Olo on helvetin tyhjä. Ensin odotettiin pudotuspelejä jostain marraskuusta asti, kun alkoi olla selvää ettei runkosarjan voittoon ole mahdollisuutta. Sen jälkeen tämä puolentoista kuukauden mittainen via dolorosa, jossa koettiin taas kerran uskomattoman hienoja hetkiä, jolloin kaikki tuntui menevän helposti, sitten raastavia epätoivon hetkiä, kun pelkää koko korttitalon sittenkin romahtavan puolivälierissä/välierissä/finaalien katkaisupallossa. Sitten jälleen upeita onnen hetkiä, kun joukkue selättää vaikeuden toisensa jälkeen. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan tuntenut samanlaista euforiaa, kuin eilen hallissa Tapparan tasoittaessa. Upein tunne koskaan, ikinä, missään.
Jotenkin tuntui, että joukkue oli ajoittaisista upean suvereeneista otteista huolimatta koko kauden ajan keskeneräinen. Viime kaudella Rautakorven projekti oli selvästi kesken: joukkueen rakennus oli ollut vuosikausia retuperällä, ja joukkueessa oli vielä "löysää" (esimerkiksi oli alusta asti selvää, että vaikkapa Jussi Makkonen ei riitä täyttämään Rautakorven vaatimaa roolia). Tämä kausi lähti yskien liikkelle oman tulkintani mukaan erityisesti siksi, että kukaan ei varmaankaan odottanut ei vain yhden, vaan kahden kärkisentterin lähtevän rosterista. Tämän vajeen paikkausta saatiin mielestäni odottaa oikeastaan Kalpan tyhjennysmyyntiin asti, kun Voutilainen saatiin naarattua. Kyllä, Green hankittiin jo aiemmin ja voi pojat, miten loistava äijä saatiinkaan. Keräilin leukaani runkosarjan loppupuolella, kun tajusin miehen hiipineen ihan salaa maalipörssin viidenneksi. Tämän lisäksi vahva vääntäjä, joka vei aloituksia suvereeniin malliin - runkosarjassa. Anyhoo, Voutilainen oli se viimeinen tarvittava palanen, joka mielstäni tarvittiin mestaruudesta taistelevaan palettiin tarvittiin. Mies pelasi suurella sydämellä ja toi mielestäni joukkueesta puuttuneita ominasuuksia (riittävä taitotaso, ihan napakka laukaus ja suht hyvä aloitustaito). Voi helvetti sentään, kun pitikin pelata niin suurella sydämellä, että täysin merkityksettömässä höntsässä Tepsiä vastaan monen maalin johdossa lähti vielä syömään kiekkoa - käsi paskaksi, Tapparan peli pitkäksi aikaa sekaisin ja Voutilaisen pleijaripanos jäi valitettavasti tämän vuoksi pahasti vajaaksi, vaikka hyvin pelasikin.
Tuntuu tyhmältä russuttaa tässä kohtaa tällaista mutta mielestäni kääpiöketjun pelin loksahtaminen joskus runkosarjassa huipputehokkaisiin uomiin oli lopulta aikamoinen karhunpalvelus. Oon iloinen Opan runkosarjaläpimurrosta, ihan oikeasti. Valitettavasti oon koko tämän ajan nähnyt Opan äärimmäisen yksipuolisena pelaajana, joka elää nykyisessä, melko heikkotasoisessa liigassa yksinomaan maailmanluokan rannaristaan. En sitten tiedä hävisikö pleijareissa ensin nöyryys ja sitten rentous, vai vähenikö tila yksinkertaisesti niin paljon, että koko ketju hyytyi. Mielestäni jo joulukuussa oli otsallakin nähtävissä, että tämä ketju ei tule keväällä pääsemään oikeuksiinsa. Jormakka ei koskaan oikein päässyt irti Jukan pelitavassa. Miten lie jatkuu ensi kaudella - itse näkisin mieluusti, että jos Jormakka jää, hän pääsisi oikeaan laitaan ketjussa, joka ei muodostu jokseenkin samantyylisistä pienikokoisista pelaajista. Mies vaikuttaa kovalta taistelijalta, joka oikeanlaiseen pelityyliin päästessään tekee yksittäisistä irtiotoista kovaa jälkeä mutta tällä kaudella hän jäi pahasti limboon. JMJ on oma suosikkini ketjun jäsenistä, oikeastaan ainoa puhdas pelintekijä Tapparan tämän kauden miehistössä. Valitettavasti estopelin sallimisen lisääntyessä hänkin katosi keväällä kuvasta. Oikeanlaisella peluutuksella ja erityisesti ylivoimalla loistava seppä mutta liian epätasaisia esityksiä, ja ne tuhannet aloitustappiot, voi pojat.
