Paras populaarimusiikin vuosikymmen?

  • 9 007
  • 90

Paras populaarimusiikin vuosikymmen?


  • Äänestäjiä
    115

Major Julli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Puttosen, Järvelän ja Ranniston potkut
Sen sijaan että tätä jokainen pähkäilee tahoillaan on helpompi ottaa tieteellinen näkökohta asiaan. Otin parhaan tietämäni musiikinasiantuntijan* iTunesista ~4000 kappaleen arvostelut ja järjestin ne vuosien mukaan kuvaajaksi. Siitä on selkeästi nähtävissä että populaarimusiikki saavutti huippunsa noin vuonna 1978, elikkä seitskytluku oli musiikin kovin vuosikymmen. Siitä eteenpäin on ollut alamäkeä kunnes vuodesta 2006 eteenpäin on populaarimusiikin taso lähtenyt uudelleen nousuun.

Ohessa kuvaaja: https://pbs.twimg.com/media/CMxNfx8WwAAo-1A.jpg

*= jatkoajan nimimerkki Major Julli
 

NDT665

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Nevermind on kyllä yliarvostettu levy jos mikä. Jos Nirvanaa laitetaan niin In Utero kiitos.
Kuva Cobainista muuttuu aika paljon kun lukee mitä Dave Grohl miehestä sanoo. Että ei muka haluttu olla isoja ja muuta paskaa.

Takapihallasi ensiyönä palaa risti! Pakko silti myöntää, että Dave oli eri bändikokoonpanojen terävin ja lahjakkain kaveri.
 

Klose16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Die Deutsche Nationalmannschaft
Oikea vastaus on mikä tahansa muu, paitsi tuo viimeisin. Kenties Rihannan Umbrellaa lukuunottamatta mitään ei olla tehty. Ei mitään.

Vastasin kuitenkin 80-luku. Madonna, Queen, Pet Shop Boys, etc. 90-lukua kanssa mietin, mutta siinä loppuvaiheissa alkoi jo taantuminen. 70-luku on silleen vähän kaksiteräinen miekka, kun en oikein miellä Zeppelinejä ja Sabbatheja pop-musiikeiksi, progesta puhumattakaan. Ja silloin tuli se aivan kaamea punk-liike.
 

Klose16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Die Deutsche Nationalmannschaft
Pakko silti myöntää, että Dave oli eri bändikokoonpanojen terävin ja lahjakkain kaveri.

Höpöhöpö. Cobainissa oli nerokkuutta, Grohlin ym. tuotanto on innotonta roskaa. Itse miellän lahjakkuuden siksi, miten paljon levyjä kestää kuunnella. Nirvanan sinkutkin oli mainioita.
 

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
70-luku on silleen vähän kaksiteräinen miekka, kun en oikein miellä Zeppelinejä ja Sabbatheja pop-musiikeiksi, progesta puhumattakaan.
Tähänkö kaatuu monen 70-luvun äänestämiset. Itselle 70-luku oli suvereenivalinta johtuen juuri Zepukoista, Sabbatheista, KISS:in alkuvuosista, Discon tulemisesta ja jopa Hip Hopin alkutahdeista niin kuin aiemmin kirjoitin. Kyllähän populaarimusiikki on paljon muuta kuin pop-musiikkia, helpompi ajatella että se on sitä jota ihmiset kuunteli ja mitä oli listoilla eli jopa metalliakin. Kansansuussa sanontakin "mikä on pop", eli mikä on suosiossa, ei se tarkoita pop-musiikkia genrenä, en edes tiedä tarkalleen mitä on pop-musiikki genrenä jos nopeasti pitäisi analysoida, sanana tarkoittaa suosiota.
Wikipedia on taas oikeassa: Populaarimusiikki – Wikipedia

Pop music - Wikipedia, the free encyclopedia

Sanana populaari tarkoittaa: helppotajuinen, kansanomainen. pop, kansan-, kansanomainen, suosittu, pidetty, kansantajuinen, kansasta lähtevä, helppotajuinen, yleistajuinen

Joka tapauksessa on kaksi eri asiaa populaarimusiikki ja pop-musiikki genrenä.

