Porarit vs. Lentäjät – kertomuksia NHL-kauden 1986–1987 muistoista

[Thusberg]

Ja kuten otsikko kuuluttaa niin tarkoituksena tässä toikissa olisi tietenkin kertoa tai muistella vapaasti mitä myös noin 30 vuotta sitten tai melkein 30 vuotta sitten NHL-sarjakaudella 1986-1987 tapahtui.

Kaikkiaan kausi jossain määrin oli toki paluu arkeen Edmonton Oilersin palatessa tasolleen, mutta myös muutaman muun seuran floppaus, yhtä muutaman seuran yllätykset tavalla jota ei aivan nähty tai osattu odottaa ja myös erään sinnikkään seuran aseman tuleminen niin houkuttelevaksi Väinön silmissä nähtynä tuolloin merkitsi huikeaa NHL-kautta historiassa.

Suomessakin lajin asema oli toki nousussa tietoisuudeltaan ja lajin tietämyskehityksen osalta, mutta jossain määrin tietenkin harmittavaa oli Yleisradion vetäytyminen lähetyksistä kauden suuresta hehkutuksesta huolimatta ja lajin jääminen oikeastaan oikeustasoltaan tyhjiöön pois lukien HTV:n lähetyksiä osaksi vuotta ennen kuin edes jonkin verran huhtikuussa 1987 ohjelma-aikaansa laajentanut Kolmostelevisio uskalsi tarttua haasteeseen ja näyttää Stanley Cupin finaalipelit.

Alun alkaen tämä toikki oli tarkoitus laittaa kesällä pystyyn, mutta kesällä oli valitettavasti kerta kaikkiaan niin paljon muita juttuja esteenä suurin piirtein vähän edellisen toikin jälkeen. Nyt aikaa onkin sitten jonkin verran enemmän joskin ei hirveän paljon mikäli aion yrittää vielä muitakin mahdollisia kiekkojuttuja vielä ehtiä kirjoittaa.

Lähinnä ainakin vielä Albertvillen 1992 Talviolympialaisten toikki olisi tulossa Jatkoajalle vielä kun MM-kisojen osalta 1992 ja 1993 kaikkien sarjatasojen juttuja ja osastoa muutenkin on mietittävä kun viivytystäkin nyt on tullut.

Seuraavasta viestistä eteenpäin aloitankin taas seurojen arvioinnit vaikka toki voihan muutkin käyttäjät laittaa ihmeessä juttuja tulemaan! Ja mikäli tämäkin toikki hyväksi osoittautuu niin ajan kanssa pitää ehkä katsoa sitten vielä joku muu sopiva sarjakausi joltain tuoreemmalta pelikaudelta NHL:n osalta tai miksi ei vaikka vielä vanhemmaltakin pelikaudelta.

 

[Thusberg]

Buffalo Sabres oli kauteen 1986-1987 lähdettäessä jälleen kerran melko altavastaajana lähtenyt joukkue ja sellaisena se myös pysyi kaudella 1986-1987 NHL:n runkosarjassa Walesin Prinssin Konferenssissa ja Adamsin Divisioonassa.

Sabres tuntui kuitenkin olemukseltaan heikentyneen rajusti edelliseltä pelikaudelta ja siihen verrattaessa kenttätyöskentelyn tasoltaan oli ollut ja lisäksi se ei ollut lopulta myös paras vertaistensa eli viimeisiksi sijoittuneiden NHL-joukkueiden tasosta puhuttaessa kaudella 1986-1987 NHL:ssä.

Ja mikäli olikin se tuntui Sabresin fanien mielikuvalta enemmän toisin kuin edellisellä pelikaudella jolloin Sabresilla oli useampikin menestysputki kuin vain pari menestysputkea ensin lyhyenä marraskuussa ja sitten ilmeisesti myös parempiensa otteluväsymyksestä tai muusta ihmeellisyydestä johtuen helmikuussa.

Sabresista puhuttaessa se hävisi varsin usein enemmän kuin hyväksyttävästi ja silloin kun sen olisi luullut tai kuullut saaneen jostakin sisua tasonsa löytämiseen niin aina sitä siltä tuntui puuttuvan ratkaisuihin tultaessa. Toki Sabres kärsi ajoittain myös uskomattoman huonosta onnestakin voitettavien pelien venyttyä jatkoajalle ja sitä kautta joko jatkoajan tasapeliin tai tappioon.

Kun sitä vertaa muihin huonoimpiin NHL-joukkueisiin sarjakaudella 1986-1987 niin sen edellisen pelikauden melko hyvä puolustus tuntui tasoltaan taantuneen, sen hyökkäykset tuntuivat puhdittoman tehottomilta ja syöttökuviot kestivät joko liian pitkään tai liian lyhyen aikaa ollakseen todelliseksi hyödyksi joukkueelle.

Toki se pystyi edelleen tekemään pelaajillansa ainakin tasoon nähden hyviä eteneviä hyökkäystaktisia kuvioita jäällä joilla se oli parhaimmillaan enemmän kuin haaste omassa Divisioonassaan kilpaileville seuroille. Toki vähänkin uskottavaa muuta seuraa vastaan kuin kaikkein huonoimpia NHL:n seuroja vastaan sen hyökkäyksen suuntapelaaminen ja kärkitason syöttely hyökkäyspelissä tai puolustuspelissä oli huonoimmillaan kauden aikana lähes vitsi.

Sabresin puolustustason huononnuttua ja pelimoraalin ollessa muutenkin laskusuunnassa paljon jäi kiinni otteluhalukkuuden luomisessa sen maalivahtien taidoista luoda hyviä ja viihdyttäviä otteluja. Hyökkäyspelin puhdittomuus tuntui myös vain pahenevan mitä pidemmälle pelikausi eteni vaikka helmikuun hyvät ottelutulokset antoivatkin muuta olettaa väliaikaisesti.

Toisinaan Sabres menetti runkosarjan tärkeitä pelejä runsaisiin jäähyihin.

Harvinaisena hyvänä puolena Sabresilla kehittyi kuitenkin kiekonhallintataito selvästi edeltävään vuoteen verrattuna ja muutenkin kun kaikki tärkeät olettamukset edes teoriasta Playoff-kaudesta puhuttaessa unohtuivat niin pelaajatkin alkoivat vähitellen löytää jotain uutta tekemisen iloa peliinsä jäälle.

Sabres toki yritti kaikkensa ja ansaitsi huonontuneesta asemastakin huolimatta ainakin edes kehuja yrittämisestä, mutta välillä oli vaikea nähdä mitään todellista edistystä seuratasolla kun nekin harvat hyvät tulokset tuntuivat olevan parempien joukkueiden väsymisestä, puutteellisesta hyökkäyskyvystä tai huonosta viimeistelystä aiheutuneiden puutteiden tuomia menestysputkia.

Tuloksiin nähden siis Buffalo Sabresin tulokset olivat pelikaudella 1986-1987 edellistäkin pelikautta huonompia ja huonoimpien joukkueiden rinnalla se oli melkein joutuakin häpeämään itseään jäällä.

Vain New Jersey Devils pelasi omaan kyvykkyyteensä tai edes oletettuun potentiaaliin nähden surkeammin pelikaudella 1986-1987 kuin Buffalo Sabres.

Sabresin uskottavuus kulki jo siinä, että yhtään vähänkin voimakkaampi NHL-joukkue joka vain pystyi saamaan yhtään minkäänlaista puhtia kärkipelaajiensa hyökkäyspeliin ja ennen kaikkea luistelmaan vain yhtään nopeammin ja paremmin kuin Sabres niin sen jälkeen ei tarvinnut enää kuin odottaa lopullista tuomiota tappiosta Buffalolle.

Toki aivan kauden alussa tilanne oli jopa toinen kun vielä kaikki hakivat asetelmiaan ja paremmat seurat vieläkin tuntuivat olevan kesälomilta palanneita ja tylsyneitä peliterältään. Silloin oli Sabresin ainoat harvat todelliset näytönpaikat.

Buffalo Sabresin kausi 1986-1987 päättyi jo runkosarjaan ansaitusti. Esittämällään pelillä kun ei mitään asiaa olisi ollutkaan Playoff-kaudelle ja jos olisi ollut edes teoriassa niin se olisi tehnyt itsestään pellen New Jersey Devilsin tapaan.

Tässä Buffalo Sabresin 1986-1987 pelikauden miehistö jo runkosarjaan jääneen Sabresin osalta:

Maalivahdit: Jacques Cloutier, Tom Barrasso ja Darren Puppa

Puolustajat: Shawn Anderson, Mark Ferner, Lee Fogolin, Jim Korn, Uwe Krupp, Tom Kurvers, Steve Dykstra, Varakapteeni Mike Ramsey, Phil Housley, Bob Halkidis, Richie Dunn, Kapteeni Lindy Ruff, Bill Hajt, Phil Russell, Joe Reekie, David Fenyves ja Jim Hofford

Laitahyökkääjät: Richard Hajdu, Scott Arniel, Clark Gillies, Mike Hartman, Bob Logan, Mark Napier, Wilf Paiement, Jeff Parker, Doug Trapp, Mikael Andersson, Varakapteeni Mike Foligno, Paul Cyr, Don Lever, Gaetano Gates Orlando, Dave Andreychuk ja Normand Lacombe

Keskushyökkääjät: John Tucker, Paul Brydges, Doug Smith, Christian Ruuttu, Ken Priestlay, Adam Creighton ja Gilbert Perreault

Toimitusjohtaja ja Päävalmentaja: Scotty Bowman

Varatoimitusjohtaja ja Varapäävalmentaja: Gerry Meehan

Joukkueenjohtaja, Apulaispäävalmentaja ja Apulaistoimitusjohtaja: Craig Ramsay

 

[Thusberg]

New York Rangersin kausi 1986-1987 oli mielenkiintoinen Rangersin seurahistoriaa peilaten ja edelleen Rangers rakensi itselleen tulevaa ja parempaa mainetta joka tulisi huipentumaan vajaan vuosikymmenen kuluttua Stanley Cupin voittoon.

Kuitenkin sarjakaudella 1986-1987 vaikka Rangers toki hyvä seura olikin niin välillä tuntui silti siltä, että Rangers pääsi onnenkantamoisen kautta etenemään aina Playoff-kaudelle missä sen kausi edellisen pelikauden tuhkimotarinasta poiketen päättyi jo Konferenssien Puolivälieriin, Divisioonien Semifinaaleihin tai Stanley Cupin Neljännesvälieriin eli alkumetreille ennen tappiotaan Philadelphia Flyersille niissä otteluluvuin 2-4. Välillä Rangersista puhuttaessa olisi voinut hyvin sanoa sen ansaitsevan jäädä ulkopuolelle Playoff-kaudelta.

Rangers tuntui omaan lähimpään kilpailijaansa eli New York Islandersiin nähden olevan jonkin verran sarjakaudella 1986-1987 altavastaajana NHL:ssä tai mikäli se todella oli niin paljon parempi sitä niin välillä ja etenkin NHL:n runkosarjassa Rangers oli ajoittain hätää kärsimässä joskin se ei antanut mitään ilmaiseksi tai tehnyt edes Walesin Prinssin Konferenssin ja Patrickin Divisioonan huippuseuroille Philadelphia Flyersille tai Washington Capitalsille tappioitaan liian helpoiksi. Näin oli alkuperäinen oletus kunnes New York Rangers alkoi mokailla pahoin tavalla joka olisi kuulunut jäällä lähinnä Pittsburgh Penguinsille tai New Jersey Devilsille.

Kuitenkin se oli silti mokata kaiken ja menettää oman Playoff-paikkansa Pittsburgh Penguinsille ja ainoa seura minkä se voitti edes jotenkin suvereenisti tuntui olevan oma divisioonan huonoin eli New Jersey Devils. Ajoittain verrattunapa vaikka Buffalo Sabresiin tai muihin aivan huonoimpien NHL-joukkueiden tuntumassa olleisiin joukkueisiin nähden ei New York Rangers tuntunut nimimiehistään huolimatta olevan mitenkään paljoakaan niitä parempi. Mitä nyt hieman parempi hyökkäyspelaaminen ja puolustuspelaaminen tasoltaan sillä kieltämättä oli.

New York Rangersin sarjakausi oli sekalainen tilkkutäkki menestystä ja pettymystä runkosarjakaudella ja siitä oli välillä vaikeaa sanoa mitään todella varmaa ottelutavoiltaan. Välillä se oli piristävä joukkue jäällä ja välillä todella huono joukkue ainakin jos jälleen kerran sattui vähänkin oikeasti parempi joukkue jäälle. New York Rangersin voimatasokin tuntui välillä keskittyvän liikaa New York Islandersin kavereille uhoiluun ja se itse pelaaminen jäi jonnekin puolitiehen.

Vähänkin Islandersia vahvemmat joukkueet menivätkin sitten menojaan mikäli taktinen puoli kärkipelaamisen, pelitilanteet huomioon ottavan puolustuksen ja maalivahdin torjuntavire oli kunnossa. Ja lopulta muutama voitto helmikuulta ja maaliskuulta oli elintärkeä Rangersille runkosarjassa jatkopaikkaa ajatellen. Paljon sillä oli Islandersin tapaan samaa pelitavoissakin Sabresin kanssa.

Kuitenkin New York Rangersin ainakin onnistuneimmillaan pystyi lukemaan joukkueeksi NHL:ssä jolla oli tavoite nousta NHL:n suurseuraksi New York Islandersin 1980-luvun alun menestysputken vanavedessä. Voimakkuus pienseuroihin nähden NHL:ssä oli parantunut aiemmista pelikausista poiketen myös selvästi.

Kuitenkin mikäli oikeasti vähänkin vain voimakkaampi tai luisteluvoimaltaan nopeampi NHL-joukkue tuli kehiin 1980-luvulla New York Rangersia vastaan vielä näinä kasvun vuosina kohti Stanley Cupia niin silloin New York Rangers oli hätää kärsimässä mikäli se oletettava suurseura tai selvän keskikastin seura pystyi vain pitämään pelinsä kasassa ilman liikoja jäähyjä tai muita sattumuksia.

Pelitasoltaan Rangers pystyi kuitenkin varmistamaan sen, että huonoimmillaankaan Rangers ei olisi ollut ikinä niin huono kuin vaikkapa muut huonoimmat seurat NHL:ssä vuonna 1986-1987. Jäähyherkkyys oli kuitenkin yhä ongelma ja se, että monet hyvänkin oloiset hyökkäyskuviot tuntuivat jäädä puolitiehen ja huolimatta joukkueen kovista harjoitteesta fyysisellä puolella tuntui laukaustaso olevan silti vain osittain voimakasta verrattuna muihin kilpailukykyisimpiin joukkueisiin.

Sen puolustus olisi voinut olla tasoltaan NHL:n keskikastia jos se vain olisi ollut kurinalaisempi sidontapelissään suhteessa kärkitiimeihin. Toisaalta kurittomallakin tavalla voitettiin silti itseään huonommat seurat puolustuksessa. Myös aloitusten kiekollinen pelaaminen tuntui huonontuvan mitä pidemmälle kausi eteni jolloin tappioita aloituksissa tuli toisinaan luvattomankin paljon ja pelaajien syvyystaso kärkihyökkäyspelaamisessa uupui nopeasti.

Keskialuepelaaminen tosin oli erikoistilannepelaamisessa Rangersilla menettelevän hyvää. Yleiseltä pelaajatasoltaan silti Rangers oli välillä alakynnessä ja joissakin ivallisimmissa katsauksissa sanottiin jopa NHL:n huippuseurojen kakkoskenttien olevan liikaa Rangersille normaalipelaamisessa ja sen ollessa alamaissa jopa AHL:n huippujuniorien sanottiin se kykenevän voittamaan. Mene ja tiedä sitten ihan kuitenkaan tuosta väitteestä...

NHL:n huippuseuroille New York Rangers oli toki normaalisti helppo joukkue voittaa, mutta silti jo 1980-luvun Rangers pystyi panemaan vastaan ajoittain hyvinkin tehokkaasti ja siten se ei ainakaan tehnyt itsestään liian helppoa vastusta.

Viimeinen muu huono asia Rangersilla oli NHL-kaudella 1986-1987 oikeastaan vain ajoittain liian helpoista kiekonmenetyksistä kärsiminen pahassa paikassa Buffalo Sabresin, mutta myös New York Islandersin tapaan. Lopulta Playoff-kaudella Philadelphia Flyersia ei yllätetty ja asetelmat tietyllä tapaa palasivat ennalleen Rangersien lähtiessä kesälomille ja Flyersin jatkaessa pelejään kohti Stanley Cupin taisteluaan.

Tässä kuitenkin New York Rangersin joukkue vuosimallia 1986-1987:

Maalivahdit: John Vanbiesbrouck, Bob Froese, Doug Soetaert ja Ron Scott

Puolustajat: Kapteeni Ron Greschner, William 'Willie' Huber, Tom Laidlaw, Curt Giles, Larry Melnyk, Terry Carkner, Lucien DeBlois, Don Jackson, Norm Maciver, Jim Leavins, Grant Ledyard, Mike McEwen, Brad Maxwell, Varakapteeni James Patrick ja Kjell Samuelsson

Laitahyökkääjät: Bob Crawford, Jan Erixon, Chris Jensen, Tony McKegney, Walt Poddubny, Jeff Jackson, Lane Lambert, Jay Caufield, Mike Donnelly, Varakapteeni Don Maloney, Gordie Walker, Mike Siltala, Stu Kulak, Ron Talakoski, Paul Fenton, George McPhee, Kelly Miller, Mark Osborne ja Tomas Sandström

Keskushyökkääjät: Bob Brooke, Dave Gagner, Raimo Helminen, Kelly Kisio, Ron Duguay, Marcel Dionne, Bobby Carpenter, Pierre Larouche ja Mike Ridley

Päävalmentaja: Ted Sator

Varapäävalmentaja: Tom Webster

Toimitusjohtaja: Phil Esposito

 

[Thusberg]

New York Islandersin kausi 1986-1987 oli mielenkiintoinen Islandersin seurahistoriaa peilaten ja tästä kaudesta eteenpäin Islanders oli jossain määrin menettänyt aikaisemmin 1980-luvulla kuulunutta huippuluokan seuramainetta. Kuitenkin kovaan hintaan sen vastustajille.

Kuitenkin vuonna 1986-1987 vaikka Islanders toki hyvä seura olikin ja oikeastaan runkosarjansa perusteella parempi omaa naapuriseuraansa ja kilpailijaansa New York Rangersia niin välillä tuntui silti hyvin nololta juuri Islandersin kannalta, että se kompasteli aina niin kovin viime hetkellä tärkeimmissä mahdollisissa peleissä ja paikoissa.

Niiden vastineeksi New York Islanders kuitenkin pelasi NHL-vuonna 1986-1987 useita huikeita otteluja ja Islanders piti hallussaan tapahtumahetkellä NHL:n lyhimmän Playoff-kauden ottelun voittoennätystä ja samalla myös pisimmän Playoff-kauden ottelun voittoennätyksen vähään aikaan koska Pääsiäisen Huipuksi kutsutun pelin eli Easter Epicin osalta se oli muutenkin NHL:n koko historian viidenneksi pisimpään venynyt ottelu.

Islanders tuntui omaan lähimpään kilpailijaansa eli New York Rangersiin nähden olevan selvästi sarjakaudella 1986-1987 NHL:ssä korkeatasoisempi, mutta mikäli se todella oli niin paljon parempi sitä niin välillä ja etenkin NHL:n runkosarjassa Islanders oli silti hätää kärsimässä joskin se pystyi Rangersiin nähden tasokkaampaan peliin Walesin Prinssin Konferenssin ja Patrickin Divisioonan huippuseuroille Philadelphia Flyersille tai Washington Capitalsille pelattuihin peleihin nähden kuin mitä Rangers, Pittsburgh Penguins puhumattakaan sitten New Jersey Devils pystyivät.

Se ei myöskään ollut vaarassa juurikaan ikinä hävitä Playoff-paikkansa siinä missä Rangers oli ajoittain liiankin hävitä omansa Pittsburgh Penguinsille ja ainoa seura minkä Rangers voitti edes jotenkin suvereenisti tuntui olevan oma divisioonan huonoin eli New Jersey Devils. Islanders pystyi voittamaan parempansa omassa sarjassaan ja olisi todennäköisesti kyennyt voittamaan myös muissakin Divisioonissa tai Konferensseissa pelatessaan.

Ajoittain verrattunapa vaikka Buffalo Sabresiin tai kilpailevaan Rangersiin nähden Islanders ei tuntunut nimimiehistään huolimatta olevan mitenkään paljoakaan niitä parempi. Tasaisempi Islanders sarjakaudellaan kuitenkin oli kuin Rangers vaikka lokakuun ja marraskuun sujuvuus sarjakaudella muuttui Rangersin tapaan eräänlaiseksi tilkkutäkiksi menestystä ja tappiota. Paljon sillä oli Rangersin tapaan samaa pelitavoissakin Buffalo Sabresin kanssa.

Kuitenkin se pystyi olemaan jäällä niitä molempia iskevämpi ennen kaikkea viimeistelytehokkuudessa ja siten sen pystyi lukemaan alemman keskikastin tai keskikastin joukkueeksi NHL:ssä jolla oli tavoite nousta NHL:n suurseuraksi takaisin jatkamaan omaa 1980-luvun alun menestysputkeaan ja estämään Rangersin vastaavan syntyminen. New York Islandersin erot New York Rangersin ja Buffalo Sabresin nähden tulivat ennen kaikkea ehkä hyökkäyspelillisessä pelitavassa. Se oli niitä selvästi voimakkaampi ja syvästi etenevä keskialueen hyökkäyspelin nimeen vannonut joukkue joka pystyi pelaamaan kaikkein parhaimmillaan jopa todella nopeaa jääkiekkoa huippustatuksensa menettäneeksi Stanley Cupin dynastiajoukkueeksi 1980-luvulla.

Se voitti melko paljon myös aloituksia ja kykeni myös erinomaiseen jäähyntappopelaamiseen tai vaihtoehtoisesti ainakin kelvollisen hyvään sellaiseen. Myös alivoimapelaaminen oli paremmin hallussa kuin Rangersilla tai vaikkapa Sabresilla.

Siinä missä Sabresilla ja Rangersilla tuntui jotenkin aina menevän pieleen hyökkäyskuviot hyvistä yrityksistä huolimatta niin Islanders pystyi omien pelaajiensa vielä näitä seuroja selvästi paremman luistelunopeuden turvin tekemään tehokkaampia kärkihyökkäyksiä ja niiden yleinen voimakkuus selkeän ketjupäiden peliyhteistyön lisäksi varmisti sen, että huonoimmillaankaan Islanders ei olisi ollut ikinä niin huono kuin vaikkapa Rangers, Sabres tai muut huonoimmat seurat NHL:ssä vuonna 1986-1987.

Vaikka Islanders oli Sabresiin ja Rangersiin verrattuna siistimpi pelitavassaan niin se oli silti niiden kanssa ajoittain yksi jäähyherkimpiä joukkueita NHL:ssä ja vaikka ei olisikaan ollut niin yleensä Rangersin tapaan Islandersin jäähyt tulivat aika huonoon paikkaan pelillisesti. Toisinaan Islanders sortui esimerkiksi hyvien ensimmäisten erien jälkeen välittömästi jäähyihin mikäli sitä kyettiin provosoimaan tarpeeksi ja menemään ihon alle. Rangersia vastaan kotikaupungin seurauhoilun ja tappeluhalukkuuden olisi voinut ymmärtää, mutta muita joukkueita vastaan ei juurikaan.

NHL:n huippuseuroille New York Islanders oli toki selvästi vaikeampi joukkue voittaa NHL:n huippuseuroille voitettavaksi, mutta silti jo 1980-luvun puolivälistä eteenpäin Islanders alkoi tehokkuudestaan huolimatta häviämään ottelujaan herkemmin. Kuitenkin kovaan hintaan vastustajille.

Hyvän ja jopa vahvan runkosarjakauden jälkeen Islanders oli ylivoimaisena pidettyjen Philadelphia Flyersin ja Washington Capitalsin tapaan suosikki Playoff-kauteen lähdettäessä. Islanders taisteli kiihkeästi Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä Washington Capitalsin kanssa voittaen sen viime hetkellä otteluvoitoin. Islandersin kohtalona oli kuitenkin hävitä ja päättää sarjakautensa vain hieman edellistä pelikautta edempänä Divisioonien Finaaleihin, Konferenssien Semifinaaleihin ja Stanley Cupin Puolivälieriin kun Philadelphia Flyers viime hetkellä kaivoi jostakin jotain pientä lisäetua itselleen ja ehkä jo vähän paremmalla rutiinilla voitti häthätää Islandersin otteluvoitoin 3-4.

Islandersille tämä oli suuri harmi ja jossain määrin jossittelu Islandersin todellisista kyvyistä Stanley Cupin saamisen osalta jäi elämään vahvana.

Kuitenkin joukkueena New York Islanders oli siis luisteluteholtaan edelleen melko keskinkertainen, sen hyökkäystehokkuus oli edelleen kärkitason seuroihin nähden melko heikko joskin ei niin huono kuin huonoimpien seurojen tai Rangersin, sen puolustus oli toki parempaa joitakin yksilöitä huomioimatta kuin huonoimpien seurojen, Rangersin tai jopa keskitason seurojen vastaava, edelleen matalatasoinen parhaimpiin seuroihin nähden, se teki kärkihyökkäyksiä edelleen harvoin suhteessa kärkiseuroihin vaikkakin silti enemmän kuin huonoimmat seurat tai Rangers, hyökkäyssyötön palautuksia tai ajoittaisia muita palautuksia keskialueelle tai kulmapeliä kohti nähtiin käytännössä keskikastin seuroihin nähden melko olematon määrä vaikkakin enemmän kuin Rangersilla tai huonommilla seuroilla, sen etenevät hyökkäyskuviot olivat aivan Rangersin tapaan kärkiseuroihin nähden todella huonoja, mutta kelvollisia keskikastissa, parempia jälleen Rangersiin nähden ja ne olisivat ehdottomasti kelvanneet NHL:n huonoimmille seuroille siihen aikaan ja jäähyherkkyys oli välillä myös vakava ongelma. Joskaan ei koskaan Rangersin tai Sabresin tasoa ongelmallisuudeltaan.

Puolustuspelaaminen oli melko hyvää kaikkiaan tilannetta kokonaisesti arvioiden koska välillä puolustus piti nimenomaan Islandersia niin hyvin yllä kuin vain joukkuetta pystyi ylläpitämään. Hienoa maalivahtipelaamista tietenkään unohtamatta.

Puolustus tuntui riittävän voimakkaalta olemaan tasokas muuta keskikastin NHL-seuraa tai jopa NHL:n kärkiseuroja vastaan ja tietenkin se oli tehokkaampi ja voimakkaampi kuin Rangersin tai Sabresin vastaava, mutta sen aggressiivinen linjaus toi Buffalo Sabresin tapaan sille toisinaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Samalla Islandersin puolustus ei ollut lainkaan niin hienotekninen tai taidokas kuin Rangersilla.

Siten Islanders tuntui suosivan astetta aggressiivisemman tason puolustusta yhtä lyhyin palautuksin, mutta tehokkaan murskaavalla ranne tai suoralyöntilaukauksella korkeintaan keskipitkällä kantamalla nopein syötöin ja hieman keskinopeaa nopeampaa ajolähtöä kiekkoon suosien siinä missä Rangers tuntui suosivan passiivitason puolustusta hienoteknisin ja tehokkain syöttöliikkein joko lyhyellä tai pitkällä palautuksella keskinopeaa lähtöä kiekkoon käyttäen. Islanders oli NHL:n huippuseuralle kaudella 1986-1987 vaarallisimmillaan juuri silloin kun se oli nurkkaan ahdistettu ja sillä oli vain pelkkää voitettavaa. Ja sen lisäksi aina ottelujen alkumetreillä.

Viimeinen muu huono asia Islandersilla oli NHL-kaudella 1986-1987 oikeastaan vain edelleen jatkunut ajoittaisuus liian helpoista kiekonmenetyksistä kärsiminen pahassa paikassa Buffalo Sabresin, mutta myös New York Rangersin tapaan yhdessä ehkä lisäksi vaivana oli myös ajoittain liiallisen menestyksen unelman haaveilu joka sitten kostautui sarjakauden loppuna.

Mikäli Islanders olisi päässyt jatkoonkin niin Konferenssien Finaaleissa ja Stanley Cupin Semifinaaleissa tappio kyllä olisi tullut tai sitten mikäli ei vielä niissäkään niin viimeistään Stanley Cupin Finaaleissa Edmonton Oilersin tai vastaavan kärkiseuran kanssa pelattaessa. Aivan huipulle taso siis ei riittänyt ja mikäli se olisi uskomattomasti kyennyt saamaan Stanley Cupin niin sitä olisi kyllä voinut jossain määrin pitää onnenkantamoisena.

Tässä kuitenkin New York Islandersin joukkue vuosimallia 1986-1987:

Maalivahdit: Kelly Hrudey, Billy Smith ja Roydon Gunn

Puolustajat: Randy Boyd, Brian Curran, Gerald Diduck, Gord Dineen, Tomas Jonsson, Steve Konroyd, Ken Leiter, Ken Morrow ja Kapteeni Denis Potvin

Laitahyökkääjät: Mike Bossy, Randy Wood, Brad Lauer, Neal Coulter, Brad Dalgarno, Pat Flatley, Greg Gilbert, Derek King, Ari Haanpää, Mark Hamway, Dale Henry, Alan Kerr, Richard Kromm ja Duane Sutter

Keskushyökkääjät: Bob Bassen, Pat LaFontaine, Mikko Mäkelä, Varakapteeni Brent Sutter ja Varakapteeni Bryan Trottier

Päävalmentaja: Terry Simpson

Toimitusjohtaja: Bill Torrey

 

[Thusberg]

Chicago Blackhawksin tie NHL-kaudella 1986-1987 oli erittäin mielenkiintoinen. Sen tie oli nousujohteinen. Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa Blackhawks eteni omalla tavallaan hienosti kohti tavoitettaan eli runkosarjavoittoa omassa Divisioonassaan. Sen tärkeimmäksi vastustajaksi sinällään nousi muista Divisioonan seuroista puhuttaessa Minnesota North Stars.

Kuitenkin niin se, North Stars tai kukaan muu seuroista kyseisessä Konferenssissa tai Divisioonassa ei ottanut huomioon sitä, että siitä tuli NHL-kauden 1986-1987 tasaisin Konferenssi tai Divisioona. Blackhawksin voittokin jäi yritykseltään jossain määrin jopa taaksekin tai ei ollut lähelläkään runkosarjassa.

Kilpailullisesti puhuttaessa lähtökohtaisesti Chicago Blackhawks oli edelleen toki NHL-kaudella 1986-1987 ikään kuin paranneltu versio molemmista New Yorkin NHL-seuroista eli Islandersista ja Rangersista. Runkosarjassa se ei ollut vaikeuksissa North Starsia huomioimatta oikeastaan minkään joukkueen kanssa erityisesti.

Jonkin verran vaikeuksia oli St. Louis Bluesista toki ja se antoi ainakin peräänantamatonta haastetta niin sille kuin North Starsille, mutta Toronto Maple Leafsilla tuntui olevan runkosarjakaudella puolustus hukassa ja veskarit olivat kuin täi tervassa ja Detroit Red Wings oli tunnetusti tuolloin ivallisestikin sanoen välillä kuin Detroit Dead Wings, mutta Detroit Dead Wings oli muuttunut takaisin Detroit Red Wingsiksi kuin yhdessä yössä saatuaan kerrankin organisaationsa ja vähän kaiken muutenkin kuntoon.

Sitä ei Chicago Blackhawks tajunnut ja jatkuvasti ylemmyydentunnossaan aliarvioi Red Wingsiä armotta osin Toronto Maple Leafsin tapaan. Virheensä Chicago Blackhawks tulisi vielä katkerasti tajuamaan ja huomaamaan...

Chicago Blackhawks oli kiekkoseurana NHL:ssä kuitenkin 1980-luvulla mielenkiintoisen lupaava seurajoukkue joka kuitenkin välillä tuntui polkevan paikallaan menestyksen suhteen vaikka potentiaalia parempaan toki olikin.

Ja vaikka se ei olisikaan ollut niin Chicago Blackhawks oli kuitenkin omalla tavallaan keskikastin ehdoton kuningasseura yhdessä Minnesota North Starsin kanssa ja kilpaili toki paikastaan siinä ja paikasta aurinkoon eli NHL:n kärkiseuroihin muiden tätä paikkaa havittelevien kesken ajoittain verisestikin.

Aivan kärkiseurojen näkökulmasta ajatellen sarjakaudella 1986-1987 Chicago Blackhawks oli mielenkiintoinen seura ja kiinnostavakin toisinaan, jopa haastavakin tiettyyn rajaan asti. Silti se kuitenkin oli vielä tulevaisuuden suuruutensa päiviin verrattuna vielä melko kehittyvä ja joskus jopa edelleen huonokin.

Toisaalta NHL:n huonompiin seuroihin nähden Chicago Blackhawks oli aina ennenkin näyttänyt paremmalta niihin verrattuna ja 1980-luvulta eteenpäin viimeistään se kykeni näyttämään huippuseuroillekin toisinaan dramaattisestikin taidokkaita otteita jäällä olemalla ikään kuin paranneltu Buffalo Sabres, sitä kuitenkin monta kertaa nopeampana jäällä.

Eteneviä hyökkäyksiä ja säännöllisempää kärkihyökkäysten painotusta tapahtui selvästi enemmän kuin esimerkiksi Sabresilla, Rangersilla tai Islandersilla. Sattumanvaraisesti edes hyökkäyssyötön palatuksia eivät parhaimmat seurat saaneet kiinni NHL:ssä kaudella 1986-1987 kun vastassa oli Chicago Blackhawks johtuen sen äärimmäisen nopeasta luistelutehokkuudesta.

Se oli myös ensimmäinen keskikastin seura Minnesota North Starsin kanssa joiden puolustus pystyi NHL:ssä olemaan todella tehokas ja vain kaikkein parhaimmat seurat lajissa pystyivät olemaan Blackhawksin tai North Starsin yläpuolella sen suhteellisessa tehokkuudessa. Toisaalta tehokkuus viime hetkellä olikin avainsana joka varmisti sille häthätää paikan Toronto Maple Leafsin kanssa Playoff-kaudelle kun Minnesota North Stars tippui kokonaan koko Playoff-kaudelta jääden runkosarjaan!

Sitten tapahtuikin ikäviä asioita kun Blackhawksille kävi sama epäonni kuten vuotta aiemmin oli käynyt Toronto Maple Leafsin kanssa ja nyt sama tapahtui Detroit Red Wingsiä vastaan kuten oli käynyt eli se ratkaisevasti laiminlöi huonompana tiedetyn seuransa. Chicago Blackhawksin tapauksessa huonompi seura oli siis dramaattisesti koko yleiskuvansa lajissa muuttanut Detroit Red Wings.

Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä Blackhawks hävisi Red Wingisille jopa edellisvuoden Maple Leafsin tappioputkeakin monin verroin enemmän nöyryyttävällä tavalla otteluvoitot 0-4 lukuihin asti ja jälleen kerran Chicagossa menestystä saatiin taas odottaa vaikka potentiaali tiedettiin.

Erityisen karmeaa oli pelitilanteissa ja tilanneoletuksissa pysyminen silloinkin kun tiedettiin kaiken menevän päin sitä itseään. Vielä vuotta aiemmin tuollaisista otteluvoittojen lopputuloksista olisi lähdetty hourulaan niiden ennustuksista, mutta sarjakaudella 1986-1987 ne valitettavasti olivat täyttä totta.

Kiitos jatkuvien pelaajaneuvojen laiminlyöntien, tilannetajun päivityksen heikkouden peleissä, yleisen ylimielisyyden ja perseilyn pysyessä vahvana melkein viime tippaan asti mitään korjausliikkeitä Blackhawks ei kyennyt peliinsä tekemään ja siitä kiitos sitten lopussa seisoi ikävällä tavalla. Blackhawksia ei paljon lohduttanut edes muiden potentiaalisten keskikastin seurojen tippuminen jatkopeleistä melko aikaisessa vaiheessa ja News York Islanders tuntui ikään kuin vuoden ajaksi ottaneen Blackhawksin potentiaaliviitan kantaakseen.

Kun joukkueena Chicago Blackhawksia miettii niin se oli luistelunopeudeltaan hyvin kovatasoinen ellei jopa ehkä paras keskikastin NHL-seuroista, sen hyökkäysvoimataso oli melko hyvää keskitasoa puolustuksen ollessa edelleen heikko kärkiseuroihin nähden ja puutteellinen suhteessa keskikastin kilpailijoihin nähden, se suosi toisinaan hyvää kärkihyökkäyksen linjaa antaen sijaa kuitenkin myös hitaasti etenevälle hyökkäyssuunnalle menettämättä otettaan, se suosi melko hyvää ja tehokasta passiivitason puolustusta keskittäen hyvät paikkansa myös hyviin syöttöihinkin kun tarvetta oli ja oli kaikkiaan hyvä keskikastin joukkue NHL:ssä omana aikanaan.

Kuitenkin Chicago Blackhawksin puutteet piilivät aggressiivisen puolustuksen heikkoudessa suhteessa kärkiseuroihin nähden ja se ei aina pystynyt hyödyntämään karvausta oikein tai tekemään kovinkaan tehokkaita rystylaukauksia joitakin pelaajia huomioimatta kaudella. Ja vaikka olisi kyennyt niin murskaava heikkous oli kuitenkin käytännössä putoamisen Playoff-kaudelta varmistanut hyökkäyssyöttöjen palautukset joita se ei kyennyt parantamaan ratkaisevasti siinä missä Detroit Red Wings, St. Louis Blues ja Toronto Maple Leafs niin pystyivät tekemään.

Blackhawksin hyökkäyssyötön palautusten heikkous oli tiedettävyydessään karmaiseva koska se ei sitä ollut kyennyt resursseistaan huolimatta korjaamaan käytännössä koko 1980-luvullakaan...

Sarjakaudella 1986-1987 Blackhawks ei pystynyt myöskään vastaaman järkyttävästi lopulta mitenkään Detroit Red Wingsin taktiikkaan pureutua tarkkaan ja syvään keskialuepeliin ja sen vaatimaan terävään ja lyhyeen syöttöpeliin tai laukaisupeliin. Red Wings pystyi nöyryyttävästi myös väsyttämään Blackhawksin pelaajia jopa sen hyväksi tiedetyllä omalla nopeuspelilläkin. Kulmasta aloituksia Blackhawks hävisi jo hälyttävän paljon runkosarjakaudella, mutta Playoff-kaudella ongelma radikalisoitui selvemmäksi. Hyökkäyspeli saattoi monesta 1980-luvun pelikauden vastaavasta heikentyä rajusti pelikaudella voimatasoltaan 1986-1987 huonon pelipäivän sattuessa mikä myös oli hälyttävä piirre.

Satunnaisesti Chicago Blackhawks kärsi myös kiekonhallinnan menetyksistä aivan yhtä nöyryyttävällä tavalla kuin esimerkiksi Buffalo Sabres, New York Rangers tai New York Islanders mikä ainakin vei arvoa siltä juuri nimenomaan Stanley Cupin mahdollisen voittamisen ollessa kyseessä. Lisäksi se oli ajoittain kykenemätön oppimaan mitään uutta.

Mikäli Blackhawks olisikin päässyt haastamaan NHL:n kärkijoukkueita Stanley Cupista edes jotenkin niin siinäkin tapauksessa sen olisi ehdottomasti pitänyt parantaa keskialuepeliään ja hyökkäyssyöttöjen palautuspeliään. Lisäksi tietenkin sen ainoa muu toivo oli rukoilla kärkiseurojen kärkihyökkäyspelaamisen äkillistä ja dramaattista huonontumista yhtä dramaattisesti ja äkillisesti heikentyvän blokkauspelaamisen tasoa.

Joka tapauksessa tässä Chicago Blackhawksin joukkue NHL-kaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Murray Bannerman, Bob Sauve ja Warren Skorodenski

Puolustajat: Doug Wilson, Keith Brown, Dave Manson, Bob Murray, Jack O' Callahan, Marc Bergevin, Bruce Cassidy ja Gary Nylund

Laitahyökkääjät: Al Secord, Steve Larmer, Curt Fraser, Kapteeni Darryl Sutter, Bill Watson, Wayne Presley, Steve Larmer, Rich Preston, Everett Sanipass, Darin Sceviour, Mark LaVarre, Dan Vincelette ja James Camazzola

Keskushyökkääjät: Denis Savard, Troy Murray, Ed Olczyk, Dave Donnelly, Mike Stapleton, Rick Paterson ja Steve Ludzik

Yhdistetty Päävalmentaja ja Toimitusjohtaja: Bob Pulford

Varapäävalmentaja: Cliff Koroll

Apulaispäävalmentaja: Roger Neilson

 

[Amerikanihme]

Kiitos "muisteloista". Voisitko taas laittaa lähteesi mukaan, vaikka niitä joskus toisessa ketjussa aikaisemmin kerroitkin?

Onko tuo "porarit" oikein yleinen Oilersien kutsumanimi Suomessa? En ole koskaan kuullutkaan ennen moisesta, mutta enpä olen kovin paljon aikaani Suomessa viettänyt sitten 1990 vuoden. Mitä nyt vähän tutkin tuota nimen "Oilers" alkuperää, niin se saattaa tulla "Edmonton Oil Kings" -joukkueesta, joiden lempinimeksi lyhyesti muodostui pelkkä "Oilers", ja tämä sitten otettiin mukaan näihin ammattilaissarjojen joukkuenimiin. Mutta en jaksanut kovin syvällisesti tuohon nimen alkuperään tutustua, joten joku toinen voi korjata minun olettamuksiani. "Porarit" vaan jotenkin särähtää korvaan. Minusta "Oilers" tarkoittaa vaan sellaisen alueen asukkaita jossa on paljon öljyä.

 

[Thusberg]

Voinhan minä niitä pian laittaakin vaikka en vielä kovinkaan monen seuran tarinoita tai taustoja ehtinyt vielä laittaa. Osin harmina Wikipedian puolelta juuri näin NHL-kauden 1986-1987 kohdalta on se, että joidenkin joukkueiden jäsenistöä sinne ei ole kirjoitettu. Porarit ei ole ollut hirveän yleinen kutsumanimi Oilersille.

Lähinnä vanhimman veljeni ja serkkuni koulutoverit ja kaverit käyttivät aikanaan tuota nimitystä ja sitten joskus hyvin harvoin oli Katso!-lehdessä, aikakausilehdistä Seurassa ja muutaman kerran Hesarissa ja Uudessa Suomessa tuota nimeä käytetty kun erääseen aikaan kaikki haluttiin niin kovasti tietyllä tapaa suomentaa nykyisen englantilaisuusvouhotuksen sijaan.

Oilers tosiaan voi porarien lisäksi tarkoittaa toki myös ns. Öljykylän tai Öljyalueen asukkaita, kenttämiehiä öljyalalta muuten kuin poraustoiminnan osalta tai sitten näitä rikilaitteiston käsittelijöitä myöskin niin ikään öljyalalta tai vaihtoehtoisesti energia-alalta.

Ennen Minnesotan tai jonkun muun seuran käsittelyä laitan tähän pari lähdettä näistä esille:

1986–87 NHL season - Wikipedia, the free encyclopedia

Elite Prospects - National Hockey League (NHL) (Huom. Jälkimmäinen sisältää linkin aloituksen josta voi sitten seurata haluamiaan joukkueita.)

 

[Thusberg]

Minnesota North Stars kuului Clarence Campbellin Konferenssiin ja Norrisin Divisioonaan NHL:ssä sarjakaudella 1986-1987. Se oli Chicago Blackhawksin tapaan äärimmäisen kovatasoinen joukkue omassa Divisioonassaan ja tietenkin melko hyvä seuranakin vaikkakin ehkä hieman keskikastiin kuuluvan oloinen. Näin alustavasti siitä uskottiin ennen Konferenssin ja Divisioonan muodostumista koko NHL-kauden tasaisimmaksi. Se oli joukkueena voimakasta etenevää hyökkäystä suosinut joukkue.

Se kuului myös Blackhawksien lisäksi yhdessä St. Louis Bluesin kanssa oikeastaan keskikastin joukkueiden piiriin NHL:ssä jotka tavoittelivat paikkaa NHL:n kärkiseurojen auringossa. Sinne sillä oli potentiaali päästä ja jopa parempikin potentiaali parhaimmillaan toisin kuin Blackhawksilla tai Bluesilla. Yllättäen melko huonoa alkukautta kohti North Stars pelasi hienon marraskuun ja tammikuun ja oikeastaan todella huonon loppukauden runkosarjassa.

Minnesota North Stars tuntui lähtökohtaisesti paremmalta seuralta kun sitä vertasi aina kaikkiin kilpailijoihinsa tai joihinkin edes jotenkin samantyylisiin joukkueisiin kuten Buffalo Sabresiin, New York Rangersiin, New York Islandersiin, St. Louis Bluesiin tai juurikin Chicago Blackhawksiin nähden.

Toronto Maple Leafs oli asteen verran huonompi nopeuspelissä, mutta se pystyi korvaamaan puutteensa syötönpalautuksissa ja keskialuepelissä ennen pitkää Playoff-kaudella sinne pääsemättömään North Starsiin verrattuna ja kärkiseurat tietenkin olivat tavoittamattomissa muilta kuten myös North Starsilta.

Toisaalta sarjakaudella 1986-1987 ennakkoasetelmat kääntyivät vahvasti päälaelleen Detroit Red Wingsin erittäin vahvan nousun myötä. North Stars ei pystynyt ennakoimaan ajoissa nousuun ja lopulta se jäi katkerasti tasapisteissä Maple Leafsin kanssa ollessaan ulos Playoff-kaudelta.

Minnesota North Stars oli vaikeampi vastus oletettavasti myös kärkiseuroille ennakoissa kilpailijoihinsa verrattuna siinä, että se suosi selvästi niitä enemmän aggressiivista puolustusta ja nopeampaa liikepeliä joka ei kuitenkaan aivan tehokkuudeltaan vetänyt vertoja vaikkapa Chicago Blackhawksin vastaavalle liikepelille.

Minnesota oli ennakoissa usein hyvinkin tehokas blokkauspelaamisen joukkue ja melko ennalta arvaamaton joukkue jäällä NHL:ssä 1980-luvun jälkipuoliskolla. Hyökkäyssuunnitelmat se pystyi saamaan NHL:ssä hyvin usein sekaisin moneltakin eri joukkueelta vuosien varrelta puhuttaessa ja toisinaan juuri yllättävyys oli Minnesotan paras ase NHL:ssä silloin kun mahdollisesti taidot eivät olisi riittäneet.

Parhaimmillaan se oli hyvinkin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea viihdyttävä vastustaja NHL-peleissä, mutta huonoimmillaan Minnesota North Stars oli itsensä varjo.

Ja kun ei ollut niin se sortui Chicago Blackhawksin kanssa liialliseen vastustajien aliarviointiin eikä kyennyt käyttämään omaa kentällistä ulottuvuuttaan paremmin. Pahin aliarviointi oli tietenkin Detroit Red Wingsiä kohtaan, mutta muitakin seuroja vastaan alentuvuutta esiintyi häiritsevän paljon ajoittain.

Kun Minnesota North Starsia joukkueena miettii niin 1980-luvun puolenvälin tai sen loppupuolen Minnesota North Stars oli melko aggressiivisen oloinen joukkue, se pystyi pelaamaan tiukkaa peliä niin hyökkäyksessä kuin välillä sitäkin tehokkaammassa ja tärkeämmässä puolustuksessakin, se hyödynsi surutta etujaan niitä vastustajia kohtaan jotka eivät kyenneet pysymään sen blokkauspelaamisessa mukana ja sen maalivahtipelaaminen pystyi ajoittain kestämään sarjan kovimpiakin seuroja vastaan vastustajien hyökkäyspelin ja kovinkin mahdollinen kärkihyökkäys vastustajalta ainakin toisinaan pysähtyi tietenkin jo tehokkaaksi todettuun puolustukseen. Tai senkin pettäessä viimeistään maalivahteihin.

Sarjakaudella 1986-1987 North Starsin parannukset jossain määrin näkyivät eniten puolustuksen tason koventumisessa ja heikennykset eniten jäähyherkkyyden lisääntymisenä ja hyvien viimeistelypaikkojen menetysten kasvussa.

Parantunut puolustus tarkoitti sitä, että jopa kaikkein parhaimmat NHL-joukkueet eivät aina kyenneet saamaan kärkihyökkäyksiään läpi sitten millään ja blokkaustason pelaaminen sitovuudessaan myös hyökkääjien osalta toi päänvaivaa vastustajille ja heidän valmentajilleen järkevää pelitaktista kuviota mietittäessä.

North Starsilla oli kuitenkin sama tyyppiongelma kuin Chicago Blackhawksillakin eli sen hyökkäyssyötön palautukset olivat avopaikkojen pelaamisen ohella edelleen todella huonoja NHL:n kärkiseuroihin nähden vaikkakin toki välttäviä omalla alallaan ja ainakin paremmat kuin Blackhawksilla, palautusten huonoutta North Stars ei osannut korvata oikein kunnolla ja sekin vaikutti tulokseen mitä seura sai aikaan jäällä.

Detroit Red Wings hyödynsi tämän puutteen pelaamalla ovat järkevät paikkansa oikein avointa pelitapaa käyttäen yhtä hyvällä syöttöpelillä sen sijaan, että olisi vain yrittänyt runnoa päin tai ryhtyä samanlaiseen voimapelaamiseen tai blokkauspelaamiseen kuin mitä North Stars harjoitti.

Etenevän hyökkäyssuunnan pelaamista North Stars osasi pelata ja hyvin usein oikeaoppisestikin siinä missä kilpailevat keskikastin seurat eivät osanneet ja jos osasivat niin vain joskus.

Muun muassa Toronto Maple Leafsin pakottava jäykkyys etenevän hyökkäyssuunnan pelaamisessa loisti Minnesota North Starsilla poissaolollaan ja liikkuvuus oli aina sulavaa. Passiivitason puolustusta North Stars harjoitti usein, mutta ei niin usein kuin Blackhawks joten siinä suhteessa North Stars oli lähempänä Bluesia ja Maple Leafsia siinä, että pääpainotus oli aggressiivisemmassa puolustuksessa.

Maalivahtien torjuntataso piti myös North Starsin pelissä usein vaikka lopputulokset usein olisivat voineet parempia ollakin.

Minnesota North Stars kaiken jälkeen menetti vieläkin NHL:n 1980-luvun keskikastin tyypillisen näyttävän seuran tapaan myös paljon hyviä maalipaikkoja tai kiekkoja silloin kun niitä ei olisi pitänyt menettää joten vaikka North Stars olisi pidemmällekin onnistunut pääsemään, sanotaanko vaikkapa Konferenssin Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihin asti niin se olisi ollut käytännössä edelleen sarjakaudella 1986-1987 ehdoton raja sille koska North Stars ei vain ollut aivan sitä kovinta kärkeä NHL:ssä.

Lopulta se maksoi aliarvioinnistaan traagisen hinnan jäämällä pois koko Playoff-kaudelta ja ainoa lohtu oli se, että Chicago Blackhawks jäi myös Playoff-kauden alkumetreillä rannalle oltuaan kykenemätön oppimaan vieläkään Detroit Red Wingsin tason paranemisesta yhtään mitään.

Toronto Maple Leafsinkin pelaaminen oli lähinnä vain sinnittelyä ennen väistämätöntä putoamista pois Stanley Cupin tavoittelusta. Se ainakin loi North Starsille pientä toivoa jatkosta toisin kuin olisi luonut mikäli jostakin syystä sen lähimmät kilpailijaseurat olisivatkin nousseet menestykseen.

Toisaalta kun vertaa vaikka Buffalo Sabresiin tai vaikka New Jersey Devilsiin joilla tietyllä tapaa oli perusteltavat ja ymmärrettävät syyt olla niin huonoja kuin ne olivat tuohon aikaan NHL:ssä niin Chicago Blackhawksin ohella Minnesota North Starsin pelikauden tulos oli karmein mahdollinen floppi kilpailukykyisten keskikastin seurojen osalta.

Ensin kaudella päävalmentajana oli Lorne Henning ja myöhemmin Glen Sonmor.

Laitan tähän vielä Minnesota North Starsin joukkueen sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Kari Takko, Don Beaupre ja Mike Sands

Puolustajat: Curt Giles, Ron Wilson, Bob Rouse, Kapteeni Craig Hartsburg, Jari Grönstrand, Frantisek Musil, Colin Chisholm, Paul Boutilier, Brad Maxwell, Gordie Roberts, Emanuel Viveiros ja Chris Pryor

Laitahyökkääjät: Larry DePalma, Brian Lawton, Jack Carlson, Brian MacLellan, Scott Bjugstad, Jim Archibald, Dino Ciccarelli, Dirk Graham, Brian Bellows, Will Plett, Tony McKegney, Mats Hallin, Paul Houck ja Steve Payne

Keskushyökkääjät: Neal Broten, Dennis Maruk, Sean Toomey, Keith Acton, Kent Nilsson, Marc Habscheid, Raimo Helminen, Mark Pavelich ja Randy Smith

Päävalmentajat: Lorne Henning ja Glen Sonmor

Varapäävalmentaja: Les Jackson

Apulaispäävalmentaja: Jean-Paul Parise

Toimitusjohtaja: Lou Nanne

 

[Thusberg]

Los Angeles Kings lähti sarjakauteen 1986-1987 toiveikkain tuntein ja toivoi pääsevänsä NHL:n Playoff-kaudelle. Kingsin toiveikkuus oli hyvä ja seurana se ainakin alkoi pikkuhiljaa 1980-luvun puolivälissä ja loppupuoliskolla osoittaa kehitystä. Toiveet toteutuivat sen päästessäkin rimaa hipoen Playoff-kaudelle.

Seura sinänsä oli melko hyvätasoinen ja kehittyi koko ajan eteenpäin, sillä oli voimakkuutta takanaan melkoinen määrä, se pystyi vaihtamaan hyökkäyssuuntaansa nousevasta laskevaan ja takaisin päin ja muutenkin mukauttamaan melko hyvin oman tasonsa NHL:ssä, se oli toisinaan hyvin ennalta arvaamaton joukkue, se pystyi osoittamaan melkoista laskelmointia ja tehokkuutta omissa hyökkäyssyötön palautuksissaan ja takaisin päin pelatessakin ja kaikkiaan se oli mielenkiintoa herättävä joukkue NHL:ssä huolimatta maineestaan mitä se kantoi.

Nimittäin tietyllä tapaa Los Angeles Kings kantoi häviäjän mainetta NHL:ssä aikanaan sinänsä hyvinkin kauan. Ainoa asia mitä vähänkin kovemmat seurat tuntuivat pelkäävän sitä vastaan olivat vain sen äärimmäisen voimakkaat pakkipelaajat ja ennen kaikkea Los Angeles Kingsin omia Jään Portsareita joista ehkä kuuluisin jäähyllä istuja ja vastustajien moukaroija tuntui olevan itse Dave The Tiger eli Dave Williams.

Toisin sanoen vastustajat pelkäsivät vain omien pelaajiensa loukkaantumista ja muutoin menivät vähänkin kovemman luokan pelissä normaalisti menojaan Clarence Campbellin Konferenssissa ja Smythen Divisioonassa. Los Angeles Kingsilla oli melkoinen taival edessään. Häviämistä riitti etenkin alkupuolella ja ennakoissa selvää oli, että kausi jää lyhyeksi. Lopulta kaikki kääntyi hyväksi hyvän marraskuun ja joulukuun ottelutuloksilla vaikka toki ennen runkosarjan loppuakin hyviä pelejä riitti. Samalla riitti myös useita tappioitakin aivan runkosarjakauden loppupuolella kun maaliskuussa oli jo näyttävän oloisesti juhlittu käytännön Playoff-paikan varmistumista.

Kuitenkin kun kaiken otti huomioon niin Los Angeles Kingsilla oli myös omat hyvätkin puolensa.

Kings oli hyvää keskitasoa niin luistelunopeudessa, ennen kaikkea tarvittavassa hyökkäyspelissä ja puolustuksessa, se pystyi joskus tekemään hyviäkin kärkihyökkäyksiä ja melko vauhdikkaitakin hyökkäyssyötön palautuksia pelaajalta toiselle ja kauden aikana myös ongelmalliset keskialueen pelailut parantuivat vaikka vain joskus niiden todellinen hyötyarvo oli sille hyödyllinen maalien muodossa, se pystyi vaihtamaan ja käyttämään ennen pitkää edukseen etenevän hyökkäyksen peliä ja passivoittamaan taktisesti pelinsä oikein ja joskus sen ajoittain liiankin yliaggressiivinen puolustuspelaaminen todellakin hyödytti joukkuetta kun se pystyi luomaan edes jotakin pelotevaikutusta vastustajiinsa ja se tasonsa huonouteen nähden menetti yllättävänkin harvoin kiekkoja nimenomaan tasoistensa seurassa tai joskus jopa verrattuna sitä monta kertaa parempiin keskikastin seuroihin.

Oman tasoistensa joukkueiden joukossa Los Angeles Kings olisi ollut hyväkin tai niitä parempi 1980-luvulla. Sen voimakkuus ja taso toivat siitä mieleen kuin vuosikymmenen tai noin 15 vuoden takaista Minnesota North Starsia olisi katsonut 1970-luvulla tai vaihtoehtoisesti aivan seuran alkuvuosina 1960-luvun lopulla.

Huippuluokan syötönpalautukset lyhyenä tai pitkänä hyökkäyksessä pitivät jossain määrin pelin koko ajan liikkuvana ja muistuttivat kuin North Starsin vastaavaa kuitenkin jonkin verran jähmeämpänä joskin myös paremmalla puolustustasolla ilman liikaa avosuunnan pelausta tai ponnetonta lyöntilaukausvoimaa.

Niin tai näin...

Silti Los Angeles Kings oli kaiken jälkeen ainoastaan kehuttu joukkue voimakkuudestaan ja muutoin edelleen yksi huonoimpia NHL-joukkueita sarjakaudella 1986-1987 vaikka sillä oli potentiaalinen kyky olla parempi kuin monet muut seurat tai ainakin se olisi voinut olla vähemmän huonompi kuin oli. Taktisella puolellakin alettiin kokeilla koko ajan uutta ja vähitellen uutteruudesta valmennuspuolella alkoi olla jotakin hyötyä.

Huonoina seuroina tunnetut tai ainakin sellaiseksi oletetut Winnipeg Jets tai Vancouver Canucks olisivat voineet jäädä taakse runkosarjassa mikäli peliotteet olisivat olleet kautta linjan parempia. Lopulta Canucks jäikin taakse ripaa hipoen ja se oli suuri riemu omalla tavallaan Kingsien leirissä.

Siten Kingsin kohtalona oli olla yksi huonoimpia seuroja NHL:ssä sarjakaudella 1986-1987 eikä se olisi ollut kuin korkeintaan huonoimpien seurojen oma keskinäinen kuningas kun vertailussa olivat huonoimmat seurat eli Los Angeles Kings, Pittsburgh Penguins, New Jersey Devils, Winnipeg Jets tai Vancouver Canucks. Detroit Red Wings oli ottanut harppauksen uskomattomasti pois huonoudestaan ja sekin hämmästytti paljon Kingsien leirissä. Kingsien ainoa muu todella hyvä piirre ja selvästi useisiin vuosiin 1980-luvulla verrattuna oli kuitenkin parantunut kärkihyökkäysten voimakkuuden taso.

Aivan parhaimmillaan Playoff-paikan irrottuakin Los Angeles Kingsia olisi viety todennäköisesti kuin märkää rättiä sen potentiaalisesta näyttökyvystä huolimattakin. Tai näin uskottiin alustavasti. Jo ihan mikä tahansa keskikastin NHL-seura oli asiantuntijoiden mielestä sille liikaa, mutta varsinkin Edmonton Oilers joka oli kiukkua täynnä edelleen Stanley Cupin menetyksestä edellisellä sarjakaudella. Los Angeles Kings onnistui jopa ensimmäisessä pelissään Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä voittamaan sen.

Seuraavassa pelissä Oilers murskasi Kingsin luvuin 3-13. Silti uskomattomasti Kings pystyi vastoin ennakkoa tarjoamaan hyvän otteluhaasteen joskin lopputuloksena sille tuli useista niukoista otteluista palkkioksi ottelutappiot kokonaisluvuin 1-4 ja ulosjäänti pois Stanley Cupin jatkopeleistä.

Kingsin eräs ase oli se, että Edmonton Oilers oman laiskuutensa lisäksi etenkin alkuvaiheessa koetti pakottamalla pakottaa pelinsä niin huippuluokan näytöskiekoksi kuin mahdollista. Lekkeripelillä ei voitettu Kingsia niin vain. Lisäksi Oilers yritti myös runnoa usein kiekkoja liian paljon läpi Kingsin kivikovasta puolustuspäästä tai pakkitason pelaamisesta sisään kohti maalia siinä onnistumatta toisin kuin mitä ennakoissa välillä häiritsevänkin yksipuolisesti hehkutettiin.

Lisäksi Oilersin pelaajat eivät aina voineet uskoa mitenkään Kingsin kärkihyökkäysten äärimäisen kovaa tasoa jäällä ja jopa sentteripelaaminen tuntui epäuskottavankin vahvalta olemukseltaan. Ainoa pelaaja joka tähän olemukseen uskoi ja pystyi jopa itsekin sitä vielä tuolloin omasta mielestään kehittämään ja mikäli ei olisi uskonutkaan niin piti sitä kuitenkin mukavana haasteena itselleen. Maalivahditkin Oilersilta saivat välillä ihmetellä sitä, että miten ne kiekot sinne pömpeliin oikein päätyivät...

Lopulta Kings kompastui kolmeen heikkouteen. Ensiksi Kings ei kyennyt oikein koskaan saamaan pitkien syötönpalautusten kontrastia koskaan niin hyvin kohdilleen kuin lyhyitä, teräviä syötönpalautuksiaan tai vastaavasti maalipaikat syntyivät usein kimmokekiekoista mieluummin kuin selkeistä maalilaukausvedoista joskin äärimmäinen kärkihyökkäystaso yhdessä voimakkaiden lyöntilaukausten kanssa toivat joskus maaleja, toisekseen Oilers tajuttuaan pakkorunnomisensa hölmöyden rentoutti omaa peliään alkaen pelata selvästi avoimempaa, liikkuvampaa liikepeliä pitäen silti oman puolustuksensa kunnossa siinä missä Kings ei jähmeytensä vuoksi siihen pystynyt ja lopulta Oilers yksinkertaisesti vain tappioshokistaan toivuttuaan ja selvästi tiedostaen palasi omaan rutiinitekemiseensä pysyi järkähtämättömänä kovissa paikoissa ja pystyi voittamaan.

Kings jäi pois jatkopeleistä, mutta herätti kehuja ja kulisseissa eräs tietty pelaaja oli lähempänä sopimusta kuin koskaan ennen Kingsin kanssa koska sen kohtaaminen tuloksista huolimatta oli tehnyt häneen vaikutuksen. Asiantuntijat olivat vakuuttuneita Kingsin potentiaalin parantumisesta.

Edellyttäen toki, että Kings olisi vain saanut tähtipelaajia itselleen niin asiantuntijoiden mukaan tuolloinkin jo Kingsillä oli kaikki mahdollisuudet parempaan. Monien mielestä Kings olisi saattanut Oilersia vastaan esittämällään pelillä päästä muita seuroja vastaan jatkopeleihin Stanley Cupia ajatellen jopa helpostikin vaikka todellista rajaa oli vaikeaa hahmottaa Kingsille.

Varmaan huonon historian tietäen ehkä Divisoonien Finaaleihin, Konferenssien Semifinaaleihin tai Stanley Cupin Puolivälieriin ja varmasti ainakin jo Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihin tie kyllä olisi päättynyt vaikka jatkoon olisi mennytkin Kings.

Tulevaisuus näytti siis Kingsille valoisalta vaikka vielä alkuvuosi huonolta oli näyttänytkin. Päävalmentajana aloitti Pat Quinn ja kauden Päävalmentajana lopetti alkuperäinen Varapäävalmentaja Mike Murphy.

Tässä kuitenkin Los Angeles Kingsin miehistö NHL-kaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Bob Janecyk, Darren Eliot, Roland Melanson ja Al Jensen

Puolustajat: Jay Wells, Steve Duchesne, Dave Langevin, Tom Laidlaw, Peter Dineen, Mark Hardy, Grant Ledyard, Craig Redmond, Garry Galley, Brian Engblom, Dean Kennedy, Ken Hammond ja Larry Playfair

Laitahyökkääjät: Kapteeni Dave Taylor, Dave Williams, Luc Robitaille, Phil Sykes, Bryan Erickson, Jim Fox, Joe Paterson, Morris Lukowich, Paul Guay, Sean McKenna, Craig Duncanson ja Lyle Phair

Keskushyökkääjät: Bernie Nicholls, Jimmy Carson, Bob Bourne, Bobby Carpenter, Marcel Dionne ja Brian Wilks

Päävalmentaja: Pat Quinn

Varapäävalmentaja: Mike Murphy (Myöhemmin myös Päävalmentaja.)

Toimitusjohtaja: Rogatien Vachon

 

[Amerikanihme]

Voinhan minä niitä pian laittaakin vaikka en vielä kovinkaan monen seuran tarinoita tai taustoja ehtinyt vielä laittaa. Osin harmina Wikipedian puolelta juuri näin NHL-kauden 1986-1987 kohdalta on se, että joidenkin joukkueiden jäsenistöä sinne ei ole kirjoitettu. Porarit ei ole ollut hirveän yleinen kutsumanimi Oilersille.

Kiitos lähteistä. Varmaan sinulla on muitakin lähteitä tai sitten aivan ilmiömäinen muisti, koska aika yksityiskohtaisesti kuvailet joukkueiden pelityylejä ja vahvuuksia jne. Noissa antamissasi sivuissa ei juuri muuta ole kuin statistiikkaa ko. kaudelta. Että sitä minä vain ihmettelen, että millä muisteloilla voit muistaa jokaisen joukkueen pelityylin, heikkoudet ja vahvuudet, jne.?

Ymmärsin tosiaan niin, että Oilers tarkoittaa enemmänkin öljyalueen asukkaita kuin öljyn poraajia. Mutta en pahemmin asiaa tutkinut, joten voin hyvinkin olla väärässä.

Toivoisin todella hartaasti, että itsekin jotain muistaisin noilta kausilta, mutta kyllä ne sekoittuvat kaikki historian sekamelskaan ja mitään yleiskuvaa ei mielessäni joltain tietyltä kaudelta tietyn NHL-joukkueen osalta ole ainakaan 1980-luvulta.

 

[Thusberg]

On niitä toki paljon muitakin ja erääseen aikaan Youtubesta tai hieman niitä edeltäneistä videopalveluista löytyi noita ottelupätkiä tai jopa kokonaisia pelejäkin mistä sitten pystyi katsomaan noita joukkueluistelujen tyylejä tai kuuntelemaan noita selostajien/asiantuntijoiden mietteitä asioista.

 

[Thusberg]

Boston Bruins oli omalla tavallaan mielenkiintoinen joukkue. Se yhdisti sarjakaudella 1986-1987 NHL:ssä itsensä tarkkuuden ja nopeuden joukkueeksi. Sillä oli käytettävissään hyviä laitureita ja myös erinomainen puolustus. Edelleen se erikoisesti kykenemättä päättämään yhdestä ja selkeästä Kapteenista se käytti kahta eri Kapteenia peleissään. Yhteiset Kapteenit joukkueessa olivat Raymond Ray Bourque ja Rick Middleton.

Bruins oli myös NHL:ssä eräänlainen nouseva joukkue potentiaalissaan joskin hieman keskikastin tai keskikastin yläpuolella usein nähty joukkue joka saattoi toisinaan myös flopata pahastikin. Tosin floppausta varten tarvittiin kyllä yleensä aivan NHL:n paras tai parhaimmat seurat sitä vastaan koska muutoin 1980-luvun Bruins pystyi pelaamaan aina yleensä todella hyvää NHL-tason jääkiekkoa ja huonoimmat seurat se raivasi yleensä tieltään kuin höyryjyrä vaikka toki väistämättä pitkä runkosarjakausi toi myös tappioitakin.

Lokakuun lisäksi myös joulukuu ja marraskuu olivat hyviä alkukaudesta ja muutoin tammikuu oli hyvä helmikuun ollessa huono. Vasta viime hetken hyvä pelivire varmisti sille paikan Playoff-kaudelle koska Quebec Nordiquesin edelliskauden tapaista takaa ohivetoa pelättiin paljon.

Walesin Prinssin Konferenssissa ja Adamsin Divisioonassa Bruins pelasi äärimmäisen tasaisen sarjakauden kaikkiaan jopa sarjan parhaimpana pidettyä tai ainakin melkein sarjan parhaimpana pidettyä Montreal Canadiensia vastaan. Quebec Nordiques palautui tällä kertaa lähemmäs oletusarvoista tasoaan, mutta Hartford Whalersin hyvä runkosarjakausi tuli jokseenkin yllätyksenä sille. Buffalo Sabresin sisukkuus ei tällä kertaa enää ollut yllätys Bruinsille.

Joka tapauksessa Bruins sortui lopulta Playoff-kauden alkumetreille jopa edelliskauttakin pahemmin puutteellisen nopeuspelaamisen, ajoittaisen keskialuepelin kaltevan pintapelaamisen johdosta siinä missä Canadiens harrasti rutinoituneesti syväpelaamista kohti vastustajan maalipaikkoja yhtä syvälle tai syvemmällekin keskialueella ja välillä jokseenkin melko kovan jäähyherkkyyden vuoksi.

Lisäksi Bruinsilla oli Minnesota North Starsin ja Chicago Blackhawksin tapaan puutteita syötönpalautuspelissään joskin tällä kertaa enemmänkin toisinaan puolustussyötön palautuksissa kuin hyökkäyssyötön palautuksissa.

Bruinsin suoritukset tuntuivat kuitenkin riittämättömiltä ja edelliskaudesta poiketen jopa hävettävämmiltä Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä otteluvoittojen mennessä Canadiensille luvuin 0-4. Tai näin ainakin suorien tulosten valossa tuntui vaikka itse asiassa sen toisessa ja kolmannessa pelissä Bruins pelasi oman sarjansa parasta peliä ja pakotti Canadiensin ainakin pois mukavuusalueeltaan mikä oli hyvä saavutus kun Canadiens oli edelliskauden johdosta hallitseva Stanley Cupin Mestari.

Varhainen putoaminen jätti tällä kertaa hyvin vähän jossiteltavaa Bruinsille ja sen ongelmana pidettiin jokseenkin kykenemättömyyttä uudistaa keskialuepeliään erilaiseksi ja välillä maalivahdeillakin tuntui puutetta olevan ulottuvuudessa.

Toisaalta se oli edelleen NHL:ssä kuitenkin muutoin yksi tasapuolisimpia ja tasapainoisimpia joukkueita, sen luistelunopeus oli hyvää keskitasoa, samoin hyökkäysvoimaa oli yleensä riittävästi kuin liian vähän ja puolustus oli huonoimmillaankin välttävä ja parhaimmillaan erinomainen mikä kokonaisuutena nosti joukkueen keskikastiin.

Kärkikastiin nousemiseen olisi tarvittu keskialuepelin uudistusten lisäksi myös aavistuksen kovempi hyökkäystaso, takalinjapelaaminen parempana pakkien osalta ja tarkkaan lasketut etenevät tai kärkevät suorat lähdöt ilman viivelähtöjä kiekkoihin. Kaikkea tätä olisi tarvittu Playoff-kauden jatkumiseen ja yleensäkin parempaa huomista varten tulevaisuudessa.

Joka tapauksessa tässä kuitenkin Boston Bruins sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Pat Riggin, Doug Keans, Roberto Bob Romano, Bill Ranford ja Cleon Daskalakis

Puolustajat: Kapteeni Raymond Ray Bourque, Allen Pedersen, Michael Thelven, Paul Boutilier, Reed Larson, Mike Milbury, Alain Cote, Mats Thelin, Frank Simonetti ja Wade Campbell

Laitahyökkääjät: Keith Crowder, Cam Neely, Tom McCarthy, Charlie Simmer, Kapteeni Rick Middleton, Randy Burridge, Geoff Courtnall, Kraig Nienhuis, Nevin Markwart, Dave Reid, Jay Miller, Lyndon Byers, Greg Johnston, John Carter ja Dwight Foster

Keskushyökkääjät: Ken Linseman, Thomas Gradin, Steve Kasper ja Bob Sweeney

Päävalmentaja: Butch Goring

Varapäävalmentaja: John Cunniff

Toimitusjohtaja: Harry Sinden

 

[Ollakseni]

Hyvää luettavaa ja hyvin kirjoitettu. Toivoisin kuitenkin enemmän kuvauksia pelaajista ja heidän kausistaan. Tämä toki saattaisi paisuttaa viestien pituudet erittäin massiivisiksi.

 

[Thusberg]

Kiitoksia. Pitää yrittää laittaa, mutta ongelmana tosiaan ovat nuo viestien pituudet ja lisäksi myös aika usein on iskenyt tuo ikävä Virhe 503 mikä ilmeisesti tarkoittaa tuota viestien liikapituutta vaikka toisaalta joskus tuo vika on iskenyt minulle myös vaikka viesti olisi ollut todella lyhytkin. Tosin siitä on kyllä aikaa kun silloin kirjoittelin maajoukkuepuolelle.

 

[Pica]

Yritin parhaani mukaan lukea nimimerkki Thusbergin muisteloita Bruinsin 86-87 kaudesta. Tekstistä löytyvät "Joka tapauksessa Bruins sortui lopulta Playoff-kauden alkumetreille jopa edelliskauttakin pahemmin puutteellisen nopeuspelaamisen, ajoittaisen keskialuepelin kaltevan pintapelaamisen johdossa siinä missä Canadiens harrasti sitä rutinoituneesti syväpelaamista kohti vastustajan maalipaikkoja yhtä syvällä keskialueella ja välillä jokseenkin melko kovan jäähyherkkyyden vuoksi" kaltaiset lauseet veti silmät kieroon ja toi halojen välkkeen verkkokalvoille. Ehkä otan viikonloppuna apuvälineet käyttöön ja yritän uudestaan.

 

[Thusberg]

Tuota yhtä ylläolevaa lausetta on nyt hieman korjattu.

 

[Thusberg]

St. Louis Blues lähti NHL-sarjakauteen 1986-1987 hienoissa tunnelmissa. Edelliskausi oli mennyt NHL:ssä upeasti ja nyt siltä odotettiin pitkästä aikaa jotakin todella suurta tapahtuvaksi. Sitä taustaa vasten St. Louis Blues jossain määrin floppasi ja jossain määrin ei flopannut.

Blues oli mielenkiintoinen sekoitus monia NHL:n keskikastin seuroja tai keskikastin seuraan janonneiden pienempien seurojen olemusta. Sillä periaatteessa oli erittäin hyvä puolustus ja se pystyi realisoimaan maalintekopaikkansa ajoittain selvästi paremmin kuin esimerkiksi paljon samaa pelityyliä omanneet ja aiemmin jo kertomani seurat Buffalo Sabres, New York Rangers, New York Islanders, Chicago Blackhawks tai Minnesota North Stars.

Kuitenkin Bluesia ei enää pidetty yhtä altavastaajana kuin mitä oli keskimäärin aina edelliseen pelikauteen asti pidetty, mutta sitä pidettiin silti jonkinlaisena altavastaajana huippuseuroihin verrattaessa jopa jo runkosarjassakin Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa.

Blues pelasi mukavasti eri tyyliään vaihtaen ja pystyi siirtämään elegantin luistelutyylinsä keskialueella myös pakkitason runnomispeliksi tarvittaessa sortumatta kuitenkaan liialliseen puskevuuteen mitä esimerkiksi Toronto Maple Leafs harrasti runkosarjakaudella ja loppupelissä se oli enemmän kuin haaste myös taitokiekkoa pelanneille Blackhawkseille tai North Starsille. NHL-kaudella 1986-1987 Bluesin Konferenssin ja Divisioonan tasaisuus oli sille toki vähemmän yllätys, mutta Detroit Red Wingsin dramaattinen parannus oli suurempi yllätys.

Pelitavallisesti Bluesilla ei ollut mitään erikoista ongelmaa pelikauden aikana peleissään eri vastustajien suhteen niistä puhuttaessa, mutta Minnesota North Starsin blokkauspelitapaa Bluesin oli todella vaikeaa murtaa ja se sai kiittää onneaan, että North Stars jäi niukasti ulos Playoff-kaudelta.

Huippuseurojen näkökulmasta St. Louis Blues tuntui nostaneen tasoaan, mutta silti hieman olevan korkeintaan se keskikastin seura joka oli onnella päässyt mukaan Playoff-kaudelle jatkopeleihin ja muutamaa todella kovaa nimeä huomioimatta sitä ei arvioissa nostettu Stanley Cupin tai edes Konferenssin Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaalien ehdokkaaksi kovinkaan usein.

Toisaalta puheet onnesta asiantuntijat joutuivat perumaan kun koko Divisioonan ja Konferenssin voiton runkosarjassa Blues onnistui nappaamaan koko viimeisenä pelipäivänä pitkän kauden jälkeen.

Runkosarjassa Blues hämmästytti NHL-yleisöä positiivisuudellaan ja huippuseurat olivat epäuskoisia ja ennen pitkää jopa vähän paniikissakin kun Blues sai itsensä kohti Stanley Cupin Finaaleita Playoff-kauden alkaessa.

Se pelko osoittautui ennenaikaiseksi ja kun sitten jo Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä Blues putosi hävittyään otteluvoitot katastrofaalisen runkosarjakauden jälkeen koventaneelle ja parantaneelle Toronto Maple Leafsille luvuin 2-4 niin vähättely alkoi uudelleen.

Blues ei kuulemma kyennyt pelaamaan tarpeeksi fyysisesti ja voimakkaasti Maple Leafsia vastaan ja edelliskauden menestyksen sanottiin nousseen liikaa hattuun. Jään Kameleonttina Bluesin olisi pitänyt kyetä muuttamaan pelityyli oikeaksi ja päästä vielä helpostikin Playoff-kaudella jatkokierroksille.

Toisaalta taas verratessa Chicago Blackhawksiin tai Minnesota North Starsin vastaavia floppeja Bluesin floppi jäi verraten pieneksi ja se ainakin pystyi jo runkosarjakaudella kunnioittamaan toki myöskin alkuongelmien jälkeen Detroit Red Wingsin parantunutta asemaa ja pudottuaan ennusti sille hyvää jatkoa kuten kävikin ennen kuin Detroitin Tuhkimotarinan päätti Edmonton Oilers myöhemmin Playoff-kaudella.

Myös Maple Leafs ei kyennyt vastaamaan Red Wingsejä vastaan kovista ennakkopuheistaan huolimatta miltä vielä Bluesin tippumisen vanavedessä oli tuntunut riittävän.

Joka tapauksessa Blues toi itselleen näyttävyyttä ja tunnettavuutta lisää edelleenkin vaikka toki aikaisin päättynyt kausi sitä pois siltä veikin. Bluesin osalta puhuttaessa hyviä puolia oli sillä oikeastaan varsin paljonkin.

Sillä saattoi olla ehkä NHL:n keskikastin seurojen suhteellisesti paras ja terävin puolustustaso, Blues menetti erittäin harvoin myös kiekkojakaan verrattuna sen lähimpiin kilpailijoiksi laskettuihin seuroihin, kärkihyökkäysten koordinaatio oli myös yksi parhaimmista hyvän liikepelin ohella keskikastissa ja yleinen luistelunopeus voimakkuuden kanssa ei vaikuttanut ennen Playoff-kautta mitenkään heikoltakaan.

Keskimäärin sen kyettiin osaavan luistella ainakin keskinkertaisesti, toteuttaa hyökkäykset ja karvauspelit melko mallikkaasti ja ennen kaikkea puolustaa hyvin. Siinä suhteessa Blues vaikutti hieman Boston Bruinsilta joskin ehkä kuitenkin Bruins oli kaikkiaan hieman voimakkaampi joukkue yleislinjoiltaan ja ainakin pakkitason peliltään. Hyökkäyslinjoissa keskimäärin oltiin ratkaisuissa jäällä yhtä nopeita Bluesin ja Bruinsin kesken.

Bluesin ainoa varsinainen heikkous oli kuitenkin pieni aliarviointi Toronto Maple Leafsin jälleen kerran huonon runkosarjakauden jälkeen parantunutta tehokkuutta ja ennen kaikkea rauhoittunutta pakkitason yleislinjaa kohtaan joka sitten kostautui riittämättömänä fyysisen pelin kontrastina ja aivan viimeisen ottelun alla Blues teki jossain määrin karmaisevia mokia aloittamalla aikaisemmin hylätyn passiivitason pelitapansa uudelleen hyökkäyslinjoissa joilla toki saatiin rauhoitettua ajoittain liiankin nopeat lyöntilaukauskuviot, mutta tuotiin myös liian paljon avopaikkoja Maple Leafsin pelaajille maalia varten.

Ja vain yhtä, viimeistä nollille Bluesin tappioksi päättynyttä ratkaisupeliä huomioimatta ottelut kuitenkin olivat aina hyvin tiukkojakin sinänsä Playoff-kauden alkumetreillä. Siltikin paljon jäi parannettavaa Bluesille seuraavalle sarjakaudelle lähdettäessä.

Tässä kuitenkin St. Louis Bluesin joukkue sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Rick Wamsley ja Greg Millen

Puolustajat: Varakapteeni Rob Ramage, Brian Benning, Tim Bothwell, Michael Mike Dark, Lawrence Larry Trader, Ric Nattress, Bruce Bell, Jim Pavese, Charlie Bourgeois ja Mike Posavad

Laitahyökkääjät: Mark Hunter, Jocelyn Lemieux, Todd Ewen, Pat Hughes, Dave Barr, Kapteeni Brian Sutter, Mark Reeds, Greg Paslawski, Eddy Beers, Gino Cavallini, Doug Evans ja Herb Raglan

Keskushyökkääjät: Varakapteeni Bernie Federko, Ron Flockhart, Doug Gilmour, Cliff Ronning, Tony Hrkac, Rick Meagher ja Doug Wickenheiser

Päävalmentaja: Jacques Martin

Varapäävalmentaja: Barclay Plager

Toimitusjohtaja: Ronald Ron Caron

 

[Thusberg]

Pittsburgh Penguins oli NHL:n sarjakaudella 1986-1987 melko lailla viime hetkellä pettymys. Huolimatta monista lupaavista tulevaisuuden tähdistään kuten Mario Lemieuxista joukkue oli alustavasti silti altavastaaja ja se hävisikin melko säännöllisesti Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa Philadelphia Flyersin ja Washington Capitalsin kaltaisille isoille seuroille ja New Yorkin seuroille eli Islandersille ja Rangersille.

Ainoa seura jonka se säännöllisesti voitti oli New Jersey Devils tai NHL:n muut huonot seurat. Penguinsin tie oli vaikea, mutta loistavan vahva kauden avaus 7 ensimmäisen voiton turvin tuntui siivittävän sen korkeuksiin ennen väistämätöntä tappiota ja siitä sitten pudotusta enemmän normaalimpaan pelisuuntaan.

Ajoittain suurseurojen kompastelut olivat tuoda Penguinsille juhlakauden kunniaksi paikan Playoff-kaudelle, mutta lopulta ne seuran 20-vuotisjuhlien taustaa vasten johtivat näkymättömyyteen Playoff-kaudelle tultaessa.

New York Rangersin suuret mokailut ja floppaaminen olivat avata Penguinsille tien jopa viime hetkelläkin Playoff-kaudelle, mutta lopulta omatkin vaikeudet huonon maaliskuun muodossa jättivät Penguinsin tylysti ulos jatkopeleistä.

Huolimatta näyttävistä peliotteistaan ajoittain ja tulevaisuuden silmällä pidettävien joukkueiden arvonimestä Penguins oli silti hieman keskikastin alapuolella NHL:ssä aikanaan ollut joukkue jolla kuitenkin oli kovaa taitopohjaa ja puolustus oli alkanut kehittyä läpi 1980-luvun kovatasoisemmaksi kuin koskaan ennen ja ennen pitkää muutkin kuin vain Lemieux tuntuivat olevan niitä kovia maalintekijöitä.

Penguins oli ylivoimaisesti ehkä fyysisen puolen ja tappelupuolen kontrastia huomioimatta ehkäpä 1980-luvun nousevin ja kehittyvin joukkue NHL:ssä vaikka toki miksikään äärimmäiseksi superjoukkueeksi sitä ei vielä tuolloin voinut lukea järkevästi katsoen.

Ajoittain keskittyminen olisi kannattanutkin pitää joukkueen osalta hitaassa nousussa kohti varmaa Stanley Cupin jatkopaikkaa ja sitä kautta ennen pitkää avautuvaa Stanley Cupin Finaalipaikkaa ja jopa itse Stanley Cupin voittoa kuin menettää se kuuluisa peliote välillä hyvästä näyttävyydestä huolimatta toistuviin tappioihin mille tahansa todellista keskikastin seuraa kovemmalle seuralle.

Kuitenkin näyttävät hyökkäystasot ja Lemieuxin pelatessa jäällä takasivat Penguinsin osalta nautittavan arvoista peliä normaalisti ja myöhemmin muutkin pelaajat kuin vain hyökkääjät nousivat esille Penguinsissa kauden mittaan.

Penguinsilla oli kuitenkin erikoinen ongelma päättää Kapteenistoaan kaudelle ja Varakapteenistoaan. Joukkueen Kapteenina aloitti kauden Mike Bullard joka vaihtui sittemmin koko loppukaudeksi alkuperäisenä Varakapteenina olleeseen Terry Ruskowskiin. Sittemmin Mario Lemieux nousi uudeksi Varakapteeniksi.

Toki kaikille joukkueessa pelkkä Lemieux Varakapteenina tai seuran potentiaalisena Kapteenina asemaltaan ei kelvannut ja lopulta joukkue päätti vielä nimetä toisenkin Varakapteenin eli Maurice Moe Manthan. Välillä näillä kavereilla oli näyttöhaluja keskenäänkin ja joskus Kapteeni Ruskowskilla oli täysi työ yrittää pitää oma näyttävyys joukkueessa esillä ilman vain olemista pelkkä oletettava keulakuva joukkueelle.

Ja kun sekaannusta ei olisi ollut jo tässäkin niin vielä yhtenä Varakapteenina joukkueessa mukana oli vielä vähän aikaa Mike Bullard Kapteenin asemansa menettäneenäkin.

Penguinsin osalta sen voitiin sanoa olleen NHL:ssä äärimmäisen vauhdikas joukkue. Sen luistelunopeus oli korkeaa luokkaa, se pystyi parhaimmillaan nopeuspelillään hallitsemaan kaukalon joka puolta sinällään vaikka taidot kaukalon hallinnasta puhuttaessa eivät vielä olleet kuin korkeintaan raakaversio 1990-luvun alun huikeita otteita esittäneestä Pittsburgh Penguinsista ja sillä oli vähintään keskinkertainen ja parhaimmillaan hyväkin puolustustaso.

Valitettavasti fyysisen pelin kontrastit ja tappelujen sietokyky oli melko heikkoa Penguinsilla edelleenkin ja sekin näkyi yleisessä jaksamisessa pelikauden edetessä. Penguinsin osalta seurajohdossa pohdittiin ajoittain vakavasti myös sitä, että onko Bob Perry riittävän kyvykäs Päävalmentajaksi seuralle?

Penguinsin kaltaista taitojoukkuetta varten vaadittiin myös äärimmäisen taitavaa Päävalmentajaa jotta joukkueesta olisi voinut saada voimakkaamman ja jos ei sitten millään voimakasta joukkuetta niin ainakin enemmän irti.

Joka tapauksessa tässä kuitenkin Pittsburgh Penguins sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Roberto Bob Romano, Steve Guenette, Patrick Pat Riggin ja Gilles Meloche

Puolustajat: Doug Bodger, Neil Belland, Dwight Schofield, Rod Buskas, Todd Charlesworth, Christopher Dahlquist, Randy Hillier, James Johnson, Varakapteeni Maurice Moe Mantha, Mike Rowe, Norm Schmidt ja Ville Siren

Laitahyökkääjät: Mike Blaisdell, Phil Bourque, Randy Cunneyworth, Bob Errey, William Frawley, Lee Giffin, Kevin Lavallee, Willy Lindström, Troy Loney, Dwight Mathiasen, Carl Mokosak, Mitch Wilson ja Craig Simpson

Keskushyökkääjät: Kapteeni ja Varakapteeni Michael Mike Bullard, Chris Kontos, Dan Quinn, Warren Young, John Chabot, David Hannan, Alain Lemieux, Varakapteeni Mario Lemieux, James McGeough ja Varakapteeni ja Kapteeni Terry Ruskowski

Päävalmentaja: Bob Berry

Varapäävalmentaja: Jimmy Roberts

Toimitusjohtaja: Eddie Ed Johnston

 

[Thusberg]

Toronto Maple Leafs oli NHL:ssä sarjakaudella 1986-1987 yksi kehittyvimmän tason joukkueita jolla kuitenkin oli vaikeutensa varsinkin runkosarjakaudella. Välillä joukkue tuntui olevan aivan yhtä huono Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa kuin mitä Detroit Red Wings oli ollut. Sillä oli etenkin runkosarjakaudella myös melkoisen huono maalivahtipelaaminen ja puolustuksenkin omat pelitavalliset ongelmat olivat melko suuria.

Hyökkäys taas vuorostaan oli melkoisen puskevaa ja illasta toiseen vaikeuksia tuntui riittävän. Alkuvuosi ja helmikuu yhdessä tammikuun kanssa olivat runkosarjassa todella heikkoja Maple Leafsilta aikana jolloin tosiaan maalivahdit tuntuivat olevan kuin täit tervassa, puolustus oli täysin hukassa ja hyökkääjät olivat jatkuvasti jäähyllä joko koukkausten tai estelyjen takia.

Toki kaikkein heikoimpia NHL-seuroja vastaan Maple Leafs yleensä onnistui, mutta silti joukkueesta tuntui puuttuvan jotakin tärkeää ja onnistumisen ilokin tuntui aika väkinäiseltä ennen pitkää. Stressinsieto tuntui olevan puutteellista ja jäähylle meneminen yhdessä muiden oheisrangaistusten tai haittojen kanssa olivat herkässä. Kuitenkin Maple Leafsin peluutuksessa oli joitakin älykkäitä siirtoja jo runkosarjakaudella, mutta vasta Playoff-kaudella oppi alkoi mennä perille eri peluutusten ja kaikkien pelaajaosa-alueiden osalta.

Maple Leafs alkoikin parantaa tasoaan vaikka sen aggressiivinen suuntaus hyökkäyksessä ja osin puolustuksessa maksoi sille paljon aikaa suhteessa muihin kilpaileviin kärkiseuroihin nähden ja toisinaan Maple Leafs tuntui 1980-luvun puolivälissä olevan NHL:ssä tavallaan joko yksi parhaista keskikastin seuroista tai sitten huonoin mahdollinen keskikastin seura jota alempana olivat vain kaikkein huonoimmat seurat.

Toisaalta taas yleensä Buffalo Sabres tai New Yorkin seurat Rangers tai Islanders olivat sitä huonompia ja parhaimmillaan Maple Leafs pystyi tosiaan olemaan jopa johtavakin keskikastin seura.

Joskin vain mikäli jokainen osa-alue pelaajistosta osasi ottaa kokonaistilanteen jäällä huomioon ja maalivahdit venyivät hyvään otteluiltaan. Ja vain mikäli Chicago Blackhawks, Minnesota North Stars tai St. Louis Blues saman tyylisinä seuroina jotenkin floppasivat omat etunsa esimerkiksi liialliseen taitopelin esitykseen.

Toronto Maple Leafs ei myöskään ottanut huomioon aluksi lainkaan Detroit Red Wingsin parantunutta taitotasoa vaan aliarvioi sitä aivan yhtä rankasti kuin Chicago Blackhawks tai Minnesota North Stars.

Maple Leafs myös ajoittain piti itseään parempana kuin olikaan ja sekin oli virhe Playoff-kaudella. Vaikka toki Maple Leafs oli parantanut otteita edelliseen kauteen nähden Playoff-kaudella.

Joka tapauksessa se onnistui Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä pudottamaan St. Louis Bluesin jatkosta otteluvoitoin 4-2 ja saaden hyvityksen edellisvuoden nöyryytyksestään päästyään hädin tuskin koko Playoff-kaudelle runkosarjasta oltuaan tappioputkiensa ja koko Konferenssin ja Divisioonan tasaisuuden vuoksi tasapisteissä Minnesota North Starsin kanssa lopputaulukossa päästen silti kuitenkin muilla eroilla kuin pisteillä jatkoon, mutta aliarvioi silti edelleen ratkaisevasti Detroit Red Wingsin iskukyvyn ja tippui lopulta nolon oloisesti jatkosta Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä otteluvoittojen mennessä Maple Leafsille tappiolliseen suuntaan niukasti 3-4.

Maple Leafsin voitiin kuitenkin sanoa olleen hyvä joukkue kaiken kaikkiaan, mutta Stanley Cupiin asti joukkueen olisi pitänyt saada itselleen enemmän kurinalaisuutta ja jäähyherkkyyttä suitsiin. Muutenkin aivan kärkiseuroja vastaan NHL:ssä Maple Leafsilla ei oikein tuntunut olevan jakoja 1980-luvun puolivälissä välillä muutenkaan ja siten Stanley Cupin osalta se ehkä olisi voinut edetä Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihin, mutta ei juurikaan sitä pidemmälle. Ja mikäli olisi edennytkin niin huonosti olisi todennäköisesti käynyt.

Kun Toronto Maple Leafsia miettii niin se oli ylpeä perinteistään, se oli äärimmäisenkin voimakas ellei jopa kaikkein voimakkainkin joukkue sinänsä keskikastin seuroistakin pelitavoiltaan, se pystyi organisoimaan myös yhtä äärimmäisen voimakkaita kärkihyökkäyksiä ja erittäin murskaavia lyöntilaukauksia kiekkoihin ja kun sillä oli voimaa niin sen puolustus pystyi pysäyttämään käytännössä melkein minkä tahansa NHL-seuran mitä vain vastaan tuli. Tämä oli vahva suoritus keskitason seuraksi 1980-luvun aikana NHL:n vastaavista keskikastin seuroista puhuttaessa. Valitettavasti vahvuus fyysisellä puolella toi myös jähmeyttä ja hitautta kehiin.

Vaikka Maple Leafsin pelaajat pystyivät toki luistelemaan ajoittain fyysiseen kontrastiin nähden melko nopeastikin niin silti ne olivat auttamatta alakynnessä mikäli vastustajalta löytyi vain vähänkin nopeutta peliinsä ja mikäli kyseessä ei sitten vain ollut aivan koko NHL:n huonoimpia peliseuroja vastassa. Taktiset vaihdot ja hidas reagointi moniin vaihtuviin tilanteisiin peleissä oli myös melkoinen heikkous joukkueelta. Puolustuksen tehtävä oli siis sinänsä parhaimmillaan paras, mutta myös anteeksiantamattoman kovan arvostelun alla mikäli jotakin meni otteluilloissa pieleen.

Toisaalta se pystyi korvaamaan ajoittain puutteensa myös aggressiivisella hyökkäyspelillä mikäli se vain sai riittävästi aika asettaa pelikuvionsa oikeille paikoilleen ja Maple Leafsin blokkipelitapa oli yksi keskikastin voimakkaimpia ja pelätyimpiä. Vain Minnesota North Starsin blokkipelitapa oli pelottavampi kuin Maple Leafsin silloin kun pelikuvio oli kohdallaan keskikastin seuroista puhuttaessa.

Kaikkiaan siis nopeustaso oli todella harvinaista hyvää otteluiltaa huomioimatta melkoisen huono, puolustuksenkin pelitapa alkoi puhdin loppuessa muuttua myös verkkaiseksi ja hälyttävänkin keskinkertaiseksi tasoltaan ja ajoittain hyökkäyspelin ja sentteriosaston kurittomuus jäähyjen osalta tuntui kuumottavalta vaihtoaition puolella. Kuitenkin se oli voimakas joukkue jota ei normaalisti eikä sen hävitessä kannattanut aliarvioida liikaa.

Ja maalivahtien venyessä hyvään otteluun se oli yksi hienoimpia keskikastin joukkueita NHL:ssä joskin myös huonoimmillaan varmaan täikin tervassa olisi liikkunut nopeammin kuin Maple Leafsin maalivahdit ainakin ivallisesti sanottuna...

Ainakin runkosarjan perusteella ennen toki väistämätöntä parantumista Playoff-kaudella. Erikoisena piirteenä Kapteeni Rick Vaive hyllytettiin lopullisesti uuden Päävalmentaja John Brophyn toimesta jo edelliskauden Päävalmentajan Dan Maloneyn tuomitseman rikkeensä jäljiltä Kapteenin tehtävistä ja koko pelipaikka julistettiin vapautetuksi jonka jälkeen kolmeen pelikauteen ei Toronto Maple Leafsilla ollut varsinaista Kapteenia joukkueessa.

Siten alkuperäiset Varakapteenit Börje Salming ja Wendel Clark toimivat vuorottelevina Kapteeneina ilman varsinaista selvää Kapteenin tai Varakapteenin asemaa joukkueessa. Vaive vuorostaan jatkoi toki joukkueessa vaikka Kapteenina tai edes vuorottelevaksi Kapteeniksi hän ei päässyt.

Tässä kuitenkin Toronto Maple Leafs sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Tim Bernhardt, Allan Bester ja Ken Wregget

Puolustajat: Ted Fauss, Jerome Dupont, Jim Benning, Rick Lanz, Terry Johnson, Bob McGill, Vuorotteleva Kapteeni Börje Salming, Todd Gill, Bill Root, Chris Kotsopoulos ja Al Iafrate

Laitahyökkääjät: Greg Terrion, Russ Courtnall, Mike Allison, Mark Osborne, Daryl Evans, Kevin Maguire, Derek Laxdal, Val James, Gary Leeman, Miroslav Frycer, Vuorotteleva Kapteeni Wendel Clark, Rick Vaive, Jeff Jackson, Miroslav Ihnacak, Brad Smith ja Steve Thomas

Keskushyökkääjät: Vincent Damphousse, Ken Yaremchuk, Dan Hodgson, Peter Ihnacak, Tom Fergus, Wes Jarvis ja Dan Daoust

Päävalmentaja: John Brophy

Toimitusjohtaja: Gerry McNamara

 

[Thusberg]

New Jersey Devils oli sarjakaudella 1986-1987 NHL:ssä valitettavasti edelleen yksi sen huonoimmista joukkueista. Se hävisi suhteellisen säännöllisesti runkosarjassa ja jäi myös Playoff-kaudelta melko tylysti ulos. Mikäli jotakin toivoa Playoff-kaudelle pääsystä olisikin suhteessa ollutkin niin kolme pitkää häviöputkea joulukuussa, tammikuussa ja maaliskuussa yhdessä melko monen helmikuun tappion kanssa pitivät sen varmasti ulkona Playoffseista. Tuskaa lisäsi lokakuussakin ollut tappioputki.

Devils ei todellakaan tuntunut saavan mitään jäällä aikaan huonoimmillaan ja usein joukkue tuntui olevan eksyksissä jäällä ja kun se menestyi se tuntui olevan kuin osiensa summa menestyen yhdellä osa-alueella vain hävitäkseen toisella sitten selvemmin.

Se ei myöskään saanut kaikkea irti mahdollisesti lahjakkaistaan pelaajistaan sillä tavalla kuin sillä potentiaalia olisi ollut. Devils kuitenkin pystyi toisinaan pelaamaan kovaakin kiekkoa ja kiekonkäsittely yhdessä kiekonhallinnan kanssa oli kuitenkin avainsana niihin harvoihin voittoihinkin melko tarkkojen laukausten myötä. Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa sen paikkana tuntui olevan vain jatkuva häviäminen vähän väliä vaikka toki pieniä tähtihetkiä olikin mukana kaudella.

Aivan huonoimpia seuroja vastaan vertailtaessa sarjakaudella 1986-1987 sillä oli sentään vähän järkevämpi joukkue kuin vaikkapa Los Angeles Kingsilla joka keskittyi lähinnä runnomiseen jäällä, se ei joutunut paniikkiin peleissään tai voimattomuuden tilaan kuten Buffalo Sabres ja Vancouver Canucksiin verrattuna Devilsillä oli kuitenkin yllättävästi aina tehoa jäällä nurkkaan ahdistettuna, toisinaan menettelevä puolustus ja joskus hieman keskitasoa parempi hyökkäystaso verrattuna siihen. Kuitenkin Detroit Red Wingsin parannettua dramaattisesti otteitaan New Jersey Devilsistä tuntui muodostuneen entisen Detroit Dead Wingsin tapaan New Jersey Dead Devils peleissään...

Välillä Devils myös tuntui nostavan tasoaan ja pakottavan vastustajansa pelaamaan kovempaa kuin ne aina olisivat edes tahtoneet pelata. Ikävä kyllä todellisia tähtihetkiä oli liian vähän jotta Devils olisi todella voinut erottua huonoimpien joukosta ja suunnata kohti NHL:n keskikastia. Edelleenkään huolimatta sen ainoasta kauden onnenhetkestään marraskuussa jolloin se voitti neljän pelin putken verran pelejä ja pelasi pari kertaa tasapelin ennen kuin taso alkoi taas huonontua.

Lisäksi sen ainoa muu onnenhetki tuli aina ottelujen loppumetreillä edellyttäen, että paremmat seurat olivat väsyneitä maalinteostaan sitä vastaan tai vastaavasti juuri Devilsin maalivahti oli pitänyt hienosti joukkuetta ottelun ajan pystyssä parempaa seuraa vastaan jolloin viimeiseen erään lähdettäessä Devilsin oma moraali kohosi ja sen lyöntilaukausten tarkkuus parani usein huomattavasti paremmaksi jostakin syystä sen peleissä aina viimeisissä tästä kaudesta eteenpäin muutamana muunakin vuonna joko paineen alla tai ilman sitäkin.

Toisaalta keskikastiin ei ollut asiaa ja jos olisikin ollut niin keskikastikin on melko vaativa paikka NHL:ssä ollut jo melko pitkään muutenkin ja vaikka Devils olisi ollut senkin eliittiä niin parhaiden seurojen lähettyvillä Devils tuntui 1980-luvulla melko lailla narritason joukkueelta vaikka toki se ei juuri koskaan itseään häpäissyt jäällä. Välillä muun muassa Winnipeg Jets, Vancouver Canucks, Buffalo Sabres, Pittsburgh Penguins, sarjakauden 1986-1987 tapaan Minnesota North Stars yhdessä Chicago Blackhawks parempana seurana ja Toronto Maple Leafs tuntuivat häpäisevän itseään reilusti enemmän jäällä kuin Devils.

Joka tapauksessa kausi päättyi lyhyeen Devilsiltä tuolloin. Sen johtajuudessa oli omia puutteita jäällä ja kun ei ollut niin erimielisyyttä ainakin oli ilmassa. Seurahallintoakin tunnuttiin pönkitettävän liikaa muun toiminnan kustannuksella. Varakapteeneja joukkueessa oli lopulta kolmekin kappaletta sarjakaudella.

Tässä kuitenkin joukkue sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Alain Chevrier, Craig Billington, Chris Terreri, Kirk McLean ja Karl Friesen

Puolustajat: Varakapteeni Joe Cirella, Ulrich Uli Hiemer, Bruce Driver, Gordon Gord Mark, Steve Richmond, Craig Wolanin, Ken Daneyko, Randy Velischek, Murray Brumwell ja Timo Blomqvist

Laitahyökkääjät: Greg Adams, Kirk Muller, John MacLean, Pat Verbeek, Doug Sulliman, Rich Preston, Doug Brown, Perry Anderson, Jan Ludvig, Allan Stewart ja Rich Chernomaz

Keskushyökkääjät: Kapteeni Mel Bridgman, Varakapteeni Mark Johnson, Claude Loiselle, Peter McNab, Anders Carlsson, Tim Lenardon ja Varakapteeni Aaron Broten

Päävalmentaja: Doug Carpenter

Varapäävalmentaja: Bob Hoffmeyer

Apulaispäävalmentaja: Ron Smith

Toimitusjohtaja: Max McNab

 

[Thusberg]

Vancouver Canucksilla sarjakausi 1986-1987 ei ollut erityisen hyvä eikä sen edes odotettu olevan erityisen hyvä huolimatta edelliskauden ihmepääsystään Playoff-kaudelle. Vain muutamaa vuotta aiemmin olleen Stanley Cupin haasteen jälkeen Canucks tuntui taantumaltaan olevan lähellä pohjaansa.

Korkeintaan tämän jälkeen 1980-luvulla Canucks oli ollut parhaimmillaan keskikastin seura ja huonoimmillaan aivan yhtä huono kuin esimerkiksi Detroit Red Wings, Los Angeles Kings tai Winnipeg Jets. Clarence Campbellin Divisioonassa ja Smythen Divisioonassa sen ainoaksi tehtäväksi jäi selviytyminen Edmonton Oilersin ja Calgary Flamesin mielin määrin hallitsemassa Divisioonassa ja yrittää vain saada mahdollisesti irtoava viimeinen tai toiseksi viimeinen Playoff-paikka.

Canucks pelasi ajoittain runkosarjassa hyvin surkeasti eikä sillä oikein ollut sellaista suhteellisen ajoittain onnistuvaa nostetta päällä kuten tärkeimmällä kilpailijallaan Winnipeg Jetsillä oli. Jets jopa nosti tasoaan moniin edellisiin kausiin verrattuna sarjakaudella 1986-1987. Canucksin häviämistä jäällä alkoi tietyllä ikävällä tavalla käydä sääliksi.

Se ei koskaan voittanut runkosarjassa keskimäärin paria-kolmea ottelua enempää pelejään ennen maaliskuuta ja vasta aivan kauden lopussa se voitti myös pelejä kun juuri mitään todellista panosta ei enää ollut tai pikemminkin oli vielä Los Angeles Kingsin tarpoessa omissa ongelmissaan. Silloin Canucks piristyi pelaamaan kauden parasta peliään.

Välillä koko Vancouver Canucks tuntui olevan riippuvainen vain ja ainoastaan seuraikonin ja tähtipelaajan Stan Smylin pelipäivän kunnosta jäällä vaikka toki kaikki muutkin parhaat pelaajat seurassa yrittivät kaikkensa. Parhaimpana mahdollisena päivänä Vancouver Canucks oli parhaimmillaan haaste jopa melkein jokaiselle seuralle mitä NHL:stä löytyi, mutta huonoimmillaan tai silloin kun Smylillä ei kulkenut kiekko lavassa niin silloin vastustajalla oli kissanpäivät.

Ja aivan parhaat seurat eivät piitanneet Canucksin pyristelyistä yhtään mitään. Näin oli ollut kaava keskimäärin 1980-luvulla, mutta suurimman osan pelikautta 1986-1987 tällaisesta kaavasta oli turha unelmoida.

Harvana hyvänä asiana Canucksilla kritiikkiä vastaan oli vain ketteryys ja yleinen nopeus useisiin muihin NHL:n huonoihin seuroihin nähden jäällä. Muutoin kaikki pistivät tai olisivat sitä pataan pistäneet jäällä. Ainakin mikäli vastustajaseuralla oli vähänkään sen ajan NHL-uskottavuutta pelissä.

Canucksia vietiin jo ivallisesti sanoen vastustajaseurojen toimesta kahville pelin aikana jäällä runkosarjassa niin paljon, että mitään mahdollisuuksia mihinkään muuhun keskimäärin ei ollut kuin tappioon. Ainoa hyvä asia oli se, että ainakaan Playoff-kaudelle mentäessä ei tarvinnut mennä häpeämään suorituksiaan sinne.

Toisaalta mikäli Divisioonien Semifinaaleihin, Konferenssien Puolivälieriin tai Stanley Cupin Neljännesvälieriin Vancouver Canucks olisi päässyt niin ainoa teoreettinen järkevä vastustaja sille olisi ollut New Jersey Devils tai vaikka itse Los Angeles Kings. Jopa paljon haukuttu Detroit Red Wings olisi ollut sille liikaa.

Edellisenä vuonna vastaan asettunut silloinen hallitseva Stanley Cup-mestari Edmonton Oilers Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä oli ymmärrettävästi täysin liikaa sille ja kuin toisesta maailmasta tasoltaan. Huonoimpienkin seurojen rinnalla Vancouver Canucks oli siis lievästi sanoen todella huono.

Vancouver Canucksin tuli siis pudota aikaisin pääsemättä vähemmän yllättävästi Playoff-kaudelle ja kohtalona oli kärsiä pahimmista seurojen ristiriitaisista tappeluista kulissien takana NHL:ssä. Faniyleisökin oli alkanut masentua ottelutuloksiin ja yleisökään ei pitänyt näkemästään kovin usein jäällä. Kaikkoaminen peleistä oli toki tavallista joskin korjausliikkeitä yleisön houkuttelemiseksi oli tehty paljon ja pahin yleisökato vaikutti pysähtyneen.

Canucks oli toki tehnyt puhdistuksen oheishenkilöstön puolella, mutta työtä riitti ja osa puhdistuksista oheishenkilöstön ohella jopa peruuntuikin mikä vain lisäsi byrokratian määrää seurahallinnossa. Toki jotkin merkkihenkilöt seurassa saivat myös ylennyksiä ja toimenkuvan yhdistämisiäkin. Esimerkiksi Päävalmentaja Tom Wattista tehtiin myös Varatoimitusjohtaja.

Veteraanipelaaja Stan Smylin rinnalle oli edelleen pakko saada melko nopeastikin tulevaisuuden supertähtiä mikäli Canucks aikoisi koskaan nousta edes teoriassa takaisin taistelemaan Stanley Cupista. Joukkueen kunnianhimoisten ja kilpailevien Varakapteenien ongelman seura ratkaisi peluuttamalla säännöllisesti vaihtuvaa, Avustavan Kapteenin nimellä tunnettua pelaajaa. Avustavia Kapteeneja olikin lopulta kauden mittaan kuusi kappaletta, Avustavana Kapteenina pääsivät toimimaan Brent Peterson, Doug Lidster, Barry Pederson, Rich Sutter, Garth Butcher ja Tony Tanti.

Jo Divisioonien Finaalit, Konferenssin Semifinaalit ja Stanley Cupin Puolivälierät olisivat olleet Vancouver Canucksille kuin itse Stanley Cupin voitto. Niin huono se keskimäärin oli sarjakaudella 1986-1987. Tulevaisuus ei ollut Detroit Red Wingsin tapaan muuttunut pelikauden päätteeksi Vancouver Canucksilla synkästä harmaaksi ja siitä vaalenevaan vaan pysyi säkkipimeän mustana ainakin silloisella olettamuksella.

Tässä kuitenkin itse Vancouver Canucks sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Richard Brodeur, Frank Caprice, Troy Gamble ja Wendell Young

Puolustajat: Jim Agnew, Robin Bartel, Jim Benning, Craig Levie, Brad Maxwell, Dave Richter, Avustava Kapteeni Garth Butcher, Glen Cochrane, Doug Halward, Rick Lanz, Avustava Kapteeni Doug Lidster ja Michel Petit

Laitahyökkääjät: David Bruce, Stuart Kulak, John LeBlanc, Marc Crawford, Taylor Hall, Maurice Lemay, Dave Lowry, Avustava Kapteeni Brent Peterson, Jim Sandlak, Petri Skriko, Raimo Summanen, Avustava Kapteeni Rich Sutter, Avustava Kapteeni Tony Tanti ja Kapteeni Stan Smyl

Keskushyökkääjät: Avustava Kapteeni Barry Pederson, Craig Coxe, Dan Hodgson, Patrik Sundström ja Steve Tambellini

Päävalmentaja ja Varatoimitusjohtaja: Tom Watt

Varapäävalmentaja: Jack McIlhargey

Toimitusjohtaja: Jack Gordon

 

[Thusberg]

Washington Capitals oli yksi NHL:n taidokkaita seuroja sarjakaudella 1986-1987. Sillä oli myös yksi mahdollisen ennakkosuosikin viitta Playoff-kaudelle ja jopa Mustan Hevosen paikkaa joukkueelle tarjottiin kun Stanley Cupiin mahdollisesti yltävän yllätysjoukkueen nimeä arvuuteltiin. Jossain määrin Capitals pystyi täyttämään nämä odotukset ja jossain määrin taas ei kyennyt.

Jälleen kerran.

Sillä oli monipuolista ulottuvuutta pelaajiston osalta käytettävissään, mutta silti taktiset kuviot tuntuivat ajoittain kompastelevan. Lisäksi Philadelphia Flyersin tapaan se sortui ajoittaiseen aliarviointiin Playoff-kaudella ja sitä ennen runkosarjakaudella.

Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa pelannut Capitals ei kuitenkaan hävisi melko paljon pelejään sarjakaudella, mutta ei liikaa ja lisäksi se pystyi pelaamaan uskomattoman sarjakauden ja se menetti voittonsa Flyersille. Lähinnä muutaman tappioputkensa takia se näytti huonommalta kuin olikaan.

Capitals pelasi menestyksekkäästi edelleen oikeastaan koko runkosarjan loppuun asti. Varsinkin aivan loppuosa runkosarjasta näytti todella huippuluokan peliltä. Sitä taustaa vasten kun vastustajaksi Playoff-kauden alkuun valikoitui New York Islanders, tilanne näytti melko rutiininomaiselta eli jatkoon mennään niin, että heilahtaa.

Lopulta sitten Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä se edellisvuoden tapaan kohtasi New York Islandersin, mutta se itse putosi hieman nolonoloisesti taustaansa vasten toki niukasti ulos jatkopeleistä otteluluvuin 3-4.

Capitals oli runkosarjassa usein hallinnut ja muutenkin seuraa oli pidetty yhtenä parhaimmista tulevaisuuden seuroista NHL:ssä, mutta jatkuva epätasaisuus eri sarjakausilla söi sen uskottavuutta olla ehkä uusi Stanley Cupin voittava seurakin seuraavan vuosikymmenen eli 1990-luvun Stanley Cupin voittajaa mietittäessä.

Capitalsilla oli tavallaan kaikki hyvä perusta nousta kohti Stanley Cupia ja jos ei ihan vielä sitä kohti niin se oli silti hyvänlainen perustason yläpuolella oleva seura NHL:ssä.

Sen voimatasot yhdessä luistelunopeuden, keskialuepelin syvyystason, puolustuspelin ja hyökkäyspelin kanssa olivat aina vähintään tyydyttävän hyviä ja lisäksi menettelevän kelvollinen maalivahtipeli tarjosi hyvän kokonaisuuden organisaation tasapainon kanssa yhdessä. Toki ongelmana voitiin nähdä edellytykset keskikastin seurana pysymiseen, mutta ei nousuun siitä korkeammalle.

Toisaalta Capitals ei pelissään varsinaisesti myöskään omannut mitään merkittävää heikkoutta mikä erotti sen keskikastista, mutta pidätti sen nousun toisaalta myös muun tasaisuutensa takia aivan kärkiseuroihin jääden siten kapeaan keskikastin yläpuoliseen tasoon NHL:ssä joka ei ollut huipputasolla.

Valmentajille tai pelaajille debytoivalle tasolle ja siitä puhuttaessa se oli erinomainen seura uudelle ja aloittavalle ammatin harjoittajalle niin jäällä kuin vaihtoaition puolella, normaalille pelaajalle tai valmentajalle ihanteellinen paikka hankkia lisää kokemusta tai pelitaitoja ennen mahdollista nousua kohti parempia seuroja ja veteraanipelaajalle ja kyvykkäälle valmentajalle joko veteraanitasolla tai jopa sitä ilmankin se oli mahtava seura harjoittaa kykyjään ja seuraa voitiin pitää myös mukavana valmennushaasteena.

Lopulta Capitalsin todettiin hävinneen liialliseen itsevarmuuteen ja siitä tehtyihin virhearviointeihin toki Islandersin parantunutta asemaa unohtamatta. Lopulta Islandersin menestys ei edes tehnyt tappiosta niin tuskaisaa kuin miltä se tietenkin aluksi väistämättömästi tuntui. Tai puhumattakaan siltä miltä edellisen pelikauden New York Rangersin menestys oli tuntunut. Toki vastaavasti muutaman huonona seurana arvioidun seuran pelitason nousu huoletti Capitalsia. Eniten tietenkin Detroit Red Wingsin nousu.

Sarjakaudelle 1987-1988 lähdettäessä Washington Capitalsin sanottiin palaavan urilleen ja voittojen tien sanottiin myös jatkuvan.

Tässä kuitenkin sarjakauden 1986-1987 Washington Capitals:

Maalivahdit: Al Jensen, Pete Peeters ja Bob Mason

Puolustajat: Scott Stevens, Gary Galley, John Blum, Paul Cavallini, Yves Beaudoin, Larry Murphy, John Barrett, Greg Smith, Kapteeni Rod Langway ja Kevin Hatcher

Laitahyökkääjät: Varakapteeni Mike Gartner, Dave Christian, Kelly Miller, Jeff Greenlaw, Bob Crawford, Jim Thomson, Gaetan Duchesne, Varakapteeni Bobby Gould, Greg Adams, Craig Laughlin, Yvon Corriveau, Stephen Leach, Gary Sampson, Grant Martin, Ed Kastelic ja Lou Francheschetti

Keskushyökkääjät: Michal Pivonka, Mike Ridley, Alan Haworth, Bobby Carpenter ja David Jensen

Päävalmentaja: Bryan Murray

Varapäävalmentaja: Doug MacLean

Apulaispäävalmentaja: Terry Murray

Toimitusjohtaja: David Poile

 

[Thusberg]

Winnipeg Jetsin tie NHL:ssä sarjakaudella 1986-1987 oli lähtökohtaisesti melkoista tuskien taivalta joskin Winnipeg sai arvioittain ajoittain myös onnenkin hetkiä. Sen oli lähtökohtaisesti tunnustettava tosiasiat eli se oli edelleen yksi huonoimmista NHL-seuroista Detroit Red Wingsin, Los Angeles Kingsin ja Vancouver Canucksin kanssa. Toki sillä kuitenkin oli taidokkaita pelaajayksilöitä ja joitakin silloin tällöin iskeviä näyttöjä myös kyvykkyydestään.

Silti Clarence Campbellin Konferenssissa ja Smythen Divisioonassa Jetsin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Edmonton Oilersin ja Calgary Flamesin kaltaisten eliittiseurojen viedessä maineen ja kunnian vain selviytyä mahdollisesti huonoimpien seurojen keskinäisenä kuninkaana kaikkiaankin kohti Playoff-kautta.

Näin oli arvioitu ennen kautta. Kuitenkin uusi Päävalmentaja Dan Maloney sai kuitenkin uudistettua Winnipeg Jetsistä tietyllä tapaa yhden uudenlaisista ja kehittyvistä NHL-joukkueista joilta tuntui puuttuvan jonkinlaista ulottuvuutta ja oman itsensä hyödyntämisen lahjaa kun potentiaalia sillä kerran oli ollut olemassa jo pitkän aikaa.

Puhutun aseman huonoimpien seurojen kuninkuudesta se saavuttikin huolimatta vieläkin ajoittain epätasaisista ajoista runkosarjakaudella. Joukkue ei kuitenkaan enää tuntunut olevan sekalainen tilkkutäkki menestystä ja luovutusherkkyyttä silloinkin kun useita pelejä olisi ollut vielä voitettavissakin tasoon nähden. Lopulta se pääsi silti tutun oloiseen tapaan Smythen Divisioonan kolmospaikalle. Tärkeitä voittoja oli riittävä määrä jatkoon.

Valitettavasti heti Divisioonien Semifinaalien, Konferenssin Puolivälierien ja Staney Cupin Neljännesvälierien kärkeen asettui itse Calgary Flames ja se tarkoitti huonoa uutista Winnipeg Jetsille. Ainoa huonompi uutinen olisi ollut vain Edmonton Oilers hallitsevana Stanley Cup-mestarina.

Kuitenkin Winnipeg Jets oli oppinut edelliskauden Playoff-kauden kylmästä kyydistään edes jotakin ja ei enää pelannut huonoimmillaankaan usein niin huonosti kuin miltä näytti. Sen sijaan Calgary Flames leijui yläilmoissa Stanley Cupin Finalistina edelliseltä kaudelta ja ennen pitkää menetti otteensa ja pelinsä. Otteluvoitot luvuin 4-2 oli mukava revanssi Jetsille. Mikäli tämän jälkeen olisi tullut aivan mikä tahansa muu keskikastin seura tai huonokin seura niin unelmaputket olisivat voineet tulla jatkuakseen. Toisaalta Flames oli omasta leijumisestaan huolimatta äärimmäisen taidokas ja vaarallinen joukkue.

Toista sellaista tai viimeistään kolmea Flamesin kaltaista seuraa enempää ei Jets kerta kaikkiaan kestäisi Playoff-kaudella vaikka yhden Flamesin tai sen kaltaisen seuran se saattoi ja myös pystyi voittamaan kun kaikki muut kappaleet menestyksessä olivat kohdillaan. Sen sijaan huonoin mahdollinen tilanne tapahtui ja vastaan asettui Edmonton Oilers Stanley Cupin menestysputkea takaisin hakevana joukkueena Divisioonien Finaaleissa, Konferenssin Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä.

Oilersin tahtia eivät Jetsin pelaajat kestäneet ja kaikkein ensimmäinen ottelu olikin lopulta ainoa missä Jetsillä tuntui olevan läpi ottelun jopa todellinen voittomahdollisuus ennen jatkoajalla tullutta tappiota. Mikäli Oilers olisi tullut vastaan niin ehkä aivan Playoff-kauden alussa parantuneella olemuksellaan Jets olisi voinut vielä hyvin teoriassa jopa yllättää ja voittaa Oilersin, mutta vähänkin väsyneenä ja ehkä muutenkin liikaa viimeiseen 6-1 voittoonsa Flamesista energiaansa tuhlannut Jets oli helppo voitettava Oilersile.

Toisaalta taas olemus kertoi sen, että ihan muutenkin ilman murskavoittojakaan Flamesista noutaja kyllä olisi tullut vastaan. Sarjan lopputilanteet olivat melko ennalta arvattavaa laatua vaikka toki Jets hienosti vastaan laittoikin.

Parissa viimeisessä pelissä tosin murskavoitot vaikkapa Los Angeles Kings-Edmonton Oilers-tyylin aiemmin Playoff-kaudella luvuin 3-13 olisivat hyvinkin voineet olla myös Jetsiä vastaan, mutta maalivahdit pelastivat edes joukkueen vähäisen maineen jäällä ja muutenkin Oilersilla tuntui ainakin sentteriosastolla tai laiturien päässä mennä vähän lekkeriksi pelaaminen jäällä. Silti Jets oli hävinnyt ottelusarjansa puhtaasti lopulta nollilla otteluluvun 0-4.

Sarjakausi päättyi ymmärrettävästi myös siihen paikkaan.

Sinänsä siis Winnipeg Jets ei siis menestynyt, mutta se ei silti huonoimmillaankaan kuitenkaan häpäissyt itseään jäällä NHL-sarjakaudella 1986-1987. Ainakin jo runkosarjassa se todella pystyi menestymään ja kehitys alkoi vauhdittumaan käytännössä tästä pelikaudesta eteenpäin 1990-luvulle tultaessakin. Sen rajat kulkivat kehityksestä huolimatta edelleenkin vahvasti parantuneinakin korkeintaan Konferenssien Finaaleissa ja Stanley Cupin Semifinaaleissa tuolloin.

Yksinkertaisesti tähtipelaajat eivät vain jaksaneet niin vähäisissä määrissä pyörittää Jetsiä pinnalla ja tavallisen tason pelaajista taas vuorostaan ei yleensä ollut vastustajien tähtipelaajien tai aina oikein edes rivipelaajienkaan pysäyttämiseen. Jopa monet NHL:n eliittiseurojen huonoimmatkin pelaajat olisivat normaalisti kelvanneet Jetsin kaltaiseen joukkueeseen pelaamaan 1980-luvulla etenkin sen puolivälissä ja vähän sen jälkeenkin vielä.

Toki tämän tilanteen huomioiden Jetsillä oli myös paljon hyvääkin. Sillä oli kaikkiaan melko voimakas ja nopea joukkue niin oletetun huonoksi seuraksi käytettävissään, se oli ehkä marginaalisesti hieman enemmän vielä tuolloin voiman kuin taituruuden perään joukkueena (Vaikkakin aivan 1980-luvun lopulla ja aivan 1990-luvun alussa ennen Teemu Selänteen tuloakin joukkue oli muuttunut käytännön taitojoukkueeksi.) ja se tuntui olevan ikään kuin 5-10 vuotta aiempi Washington Capitals tietyllä tapaa tulostasoltaan tai tulevaisuuden potentiaaliltaan mikä tarkoitti joukkueen nousua keskikastiin tai ylempään keskikastiin lähivuosina tuolloisten odotusten tai silloisten Capitalsille toteutuneiden oletusten mukaan.

Sen todellinen kehitys aikaisempiin Jetsin pelikausiin verrattuna oli kuitenkin sen huikeassa keskialuepelissä joka syvyydeltään, kiekonkäsittelyltään ja kiekonhallinnaltaan, lähdöiltään, laukaisutiloiltaan ja kulmapeliltään oli parasta mahdollista NHL:ssä nimenomaan huonompien seurojen keskuudessa ja välillä jopa keskikastinkin seurat olisivat olleet todellisessa pyörityksessä tämän vaaran kanssa.

Jetsin keskialuepelin huikeuden ja ulottuvuuden pystyivät ainoana pitämään jokseenkin kurissa Calgary Flames ja Edmonton Oilers. Jetsillä tuntui olevan myös kaikkein kovimmat linjapelin pitävyydet ja lähdöt niin kiekolliseen kuin kiekottomaan pelaamiseen huonommista seuroista puhuttaessa. Sen peräänantamattomuus kiekkojen vapautta kohti lapaa olivat hienoa katseltavaa eli toisin sanoen siis kyse oli kuvailemassani tilanteessa kiekontavoittelussa ja sen peräänantamattomuudessa.

Lisäksi Winnipeg Jets osoitti sitkeyttä kestää kovimpiakin kärkihyökkäyksiä ja maalivahdit kovimpiakin kiekollisia ryöpytyksiä tilanteissa jotka olisivat voineet olla huonommille seuroille vaikka 0-10 tai 0-20 piankin mikäli vaikkapa Flames tai Oilers olisi ollut niitä vastassa. Melko hyvin Jets hallitsi myös jäähyntappopelaamisen ja alivoimapelaamisenkin muun erikoistilannepelaamisen ohella. Tämän lisäksi Jets osasi hyödyntää jään rajoja usein paitsion rajoilla vajoamatta juurikin itse paitsioon.

Toki joskus vahinkojakin sattui helpoista tai vältettävissä olleista tilanteista, mutta Jets ei kuitenkaan enää tuntunut sortuvan virheisiin niin helposti kuin aiemmin. Sen voimakas pakkipelaajisto ja melko voimakas sentteriosasto yhdessä tarkkojen laiturien kanssa toivat Jetsiä valmentaneille henkilöille maaleja usein ja helpotuksen huokauksia.

Toisaalta taas Jets ei vaikuttanut taidoiltaan vajaan päävalmentajan joukkueelta. mutta aloittelevan päävalmentajan joukkueelta kyllä kiitos turvallisuutta luovien pelintekijöiden jäällä mikäli vain taitoa riitti ja oli nimeä ja kykyä hyväksyä Jetsin menettelyt jäällä ja sen ulkopuolella seurassa.

Tässä kuitenkin Winnipeg Jetsin sarjakauden 1986-1987 joukkue:

Maalivahdit: Pokey Reddick, Steve Penney ja Daniel Berthiaume

Puolustajat: Dave Ellett, Fredrik Olausson, Jim Kyte, Tim Watters, Randy Carlyle, Mario Marois, Brad Perry ja Peter Taglianetti

Laitahyökkääjät: Doug Smail, Gilles Hamel, Peter Douris, Hannu Järvenpää, Craig Endean, Steve Rooney, Paul MacLean, Jim Nill, Brian Mullen, Andrew McBain, Tom Martin, Perry Turnbull, Ray Neufeld, Iain Duncan, Brad Jones, ja Joel Baillargeon

Keskushyökkääjät: Kapteeni Dale Hawerchuk, Laurie Boschman, Bill Derlago, Ron Wilson, Randy Gilhen ja Thomas Steen

Päävalmentaja: Dan Maloney

Varapäävalmentaja: Rick Bowness

Toimitusjohtaja: John Ferguson

 

[Thusberg]

Quebec Nordiquesin sarjakausi 1986-1987 NHL:n osalta oli totta vieköön taas kerran erikoinen. Nordiques aloitti kautensa kuin paraskin suurseura sarjassa voittamalla jälleen monta ottelua putkeen, mutta sen jälkeen sortui ajoittaisiin epätasaisuuksiin ja silloin tällöin toistuneista muista voittoputkistaan huolimatta se ei koskaan saanut aivan alkukauden 1986-1987 parasta mahdollista teräänsä takaisin ennen taas runkosarjan loppua jolloin se jälleen alkoi pelata todella näyttävää ja onnistunutta jääkiekkoa.

Se varmisti paikkansa Playoff-kaudellekin lähinnä Buffalo Sabresin masentuneisuuden johdosta kuin mistään todellista huippuluokan pelilaadusta johtuen.

Nordiquesille tämä oli shokki koska edellisellä pelikaudella se oli voittanut ensimmäistä kertaa koko seurahistoriassa koko runkosarjan ja huonoimmillaan niin huonosti kuin sarjakaudella 1986-1987 se oli pelannut viimeksi koko seurahistorian avauskaudella suhteellisesti ajoittain.

Walesin Prinssin Konferenssin ja Adamsin Divisioonan osalta nähtiin tasainen kausi joka lopulta päättyi Montreal Canadiensin huippuseuran antamasta paineesta huolimatta Quebec Nordiquesin kilpailevan seuran eli Hartford Whalersin runkosarjavoittoon ja se nosti odotukset todella korkealle Whalersissa ja Nordiquesilla oli todella rankkaa aikaa odotettavissa. Varsinkin kun edellisen pelikauden floppi ei vain kerta kaikkiaan voinut toistua uudestaan kilpailevaa seuraa vastaan.

Nordiques oli juuriltaan eräänlainen kilpailukykyinen keskikastin joukkue jolla oli aineksia parempaan, mutta se oli lähtökohtaisesti Hartford Whalersin kanssa vasta saanut lahjansa esille. Se tarkoitti, että ne eivät olleet vielä haaste paremmilleen. Puhumattakaan kärkiseuroista. Silti ne herättivät mielenkiintoa keskinäisellä kilpailullaan ja pelitapojen eroiltaan. Whalers asettui Playoff-kaudella vastaan heti Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä.

Niiden lopputuloksista Nordiques odotti melko selvää voittoa, mahdollista niukkaa voittoa tai tappiota Divisioonien Finaaleissa, Konferenssin Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä ja korkeintaan paikkaa Konferenssien Semifinaaleista ja Stanley Cupin Välieristä huolimatta toki melko huonosti menneestä runkosarjakaudesta. Ennakkopelkoja vasten Nordiques lopulta suoritti paineen alla ehkä paremmin kuin moni edes odotti. Etenkin kun se sai jäähyilynsä kuriin ja toimi paremmin ja kurinalaisemmin muutenkin kuin edeltäneenä vuonna oli toiminut.

Siitä palkintona oli kahden niukan ensi tappion jälkeen kokonainen putki voittoja ja jopa yllättävänkin selvä pääsy jatkopeleihin Stanley Cupia ajatellen. Mikäli sitä vastaan olisi tullut jokin keskikastin seura niin voitostaan saadulla puhdilla Nordiques olisi varmemmin voinut päästä vielä pidemmälle Playoff-kaudella, mutta Montreal Canadiensin tullessa vastaan hallitsevana Stanley Cupin Mestarina unelmointi loppui lähtökohtaisesti siihen paikkaan.

Nordiquesia oli pidetty Montreal Canadiensin kaltaisen suurseuran rinnalla jääkiekkoseurana joka huonoimmillaan kuului alempaan keskikastiin ja parhaimmillaan jopa huonoimman mahdollisen huippuseuran piiriin. Nordiques kuitenkin tätä taustaa vastaan pisti pystyyn hienon näytöksen vaikka jotakin aina tuntui kadonneen kolmannen ottelun murskatappion myötä Canadiensille ottelusarjassa.

Tuolloin Nordiques oli hävinnyt Canadiensille peräti 2-7 ja sen jälkeen niukoista tappioista huolimatta Nordiques ei vain kyennyt saamaan ratkaisua aikaan vaikka toki venytti ottelusarjan seitsemänteen otteluun. Lopulta se hävisi niukasti otteluvoitoin 3-4 voitettuaan aluksi jopa kaksikin ensimmäistä ottelua ottelusarjassa ja jäi ulos Stanley Cupin jatkopeleistä.

Ulosjäänti oli takaisku joukkueelle. Paha olo ei kuitenkaan vainonnut seuraa pitkäänkin. Lopulta alettiin kuitenkin katsoa kohti seuraavaa kautta ja toisaalta Nordiquesia kohtaan hyvällä voitiin sanoa, että taso olisi pian koventunut liikaa sille joka tapauksessa. Toisaalta Nordiques hävisi joukkueena pitkälti vain sen kamalan taktisen yleishitauden ja syöttöpelin heikomman toimivuuden takia koko ottelusarjan ratkaisupaikassa. Kun Nordiquesia muuten miettii pelikaudelta niin yksi asia oli selvä sen osalta. Se oli äärimäisen voimakas joukkue tasoisekseen ja sillä oli voimakkaimmat kärkihyökkäyskuviot koko NHL:n huonoista seuroista tai alemman keskikastin seuroista alustavasti puhuttaessa.

Jos vain ajoitus ja pelaajien taktinen sijoitus fyysisesti raskaaseen höyryjyräyslinjaan tottuneilla pelaajilla oli kohdillaan niin murskaavat rannelaukaukset tai vastaavasti murskaavan raskaat kanuunalaukaukset kohti maalia myös helähtivät maaliverkkoon veskarin taakse. Kärkihyökkäykset olivat ajoittain niin voimakkaita, että eivät edes NHL:n parhaimmatkaan puolustajat tai maalivahdit niitä voineet pysäyttää. Fyysisessä pelissä myös pelaajien kestävyys, sitkeys ja toipuminen ikävistäkin kolhuista olivat valttia.

Toisaalta taktisten kuvioiden ja vaihtojen hitaus oli joskus käsittämätöntä suhteessa siihen nähden miten moni keskikastin seura tai jopa huonon tason seura NHL:ssä pystyi ne edes jotenkin toteuttamaan. Nordiquesin pakkitason pelaajat ja maalivahdit pystyivät kuitenkin korvaukseksi muun pelaajiston heikkouksista usein pysäyttämään melko kiitettävästi kaikkein voimakkaimmat kärkihyökkäykset mitä vastustajilta heitä kohtaan piisasi. Valitettavasti pelaajien luistelun hitaus ja kömpelyys oli välillä silmiinkin pistävää ja keskialuepelaaminen oli hyvin kaltevaa tasoltaan.

Lisäksi keskialueen syvyyspelaaminen ulottuvuuden ja lähtöjen hyödyntäminen kiekottoman ja kiekollisen pelaamisen suhteen oli korkeintaankin kohtalaista, yleensä välttävää ja huonoimmillaan karmaisevaa tasoltaan joka olisi kuulunut lähinnä AHL:n tai alempien jääkiekkosarjojen tason joukkueille korkeintaan. Sellaisilla puutteilla Montreal Canadiensille häviäminen ei ollut yllätys, mutta yllättävää olivat kuitenkin Canadiensin vaikeudet noita puutteita vastaan mikä olisi voinut siltä paljon pois sen toisesta mahdollisesta perättäisestä Stanley Cupista mikäli se olisi sen voittanut.

Quebec Nordiques ei todellakaan olisi ollut helppo seura aloittelevalle päävalmentajalle lajissa vaan jopa painajainen valmennettavaksi. Kuitenkin rutinoitunut päävalmentaja saattoi saada joukkueesta jotain irtikin ja mikäli Nordiquesia olisi valmentanut kuka tahansa 1980-luvun huippuluokan päävalmentaja tai yleensäkin jonkinlainen taktinen strategitason ekspertti niin Nordiquesin menestyksen osalta pankki olisi ollut auki ja Stanley Cup olisi ollut tilausta vaille valmis kohti matkaa Colisee Pepsi-areenan jäätä ja tietenkin hallissa sijaitsevalle lasivitriinikaapille ennen matkaa jäälle ja juhlaan...

Jota ei kuitenkaan koskaan tullut...

Tässä kuitenkin Quebec Nordiques sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Richard Sevigny, Clint Malarchuk ja Mario Gosselin

Puolustajat: Daniel Poudrier, David Shaw, Normand Rochefort, Gilbert Delorme, Pat Price, Scott Shaunessy, Risto Siltanen, Randy Moller, Robert Picard, Steven Finn, Jeff Brown ja Gord Donnelly

Laitahyökkääjät: Lane Lambert, Max Middendorf, Basil McRae, Mike Hough, John Ogrodnick, Yves Heroux, Richard Zemlak, Ken Quinney, Trevor Stienburg, Brent Ashton, Michel Goulet, Mark Kumpel, Alain Cote ja Anton Statsny

Keskushyökkääjät: Doug Shedden, Bill Derlago, Jason Lafreniere, Mike Eagles, Jean-Francois Sauve, Greg Malone, Paul Gillis, Kapteeni Peter Statsny ja Dale Hunter

Päävalmentaja: Michel Bergeron

Varapäävalmentaja: Ron Harris

Toimitusjohtaja: Maurice Filion

 

[Thusberg]

Sarjakausi 1986-1987 oli NHL:ssä oletetusti melko vaikea, mutta kehittyvä Hartford Whalersille. Whalers taisteli edelleen kuitenkin eräänlaisena altavastaajana suurten seurojen puristuksessa ja se tavallaan luettiin myös keskikastiin, mutta joskus myös vain alempaan keskikastiin ja parhaimmillaan sille laskettiin olevan potentiaalia huonoimmaksi mahdolliseksi kärkiseuraksikin. Kuitenkin vain mikäli kaikki onnenkappaleet osuisivat kohdalleen.

Uskomattomasti se silti sisukkaasti pakotti Montreal Canadiensin taistelemaan loppuun asti ja loppupelissä Whalers osoittautui ivallisesti jopa pahimmaksi Stanley Cupin voittaneen Montreal Canadiensin vastustajaksi koko NHL-kaudella 1985-1986 kun puhutaan ratkaisupeleistä vaikka Hartford Whalersin taitotaso oli monta kertaa laskettua huonompi kuin mitä Montreal Canadiensin vastaava taitotaso.

Kun sarjakausi 1986-1987 sitten alkoi NHL:ssä, Hartford Whalers osoittautui lopulta uskomattoman näyttäväksi ja hienoksi joukkueeksi sarjakaudellaan. Niin hienoksi, että se ainoan kerran koko sellaisella seuraurallaan NHL:ssä menestyi todella vakuuttavasti.

Walesin Prinssin Konferenssin ja Adamsin Divisioonan osalta nähtiin tasainen kausi joka lopulta päättyi Montreal Canadiensin huippuseuran antamasta paineesta huolimatta lopulta runkosarjavoittoon ja se nosti odotukset todella korkealle. Se menestyi myös Konferenssissa erinomaisesti. Lisäksi Hartford Whalers voitti seurahistoriansa ensimmäisen ja ainoan kerran sittemmin koko Divisioonan voiton.

Valitettavasti Playoff-kausi päättyi uskomattomasti aivan alkumetreille Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä sen kilpailijaa Quebec Nordiquesia vastaan joka ei edes aina pelannut runkosarjakaudella millään tavalla tasollaan, oli kuin täi tervassa ja hidas kuin savijaloilla seisova jättiläinen ainakin huonoimmillaan.

Hartford Whalers ja Quebec Nordiques olivat tietyllä tapaa NHL:ssä hyvin vankkoja toistensa kanssa kilpailijoita vaikka myöhemmin kilpailu sen kanssa jäikin hieman enemmän varjoon ja historiankirjoihin mikä tietyllä tapaa on ollut aika ikävä juttu sinänsä. Toisaalta taas kummallakin seuralla oli myöhemmin omat muut vastustajat kuin toisensa jolloin entiset vihollisuudet unohdettiin sinänsä ainakin täydessä kiihkeydessään. Playoff-kaudella 1986-1987 eniten tunnetta pelissä ja rangaistuksia tuntui olevan juuri näillä seuroilla keskenään sen alkutaipaleilla.

Kun Whalersia sitten miettii niin sen pelaajien liikkuvuus oli kuin rasvattu salama olisi kiitänyt jään poikki ja iskenyt maalin muodossa. Tämä kaikki siis oman tasoisensa seurasta kuin millaisena sitä oltiin pidetty tai arvioitu ennen pelikausia 1985-1986 ja 1986-1987 NHL:ssä. Liikepeli näytti ajoittain todella huikealta ja mikäli vain Whalers olisi sellaisia otteita aina kyennyt esittämään tai yleinen pelitaso olisi ollut edes oikeasti muinakin vuosina seuran osalta parempi kuin mitä ikinä olikaan niin Hartford Whalersista ei todennäköisesti koskaan olisi tullutkaan Carolina Hurricanesia.

Vaikuttavalla luistelunopeudella varustetut pelaajat pystyivät kiitämään jään poikki lähes minne tahansa osaan kaukaloa jättäen vastustajat usein selvästäkin paremmuudesta seisomaan jäälle typertyneinä näkemästään, huolimatta huonoistakin lyöntipaikoista kiekkoa ajatellen tai vastaavasti hyvistäkin avopaikoista kiekkoa ajatellen sen luistelunopeus riitti kaikissa olosuhteissa takaamaan kiekon pysymisen lavassa ja pelissä silloin kun se ei ollut lavan alueella ja kaikkiaan se onnistui pitämään myös uskomatonta kiekonhallinnan taitoa siinä missä moni muu seura olisi vain möhlinyt mahdollisuutensa ja sallinut vastustajan saada kiekko sen omastakin nopeudestaan huolimatta.

Hartford Whalersilla toisin sanoen siis kiekonhallinta oli mahtava sen äärimmäisestä nopeudesta huolimatta suhteessa moniin sen vastustajiin jotka eivät aina pysyneet omassa pelitahdissaan. Huippuluokan nopeuden lisäksi Hartford Whalers osasi pelata myös parhaimmillaan melko hyvää keskialuepeliä.

Toisaalta sen keskialuepelaaminen ei ollut syvyysluokaltaan kuitenkaan aivan parasta mahdollista luokkaa ja joskus toivomisen varaa oli, mutta huonoimmillaan kohtalaisen kelvollista ja parhaimmillaan vain vähän huonompaa kuin Washington Capitalsilla kuitenkin kaltevampana yleislinjoiltaan. Ja joka tapauksessa sen keskialuepelaaminen ja taktinen tilannetaju oli monesti parempi kuin sen kilpailijalla Quebec Nordiquesilla.

Valitettavasti Hartford Whalersin pahin puute oli tietynlainen fyysisyyden puute suhteessa Quebec Nordiquesiin nähden. Lisäksi sen piti työskennellä tehokkaasti saadakseen voimaa ja kovuutta taakseen sen omiin kärkihyökkäyksiin jotka olivat ajoittain todella puutteellisia suhteessa joukkueen salamannopeuteen nähden. Joskus jopa surkeita osin sen takia, että joukkueen tietynlainen perusolemus peleissä suosi nopeaa luistelua ja salamannopeita kimmokekiekkoja tai vaihtoehtoisesti myös yhtä salamannopeita yhden tai korkeintaan nk. Kahden Kosketuksen Kiekkoa lapaan siten, että kiekko ei laukaustilanteessa koskaan osu mailaan kahta kertaa enempää siirtyessään jäätä pitkin ennen laukaisua kohti maalia.

Fyysisen pelin kontrastin surkeus oli ikävää katsottavaa ja huonompia olivat lähinnä vain NHL:n kaikkein huonoimmat seurat. Omiensa joukossa fyysisyyden heikkous oli muutamaa poikkeusyksilöä huomioimatta karmaisevaa ja todennäköisesti vaikkapa jonkin toisen jääkiekon huippumaan parhaat liigaseurat olisivat Hartford Whalersin tätä heikkoutta käyttäen luoda todellisen huippupelin omalle kotiyleisölleen mikäli NHL olisi rohkeasti suunnannut kansainvälisiä näytösotteluja toisten maiden kanssa tiheämmin kuin teki joko maajoukkueiden tai seurajoukkueiden kanssa.

Vastaavasti joku todella huono kiekkomaa ja sen oma maajoukkue olisi voinut nähdä tilaisuutensa ja matkansa maineeseen juuri Hartford Whalersia vastaan. Edellyttäen, että se olisi ollut juuri sellainen fyysisen runnomisen kulttuurin jääkiekkomaa. Parhaimmillaankin mikäli sitten kärkihyökkäystaso toimikin oikein niin toisaalta paineen alla Hartford Whalersia pystyi joskus painostamaan Quebec Nordiquesin tapaan jäähyherkkyyteen ja sekään ei ollut hyväksi sen maineelle.

Lopulta Hartford Whalers lähti Quebec Nordiquesia vastaan taistelemaan ja hienosti voitti pari ensimmäistä ottelua, mutta hävisi loput ottelunsa ottelusarjassa. Whalers ja Nordiques tappelivat rajusti niin jäällä kuin jopa mediassakin ja joukkueet oli Playoff-taipaleen rangaistuimmat joukkueet sen alkuvaiheessa. Ja välillä tuntui, että kaikkiaan muutenkin kun kaksi keskikastin seuraa tappeli keskenään kiekoista, asemastaan jäällä ja kumpikaan ei sitten millään halunnut antaa periksi.

Lopulta lopputulos otteluvoittojen mennessä Quebec Nordiquesille luvuin 2-4 Hartford Whalersille oli kaikkea muuta kuin toivottu lopputulos. Whalersin sarjakausi oli ohi kovasta ennakkoasenteesta ja puheesta huolimatta. Toki lopulta Nordiques tippui pois jo Divisoonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä sen otellessa Montrea Canadiensia vastaan mikä sentään hieman helpotti Whalersin tuskaa tappiostaan sille.

Toisaalta taas Nordiques pelasi uskomattoman sitkeästi sitä vastaan ja osin juurikin fyysisellä olemuksellaan se kesti Canadiensin paineen tavalla jota asiantuntijoiden mielestä Whalers ei olisi ikinä kyennyt kestämään. Whalersin ei toki edelleenkään tarvinnut hävetä otteitaan jäällä ja joka tapauksessa taso olisi Playoff-kaudella noussut pian kohti suorituskyvyn kattoa, mutta se olisi kaivannut parempaa fyysisyyttä peliinsä.

Parhaimmillaan Whalers olisi joukkueena ollut erinomainen mikäli sillä olisi ollut äärimmäisen taitava veteraaniluokan kenttäpelaaja keskialueen pelaajamoottorina ja tietenkin päävalmentajana olisi ollut myös erinomainen seuran pelitavat tuntenut johtaja myös hienotaktisella tasolla. Taitavia silti Kapteeni Ron Francis jäällä ja Päävalmentaja Jack Evans tuntuivat olevan kuitenkin tavallaan vaikka joskus niin paljon enemmän heiltä olisi toivonutkin.

Kuitenkin muista potentiaalisista keskikauden seuroista sen erottivat kuitenkin sen uskomaton nopeus jäällä joka tarjosi sille laajat mahdollisuudet hallita ulottuvuudellaan kaukalon kaikkia alueita, keskialuepelin taitavuus piti kiekon yleensä aina omassa hallinnassa vaikka syvyys jätti joskus toivomisen varaa sen ollessa joskus vaarallisen kalteva tasoltaan ja kärkihyökkäysten edes kerrankin onnistuessa voimakkuudessaan maali oli yleisesti ottaen käytännössä taattu.

Ja mikäli kärkihyökkäykset sitten tasoltaan pettivät kuten aika usein tekivät puutteellisen fyysisyyden ja muutaman muunkin syyn johdosta tai muutoin kiekko karkasi lavasta niin siinäkin tapauksessa Hartford Whalersin pelaajien uskomaton luistelunopeus takasi yhden sarjan kyvykkäimpiä ja selvimpiä onnistumisen hetkiä irtokiekkojen saamisissa ja niistä tehtyjen maalien määrässä Whalers oli käytännössä sarjan kovimpia. Lähinnä vain Calgary Flamesin tai Edmonton Oilersin kaltaiset suurseurat pystyivät aivan yhtä kovalla suoritustasolla tekemään irtokiekkotason tilanteista maaleja sarjakaudella 1986-1987.

Tässä Hartford Whalersin joukkue sarjakaudelta 1986-1987:

Maalivahdit: Mike Liut ja Steve Weeks

Puolustajat: Varakapteeni Joel Quenneville, Dana Murzyn, Ulf Samuelsson, Scot Kleinendorst, Sylvain Cote, Tim Bothwell, Mike McEwen, Randy Ladouceur, Brad Shaw ja Dave Babych

Laitahyökkääjät: Stew Gavin, Kevin Dineen, Mike Millar, Shane Churla, Dave Barr, Pat Hughes, Yves Courteau, Greg Britz, Dave Semenko, Varakapteeni Dave Tippett, Sylvain Turgeon, Wayne Babych, John Anderson, Paul MacDermid, Paul Lawless ja Torrie Robertson

Keskushyökkääjät: Kapteeni Ron Francis, Dean Evason, Bill Gardner, Ray Ferraro, Doug Jarvis ja Gord Sherven

Päävalmentaja: Jack Evans

Toimitusjohtaja: Emile Francis