Aloitukset. Miten jumalauta voi olla, että runkosarjassa joukkueen selkeäksi vahvuudeksi luettava aloituspelaaminen oli koko playoffien ajan selkeä murheenkryyni? Hajosiko sekä Greenilla, Plihalilla että Voutilaisella vuoronperään kädet? Tänäänkin, muutenkin hankalassa viimeisessä pelissä urakkaa hankaloitti entisestäänkin useat kriittiset aloitustappiot. Ja voi helvetti sentään, miten katkeralla tavalla tämä asia kiteytyikään Siinä Viimeisessä Aloituksessa.
Jukka on jääräpää. Tämän voi vaikkapa todeta omien suosikkien (tai "suosikkien", eihän kukaan meistä aidosti tiedä hänen mielipiteitään) peluutuksesta. Esimerkiksi Pasi Puistola, Puistolan Pasi, maailmanmestari takaa vuosien, oli mulle suurin pettymys tällä kaudella. Aluksi arvelin, että kyseessä on sopeutumisvaikeudet Ruotsin pelien jälkeen liigamenoon, kuten Saravollakin. Kuitenkin mitä pidemmälle kausi eteni, sitä selvemmäksi kävi, ettei Pasi tarjoa sitä mitä häneltä toivottiin. Haluan nyt myös alleviivata, että se aivan silmitön rekan alle heittäminen ei ole aiheellista, hän oli itsellenikin pettymys nimenomaan odotuksiin nähden. Silti on sanottava, että Tuukka Mäntylää oli todella monta kertaa ikävä tällä kaudella. Pääsin silti omin silmin todistamaan sitä ihmettä, että Teemu Aalto on poppareilla Jukan joukkueessa.
Haluan omistaa oman kappaleen Pekka Saravolle. Sarajevo (tai Sarasvuo) nimittäin pelasi mun mielestäni vahvan kauden. Ajoittaisista kiekon hukkaamisista ja aivopieruiluista huolimatta poissa oli se viime kaudelta tuttu, kiekon kanssa haavanlehden tavoin tärisevä Pekka, joka oli jatkuva riski omilleen. Tiedä sitten saiko pelata ehjänä, vai auttoiko Juha Leimun viereltä pääseminen näin paljon peliä. Oli miten oli, täältä iso käsi Saravolle, joka taisteli koko kauden läpi alivoimien ykkösvaihtoehtona Kankaanperän kanssa.
Minä pidän Antti Erkinjuntin pelistä. Ei, se ei manifestoidu pisteinä valotaululle mutta mies on aivan järisyttävän vahva kulmissa. Vastapainoksi saadaan toki koko valtakunnan surkein one-timer mutta sen hinnan olen valmis maksamaan. Vielä kun hänet saataisiin ensi kaudelle samanlaiseen moodiin kuin viime kaudella parhaimmillaan Connollyn ja Koskirannan kanssa, niin huh. Toinen heppu, josta todella pidän, on Kristian Kuusela. Suhtauduin hieman kulmia kohotellen ilmoitukseen Kuuselan Tappara-sopparista, koska en ollut koskaan varsinaisesti seurannut hänen uraansa. Tiesin miehen olevan entinen Tappara-junnu ja muistin hänen paukuttaneen häkkejä Marko Kivimäen rinnalla joskus vuonna 2006, kun aikuisten miesten mielestä oli hienoa leikata mohikaaneja ja värjätä ne mustiksi. Kuitenkin olin käsityksessä, että hänen uransa olisi mennyt ainakin tulosyksiköissä pärjäämisen kannalta huonoon suuntaan. Mitä vielä, saatiin monipuolinen, syöttötaitoinen ja laadukkaan laukauksen omaava pelaaja. Ja mitä helvettiä, pienestä varrestaan huolimatta varmaan joukkueen paras pelaaja taklausten vastaanottamisessa. Eikä ne taklauksetkaan huonoja olleet, voi kun joku saisi opetettua Granlundin Mikaelille, miten pienellä varrella taklataan kovaa ja oma pääkoppa kasassa pitäen. Vaikka kevät meni pitkään nollatehoilla, niin fakta on se, että kolmessa viimeisessä finaalissa Kuusela oli kait yhtä maalia lukuunottamatta kaikissa Tapparan maaleissa mukana. Julman ironisesti jokainen näistä otteluista kuitenkin päättyi Tapparan häviöön.