_
 
Viimeksi muokattu:

Mikke73

Jäsen
Suosikkijoukkue
Haukat, Ässät
Höpöhöpö. Cobainissa oli nerokkuutta, Grohlin ym. tuotanto on innotonta roskaa. Itse miellän lahjakkuuden siksi, miten paljon levyjä kestää kuunnella. Nirvanan sinkutkin oli mainioita.
Tuo on kyllä myös ihan omasta musiikkimaustakin kiinni, miten paljon levyjä kestää kuunnella. Itse en kestä kuunnella Nevermindia edes kertaalleen läpi, mutta esim Pearl Jam ja Alice In Chains kyllä uppoaa hyvinkin. En silti väitä etteikö Cobain olisi ollut lahjakas.
Siitä olemme samaa mieltä, että yksittäisiä biisejä lukuunottamatta Grohlin tuotanto on innotonta roskaa.

Itse äänestin 80-lukua, Black Sabbath oli tuolloin parhaimmillaan (RJD) ja Helloween teki Keeperit I & II. Muutenkin lähes kaikki suosikkini osuvat 80-luvulle tai 90-luvun alkuun.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Tähänkö kaatuu monen 70-luvun äänestämiset. Itselle 70-luku oli suvereenivalinta johtuen juuri Zepukoista, Sabbatheista, KISS:in alkuvuosista, Discon tulemisesta ja jopa Hip Hopin alkutahdeista niin kuin aiemmin kirjoitin. Kyllähän populaarimusiikki on paljon muuta kuin pop-musiikkia, helpompi ajatella että se on sitä jota ihmiset kuunteli ja mitä oli listoilla eli jopa metalliakin. Kansansuussa sanontakin "mikä on pop", eli mikä on suosiossa, ei se tarkoita pop-musiikkia genrenä, en edes tiedä tarkalleen mitä on pop-musiikki genrenä jos nopeasti pitäisi analysoida, sanana tarkoittaa suosiota.
Wikipedia on taas oikeassa: Populaarimusiikki – Wikipedia

Pop music - Wikipedia, the free encyclopedia

Sanana populaari tarkoittaa: helppotajuinen, kansanomainen. pop, kansan-, kansanomainen, suosittu, pidetty, kansantajuinen, kansasta lähtevä, helppotajuinen, yleistajuinen

Joka tapauksessa on kaksi eri asiaa populaarimusiikki ja pop-musiikki genrenä.

_

Juuri näistä syistä termi poppi on mielestäni erittäin huono tapa kuvata musiikkia (vaikka tietysti itsekin siihen aika ajoin syyllistyn). Termit suosittu, kansantajuinen ja helposti lähestyttävä musiikkia kuvaillessa toimivat niin Britney Spearsin Hit Me Baby One More Timen kuin Iron Maidenin Wasted Yearsinkin kohdalla. Ja ei liene epäselvyyttä kumpaan on biisiä sävellettäessä uhrattu enemmän aikaa ja ajatusta. "Popista" on myös tullut eräänlainen kirosana. Sitä käytetään enimmäkseen negatiivisessa merkityksessä pitkin nettiä nykyään, kaikki mahdollinen mistä ei joku pidä on helppoa nimetä "popiksi" ja näin ollen kuraksi. Sanasta "poppi" on oikeastaan tullut synonyymi kaikelle sisällön ja individualimin puutteelle, mikä nykymusiikkia vaivaa. Ja onhan koko termi melkoinen musiikin pakkolokerointi.

Mielestäni tuo populääri on se paljon parempi kuvaus. Elikkä tyylilajista viis, ne tietyn hetken suosituimmat ilmiöt. Vuonna -73 ja pitkään siitä eteenpäin suurin "poplevytys" oli varmaan Dark Side of the Moon. Myynyt kymmeniä miljoonia, ollut listoilla vuositolkulla. Vaikutus musiikkiin yleensä on ollut valtava. Genre on toki progressiivista rockia, mutta poplevytyshän tuo on.
 
Viimeksi muokattu:

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Mahdotonta päättää. 1960-luvulla oli monia huippuja toisaalta osa pääsi parhaaseen teräänsä vasta 1970-luvulla. Sitten toisaalta 80-luvulla päästiin vasta todella hyödyntämään raskaassa musiikissa aiempien vuosikymmenien onnistumisia. 1990-luvulla oli sitten paljon paskaa ja toisaalta punkin ja metallin rungoilta nousi moni huippuluokan yhtye.
 

nummenkallio

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Vastasin 1960-1969, mutta oikea vastaus olisi ollut 1965-1972. Kulttuuriset vuosikymmenet eivät noudata kalenteria. Tuo 60-luvun alku oli vielä 50-luvun jatketta, ja vasta vuosikymmenen puolivälissä alettiin päästä asiaan. Vuosina 1965-1972 luotiin ne perustukset, joihin etenkin rockmusiikki, mutta myös popmusiikki edelleen nojaa. Sinne moni asia palautuu edelleen.

