Yhteenvetoa kerta muutkin..
Hopeata on pureskeltu tässä nyt jonkin aikaa ja edelleen päällimmäisin ajatus on ”mitä jos”. Tämä ajatus kertoo äärimmäisestä tasaisuudesta, jota viimeisin finaali kuvasi äärimmäisellä tavalla. 0-0-tilanteessa jatkoerään, jossa Palolalla jäätävä paikka toisessa päädyssä, mutta Karhusen hanska tulee tielle. Hetki siitä, aloitustappio "kentän paremmalla puolen", merkkauserheitä esim. Nieminen kiertää väärälle puolen yrittäen kaapata kiekkoa aloituspisteestä pelaajien jaloista. Liigan virtuoosimaisin yksilö Juhamatti Aaltonen pääsee puskemaan laidasta ja Puistola häviää 1vs1-tilanteensa, Aaltonen pääsee laukomaan ja Metsola päästää kiekon selkänsä taakse.
Niin pienet marginaalit, niin pienet marginaalit, mutta tämä kuvastaa koko finaalisarjaa ja oikeastaan Tapparan kautta pienoiskoossa. Kauden ajan puhuttiin prosenttikiekosta ja sen eri tulkinnoista hyökkäävine ja puolustavine vivahteineen. Finaalisarjassa Kärppien puolustuspelaaminen kuitenkin voitti Tapparan hyökkäyspelaamisen eikä Tapparan puolustuspelaaminen pystynyt loppuun asti vastaamaan Kärppien hyökkäyspelaamiseen. Oliko pelitapa sittenkään riittävästi tilanteita tuottava, kun otetaan huomioon suorittava osa eli pelaajiston koostumus? Kamppailupelaamista korostettiin ja siihen yllytettiin itse pelin kautta, mutta olivatko esimerkkeinä Palola ja Jormakka yhdessä valmiita suorittamaan sitä, kun varmasti oli tiedossa playoffien sallivuus ja tilan väheneminen? Luisteluvoima oli myös tärkeä aspekti Tapparan pelissä ja sitähän löytyi, mutta pettikö luistelua tukeva kamppailuvoima sittenkin liikaa joidenkin kohdalla?
Pelaajista
Jos finaalipelaamisen tarkastelu viedään ihan ketjutasolle, niin kuin se on havainnollista viedä, löydetään mielestäni pari senlaatuista ongelmaa, että niitä sai pohtia jo runkosarjankin aikana.
Ykköskenttä Voutilaisen johdolla oli Tapparan tasaisin yksikkö ja sisälsikin joukkueen varmimmat suorittajat yhdessä. Kuusela ja Voutilainen tekivät kaikki Tapparan maalit viimeisissä kolmessa pelissä.
Etenkin JMJ:n ketjun katoaminen tulostaululta toisen pelin jälkeen ja oikeastaan pelillinenkin katoaminen kolmessa viimeisessä pelissä oli mielestäni se pahin takaisku Tapparalle. Tämä ketju oli loistava runkosarjaketju, mutta Jormakan loukkaantuminen jotenkin pääsi sekoittamaan ketjun kokoamisen taustalla ollutta kaunista ajatusta liikkuvasta, syöttelevästä ja lujaa laukovasta koostumuksesta. Sitten kun se paikka yhtäkkiä maalikuningas Palolalle tulikin Game 7:ssä, sillä paikalla olisi kaikki epäonnistumiset ja heikot suoritukset unohdettu, kiekko löysikin hanskan. Eihän siinä viimeisimmissä peleissä Palolalla ollut oikeastaan paikkojakaan, kun sitten yhtäkkiä mahdollisuus ratkaista mestaruus, mutta soronnoo. Jormakka laukoi paljon, mutta ne olivat enemmän suupaisuja maalia kohden kuin vaarallisia maalintekijän yrityksiä. Järvinen sai tuotua kiekkoa alueelle ja ajoi maalille, mutta nyt ei onnistunut. Järvinen oli kuitenkin parhaiten tasonsa säilyttänyt pelaaja tuosta Särkänniemi-ketjusta.
Kolmos- ja neloskenttä saivat vielä Lukko-sarjassa luotua vahvuuksiensa mukaisesti tarpeeksi tilanteita joukkueen hyväksi. Kolmoskentän Nieminen-Green-Peltola vahvuudet ovat ehdottomasti kulmapelissä ja Kärpät onnistui pitämään kolmikon kulmaväännöt vaarattomina. Plihalin tulo Peltolan tilalle Game 7:iin vähensi entisestään ketjun liikkuvuutta eikä se ollut mielestäni hyvä siirto nimenomaan ketjun hyökkäävyyttä tarkastellen, koska kulmapeliin ja -vääntöihin pelinsä perustava ketju tarvitsee myös kevyempiä jalkoja vähintään yhden jalkaparin verran. Neloskenttä vauhdikkaine laitureineen sai Lukko-sarjassa luotua tilanteita nopeudella ja ketteryydellä, jopa ratkaisten sen sarjan, kun Haapala punnersi maalille. Kärpät kuitenkin onnistui paremmalla häirintäpelillään pimentämään ko. ketjun laiturien vahvuudet ja nelosketjun peli oli kokonaisuudessaan vaaratonta, mitä pidemmällä finaalisarja eteni.
Rosterista kokonaisuutena
Ketjut pystyivät periaatteellisesti pelaamaan hieman tai paljonkin erilaista peliä toisiinsa verraten. Vahvuuksia ikään kuin samaistettiin kenttien sisään, oliko se kuitenkaan oikea ja paras lähestymistapa etenkään Särkänniemi-ketjun kohdalla? Jormakka ja Palola katosivat kuvasta melko lailla täysin, kun tilaa ja aikaa otettiin entistä enemmän pois sääntöjen niin salliessa. Mielestäni ratkaisijaosasto ei ollut näissä ketjumuodoissa parhaalla mahdollisella tolalla, koska vahvuudet peittyivät heikkouksien taakse, koska se peittyminen sallittiin pelin puolesta ja oli ikään kuin luonnollista. Ei siitä voi pelaajia sinällään syyttää, mutta niin vain kävi.
Ykkösketjusta löytyi riittävästi kylmäpäisyyttä ja ratkaisukykyä silloin, kun sitä eniten tarvittiin, muista siihen ei nyt valitettavasti ollut. Luonnistuiko muilla kentillä onnistumispaineiden käsittelykykykään riittävästi? Sitä ei joukkueen ulkopuolelta osaa sanoa, mutta ainakin Palolalla oli SE PAIKKA tehdä jotain suurta. Vielä kerran joukkueen viimeisimmät maalintekijät, neljästä viimeisestä pelistä järjestyksessä alusta alkaen: Bailen, Green, Plihal, Voutilainen, Kuusela ja Voutilainen. Virtuositeettia, kokemusta ja kylmäpäisyyttä näiltä pelaajilta löytyy, eri suhteessa tosin, mutta siis löytyy niitä ratkaisijaominaisuuksia, joita ei muilta nyt riittävästi löytynyt.
Yksi aspekti, jonka haluan finaaliparista nostaa erityisesti esiin, on joukkueiden pelaajiston kotoperäisyysaste. Kärpissä oli viime kausien aikana Oulun seudulla varttuneita ja Kärpissä Liigaan kasvaneita omia kasvatteja vakiorooleissa sekä paluumuuttajia: Karhunen, Eminger, Kukkonen, Niemelä, Ohtamaa, Pokka, Aaltonen, Alikoski, Donskoi, Junttila, Keränen, Komulainen, Pirnes ja Pyörälä sekä muita kokoonpanon ulkopuolisia kuten Viuhkola. Tapparalla oli enemmän ”vanhoja poikia kokoon”-tapainen koostumus, paljon minimaalisempana nimilistana kuin Kärpillä: Saravo, Puistola, Nieminen ja Kuusela. En voi olla ajattelematta ajattelumallia ”työ kontra omistautuminen”, ainakin kun mietitään sitä yksittäisissä tilanteissa vaadittavaa puristusta ja tahdonvoimaa joukkueiden välillä.
Organisaatiosta
Omasta mielestäni tärkeä ajatus, joka on edelleen syytä pitää mielessä kaiken tämän märehtimisen keskellä: Nyt on vieläkin käynnissä organisaation perusparannus saaristen ja hirvosten aikakauden jälkeen. Aina sanotaan, että pitää elää hetkessä ja KHL vie miehet, ei luoda pitkiä projekteja, mutta Tapparassa on ainakin pyrkimys siihen, kun avainpelaajia on sidottu pitemmillä sopimuksilla ja panostetaan pelaajien kehitykseen. Täytyy toivoa, että se oma pelaajatuotantokin sieltä tulevaisuudessa nostaa Kärppien tavoin päätään, mutta nyt on vielä ”jouduttu” turvautumaan hieman valmiimpiin ja ulkopuolisiin pelaajiin, joita on silti ehdottomasti onnistuttu kehittämään (Palola, Järvinen, Jormakka, Kallela, ..). En ole kaikista junnupuolen ratkaisuista selvillä, mutta sielläkin pitäisi pian alkaa tapahtua, kun Tappara on tekemässä itsestään organisaationa laadukkaampaa ja se näkyvin osa eli liigajoukkue/osakeyhtiö parantaa toimintaansa. Junnupuolen pitäisi pysyä tässä kehityksessä mukana tai jopa olla edellä kehityksessä.
Kaksi hopeaa on loistava pohja organisaation kehitykselle edelleen, mutta ne ”vain hopeat” kertovat kuitenkin rakenteellisista ongelmista, kun satunnaistekijät ja tätä myöten joukkueen rakenne ei ollut ihan varmalla pohjalla kauteen lähdettäessä eivätkä kesken kauden tehdyt muutokset olleet sittenkään ihan riittäviä, tai ainakin siltä tuntuu noin niin kuin suoritusvarmuuden osalta. Kärkipelaajia Koskirantaa ja Barkovia ei onnistuttu korvaamaan riittävän ajoissa ja Bailen kypsyi toki osittain Mäntylän pakiston liiderin rooliin. Oliko Järvisen kenttä pelillisen pohjan lisäksi myös henkisen pohjan osalta turhan heikoilla mestaruusjoukkueen kakkosketjuksi? Täytyy kuitenkin mainita myös pakistosta, jota ennen kautta pidettiin jumalattoman vaarallisena. Missä oli Aalto, missä oli Puistola? Joo, kentällä olivat, mutta Aallolla uransa heikoin kausi runkosarja+poffit ja Puistola ei päässyt suomalaiseen peliin riittävän nopeasti sisään. Vaarallisia nimiä, mutta kentällä jäivät liiaksi varjoon, mielestäni pääosin johtuen Tapparan puolustusvoittoisemmasta pelistä, jolloin pakkien tehtävä on pääosin puolustaa. Lisäksi ylivoimilla pyöritettiin vain kahta pakkia, mutta Aalto oli niistäkin toinen pääosan kaudesta.
Mutta mitä jos...
Viimeisenä kaneettina, tätä kaikkea tarvitsisi pohtia paljon vähemmän, jos yksikin tilanne, vain yksi tilanne, olisi kääntynyt Tapparan eduksi ennen Kärppiä esimerkiksi jatkoerässä. Se oli tällä kertaa loppuviimeksi niin pienestä kiinni, että oikein hirvittää. Mitään tällaista ei pohdittaisi, jos yksikin laukaus olisi mennyt Tapparan kannalta edullisemmin, mutta niin kai se on aina, että se tulos ansaitaan. Voittoisa tulos oli niin lähellä, mutta kun se jäi kuitenkin saavuttamatta vaikka katkonpaikkoja oli, on mielestäni syytä pohtia syvällisemmin niitä syitä, miksi saavutetuissa kolmessa katkonpaikassa ei missään onnistuttu.