Metsola saa aivan liikaa vittuilua ja niskakuraa osakseen. Henkilökohtaisesti totean, etten pidä tippaakaan Metsolan pelityylistä. Hän on pieni maalivahti, joka ylikompensoi kokoaan levottomalla, jos kohta äärimmäisen nopea sivuttaisliikkeesään. Kuitenkin aggressiivinen pelityyli yhdistettynä melko huonoon rebound controliin (en oikein tiedä kunnollista suomenkielistä vastinetta tälle) tekee hänestä valitettavasti epävarman kortin. Lisäksi kun ajoittaisen jumalmoodin vastapainoksi tuppaa uppoamaan vähän pehmeitä maaleja, niin haluaisin mieluiten nähdä Tapparan maalilla toisenlaisen maalivahdin. Tapparan joukkuepuolustus on niin laadukasta, että paras vaihtoehto olisi mielestäni isokokoinen, rauhallisesti peittävä maalivahti vähintään kohtalaisella rebound controlilla. Ymmärrän toki, että nämä kaverit tuppaavat pelaamaan vähän isommissa liigoissa. Joku huuteli Säterin Harrin perään, ja hän olisi kyllä myös ihan mieluisa vaihtoehto. Metsola muistaakseni vei Säteriltä joissain nuorten kisoissa ykkösvahdin paikan, menisikö ensi kaudella Tapparassa toisin päin. Meniskö joohan pliis? Korostan kuitenkin yhä edelleen, Metsolaa lyödään aivan vitusti liikaa. Valitettavasti on silti myös niin, että Metsola teki tänäkin keväänä joukkueen laadukkaat yritykset muutaman kerran tyhjiksi pehmeillä maaleilla. Tämä on vain oma mielipiteeni, en osaa analysoida peliä hienosti ja veskaripeliä vielä vähemmän mutta valitettavasti finaaleissa maalivahdin paikka vain on raadollisen julma: joka pelissä on melkeinpä pakko ottaa pari gamesaveria ja sen päälle pelattava muuten virheettömästi. Mulla on fyysinen huono olo ja vitutus varmaan kuukausien ajan siitä Opan miljardin dollarin paikasta tänään, joka päätyi suoraan Karhusen rällään. Ei helvetti.
Tyhjä olo. Todella tyhjä olo. Jotenkin lohduttoman onttoa lähteä ensi kauteen toivoen samanlaista ihmettä, kuin vuosituhannen vaihteessa, eli että Tappara nousisi kolmannen kerran putkeen finaaleihin ja veisi lopulta mestaruuden. Pahin pelko on, että Rautakorpi lähtee kuitenkin lätkimään ensi kauden jälkeen, ja että joukkue romahtaa samanlaiseen alennuksen tilaan kuin esimerkiksi muutama Rautakorpea edeltävä vuosi olivat. Valitettavasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Rautakorpi on ainoa valmentaja, joka on onnistunut johtamaan Tapparaa vähintäänkin kohtuulliseen menestykseen. Okei, Urama otti pronssia mutta häntä en pysty siltikään pitämään voittavana valmentajana. Kunnioitan valtavasti Rautakorpea, ja toivon että hän pystyy johtamaan Tapparan menestykseen. Edes ensi kaudella. Mä pyydän, rukoilen, antakaa meille vielä kolmas finaalisarja putkeen. Vielä enemmän pyydän, antakaa meidän vihdoin voittaa.
Jatkuu...