Huimaa noissa ajoissa on se, että musiikissa apuna käytetty teknologia oli aivan kivikautista nykyaikaan verrattuna, joten oli pakko soittaa ja laulaa hyvin. Mitään ei päässyt korjailemaan jälkikäteen. Ja vaikka apuvälineet olivat rajallisia, mielikuvitus lensi korkealla. Ehkä juuri siksi suuri osa tuon ajan musiikista kuulostaa edelleen hyvältä. Onko joku kuullut muka parempaa rockia kuin Led Zeppelin tai Jimi Hendrix? Onko joku kuullut täydellisempiä pop-hittejä kuin 60-luvun Motownilla? Onko joku kuullut sellaista äänimaisemaa kuin Beach Boysin Pet Soundsilla? Mahdollisuuksia olisi ollut tuon jälkeen vaikka kuinka, mutta ei kykyjä.

Se täytyy myöntää, että rap on ehkä se seuraava suuri murroskohta. Se on levinnyt todella laajalle ja vaikuttanut paljon nykyiseen populaarimusiikkiin. Näin vanhana pieruna minulla on kuitenkin oikeus sanoa, että osa siitä on toki hyvää, mutta suuri osa täyttä paskaa.
 

Reds72

Jäsen
Suosikkijoukkue
Liverpool
70-luku varsin selkeällä erolla 60-lukuun.
Perusteluja :
Simon and Garfunkelin viimeinen levy - Bridge Over Troubled Water (tosin duo oli loistossaan 60-luvulla). CCR:n yksi parhaista - Cosmo´s Factory.
Van Morrison kukoisti 70-luvulla (Moondance, Tupelo Honey jne.)
The Whon Live at the Leeds ja Who´s Next. Neil Young, Joni Mitchell, Emmylou Harris, ex-Beatlejen soolotuotannot. Pink Floyd ja proge. Black Sabbath, Deep Purple. Stooges,Ramones,Clash. Blondie, Elvis Costello. Oli Bowie ja Fleetwood Mac.
Led Zeppelin teki III.sesta alkaen levyt 70-luvulla. Derek and the Dominoesin Layla. Rollareiden Sticky Fingers ja Exile on the Main Street. The Last Waltz The Bandilta. Dylanin Desire ja Blood on the Tracks. Oli Allman Brothers Band ja Lynyrd Skynyrd. ZZ Top.Queen, Aerosmith, Rush jne jne.
Suomessa Hector, Wigut, Pressa ja Ganes. Dave, Juice ja Junnu.
Dire Straitsin ja The Policen debyytti. Joy Divisionin Unknown Pleasures.
Soulin puolella Roberta Flack, Donna Summer, Bill Withers, Bobby Womack, Donny Hathaway ja tietenkin Stevie Wonderin Innervisions, Curtis Mayfieldin Curtis ja Superfly.
Kaikkein kirkkaimpana helmenä soulin puolelta yksi ehdottomia suosikkilevyjäni, uskomattoman rikas ja sanomaltaan rohkea Marvin Gayen What´s Going On?
Lopuksi vielä erityisenä kunniamainintana The E Street Bandin neljä ensimmäistä levyä.
 
Anteeksi jos pahoitin mielesi. Tuon on vain fakta jos vähänkään tutustunut bändeihin, niiden tuotantoihin, taikka yleensäkään seuraa rock-/populaarimusiikkia tältä osin ja rock-julkaisutkin perannut ihan samoja asioita. Oletan että tunnet yhtyeet ja levyt kun kerran kommentoitkin. Kerro omin sanoin miten Badmotorfinger eroaa muista tuon syksyn levyistä

Ei mua kiinnosta kuunnella mitään Nirvanaa, koska se on mielestäni tylsää. Ei vaan mun päähäni mahdu, että mikä tossa Badmotorfingerissä on "haastavaa". Sen ymmärrän paremmin, jos tuota adjektiivia käytetään esim. Trout Mask Replica -albumista.

