelus suomalaiselle jääkiekolle. Jossain määrin Marjamäen aikakausi on mennyt tämän asian kanssa kipuillessa. On liikaa ollut takaraivossa, että puolustuskamppailullakin voidaan pärjätä. Minusta Suomen ei pitäisi enää mennä tällaiseen passiiviseen selviytymistaisteluun, vaikka sillä satunnaisesti hyviä tuloksia saavutettaisiinkin.
Toinen asia, mitä Marjukan aikakaudella olen ihmetellyt, liittyy viivelähtöihin. Niitähän emme juurikaan näe Suomen pelaavan. Ei niitä perinteisiä maalin takana tehtyjä eikä ylempiäkään määräänsä enempää. Tai jos tehdäänkin, tehdään ne tarpeettoman hätäisesti ja laadultaan heikosti. Jotenkin paistaa läpi tietty populistisuus. Marjamäki ei uskalla julkisen lynkkauksen pelossa peluuttaa viivelähtöjä. (Huvittavaa sinänsä, että edelleen monet juuri kiroavat Suomen peliä viivelähtöjen vuoksi, vaikka näiden osuus on ollut aivan mitätön myös viime kaudella). En kaipaa jatkuvaa hidastelua, mutta nyt Suomi jättää selvätkin paikat usein hyödyntämättä ja päätyy turhaan heikkolaatuisiin hyökkäyksiin. Suomihan ei ole Marjukan aikana missään vaiheessa saanut aikaan pitkiä päätypelejä vastustajan päässä. Mielestäni tämä juontaa juureensa tähän hätäilyyn tai jopa koko organisoidun hyökkäämisen välttelyyn, joka puolestaan johtaa hitaahkoon keskialueen ylittämiseen ja sitä kautta hyökkäysten tukahtumiseen heti alkuunsa. Olympialaisissa Suomi sai paikkansa lähinnä aktiivisen päätyrouhimisen kautta, suorahyökkäyspelaaminen oli kehnoa.