Mun oma suosikkilevy tuolta 1990-luvun alusta on Tom Waitsin Bone Machine. Ehkä se oli vähän liian haastavaa teille Soundgarden-faneille, koska pärjäsi listoilla paljon Badmotorfingeriä huonommin?

Rock-lehtien tietenkin kannattaa kirjoittaa siitä, miten joku levy on "massoille liian haastava". Se on musiikkibisneksen (jonka osia nämä lehdet ovat) tapa markkinoida artisteja ihmisille, jotka saavat kiksejä ajatellessaan että "massat ei tajuu mut mä tajuun, mä oon fiksumpi!".
 
Viimeksi muokattu:

Ollakseni

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings
Ei mua kiinnosta kuunnella mitään Nirvanaa, koska se on mielestäni tylsää. Ei vaan mun päähäni mahdu, että mikä tossa Badmotorfingerissä on "haastavaa". Sen ymmärrän paremmin, jos tuota adjektiivia käytetään esim. Trout Mask Replica -albumista.

Mun oma suosikkilevy tuolta 1990-luvun alusta on Tom Waitsin Bone Machine. Ehkä se oli vähän liian haastavaa teille Soundgarden-faneille, koska pärjäsi listoilla paljon Badmotorfingeriä huonommin?

Rock-lehtien tietenkin kannattaa kirjoittaa siitä, miten joku levy on "massoille liian haastava". Se on musiikkibisneksen (jonka osia nämä lehdet ovat) tapa markkinoida artisteja ihmisille, jotka saavat kiksejä ajatellessaan että "massat ei tajuu mut mä tajuun, mä oon fiksumpi!".
Swans lienee tästä loistava esimerkki? Tai no minä pidän The Seer ja Ro Be Kind levyjä helvetin kovina ja eivät ole massojen hyväksymiä suoranaisesti.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Tässä taistelun lomassa muistakaa äänestää suosikkejanne tuolla Music Awards 90-luku -ketjussa. Osa varmasti jo onkin, mutta tuollahan voi tosiaan kultaa ja kunniaa itselleen tärkeille jutuille tuoda.
 

Turha Kaukalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, RM, Hyvinkään Tahko, Leijonat
Kasari tietenkin, silloin oli Guns N' Roses. Plus tusinan verran muita raskaita yhtyeitä Twisted Sisteristä Stoneen.
 

nummenkallio

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Kasari tietenkin, silloin oli Guns N' Roses.

Pahoittelut pilkunviilauksesta, mutta mielestäni Gunnarit ovat vähintään yhtä paljon ysäriä kuin kasaria. Appetite For Destruction ilmestyi 80-luvun puolella, mutta Use Your Illusionit 90-luvulla. Ja kaikkein kovin suosio taisi osua 90-luvun alkuun. Ajallisesti bändi menee siis vähän sellaiseen taitekohtaan, mutta itse en ainakaan miellä Gunnareita samaan kastiin vaikkapa 80-luvun tukkahevin kanssa. Appetite For Destruction ei julkaisuajankohdastaan huolimatta ollut mitään tukkaheviä, vaan pikemminkin hyvin ajatonta katurokkia. Mutta ei bändiä voi toki yhdistää 90-luvun grungeskeneenkään. Gunnarit ovat vähän kuin joku Rolling Stones, iso bändi joka ei kuulunut mihinkään suureen virtaan tai ainakin irrottautui sellaisista melko aikaisessa vaiheessa. Siitä olen toki samaa mieltä, että erinomainen bändi. Appetite For Destruction on ehkä paras puhdasoppinen rocklevy, joka on ikinä tehty. Sama kunnia kuuluisi jaetusti Use Your Illusioneille, jos niistä olisi tiivistetty kahden hyvän levyn sijaan yksi erinomainen.
 

Turha Kaukalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, RM, Hyvinkään Tahko, Leijonat
Oot oikeessa tossa analyysissä, parahin nummenkallio. GN'R ei ollut kasarisontaa eikä ysärin hirvittävää grungea. GN'R on tavallaan tien pää, myös oman tiensä. Silti jotenkin lasken sen, jos nyt jotenkin pitää laskea, kasariin kuuluvaksi. Kasari loppui 1991, kun UYI I-II ilmestyivät, Metallica alkoi huorata ja se eräs bändi alkoi soida joka tuutista.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Appetite For Destruction ei julkaisuajankohdastaan huolimatta ollut mitään tukkaheviä, vaan pikemminkin hyvin ajatonta katurokkia. Mutta ei bändiä voi toki yhdistää 90-luvun grungeskeneenkään.

Jotkuthan mainitsee Mother Love Bonen grungebändinä ja heidän ainokaisekseen jäänyt Apple-levynsä on aikas pirun "Gunnari-vaikutteinen" ja olihan tuo imago-puolikin vielä enemmän glamille tyypillistä. Ja kyllähän AiC:n Faceliftiltäkin löytyy vielä Gunnari-vaikutettakin.

Lisäksi Gunnareiden omia vaikuttajia voi jäljittää aina Suomeen asti, eikös Gunnareiden kaverit itsekin ole maininneet Hanoit suureksi vaikuttajakseen. Ja Hanoithan sitten lainailivat mm. New York Dollsia.

AFD:stä toki samat. On itsellekin se tärkein G'N'R levytys. Use Your Illusioneilla on aina tökkinyt järkyttävä fillereiden määrä, typistämällä saisi todella hyvän levyn. Näiden jälkeen ei sitten voi enää G'N'R:sta puhuakaan.
 

nummenkallio

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
@Turha Kaukalo , @Rinksu

On totta, että kasari loppui viimeistään 1991. Tämä on juuri se ilmiö, että kulttuuriset vuosikymmenet eivät noudata kalenteria. Mutta itse laskisin nuo vuodet 1989-91 jonkinlaiseksi siirtymävaiheeksi. Silloin tukkahevi alkoi olla jo passé, mutta grunge ei ollut vielä tullut, ja Gunnareiden ohella suursuosiossa oli vaikkapa joku Ugly Kid Joe, joka ei ollut sekään tukkaheviä, mutta ei toisaalta mitään grungeakaan. Nämä tuon ajan bändit eivät olleet enää yhtä imeliä kuin meikkiin, hiuslakkaan ja spandexiin tukehtuneet tukkahevipumput, mutta toisaalta eivät vielä niin rähjäisiäkään kuin ihan oven takana odottanut ruutupaita-armeija. Miksi näitä pitäisi sitten nimittää? En tiedä, mutta jonkinlaisen pienen skenen tunnistan tuossa.

Ja Mother Love Bonesta sen verran, että se ei tosiaan ole mitään grungea. Minusta se kuuluu myös noihin välivaiheen bändeihin ja on ehkä jopa enemmän tukkaheviin kuin grungeen päin kallellaan. Ainakin Andrew Wood oli hyvin glamrockhenkinen tyyppi. Joka tapauksessa Apple on hieno kiekko. Koskaan emme saa tietää, mitä bändistä olisi myöhemmin tullut, mutta toisaalta silloin Pearl Jam olisi varmaan jäänyt syntymättä. Ja totta sekin, että Alice In Chainsin Faceliftistä ei ole pitkä matka Gunnareihin. AIC:hän aloitti hivenen tukkahevivaikutteisena bändinä, ja tuo eka levy on aika erilainen kuin bändin myöhemmät tuotokset. Tosin kuuluu siinä kyllä myös tulollaan oleva grunge.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
@nummenkallio,

Joo, kyllähän Appetiten voi nähdä tärkeänä levynä kun aikanaan siirryttiin "hiuslakasta ja spandekseista" "revittyihin farkkuihin ja flanelliin". Jollain tavalla suuri käännepiste rock-musiikissa, jolloin kasarien puolenvälin muovisesta AOR ym. skeidasta ruvettiin siirtymään kohti 90-luvun rupisempaa maisemaa.

Itse en vain koe grungea minään musiikillisena genrenä ollenkaan. Vain markkinointipuolen stunttina. Että saatiin taas yksi keinotekoinen genre. AiC ei ole minulle mitään "grungea", vaan niin kuin sanoitkin, vaikutteita musasta löytyy heavyn puolelta. Itse asiassa aivan Sabbathia myöden. Nirvanaa on kutsuttu puolestaan Pixies-rippaukseksi, mutta ilmeisesti Pixies sitten rippasi puolestaan Beatlesia. Pearl Jamistä löytyy yhtäläisyyksiä folk-rockiin ja Soundgardenista puolestaan 70-luvun alun "happorockiin". On tuntunut jotenkin naurettavalta niputtaa ko. lauma kylmästi jonkun markkinointinimikkeen "Grunge" alle.
 
Nirvanaa on kutsuttu puolestaan Pixies-rippaukseksi

In a January 1994 Rolling Stone interview, Nirvana frontman Kurt Cobain revealed that "Smells Like Teen Spirit" was an attempt to write a song in the style of the Pixies, a band he greatly admired. He explained:[4]

I was trying to write the ultimate pop song. I was basically trying to rip off the Pixies. I have to admit it. When I heard the Pixies for the first time, I connected with that band so heavily that I should have been in that band—or at least a Pixies cover band. We used their sense of dynamics, being soft and quiet and then loud and hard.


Kyllä tuon Cobainin halun kuulua Pixiesiin sikäli ymmärtää, että on se paljon Nirvanaa parempi bändi. Yrityksestä huolimatta tuo Teen Spirit ei pärjää lainkaan esim. Debaserille.

Joo, kyllähän Appetiten voi nähdä tärkeänä levynä kun aikanaan siirryttiin "hiuslakasta ja spandekseista" "revittyihin farkkuihin ja flanelliin". Jollain tavalla suuri käännepiste rock-musiikissa, jolloin kasarien puolenvälin muovisesta AOR ym. skeidasta ruvettiin siirtymään kohti 90-luvun rupisempaa maisemaa.

Kasarin puolivälissä ilmestyivät ainakin Kate Bushin Hounds of Love, Tom Waitsin Rain Dogs ja The Smithsin The Queen Is Dead. Kaikki selvästi parempia kuin Gunnarien tukkahevi.
 
Viimeksi muokattu:

nummenkallio

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
@nummenkallio,

Itse en vain koe grungea minään musiikillisena genrenä ollenkaan. Vain markkinointipuolen stunttina. Että saatiin taas yksi keinotekoinen genre. AiC ei ole minulle mitään "grungea", vaan niin kuin sanoitkin, vaikutteita musasta löytyy heavyn puolelta. Itse asiassa aivan Sabbathia myöden. Nirvanaa on kutsuttu puolestaan Pixies-rippaukseksi, mutta ilmeisesti Pixies sitten rippasi puolestaan Beatlesia. Pearl Jamistä löytyy yhtäläisyyksiä folk-rockiin ja Soundgardenista puolestaan 70-luvun alun "happorockiin". On tuntunut jotenkin naurettavalta niputtaa ko. lauma kylmästi jonkun markkinointinimikkeen "Grunge" alle.

Olet oikeassa, osittain. Oikeassa siinä, mistä bändien juuret tulivat - ne tulivat kovin eri paikoista. Toisten juuret tulivat jostain Pixiesin kaltaisesta kevyemmästä altsurockista, toisten juuret tulivat raskaammalta osastolta, esimerkiksi juuri Sabbathista. Silti sanoisin, että näissä bändeissä yhteistä on esimerkiksi vaikutteet 70-luvun alun Black Sabbathilta ja Led Zeppeliniltä. Eikö Nirvanalla ole näitä? Yhteistä ovat myös venyttelevät lauluosuudet, jotka ovat nähdäkseni ihan yleisesti tunnustettu yhdeksi grungen tunnuspiirteeksi.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Kyllä tuon Cobainin halun kuulua Pixiesiin sikäli ymmärtää, että on se paljon Nirvanaa parempi bändi. Yrityksestä huolimatta tuo Teen Spirit ei pärjää lainkaan esim. Debaserille.

Joka on puolestaan kuuntelijasta riippuvan subjektiivinen näkemys. Tarkoitin, että kuinkas paljon Pixies on puolestaan velkaa mm. Beatlesille. Ja totesihan se Cobain myös olevansa "pelkkä kierrätetty Lennon" joskus.

Tarkoitin tuossa, että musiikissa on ollut valloillaan joku pakollinen uuden keksimisen kulttuuri. Ei sitä pyörää määräänsä enempää uudelleenkaan enää keksitä. Se helvetin hyvältä jollekin kuulostava levykin on mitä todennäköisemmin saanut inspiraationsa jostain jo aikaisemmin olemassa olevasta ilmiöstä. Ja rippaussyytteet sinällään turhia, koska kaikki rippaavat lopulta jotakuta ja on subjektiivinen näkemys mikä rippaus on parempi kuin joku toinen.

Siksi olen äänestänyt tuota 70-lukua. Jotenkin se kevyt ja raskas musiikki, tumma musiikki ja jazz silloin fuusioituivat sillä tavalla, ettei mitään täysin uutta enää tarvitse odottaa. Mutta nykyisistäkin levyistä, "uudelleenkierrätyksestä" voi toki pitää.
 
, että kuinkas paljon Pixies on puolestaan velkaa mm. Beatlesille.

Totta kai varastivat, ja Beatles varasti joltain, ja se Beatlesin esikuva varasti joltain, jne. Gösta Sundvist on mulle sankari, vaikka hän pölli härskisti ihan kokonaisia biisin sävellyksiä ja pisti ne omiin nimiinsä. Esim. Elisenda (joka on hieno kappale) on ihan suora plagiaatti venäläisestä iskelmästä, mutta siinä venäläisversiossa ei varmasti ole yhtä hyviä sanoja kuin Leevien levytyksessä. Sen uskallan todeta, vaikken venäjää ymmärräkään.

,Ja rippaussyytteet sinällään turhia, koska kaikki rippaavat lopulta jotakuta

Tossa ei tarvitse edes puhua "syytteistä", kun biisin tekijä itse puhuu siitä, miten kyseessä oli rip-off.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Silti sanoisin, että näissä bändeissä yhteistä on esimerkiksi vaikutteet 70-luvun alun Black Sabbathilta ja Led Zeppeliniltä. Eikö Nirvanalla ole näitä? Yhteistä ovat myös venyttelevät lauluosuudet, jotka ovat nähdäkseni ihan yleisesti tunnustettu yhdeksi grungen tunnuspiirteeksi.

Sanoisin, että tuo 70-luku se tärkein tekijä oli. Varmasti näistä löytyy kuuntelijasta riippuen yhtäläisyyksiä milloin Sabbathiin, Zeppeliniin, Beatleasiin, Dylaniin kuin Doorsiinkin. Ja sattuivat vaan tapahtumaan samaan aikaan samassa paikassa 90-luvun taitteessa. Muistaakseni useampi näistä nykyään vielä musan parissa olevista grunge-ajan muusikoistakaan ei sen kummemmin välitä koko grunge-termistä.
 

Mäkelä

Jäsen
Suosikkijoukkue
Durrels Palace
Oikea vastaushan on tietysti 1980-89, oikeastaan kahden vuoden takia, 1984 ja 1988. Ensimmäinen vuosi oli se, kun populäärimusiikki alkoi ylipäätään kiinnostaa. Nyt kun on katsellut esim. YLEn Areenasta vanhoja Hittimittareita tuolta vuodelta, niin kyllä niistä esityksistä suurin osa on vielä takaraivossa tallella, vaikka niitä ei kolmeenkymmeneen vuoteen edes ollut nähnyt. 1988 avautui sitten Sky Channelin kautta ihan toinen näkymä pop-kulttuuriin. Ei niiden jälkeen, mistä noina vuosina innostui oikein mikään ole kolahtanut samoin.

1960-luvun nostaisin listalta kakkoseksi,

1970-luku on ehkä se hankalin vuosikymmen.. Sieltä löytyy jotain suosikkilevyjäni/artisteja (Abba, Springsteen, Cheap Trick, Van Halen I & II, Bat out of Hell), mutta myös paljon myös aika masentavaa materiaalia. Yksi musiikinlaji, jota en juuri kestä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta on viiksekkäiden miesten vetämä bluespohjainen, "juureva" 70-luvun amerikanrokki. Siinäpä vasta harvinaisen epäkiinnostavaa tavaraa. Suomirokki oli nyt vielä aika alkuvaiheissaan mutta löytyihän sieltä Sliippareiden ja Hurriganesin kaltaisia loistavia huumoribändejä.

1990-lukuun nyt nivoutuu niin paljon paskoja muistoja henkilökohtaisella tasolla, että ei sitä paljon mielellään muistele. Löytyy sieltä paljon hyviä julkaisuja, mutta suurin osa niistä jäi silloin marginaaliin, koska se mikä oli suosittua silloin ei nyt hirveästi kolissut. Ja R&b alkoi yhtäkkiä tarkoittaa tummempipigmenttisten ihmisten suoltamaa yökerho/kutumusiikkia..

2000-luku jatkoi oikeastaan 1990-luvun sarkaa.. Mainstream-musiikin seuraaminen väheni entisestään ja Soundien ja Rumbien tilaaminenkin loppui muutama vuosi sitten, kun tajusin, että eihän nämä artistit sano mulle enää yhtään mitään..
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös