NHL:n muistojen kausi 1985–1986

[Thusberg]

Ja kuten toikki kuuluttaa niin NHL-kauden 1985-1986 muistoista olisi tarkoitus keskustella tässä toikissa ja toivottavasti toikki ottaa tuulta alleen. Aiemmin en ole kokeillut NHL-puolelle kirjoittaa tällaista, samantapaista toikkia kuin Maajoukkue-puolelle vuosikatsauksia MM-kisoihin ja tarkoitus olisi vielä myöhemmin kirjoittaa toinenkin samanlainen ja tällä kertaa NHL-kaudesta 1986-1987 mikäli vain aikaa riittää.

Jonkinlaisena pelinavauksena voisi heittää, että kausi 1985-1986 oli melkoinen vuosi sinänsä jossa nähtiin paljon yllättäviä asioita, joidenkin seurojen floppauksia ja joidenkin seurojen nousua kohti mainetta ja kunniaa. Uran aloituksiakin nähtiin muun muassa esimerkiksi Bill Ranfordin uranaloituksen muodossa.

Traagisia menetyksiäkin koettiin kauden aikana tai sen jälkeen. Muun muassa tapaus Pelle Lindberghin muodossa. Muutama todella hieno nousuyritys ja ainakin edes maineen kohennusyritys nähtiin myös runkosarjassa ja konferenssien aikana.

Sana on vapaa muistoille ja mietteille!

 

[Peter Pocklington]

Steve Smith ja Game 7.

 

[Thusberg]

Tämäkin kuului sarjaan ihmeteltäviä tekoja ratkaisun hetkillä. No Smithillä oli siihen aikaan vasta yksi todella kunnollinen kausi NHL:ää takana kun vuoden loppuun asti päästiin tai siinä vaiheessa kun Edmonton Oilersin kausi päättyi. Sitä ennen enimmäkseen oli astetta alemmassa sarjassa viettänyt ja muutoinkin välillä oli koheltamista jäällä esiintynyt. Vain pari ottelua NHL:ssä oli ollut kun ura alkoi kaudella 1984-1985. Ei silti olisi kyllä pitänyt omaa maalia tulla.

 

[Van Taimeri]

Steve Smithin ja Pelle Lindbergin tapausten lisäksi näin tilastonysvärinä mieleen tulee ensiksi Gretzkyn 163 syöttöä ja 215 pistettä sekä Paul Coffeyn 48 maalia ja 138 pinnaa, vain yksi vähemmän kuin Bobby Orrin puolustajien yhden kauden piste-ennätys. Lisäksi mieleen tulee Patrick Royn maaginen vire pudotuspeleissä.

Seuratasolla tämä oli oikeastaan viimeinen kausi Detroit Red Wingsin synkällä "Detroit Dead Wings" -aikakaudella (1970-71 ->). Myöskin Winnipeg Jetsin romahdus edelliskaudesta (96 pistettä -> 59 pistettä) oli kova.

Tämä oli myös viimeinen kausi kun pudotuspelien ensimmäinen kierros pelattiin paras viidestä -systeemillä, seuraavalla kaudella kaikki kierrokset pelattiin paras seitsemästä.

80-luvun puolivälin paikkeilla tapeltiin myös paljon, tilastojen mukaan tällä kaudella tappeluja oli kolmanneksi eniten/ottelu.

Henkilökohtaisesti tämä oli joko toinen tai kolmas NHL-kausi jota seurasin, ja ensimmäinen kausi jolloin St.Louis Blues vakiintui suosikkiseuraksi.

 

[Thusberg]

Buffalo Sabres oli kauteen 1985-1986 lähdettäessä melko altavastaajana lähtenyt joukkue ja sellaisena se myös muutamaa menestysputkea tai pikemminkin sen alkua pysyi kaudella 1985-1986 NHL:n runkosarjassa Walesin Prinssin Konferenssissa ja Adamsin Divisioonassa.

Sabres tuntui kuitenkin olevan olemukseltaan parempi kuin mitä se sinänsä olikaan ja lisäksi se oli lopulta myös paras vertaistensa eli viimeisiksi sijoittuneiden NHL-joukkueiden tasosta puhuttaessa kaudella 1985-1986 NHL:ssä. Se, että oliko Sabres todella niin hyvä kuin mitä se oli vertaistensa joukossa niin jää mielikuvien varaan.

Sabresista puhuttaessa sillä tuntui olevan aina taipumusta hävitä hyviä paikkoja varsin usein ja silloin kun sen olisi luullut tai kuullut saaneen jostakin sisua tasonsa löytämiseen niin aina sitä siltä tuntui puuttuvan ratkaisuihin tultaessa. Revanssihenki oli hyvä, mutta lahjakkaimpia pelaajia huomioimatta tuloksissa tilanne ei tuntunut koskaan realisoituvan nimenomaan Sabresin hyväksi.

Kauden alusta kauden loppuun asti Sabresista huokui toki yrittämisen henki ja ajoittaiset näyttävyydet jäällä toivat sille paljon sympatiaa, mutta hyvää vuoden alkua, marraskuuta ja helmikuuta lukuun ottamatta Sabres tuntui aina löytävän itsensä hävinneiden joukosta.

Kun sitä vertaa muihin huonoimpiin NHL-joukkueisiin sarjakaudella 1985-1986 niin sillä oli melko hyvä puolustus ja se pystyi tekemään pelaajillansa ainakin tasoon nähden hyviä eteneviä hyökkäystaktisia kuvioita jäällä joilla se oli parhaimmillaan enemmän kuin haaste Hartford Whalersille, mutta melko huono jo Boston Bruinsia vastaan. Puhumattakaan sitten Quebec Nordiquesia tai Montreal Canadiensia vastaan joita vastaan etenevän hyökkäyksen suuntapelaaminen ja kärkitason syöttely hyökkäyspelissä tai puolustuspelissä oli huonoimmillaan kauden aikana lähes vitsi.

Sattumanvaraisesti Sabres pystyi kuitenkin tekemään jopa aivan NHL:n parhaimpienkin seurojen tasoisia kärkihyökkäyskuvioita ja tekemään niistä jopa maalejakin. Runsaastikin, mutta valitettavasti kovin harvoin todella tärkeissä otteluissa juuri seuran itsensä kannalta. Samalla Buffalo Sabresin maalivahdit venyivät toisinaan parhaimpia seurojakin vastaan hienoon otteluun ja puolustus pystyi kovimmatkin vastustajan kärkihyökkäykset pysäyttämään, mutta pelitaktisesti arveltuna parhaimpien seurojen ei paljoakaan tarvinnut silti olla huolissaan Sabresin kaltaisesta joukkueesta.

Vaikka Sabres siis olisikin saanut jostakin itselleen huippuluokan pelinostetta niin sen se menetti heti kun kovemmat vastustajat nostivat tasoaan ja muutenkin kun pistesaldo Playoff-kaudelle alkoi näyttää negatiiviselta seuran itsensä kannalta.

Joka tapauksessa Sabresin kaltaisella joukkueella oli omat mielenkiintoisetkin taustatkin.

Sabres oli melko keskinkertainen luistelutehokkuudeltaan, hyökkäysvoimassa melko huono ja puolustusvoiman tehokkuudessa matalatasoinen ja myös heikko joskin ei koskaan niin heikko kuin mitä heikoimmillaan hyökkäyksessä puolustuksen syttyessä hyvään otteluun se pystyi venymään tasoaan korkeammalle maalivahtien mukana, se ei juuri koskaan käyttänyt aseenaan kohoavia, selvää terävän tason palautuspeliä kohti hyökkääjiä tai toisin päin, selviä kärkihyökkäyksiä ei myöskään juuri ollut, sen hyökkäyssyötön palautukset tai ajoittaiset muut palautukset keskialueelle tai kulmia kohti käytävään peliin olivat myös melko olemattomia tasoltaan, sen etenevätkin hyökkäykset olivat melko harvinaisia ja ajoittain puutteellisia tehoiltaan ja aggressiivisen tehokas puolustus oli melko vaatimatonta koska ajoittain se maksoi joukkueelle enemmän kun mitä se toi takaisin jäähyjen muodossa.

Toisinaan Sabres menetti runkosarjan tärkeitä pelejä runsaisiin jäähyihin.

Passiivitason puolustusta Sabres sen suosi melkoisen runsaasti varsinkin pelikauden edetessä. Passiivitason puolustuksesta ja rauhoitetun tehokkaasta keskialuepelaamisesta ei paljonkaan pidetty, mutta niin oli pakko tehdä tai sitä yritettiin tehdä lähinnä haitallisten jäähyjen hillitsemisen nimessä. Viimeinen puute joukkueella oli pelikaudella 1985-1986 oikeastaan joskus hieman turhan helposti tapahtuvat kiekonmenetykset yllättävänkin helpoissa tilanteissa.

Parhaimmillaan Sabres pystyi kuitenkin veteraanihyökkääjiensä johdolla todella hyvinkin tuloksiin melkoisen tasaisessa Adamsin Divisioonassa ja Walesin Prinssin Konferenssissa, mutta välillä nekin hyvät tulokset tuntuivat olevan parempien joukkueiden väsymisestä, puutteellisesta hyökkäyskyvystä tai huonosta viimeistelystä aiheutuneiden puutteiden tuomia menestysputkia.

Tuloksiin nähden siis Buffalo Sabresin tulokset olivat pelikaudella 1985-1986 huonoja, mutta huonoimpien joukkueiden rinnalla sen ei tarvinnut kuitenkaan hävetä itseään eikä välttämättä edes oman seurahistoriansa muihinkaan vuosiin nähden etenkään nimekkyytensä osalta, mutta parempaa huomista silti kuitenkin toivottiin ja parempaa seuraavaa NHL-kautta 1986-1987.

Tässä Buffalo Sabresin 1985-1986 pelikauden miehistö jo runkosarjaan jääneen Sabresin osalta:

Maalivahdit: Jacques Cloutier, Tom Barrasso ja Darren Puppa

Puolustajat: Hannu Virta, Steve Dykstra, Mike Ramsey, Phil Housley, Bob Halkidis, Richie Dunn, Lindy Ruff, Bill Hajt, Phil Russell, Brian Engblom, Joe Reekie, David Fenyves, Jim Hofford ja Larry Playfair

Laitahyökkääjät: Richard Hajdu, Gilles Hamel, Jody Gage, Mikael Andersson, Chris Langevin, Ric Seiling, Mike Foligno, Paul Cyr, Don Lever, Gaetano Gates Orlando, Dave Andreychuk, Pat Hughes, Mal Davis, Normand Lacombe ja Sean McKenna

Keskushyökkääjät: John Tucker, Doug Smith, Paul Gardner, Adam Creighton ja Kapteeni Gilbert Perreault

Päävalmentaja/Varapäävalmentaja: Jim Schoenfeld

Toimitusjohtaja ja Päävalmentaja/Varapäävalmentaja: Scotty Bowman

 

[Thusberg]

New York Rangersin kausi 1985-1986 oli mielenkiintoinen Rangersin seurahistoriaa peilaten ja tästä kaudesta eteenpäin Rangers alkoi jokseenkin rakentaa itselleen tulevaa ja parempaa mainetta joka tulisi huipentumaan vajaan vuosikymmenen kuluttua Stanley Cupin voittoon. Kuitenkin vuonna 1985-1986 vaikka Rangers toki hyvä seura olikin niin välillä tuntui silti siltä, että Rangers pääsi hieman kuin varkain etenemään aina Konferenssien Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihin asti ennen tappiotaan Montreal Canadiensille niissä otteluluvuin 1-4.

Rangers tuntui omaan lähimpään kilpailijaansa eli New York Islandersiin nähden olevan jonkin verran sarjakaudella 1985-1986 altavastaajana NHL:ssä tai mikäli se todella oli niin paljon parempi sitä niin välillä ja etenkin NHL:n runkosarjassa Rangers oli ajoittain hätää kärsimässä joskin se ei antanut mitään ilmaiseksi tai tehnyt edes Walesin Prinssin Konferenssin ja Patrickin Divisioonan huippuseuroille Philadelphia Flyersille tai Washington Capitalsille tappioitaan liian helpoiksi.

Kuitenkin se oli silti mokata kaiken ja menettää oman Playoff-paikkansa Pittsburgh Penguinsille ja ainoa seura minkä se voitti edes jotenkin suvereenisti tuntui olevan oma divisioonan huonoin eli New Jersey Devils. Ajoittain verrattunapa vaikka Buffalo Sabresiin ei New York Rangers tuntunut nimimiehistään huolimatta olevan mitenkään paljoakaan sitä parempi. Huonoa alkukautta kohti katsottuna todella hieno helmikuu oli piristävä ja lopulta elintärkeä Rangersille runkosarjassa jatkopaikkaa ajatellen. Paljon sillä oli Islandersin tapaan samaa pelitavoissakin Sabresin kanssa.

Kuitenkin se pystyi olemaan jäällä sitä iskevämpi ennen kaikkea viimeistelytehokkuudessa ja siten sen pystyi lukemaan alemman keskikastin tai keskikastin joukkueeksi NHL:ssä jolla oli tavoite nousta NHL:n suurseuraksi New York Islandersin 1980-luvun alun menestysputken vanavedessä. New York Rangersin ja Buffalo Sabresin ero toisiinsa tuli ennen kaikkea ehkä hyökkäyspelillisessä pelitavassa.

Siinä missä Sabresilla tuntui jotenkin aina menevän pieleen hyökkäyskuviot hyvistä yrityksistä huolimatta niin Rangers pystyi omien pelaajiensa hieman paremman luistelunopeuden turvin tekemään tehokkaampia kärkihyökkäyksiä niin etenevässä kuin laskevassa suunnassa kuin myös varmistamaan oman kohoavan, selvän terävän tason palautuspelinsä puolustukselta hyökkäykselle ja takaisin hyökkäykseltä puolustukselle ja ennen kaikkea ainakin varmistamaan sen, että huonoimmillaankaan Rangers ei olisi ollut ikinä niin huono kuin vaikkapa muut huonoimmat seurat NHL:ssä vuonna 1985-1986.

Siltikin se oli Sabresin kanssa ajoittain yksi jäähyherkimpiä joukkueita NHL:ssä ja vaikka ei olisikaan ollut niin yleensä Rangersin jäähyt tulivat aika huonoon paikkaan pelillisesti.

NHL:n huippuseuroille New York Rangers oli toki normaalisti helppo joukkue voittaa, mutta silti jo 1980-luvun Rangers pystyi panemaan vastaan ajoittain hyvinkin tehokkaasti ja siten se ei ainakaan tehnyt itsestään liian helppoa vastusta. Toisaalta mielenkiintoista on kuitenkin se, että miten olisi käynyt jos Rangersia vastaan olisi tullut tehokkaampia joukkueita kun tuli.

Toisaalta ennen kautta ja heikon runkosarjakauden jälkeen ylivoimaisena pidettyjen Philadelphia Flyersin ja Washington Capitalsin voittaminen peräjälkeen niin hienolla tavalla Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä ja Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä antoi ehdottomasti uskoa tulevaan ja jopa herätti todella pienen toiveen jopa Stanley Cupista tietenkin ennen kerta kaikkiaan liian hyvää Montreal Canadiensia. Rangersille tietyllä tapaa parasta oli myös kilpailija Islandersin jääminen rannalle jo heti Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä sen hävitessä juurikin Washington Capitalsille.

Kuitenkin joukkueena New York Rangers oli siis luisteluteholtaan edelleen melko keskinkertainen, sen hyökkäystehokkuus oli edelleen kärkitason seuroihin nähden melko heikko joskin ei niin huono kuin huonoimpien seurojen, sen puolustus oli toki parempaa kuin huonoimpien seurojen tai jopa keskitason seurojen vastaava, edelleen matalatasoinen parhaimpiin seuroihin nähden, se teki kärkihyökkäyksiä edelleen harvoin suhteessa kärkiseuroihin vaikkakin silti enemmän kuin huonoimmat seurat, hyökkäyssyötön palautuksia tai ajoittaisia muita palautuksia keskialueelle tai kulmapeliä kohti nähtiin käytännössä keskikastin seuroihin nähden melko olematon määrä, sen etenevät hyökkäyskuviot olivat aivan kärkiseuroihin nähden todella huonoja, mutta kelvollisia keskikastissa ja ne olisivat ehdottomasti kelvanneet NHL:n huonoimmille seuroille siihen aikaan ja jäähyherkkyys oli välillä myös vakava ongelma.

Puolustuspelaaminen oli melko hyvää kaikkiaan tilannetta kokonaisesti arvioiden koska välillä puolustus piti nimenomaan Rangersia niin hyvin yllä kuin vain joukkuetta pystyi ylläpitämään. Hienoa maalivahtipelaamista tietenkään unohtamatta. Välillä kuitenkin puolustus tuntui pelitavoiltaan liian hienotekniseltä ja sen aggressiivinen linjaus toi Buffalo Sabresin tapaan sille toisinaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siten Rangers tuntui suosivan passiivitason puolustusta hienoteknisin ja tehokkain syöttöliikkein joko lyhyellä tai pitkällä palautuksella keskinopeaa lähtöä kiekkoon käyttäen. Viimeinen muu huono asia Rangersilla oli NHL-kaudella 1985-1986 oikeastaan vain ajoittain liian helpoista kiekonmenetyksistä kärsiminen pahassa paikassa Buffalo Sabresin, mutta myös New York Islandersin tapaan.

Tässä kuitenkin New York Rangersin joukkue vuosimallia 1985-1986:

Maalivahdit: John Vanbiesbrouck, Glen Hanlon, Terry Kleisinger ja Ron Scott

Puolustajat: Kapteeni Barry Beck, Tony Feltrin, Ron Greschner, William Huber, Tom Laidlaw, Grant Ledyard, Mike McEwen, Larry Melnyk, James Patrick, Steve Richmond, Reijo Ruotsalainen, Kjell Samuelsson, Rob Whistle ja Jim Wiemer

Laitahyökkääjät: Mike Allison, Bob Crawford, Jan Erixon, Chris Jensen, Brian MacLellan, Don Maloney, George McPhee, Kelly Miller, Mark Osborne, Wilf Paiement, Steve Patrick, Tomas Sandström ja Peter Sundström

Keskushyökkääjät: Bob Brooke, Dave Gagner, Raimo Helminen, Pierre Larouche, Mark Pavelich, Mike Ridley ja Mike Rogers

Päävalmentaja: Ted Sator

Toimitusjohtaja: Craig Patrick

 

[Thusberg]

New York Islandersin kausi 1985-1986 oli mielenkiintoinen Islandersin seurahistoriaa peilaten ja tästä kaudesta eteenpäin Islanders alkoi jokseenkin menettää itselleen aikaisemmin 1980-luvulla kuulunutta huippuluokan seuramainetta.

Kuitenkin vuonna 1985-1986 vaikka Islanders toki hyvä seura olikin ja oikeastaan runkosarjansa perusteella parempi omaa naapuriseuraansa ja kilpailijaansa New York Rangersia niin välillä tuntui silti hyvin nololta juuri Islandersin kannalta, että Rangers pääsi hieman kuin varkain etenemään aina Konferenssien Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihin asti ennen tappiotaan Montreal Canadiensille niissä otteluluvuin 1-4.

Islanders tuntui omaan lähimpään kilpailijaansa eli New York Rangersiin nähden olevan jonkin verran sarjakaudella 1985-1986 NHL:ssä korkeatasoisempi, mutta mikäli se todella oli niin paljon parempi sitä niin välillä ja etenkin NHL:n runkosarjassa Islanders oli silti hätää kärsimässä joskin se pystyi Rangersiin nähden tasokkaampaan peliin Walesin Prinssin Konferenssin ja Patrickin Divisioonan huippuseuroille Philadelphia Flyersille tai Washington Capitalsille pelattuihin peleihin nähden kuin mitä Rangers, Pittsburgh Penguins puhumattakaan sitten New Jersey Devils pystyivät.

Se ei myöskään ollut vaarassa juurikaan ikinä hävitä Playoff-paikkansa siinä missä Rangers oli ajoittain liiankin hävitä omansa Pittsburgh Penguinsille ja ainoa seura minkä Rangers voitti edes jotenkin suvereenisti tuntui olevan oma divisioonan huonoin eli New Jersey Devils. Islanders pystyi voittamaan parempansa omassa sarjassaan ja olisi todennäköisesti kyennyt voittamaan myös muissakin Divisioonissa tai Konferensseissa pelatessaan.

Ajoittain verrattunapa vaikka Buffalo Sabresiin tai kilpailevaan Rangersiin nähden Islanders ei tuntunut nimimiehistään huolimatta olevan mitenkään paljoakaan niitä parempi. Tasaisempi Islanders sarjakaudellaan kuitenkin oli kuin Rangers ja tammikuu sujui sarjakaudella erinomaisesti. Paljon sillä oli Rangersin tapaan samaa pelitavoissakin Buffalo Sabresin kanssa.

Kuitenkin se pystyi olemaan jäällä niitä molempia iskevämpi ennen kaikkea viimeistelytehokkuudessa ja siten sen pystyi lukemaan alemman keskikastin tai keskikastin joukkueeksi NHL:ssä jolla oli tavoite nousta NHL:n suurseuraksi takaisin jatkamaan omaa 1980-luvun alun menestysputkeaan ja estämään Rangersin vastaavan syntyminen. New York Islandersin erot New York Rangersin ja Buffalo Sabresin nähden tulivat ennen kaikkea ehkä hyökkäyspelillisessä pelitavassa.

Siinä missä Sabresilla ja Rangersilla tuntui jotenkin aina menevän pieleen hyökkäyskuviot hyvistä yrityksistä huolimatta niin Islanders pystyi omien pelaajiensa vielä näitä seuroja hieman paremman luistelunopeuden turvin tekemään tehokkaampia kärkihyökkäyksiä niin etenevässä kuin laskevassa suunnassa kuin myös varmistamaan oman kohoavan, näitä seuroja terävämmän tason palautuspelinsä puolustukselta hyökkäykselle ja takaisin hyökkäykseltä puolustukselle ja ennen kaikkea ainakin varmistamaan sen, että huonoimmillaankaan Islanders ei olisi ollut ikinä niin huono kuin vaikkapa Rangers, Sabres tai muut huonoimmat seurat NHL:ssä vuonna 1985-1986.

Vaikka Islanders oli Sabresiin ja Rangersiin verrattuna siistimpi pelitavassaan niin se oli silti niiden kanssa ajoittain yksi jäähyherkimpiä joukkueita NHL:ssä ja vaikka ei olisikaan ollut niin yleensä Rangersin tapaan Islandersin jäähyt tulivat aika huonoon paikkaan pelillisesti.

NHL:n huippuseuroille New York Islanders oli toki selvästi vaikeampi joukkue voittaa NHL:n huippuseuroille voitettavaksi, mutta silti jo 1980-luvun puolivälin Islanders alkoi tehokkuudestaan huolimatta häviämään ottelujaan herkemmin. Kuitenkin kovaan hintaan vastustajille. Toisaalta mielenkiintoista on kuitenkin se, että miten olisi käynyt jos Islandersia vastaan olisi tullut heikompia joukkueita kun tuli.

Hyvän ja jopa vahvan runkosarjakauden jälkeen Islanders oli ylivoimaisena pidettyjen Philadelphia Flyersin ja Washington Capitalsin tapaan suosikki Playoff-kauteen lähdettäessä. Islandersin kohtalona oli kuitenkin hävitä ja päättää sarjakautensa jo Divisioonien Semifinaaleihin, Konferenssien Puolivälieriin ja Stanley Cupin Neljännesvälieriin eli käytännössä Stanley Cupin taiston alkumetreille sen hävitessä otteluvoitot Washington Capitalsille 0-3 otteluvoitot.

Islandersille tämä oli suuri nolaus ja epäusko oli suuri kun Rangers kilpailevana seurana löysi tiensä voittojen tielle vastoin ennakkoa ja menestyi juuri mallilla mikä oli tarkoitettu Islandersille. Vasta Montreal Canadiens lopetti Rangersin voittokulun ja ennen kautta oli laskettu Canadiensin olevan yksi vahvimpia NHL-seuroja Islandersille mahdollisesti muutenkin. Paljonpuhuva asia siis.

Kuitenkin joukkueena New York Islanders oli siis luisteluteholtaan edelleen melko keskinkertainen, sen hyökkäystehokkuus oli edelleen kärkitason seuroihin nähden melko heikko joskin ei niin huono kuin huonoimpien seurojen tai Rangersin, sen puolustus oli toki parempaa joitakin yksilöitä huomioimatta kuin huonoimpien seurojen, Rangersin tai jopa keskitason seurojen vastaava, edelleen matalatasoinen parhaimpiin seuroihin nähden, se teki kärkihyökkäyksiä edelleen harvoin suhteessa kärkiseuroihin vaikkakin silti enemmän kuin huonoimmat seurat tai Rangers, hyökkäyssyötön palautuksia tai ajoittaisia muita palautuksia keskialueelle tai kulmapeliä kohti nähtiin käytännössä keskikastin seuroihin nähden melko olematon määrä vaikkakin enemmän kuin Rangersilla tai huonommilla seuroilla, sen etenevät hyökkäyskuviot olivat aivan Rangersin tapaan kärkiseuroihin nähden todella huonoja, mutta kelvollisia keskikastissa, parempia jälleen Rangersiin nähden ja ne olisivat ehdottomasti kelvanneet NHL:n huonoimmille seuroille siihen aikaan ja jäähyherkkyys oli välillä myös vakava ongelma. Joskaan ei koskaan Rangersin tai Sabresin tasoa ongelmallisuudeltaan.

Puolustuspelaaminen oli melko hyvää kaikkiaan tilannetta kokonaisesti arvioiden koska välillä puolustus piti nimenomaan Islandersia niin hyvin yllä kuin vain joukkuetta pystyi ylläpitämään. Hienoa maalivahtipelaamista tietenkään unohtamatta.

Puolustus tuntui riittävän voimakkaalta olemaan tasokas muuta keskikastin NHL-seuraa tai jopa NHL:n kärkiseuroja vastaan ja tietenkin se oli tehokkaampi ja voimakkaampi kuin Rangersin tai Sabresin vastaava, mutta sen aggressiivinen linjaus toi Buffalo Sabresin tapaan sille toisinaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Samalla Islandersin puolustus ei ollut lainkaan niin hienotekninen tai taidokas kuin Rangersilla.

Siten Islanders tuntui suosivan astetta aggressiivisemman tason puolustusta yhtä lyhyin palautuksin, mutta tehokkaan murskaavalla ranne tai suoralyöntilaukauksella korkeintaan keskipitkällä kantamalla nopein syötöin ja hieman keskinopeaa nopeampaa ajolähtöä kiekkoon suosien siinä missä Rangers tuntui suosivan passiivitason puolustusta hienoteknisin ja tehokkain syöttöliikkein joko lyhyellä tai pitkällä palautuksella keskinopeaa lähtöä kiekkoon käyttäen.

Viimeinen muu huono asia Islandersilla oli NHL-kaudella 1985-1986 oikeastaan vain ajoittain liian helpoista kiekonmenetyksistä kärsiminen pahassa paikassa Buffalo Sabresin, mutta myös New York Rangersin tapaan yhdessä ehkä ajoittain liiallisen menestyksen unelman tuudittautumisen mukana joka sitten kostautui aikaisena sarjakauden loppuna.

Tässä kuitenkin New York Islandersin joukkue vuosimallia 1985-1986:

Maalivahdit: Kelly Hrudey ja Billy Smith

Puolustajat: Paul Boutillier, Randy Boyd, Gerald Diduck, Gord Dineen, Glenn Johannesen, Tomas Jonsson, Steve Konroyd, Ken Leiter, Ken Morrow, Stefan Persson ja Kapteeni Denis Potvin

Laitahyökkääjät: Mike Bossy, Bob Bourne, Neal Coulter, Brad Dalgarno, Pat Flatley, Greg Gilbert, Clark Gillies, Ari Haanpää, Mark Hamway, Dale Henry, Alan Kerr, Richard Kromm, Duane Sutter, John Tonelli ja Robert Bob Nystrom (Joskus myös Robert 'Bob' Nyström)

Keskushyökkääjät: Bob Bassen, Scott Howson, Roger Kortko, Pat LaFontaine, Mikko Mäkelä, Brent Sutter ja Bryan Trottier

Päävalmentaja: Al Arbour

Toimitusjohtaja: Bill Torrey

 

[Thusberg]

Chicago Black Hawksin tie NHL-kaudella 1985-1986 oli erittäin mielenkiintoinen. Sen tie oli nousujohteinen. Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa Black Hawks eteni omalla tavallaan hienosti kohti tavoitettaan eli runkosarjavoittoa omassa Divisioonassaan. Sen tärkeimmäksi vastustajaksi sinällään nousi muista Divisioonan seuroista puhuttaessa Minnesota North Stars.

Kilpailullisesti puhuttaessa Chicago Black Hawksin oli ikään kuin paranneltu versio molemmista New Yorkin NHL-seuroista eli Islandersista ja Rangersista. Runkosarjassa se ei ollut vaikeuksissa North Starsia huomioimatta oikeastaan minkään joukkueen kanssa erityisesti.

Jonkin verran vaikeuksia oli St. Louis Bluesista toki ja se antoi ainakin peräänantamatonta haastetta niin sille kuin North Starsille, mutta Toronto Maple Leafsilla tuntui olevan runkosarjakaudella puolustus hukassa ja veskarit olivat kuin täi tervassa ja Detroit Red Wings oli tunnetusti tuolloin ivallisestikin sanoen välillä kuin Detroit Dead Wings...

Chicago Black Hawks oli kiekkoseurana NHL:ssä kuitenkin 1980-luvulla mielenkiintoisen lupaava seurajoukkue joka kuitenkin välillä tuntui polkevan paikallaan menestyksen suhteen vaikka potentiaalia parempaan toki olikin.

Ja vaikka se ei olisikaan ollut niin Chicago Black Hawks oli kuitenkin omalla tavallaan keskikastin ehdoton kuningasseura yhdessä Minnesota North Starsin kanssa ja kilpaili toki paikastaan siinä ja paikasta aurinkoon eli NHL:n kärkiseuroihin muiden tätä paikkaa havittelevien kesken ajoittain verisestikin.

Aivan kärkiseurojen näkökulmasta ajatellen sarjakaudella 1985-1986 Chicago Black Hawks oli mielenkiintoinen seura ja kiinnostavakin toisinaan, jopa haastavakin tiettyyn rajaan asti. Silti se kuitenkin oli vielä tulevaisuuden suuruutensa päiviin verrattuna vielä melko kehittyvä ja joskus jopa edelleen huonokin.

Toisaalta NHL:n huonompiin seuroihin nähden Chicago Black Hawks oli aina ennenkin näyttänyt paremmalta niihin verrattuna ja 1980-luvulta eteenpäin viimeistään se kykeni näyttämään huippuseuroillekin toisinaan dramaattisestikin taidokkaita otteita jäällä olemalla ikään kuin paranneltu Buffalo Sabres, sitä kuitenkin monta kertaa nopeampana jäällä.

Eteneviä hyökkäyksiä ja säännöllisempää kärkihyökkäysten painotusta tapahtui selvästi enemmän kuin esimerkiksi Sabresilla, Rangersilla tai Islandersilla. Sattumanvaraisesti edes hyökkäyssyötön palatuksia eivät parhaimmat seurat saaneet kiinni NHL:ssä kaudella 1985-1986 kun vastassa oli Chicago Black Hawks johtuen sen äärimmäisen nopeasta luistelutehokkuudesta.

Se oli myös ensimmäinen keskikastin seura Minnesota North Starsin kanssa joiden puolustus pystyi NHL:ssä olemaan todella tehokas ja vain kaikkein parhaimmat seurat lajissa pystyivät olemaan Black Hawksin tai North Starsin yläpuolella sen suhteellisessa tehokkuudessa. Juuri tämän tehokkuuden kanssa se yhdessä North Starsin kanssa varmistikin paikkansa Playoff-kaudelle niukalla Norrisin Divisioonan voitolla. Vain huonoa alkukautta ja joulukuun tappioputkea huomioimatta sillä oli vain kiiteltävää saavutuksistaan runkosarjakaudella.

Sitten tapahtuikin ikäviä asioita kun Black Hawksille kävi sama epäonni kuten oli käynyt Philadelphia Flyersille, Washington Capitalsille ja New York Islandersille eli se ratkaisevasti laiminlöi huonompana tiedetyn seuransa. Chicago Black Hawksin tapauksessa huonompi seura oli siis dramaattisesti ongelmallista keskialuepeliään ja yleistä tehokkuuttaan runkosarjaan nähden parantanut Toronto Maple Leafs.

Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä Black Hawks hävisi Maple Leafsille nöyryyttävällä tavalla otteluvoitot 0-3 lukuihin asti ja jälleen kerran Chicagossa menestystä saatiin taas odottaa vaikka potentiaali tiedettiin. Black Hawksia tietenkin hieman lohdutti myös Minnesotan putoaminen jatkosta St. Louisin edetessä lopulta aina Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihin vain hävitäkseen Calgary Flamesille ja pudottaen sitä ennen jatkosta katkerasti Chicagon voittaneen Maple Leafsin Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä.

Kun joukkueena Chicago Black Hawksia miettii niin se oli luistelunopeudeltaan hyvin kovatasoinen ellei jopa ehkä paras keskikastin NHL-seuroista, sen hyökkäysvoimataso oli melko hyvää keskitasoa puolustuksen ollessa edelleen heikko kärkiseuroihin nähden ja puutteellinen suhteessa keskikastin kilpailijoihin nähden, se suosi toisinaan hyvää kärkihyökkäyksen linjaa antaen sijaa kuitenkin myös hitaasti etenevälle hyökkäyssuunnalle menettämättä otettaan, se suosi melko hyvää ja tehokasta passiivitason puolustusta keskittäen hyvät paikkansa myös hyviin syöttöihinkin kun tarvetta oli ja oli kaikkiaan hyvä keskikastin joukkue NHL:ssä omana aikanaan.

Kuitenkin Chicago Black Hawksin puutteet piilivät aggressiivisen puolustuksen heikkoudessa suhteessa kärkiseuroihin nähden ja se ei aina pystynyt hyödyntämään karvausta oikein tai tekemään kovinkaan tehokkaita rystylaukauksia joitakin pelaajia huomioimatta kaudella. Ja vaikka olisi kyennyt niin murskaava heikkous oli kuitenkin käytännössä putoamisen Playoff-kaudelta varmistanut hyökkäyssyöttöjen palautukset joita se ei kyennyt parantamaan ratkaisevasti siinä missä Minnesota North Stars, St. Louis Blues ja Toronto Maple Leafs niin pystyivät tekemään.

Satunnaisesti Chicago Black Hawks kärsi myös kiekonhallinnan menetyksistä aivan yhtä nöyryyttävällä tavalla kuin esimerkiksi Buffalo Sabres, New York Rangers tai New York Islanders mikä ainakin vei arvoa siltä juuri nimenomaan Stanley Cupin mahdollisen voittamisen ollessa kyseessä. Kuitenkin silti se oli niitä parempi ehdokas sen voittamaan sarjakaudella 1985-1986 niistä joukkueista mitkä eivät sitä voittaneet omalla tavallaan.

Joka tapauksessa tässä viimeisen Chicago Black Hawksin joukkue NHL-kaudelta 1985-1986, koska sarjakaudelta 1986-1987 eteenpäin Chicago Black Hawks tunnettiin ja tunnetaan nykyäänkin vain Chicago Blackhawksina nimenmuutoksen myötä:

Maalivahdit: Murray Bannerman, Bob Sauve ja Warren Skorodenski

Puolustajat: Doug Wilson, Behn Wilson, Keith Brown, Bob Murray, Jack O' Callahan, Jerome Dupont, Marc Bergevin, Bruce Cassidy ja Victor Posa

Laitahyökkääjät: Al Secord, Steve Larmer, Curt Fraser, Kapteeni Darryl Sutter, Bill Watson, Wayne Presley, Jeff Larmer, Mark LaVarre ja Tom McMurchy

Keskushyökkääjät: Denis Savard, Troy Murray, Ed Olczyk, Ken Yaremchuk, Tom Lysiak, Bill Gardner, Rick Paterson, Steve Ludzik ja Bruce Boudreau

Yhdistetty Päävalmentaja ja Toimitusjohtaja: Bob Pulford

 

[Thusberg]

Minnesota North Stars kuului Clarence Campbellin Konferenssiin ja Norrisin Divisioonaan NHL:ssä sarjakaudella 1985-1986. Se oli Chicago Black Hawksin tapaan äärimmäisen kovatasoinen joukkue omassa Divisioonassaan ja tietenkin melko hyvä seuranakin vaikkakin ehkä hieman keskikastiin kuuluvan oloinen. Se oli joukkueena voimakasta etenevää hyökkäystä suosinut joukkue.

Se kuului myös Black Hawksien lisäksi yhdessä St. Louis Bluesin kanssa oikeastaan keskikastin joukkueiden piiriin NHL:ssä jotka tavoittelivat paikkaa NHL:n kärkiseurojen auringossa. Sinne sillä oli potentiaali päästä ja jopa parempikin potentiaali parhaimmillaan toisin kuin Black Hawksilla tai Bluesilla. Yllättäen melko huonoa alkukautta kohti North Stars pelasi hienon joulukuun ja oikeastaan melko hienon loppukaudenkin runkosarjassa.

Minnesota North Stars tuntui paremmalta seuralta kun sitä vertasi aina kaikkiin kilpailijoihinsa tai joihinkin edes jotenkin samantyylisiin joukkueisiin kuten Buffalo Sabresiin, New York Rangersiin, New York Islandersiin, St. Louis Bluesiin tai juurikin Chicago Black Hawksiin nähden. Toronto Maple Leafs oli asteen verran huonompi nopeuspelissä, mutta se pystyi korvaamaan puutteensa syötönpalautuksissa ja keskialuepelissä ennen pitkää Playoff-kaudella ja monet muut seurat vuorostaan tuntuivat olevan North Starsia huonompia tai vain saman tasoisia arvoltaan ja kärkiseurat tietenkin olivat tavoittamattomissa muilta kuten myös North Starsilta.

Minnesota North Stars oli vaikeampi vastus oletettavasti myös kärkiseuroille ennakoissa kilpailijoihinsa verrattuna siinä, että se suosi selvästi niitä enemmän aggressiivista puolustusta ja nopeampaa liikepeliä joka ei kuitenkaan aivan tehokkuudeltaan vetänyt vertoja vaikkapa Chicago Black Hawksin vastaavalle liikepelille. Vain niukasti North Stars oli toiseksi sijoittunut omassa Divisioonassaan Black Hawksin napatessa Divisioonan voiton runkosarjassa.

Minnesota oli ennakoissa usein hyvinkin tehokas blokkauspelaamisen joukkue ja melko ennalta arvaamaton joukkue jäällä NHL:ssä 1980-luvun jälkipuoliskolla vaikka jotenkin tietynlainen huonouden tunne oli alkanut olla joukkueesta ilmassa etenkin kulisseissa. Hyökkäyssuunnitelmat se pystyi saamaan NHL:ssä hyvin usein sekaisin moneltakin eri joukkueelta vuosien varrelta puhuttaessa ja toisinaan juuri yllättävyys oli Minnesotan paras ase NHL:ssä silloin kun mahdollisesti taidot eivät olisi riittäneet.

Parhaimmillaan se oli hyvinkin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea viihdyttävä vastustaja NHL-peleissä, mutta huonoimmillaan Minnesota North Stars oli itsensä varjo. Ja kun ei ollut niin se sortui Chicago Black Hawksin kanssa liialliseen vastustajien aliarviointiin eikä kyennyt käyttämään omaa kentällistä ulottuvuuttaan paremmin.

Kuitenkin se ei ilmaiseksi suostunut antamaan paikkaansa St. Louis Bluesille Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä. Lopulta North Starsin tie kuitenkin päättyi Stanley Cupin saamisen osalta sen alkumetreille. Otteluvoitot menivät Bluesille 2-3.

Tappio oli katkera, mutta toisaalta Minnesota North Stars pystyi kunnioittamaan vastustajiaan viimeistään oman ottelusarjansa kehittyessä ja hyväksymään rajansa toisin kuin vaikkapa Chicago Black Hawks tai New York Islanders suhteessa paremmin ja se myös oppi uuttakin.

Kun Minnesota North Starsia joukkueena miettii niin 1980-luvun puolenvälin tai sen loppupuolen Minnesota North Stars oli melko aggressiivisen oloinen joukkue, se pystyi pelaamaan tiukkaa peliä niin hyökkäyksessä kuin välillä sitäkin tehokkaammassa ja tärkeämmässä puolustuksessakin, se hyödynsi surutta etujaan niitä vastustajia kohtaan jotka eivät kyenneet pysymään sen blokkauspelaamisessa mukana ja sen maalivahtipelaaminen pystyi ajoittain kestämään sarjan kovimpiakin seuroja vastaan vastustajien hyökkäyspelin ja kovinkin mahdollinen kärkihyökkäys vastustajalta ainakin toisinaan pysähtyi tietenkin jo tehokkaaksi todettuun puolustukseen. Tai senkin pettäessä viimeistään maalivahteihin.

North Starsilla oli siis aina vähintään keskitason luistelunopeuden joukkue, keskivahvuinen fyysisen pelin suhde joko aavistuksen voimakkaampana tai heikompana Black Hawksiin, Bluesiin tai Toronto Maple Leafsiin nähden, sen puolustus oli hyvä tasollaan, mutta melko matalatasoinen suhteessa NHL:n parhaimpiin seuroihin nähden ollen kuitenkin hieman parempi kuin kilpailijoillaan, jäähyt pysyivät melko vähäisinä kaikkiaan vaikka poikkeuksia nähtiin, selvemmät kärkihyökkäyskuviot olivat runkosarjassa paremmat Black Hawksiin nähden, mutta sitä ja Maple Leafsia huonommat Playoff-kauden peleissä niiden myös harvinaistuessa tai loistaessa joskus jopa käytännön poissaolevinakin, hyökkäyssyötön palautukset olivat avopaikkojen pelaamisen ohella yhä joskus todella huonoja NHL:n kärkiseuroihin nähden vaikkakin toki välttäviä omalla alallaan ja ainakin paremmat kuin Black Hawksilla, palautusten huonoutta North Stars ei osannut Black Hawksien tapaan korvata oikein kunnolla ja sekin vaikutti tulokseen mitä seura sai aikaan jäällä.

Etenevän hyökkäyssuunnan pelaamista North Stars osasi pelata ja hyvin usein oikeaoppisestikin siinä missä kilpailevat keskikastin seurat eivät osanneet ja jos osasivat niin vain joskus. Muun muassa Toronto Maple Leafsin pakottava jäykkyys etenevän hyökkäyssuunnan pelaamisessa loisi Minnesota North Starsilla poissaolollaan ja liikkuvuus oli aina sulavaa. Passiivitason puolustusta North Stars harjoitti usein, mutta ei niin usein kuin Black Hawks joten siinä suhteessa North Stars oli lähempänä Bluesia ja Maple Leafsia siinä, että pääpainotus oli aggressiivisemmassa puolustuksessa.

Toisaalta aggressiivisen puolustuksen onnistumistaso ei North Starsilta ollut aina aivan paras mahdollinen ja vain joskus todella merkittävä onnistumistasoltaan. Toki yleisempää ja onnistuneempaa kuin Black Hawksilla tai välttämättä millään muulla NHL:n keskikastin seuralla.

Minnesota North Stars kaiken jälkeen menetti vieläkin NHL:n 1980-luvun keskikastin tyypillisen näyttävän seuran tapaan myös paljon hyviä maalipaikkoja tai kiekkoja silloin kun niitä ei olisi pitänyt menettää joten vaikka North Stars olisi pidemmällekin onnistunut pääsemään, sanotaanko vaikkapa Konferenssin Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihin asti niin se olisi ollut käytännössä ehdoton raja sille koska North Stars ei vain ollut aivan sitä kovinta kärkeä NHL:ssä.

Toisaalta taas tragikoomista oli silti suhteessa sitä huonommaksi arvioidun New York Rangersin eteneminen aina Konferenssin Finaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihin asti sarjakaudella 1985-1986.

Laitan tähän vielä Minnesota North Starsin joukkueen sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Roland Melanson, Kari Takko, Jon Casey ja Don Beaupre

Puolustajat: Curt Giles, Bob Rouse, Kapteeni Craig Hartsburg, Dave Richter, Gordie Roberts, Bill Stewart, Ed Hospodar, David Jensen, Emanuel Viveiros, Dave Langevin, Dan Mandich, Craig Levie ja Chris Pryor

Laitahyökkääjät: Larry DePalma, Brian Lawton, Tom McCarthy, Scott Bjugstad, Bo Berglund, Dino Ciccarelli, Dirk Graham, Brian Bellows, Will Plett, Tony McKegney, Mats Hallin, Tim Coulis, Jim Archibald, Ron Wilson, Paul Houck ja Steve Payne

Keskushyökkääjät: Neal Broten, Dennis Maruk, Keith Acton, Kent Nilsson, Marc Habscheid, Gord Sherven ja Randy Smith

Päävalmentaja: Lorne Henning

Toimitusjohtaja: Lou Nanne

 

[Thusberg]

Los Angeles Kings lähti sarjakauteen 1985-1986 toiveikkain tuntein ja toivoi pääsevänsä NHL:n Playoff-kaudelle. Kingsin toiveikkuus oli hyvä ja seurana se ainakin alkoi pikkuhiljaa 1980-luvun puolivälissä ja loppupuoliskolla osoittaa kehitystä.

Seura sinänsä oli melko hyvätasoinen tai sellaiseksi se tulisi ennen pitkää kehittymään, sillä oli voimakkuutta takanaan melkoinen määrä, se pystyi vaihtamaan hyökkäyssuuntaansa nousevasta laskevaan ja takaisin päin ja muutenkin mukauttamaan melko hyvin oman tasonsa NHL:ssä, se oli toisinaan hyvin ennalta arvaamaton joukkue, se pystyi osoittamaan melkoista laskelmointia ja tehokkuutta omissa hyökkäyssyötön palautuksissaan ja takaisin päin pelatessakin ja kaikkiaan se oli mielenkiintoa herättävä joukkue NHL:ssä huolimatta maineestaan mitä se kantoi.

Nimittäin tietyllä tapaa Los Angeles Kings kantoi häviäjän mainetta NHL:ssä aikanaan sinänsä hyvinkin kauan. Ainoa asia mitä vähänkin kovemmat seurat tuntuivat pelkäävän sitä vastaan olivat vain sen voimakkaat pakkipelaajat ja ennen kaikkea Los Angeles Kingsin omia Jään Portsareita joista ehkä kuuluisin jäähyllä istuja ja vastustajien moukaroija tuntui olevan itse Dave The Tiger eli Dave Williams.

Toisin sanoen vastustajat pelkäsivät vain omien pelaajiensa loukkaantumista ja muutoin menivät vähänkin kovemman luokan pelissä menojaan Clarence Campbellin Konferenssissa ja Smythen Divisioonassa. Los Angeles Kingsilla oli melkoinen taival edessään ja se ei runkosarjakaudellakaan koskaan voittanut paria peliä pidempiä putkia vaikka välillä jatkoajalle pakottaessaan se pystyi väsyttämällä pelaamaan isompiensa kanssa tasapelin ja aika yllättävän usein ne voittamaankin mikäli ottelut menivät juuri jatkoajalle. Häviämistä kuitenkin riitti ja melko selvää oli, että kausi jää lyhyeksi.

Kuitenkin kun kaiken otti huomioon niin Los Angeles Kingsilla oli myös omat hyvätkin puolensa.

Kings oli hyvää keskitasoa niin luistelunopeudessa, ennen kaikkea tarvittavassa hyökkäyspelissä ja puolustuksessa, se pystyi joskus tekemään hyviäkin kärkihyökkäyksiä ja melko vauhdikkaitakin hyökkäyssyötön palautuksia pelaajalta toiselle ja kauden aikana myös ongelmalliset keskialueen pelailut parantuivat vaikka vain joskus niiden todellinen hyötyarvo oli sille hyödyllinen maalien muodossa, se pystyi vaihtamaan ja käyttämään ennen pitkää edukseen etenevän hyökkäyksen peliä ja passivoittamaan taktisesti pelinsä oikein ja joskus sen ajoittain liiankin yliaggressiivinen puolustuspelaaminen todellakin hyödytti joukkuetta kun se pystyi luomaan edes jotakin pelotevaikutusta vastustajiinsa ja se tasonsa huonouteen nähden menetti yllättävänkin harvoin kiekkoja nimenomaan tasoistensa seurassa tai joskus jopa verrattuna sitä monta kertaa parempiin keskikastin seuroihin. Oman tasoistensa joukkueiden joukossa Los Angeles Kings olisi ollut hyväkin tai niitä parempi 1980-luvulla.

Niin tai näin...

Silti Los Angeles Kings oli kaiken jälkeen ainoastaan kehuttu joukkue voimakkuudestaan ja muutoin yksi huonoimpia NHL-joukkueita sarjakaudella 1985-1986 vaikka sillä oli potentiaalinen kyky olla parempi kuin monet muut seurat tai ainakin se olisi voinut olla vähemmän huonompi kuin oli. Taktisella puolellakin alettiin kokeilla koko ajan uutta ja vähitellen uutteruudesta valmennuspuolella alkoi olla jotakin hyötyä.

Mikäli tappioita ei olisi tullut aivan niin paljon kuin tuli niin ehkä Winnipeg Jets tai Vancouver Canucks olisivat jääneet taakse runkosarjassa. Tai sitten ehkä eivät koska vaikka nekään eivät mitään kovin hyviä olleet niin silti ne pystyivät hyödyntämään armotta Kingsin omia puutteita.

Siten Kingsin kohtalona oli olla toiseksi huonoin seura NHL:ssä sarjakaudella 1985-1986 eikä se olisi ollut kuin korkeintaan huonoimpien seurojen oma keskinäinen kuningas kun vertailussa olivat huonoimmat seurat eli todella huono Detroit Red Wings, Los Angeles Kings, Winnipeg Jets tai Vancouver Canucks.

Aivan parhaimmillaan Playoff-paikan irrotessakin Los Angeles Kingsia olisi viety todennäköisesti kuin märkää rättiä sen potentiaalisesta näyttökyvystä huolimattakin. Silti jo sarjakaudella 1985-1986 muuan erittäinkin tunnettu jääkiekkoilija oli jo salaa ilahtunut Kingsin sinnikkyydestä ja ainakin seuran tarjoamasta haasteesta koska mikäli Kings olisi vain saanut tähtipelaajia itselleen niin asiantuntijoiden mukaan tuolloinkin jo Kingsillä oli kaikki mahdollisuudet parempaan.

Tulevaisuus siis tarjosi Kingsille parempaa kuin mitä sarjakauden 1985-1986 päättyessä näytti.

Tässä kuitenkin Los Angeles Kingsin miehistö NHL-kaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Bob Janecyk, Darren Elliot, Roland Melanson ja Glenn Healy

Puolustajat: Jay Wells, Mark Hardy, Grant Ledyard, Craig Redmond, Garry Galley, Brian Engblom, Dean Kennedy, Rick Lapointe, Ken Hammond, Larry Playfair ja Allan Tuer

Laitahyökkääjät: Kapteeni Dave Taylor, Dave Williams, Phil Sykes, Bryan Erickson, Jim Fox, Joe Paterson, Morris Lukowich, John Paul Kelly, Brian MacLellan, Paul Guay, Anders Håkansson, Sean McKenna, Dan Brennan, Craig Duncanson ja Lyle Phair

Keskushyökkääjät: Bernie Nicholls, Marcel Dionne, Doug Smith, Brian Wilks, Len Hachborn, Bob Mongrain, Glen Currie ja Dave Gans

Päävalmentaja: Pat Quinn

Toimitusjohtaja: Rogatien Vachon

 

[Henkka]

Aivan uskomatonta settiä. Kiitos näistä.

 

[Thusberg]

Ilo on minun puolellani.

 

[Thusberg]

Boston Bruins oli omalla tavallaan mielenkiintoinen joukkue. Se yhdisti sarjakaudella 1985-1986 NHL:ssä itsensä tarkkuuden ja nopeuden joukkueeksi. Sillä oli käytettävissään hyviä laitureita ja myös erinomainen puolustus. Kapteeni Terry O' Reillyn lopetettua uransa Boston Bruins myös päätyi nimittämään peräti kaksi Kapteenia joukkueeseen. Yhteiset Kapteenit joukkueessa olivat Raymond Ray Bourque ja Rick Middleton.

Bruins oli myös NHL:ssä eräänlainen nouseva joukkue potentiaalissaan joskin hieman keskikastin tai keskikastin yläpuolella usein nähty joukkue joka saattoi toisinaan myös flopata pahastikin. Tosin floppausta varten tarvittiin kyllä yleensä aivan NHL:n paras tai parhaimmat seurat sitä vastaan koska muutoin 1980-luvun Bruins pystyi pelaamaan aina yleensä todella hyvää NHL-tason jääkiekkoa ja huonoimmat seurat se raivasi yleensä tieltään kuin höyryjyrä vaikka toki väistämättä pitkä runkosarjakausi toi myös tappioitakin.

Walesin Prinssin Konferenssissa ja Adamsin Divisioonassa Bruins pelasi äärimmäisen tasaisen sarjakauden kaikkiaan jopa sarjan parhaimpana pidettyä tai ainakin melkein sarjan parhaimpana pidettyä Montreal Canadiensia vastaan. Quebec Nordiquesin hyvä runkosarjakausi tuli jokseenkin yllätyksenä, mutta Buffalo Sabresin sisukkuus oli ajoittain Bruinsille enemmän kuin yllätys.

Joka tapauksessa Bruins sortui lopulta Playoff-kauden alkumetreille pitkälti puutteellisen nopeuspelaamisen, ajoittaisen keskialuepelin kaltevan pintapelaamisen johdossa siinä missä Canadiens harrasti sitä rutinoituneesti syväpelaamista kohti vastustajan maalipaikkoja yhtä syvällä keskialueella ja välillä jokseenkin melko kovan jäähyherkkyyden vuoksi.

Lisäksi Bruinsilla oli Minnesota North Starsin ja Chicago Black Hawksin tapaan puutteita syötönpalautuspelissään joskin tällä kertaa enemmänkin toisinaan puolustussyötön palautuksissa kuin hyökkäyssyötön palautuksissa. Toisaalta taas Bruinsin ei loppupelissä tarvinnut hävetä suoritustaan ja putoamistaan jo Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä otteluvoittojen mennessä Canadiensille luvuin 0-3.

Varhainen putoaminen jätti tosin paljon jossiteltavaa ja mietittävää siitä, että olisiko Bruinsilla ollut todella mahdollisuuksia korkeammalle vai ei?

Stanley Cupia lähdettiin jahtaamaan siis ensi pelikaudella entistäkin päättäväisemmin.

Joka tapauksessa tässä kuitenkin Boston Bruins sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Pat Riggin, Doug Keans, Pete Peeters, Bill Ranford ja Cleon Daskalakis

Puolustajat: Kapteeni Raymond Ray Bourque, Gord Kluzak, Mike O' Connell, Michael Thelven, John Blum, Reed Larson, Brian Curran, Mike Milbury, Alain Cote, Mats Thelin, Frank Simonetti ja Wade Campbell

Laitahyökkääjät: Keith Crowder, Charlie Simmer, Kapteeni Rick Middleton, Randy Burridge, Geoff Courtnall, Dave Pasin, Kraig Nienhuis, Nevin Markwart, Dave Reid, Louis Sleigher, Morris Lukowich, Jay Miller, Lyndon Byers, Greg Johnston, John Carter ja Dwight Foster

Keskushyökkääjät: Ken Linseman, Barry Pederson, Steve Kasper, Bill Derlago ja Dave Donnelly

Päävalmentaja: Butch Goring

Toimitusjohtaja: Harry Sinden

 

[Thusberg]

St. Louis Blues lähti NHL-sarjakauteen 1985-1986 hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Siltä ei tavallaan odotettu mitään ja sitten siltä odotettiin toisinaan hyvinkin paljon.

Blues oli mielenkiintoinen sekoitus monia NHL:n keskikastin seuroja tai keskikastin seuraan janonneiden pienempien seurojen olemusta. Sillä periaatteessa oli erittäin hyvä puolustus ja se pystyi realisoimaan maalintekopaikkansa ajoittain selvästi paremmin kuin esimerkiksi paljon samaa pelityyliä omanneet ja aiemmin jo kertomani seurat Buffalo Sabres, New York Rangers, New York Islanders, Chicago Black Hawks tai Minnesota North Stars.

Kuitenkin Bluesia pidettiin silti jonkinlaisena altavastaajana omalla tasollaan jopa jo runkosarjassakin Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa.

Blues pelasi mukavasti eri tyyliään vaihtaen ja pystyi siirtämään elegantin luistelutyylinsä keskialueella myös pakkitason runnomispeliksi tarvittaessa sortumatta kuitenkaan liialliseen puskevuuteen mitä esimerkiksi Toronto Maple Leafs harrasti runkosarjakaudella ja loppupelissä se oli enemmän kuin haaste myös taitokiekkoa pelanneille Black Hawkseille tai North Starsille.

Joskin jälkimmäisen blokkauspelitapaa Bluesin oli todella vaikeaa murtaa edes Playoff-kauden jatkopeleissäkään. Detroit Red Wingsiä taas ei juuri voinut verrata lainkaan oikein edes Bluesiinkaan koska seura tuntui olevan kaaoksessa ja välillä kuin väärässä sarjassakin...

Huippuseurat sortuivat kuitenkin koko ajan myös joidenkin asiantuntijoiden ohella jatkuvaan Bluesin vähättelyyn sarjakaudella 1985-1986 ja samanlainen vähättely tuntui olevan ilmassa myöhemminkin.

Huippuseurojen näkökulmasta St. Louis Blues tuntui olevan korkeintaan keskikastin seura joka oli onnella päässyt mukaan Playoff-kaudelle jatkopeleihin ja muutamaa todella kovaa nimeä huomioimatta sitä ei arvioissa juurikaan noteerattu ja mahdollista Stanley Cupia tai edes Konferenssifinaaleihin tai Stanley Cupin Semifinaaleihinkin pääsyä pidettiin vitsinä tai lähes vitsinä. Varsinkin ensimainittua.

Playoff-kaudella kuitenkin Blues hämmästytti NHL-yleisöä positiivisuudellaan ja huippuseurat olivat epäuskoisia ja ennen pitkää jopa vähän paniikissakin kun Blues häthätää hivutti itsensä kohti Stanley Cupin Finaaleita pudottamalla toki suurin ponnistuksin ja muutaman kerran ehkä ripauksella onneakin sitä taidokkaampana pidetyn Minnesota North Starsin ensin Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä ja sitten otteitaan katastrofaalisen runkosarjakauden jälkeen koventaneen ja parantaneen Toronto Maple Leafsin Divisioonien Finaaleissa, Konferenssin Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä.

Sitten vastaan asettuikin Calgary Flames jota vastaan St. Louis Blues pystyi venymään äärimmilleen ja pakottamaan itseään paremman seuran aina viimeiseen otteluun asti Divisioonan Finaaleissa ja Stanley Cupin Semifinaaleissa.

New York Rangersin tapaan St. Louis Blues kuului toki yllättäjien joukkoon sarjakaudella 1985-1986, mutta mielestäni Blues pelasi kuitenkin suhteessa paljon lupaavammin koko sarjakauden ajan menettämättä otettaan ja olemalla sinänsä parempi kuin Rangers läpi kauden. Mitä nyt maaliskuussa oli tappioputki johon kuitenkin oli Red Wingsin huonouden vuoksi varaakin.

Tosin mikäli Blues olisi päässyt aivan Finaaliin asti ja puhumattakaan Stanley Cupin voitosta niin se olisi joka tapauksessa ollut sensaatio. Pelkkä Stanley Cupin Finaaleissa pelaaminenkin. Lähelle se jäi, mutta kuitenkin liian kauas kun Calgary voitti sen seitsemännessä ottelussa ja otteluvoitot jäivät Bluesin tappioksi lukuihin 3-4.

Joka tapauksessa Blues toi itselleen näyttävyyttä ja tunnettavuutta lisää ainakin entiseen verrattuna ja sarjakaudesta 1986-1987 tunnuttiin odottavan enemmän kuin aiemmin upeita pelejä ja yhtä upeita tuloksia.

Tässä kuitenkin St. Louis Bluesin joukkue sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Rick Wamsley, Greg Millen ja Darrell May

Puolustajat: Rob Ramage, Lee Norwood, Ric Nattress, Bruce Bell, Jim Pavese, Charlie Bourgeois, Kent Carlson, Terry Johnson, Rik Wilson Shawn Evans ja Mike Posavad

Laitahyökkääjät: Mark Hunter, Joe Mullen, Dave Barr, Kapteeni Brian Sutter, Kevin LaVallee, Mark Reeds, Greg Paslawski, Eddy Beers, Gino Cavallini, Denis Cyr, Normand Baron, Doug Evans ja Herb Raglan

Keskushyökkääjät: Bernie Federko, Ron Flockhart, Doug Gilmour, Rick Meagher ja Doug Wickenheiser

Päävalmentaja: Jacques Demers

Toimitusjohtaja: Ron Caron

 

[Thusberg]

Philadelphia Flyers oli NHL:n sarjakauteen 1985-1986 yksi voimakkaimpia ennakkosuosikkeja menetykseen. Sen fanit janosivat Stanley Cupia tai ainakin sen lähelle pääsyä, mutta jossain aina oli tullut mutkia matkaan. Pelle Lindberghin poismeno auto-onnettomuuden johdosta vaikutti kovasti sarjakauteen vaikka myös loukkaantumiset ja myös muut terveysvaivat olivat ongelmaksi seuralle ja sen pelaajille.

Flyers kuitenkin joukkueena nimensä mukaisesti toisinaan tuntui kiitävän jäällä ja marssivan voitosta voittoon sarjakaudella 1985-1986. Vaikka maalivahtipelaaminen oli joukkueessa todella hyvää sinänsä niin puolustuksessa tuntui toisinaan olevan vaikeuksia ja hyökkäyksellä oli muutamia kärkipelaajia huomioimatta vaikeuksia hyödyntää ulottuvuutta ja välillä joukkueen keskialuepelaamisessakin tuntui olevan toivomisen varaa.

Hyökkäyskuvioiden monipuolisuutta olisi voinut yrittää myös laajentaa tai kokonaisuutta pelikentällä ottaa paremmin huomioon kuin antaa liikaa vastustajille tasoitusta pelikentälle toisinaan.

Flyers kuitenkin menestyi pelottavankin tarkasti ja tehokkaasti NHL:n runkosarjakaudella. Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa se Washington Capitalsin antamaa selkeää haastetta lukuun ottamatta tuntui ajoittain vievän muita seuroja kuin märkää rättiä jäällä vaikkakin New Jersey Devilsiä huomioimatta oikeastaan muut seurat antoivat ainakin kauden aikana runkosarjassa haastetta jos ei sitten muutoin.

Uskomatonta olikin lopulta Playoff-kaudelle lähdettäessä joukkueen peliesitysten kääntyminen vastavirtaan ja häviäminen käytännössä hädin tuskin Playoff-kaudelle mukaan päässeelle New York Rangersille Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä. Otteluvoitoin 2-3.

Philadelphia Flyers oli totisesti henkisesti uupunut kovista koettelemuksista runkosarjakaudella etenkin jään ulkopuolella, mutta Stanley Cupia haluavaksi ja tavoittelevaksi seuraksi Flyers yhtä totisesti floppasi melko pahasti oman Stanley Cup-jahtinsa. Toisaalta taas New York Rangers ei suhteessa tehnyt virheitä, hyödynsi omat harvat hyvät puolensa ja pelasi joukkueena tasaisesti siinä missä Flyers tuntui pelaavan jokseenkin epätasaisesti ja samalla myös muutamia kärkipelaajia huomioimatta ei ollut erityisen hyvässä vedossa.

Mikäli Flyers olisikin pelannut odotusten mukaan ja päässyt jatkoon niin sillä pelillä olisi tiputtu joko Divisioonien Finaaleissa, Konferenssin Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä tai sitten aivan viimeistään Konferenssien Finaaleissa ja Stanley Cupin Semifinaaleissa. Välillä Flyersin muut pelaajat tuntuivat olevan ihan liikaa riippuvaisia tähtipelaajiensa ratkaisuista tai sitten maalivahtinsa torjunnoista koska jonkinlaista haluttomuutta tuntui olevan ilmassa.

Kun pettymysten sarjakausi 1985-1986 loppupelissä erinomaisen näyttävästä runkosarjasta huolimatta oli ohi niin Flyersin tavoite oli vain palata entistä kovempana sarjakaudella 1986-1987 ja ehkä jopa marssia aina Stanley Cupin Finaaleihin asti. Se saattoi kuulostaa ja myös kuulostikin aluksi aika epäuskottavalta erinomaisesta runkosarjastakin huolimatta, mutta ennen pitkää sekin tilanne tulisi olemaan tottakin.

Tässä kuitenkin Philadelphia Flyers vuosimallia 1985-1986:

Maalivahdit: Pelle Lindbergh, Bob Froese, Darren Jensen ja Glenn Resch

Puolustajat: Mark Howe, Brad McCrimmon, Doug Crossman, Brad Marsh, Ed Hospodar, Thomas Eriksson, Dave Richter, Daryl Stanley, Mike Stothers, Kevin McCarthy ja Steve Smith

Laitahyökkääjät: Brian Propp, Tim Kerr, Ilkka Sinisalo, Murray Craven, Rich Sutter, Rick Tocchet, Lindsay Carson, Dave Brown, Derrick Smith, Bo Berglund, Joe Paterson, Scott Mellanby ja Carl Mokosak

Keskushyökkääjät: Kapteeni Dave Poulin, Pelle Eklund, Ron Sutter, Peter Zezel, Don Nachbaur ja Ross Fitzpatrick

Päävalmentaja: Mike Keenan

Toimitusjohtaja: Bob Clarke

 

[Thusberg]

Pittsburgh Penguins oli NHL:n sarjakaudella 1985-1986 melko lailla alakynnessä. Huolimatta monista lupaavista tulevaisuuden tähdistään kuten Mario Lemieuxista joukkue tuntui silti olevan altavastaaja ja se hävisikin melko säännöllisesti Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa Philadelphia Flyersin ja Washington Capitalsin kaltaisille isoille seuroille ja New Yorkin seuroille eli Islandersille ja Rangersille.

Ainoa seura jonka se säännöllisesti voitti oli New Jersey Devils tai NHL:n muut huonot seurat. Penguinsin tie oli vaikea, mutta hyvän tammikuun ja helmikuun voittoputken kääntyminen maaliskuulla tappioputkeksi oli aivan viimeisten runkosarjakauden pelien tapaan syy Penguinsin näkymättömyyteen Playoff-kaudelle tultaessa. New York Rangersin ajoittainen mokailu ja floppaaminen olivat avata Penguinsille tien jopa Playoff-kaudelle, mutta lopulta omatkin vaikeudet jättivät Penguinsin tylysti ulos jatkopeleistä.

Huolimatta näyttävistä peliotteistaan ajoittain ja toki tienatusta tulevaisuuden silmällä pidettävien joukkueiden arvonimestä Penguins oli silti hieman keskikastin alapuolella NHL:ssä aikanaan ollut joukkue jolla kuitenkin oli kovaa taitopohjaa ja puolustus oli alkanut kehittyä läpi 1980-luvun kovatasoisemmaksi kuin ennen ja ennen pitkää muutkin kuin vain Lemieux tuntuivat olevan niitä kovia maalintekijöitä.

Penguins oli ylivoimaisesti ehkä fyysisen puolen ja tappelupuolen kontrastia huomioimatta ehkäpä 1980-luvun nousevin ja kehittyvin joukkue NHL:ssä vaikka toki miksikään äärimmäiseksi superjoukkueeksi sitä ei vielä tuolloin voinut lukea järkevästi katsoen ja ajoittain keskittyminen olisi kannattanutkin pitää joukkueen osalta hitaassa nousussa kohti varmaa Stanley Cupin jatkopaikkaa ja sitä kautta ennen pitkää avautuvaa Stanley Cupin Finaalipaikkaa ja jopa itse Stanley Cupin voittoa kuin menettää se kuuluisa peliote välillä hyvästä näyttävyydestä huolimatta toistuviin tappioihin mille tahansa todellista keskikastin seuraa kovemmalle seuralle.

Kuitenkin näyttävät hyökkäystasot ja Lemieuxin pelatessa jäällä takasivat Penguinsin osalta nautittavan arvoista peliä normaalisti ja myöhemmin muutkin pelaajat kuin vain hyökkääjät nousivat esille Penguinsissa kauden mittaan.

Rohkea seura se oli myös kaukaloiden ulkopuolella erityisesti seuravarauksissa. Etelä-Korean taustan omannut Jim Paek varattiin NHL:n osalta juuri Pittsburghiin ja se nostatti melkoisen sensaation ottaa Etelä-Koreasta pelaaja edes varauksenakaan NHL:n pariin.

Joka tapauksessa tässä kuitenkin Pittsburgh Penguins sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Roberto Romano, Gilles Meloche ja Denis Herron

Puolustajat: Doug Bodger, Rod Buskas, Todd Charlesworth, Christopher Dahlquist, Randy Hillier, James Johnson, Maurice Mantha, Joe McDonnell, Mike Rowe, Norm Schmidt ja Ville Siren

Laitahyökkääjät: Mike Blaisdell, Phil Bourque, Randy Cunneyworth, Bob Errey, William Frawley, Willy Lindström, Troy Loney, Dwight Mathiasen, Theodore Nolan ja Craig Simpson

Keskushyökkääjät: Kapteeni Michael Mike Bullard, John Chabot, Ron Duguay, David Hannan, Mario Lemieux, James McGeough, Thomas O' Regan, Thomas Roulston ja Terry Ruskowski

Päävalmentaja: Bob Berry

Toimitusjohtaja: Eddie Johnston

 

[Thusberg]

Detroit Red Wingsin kausi 1985-1986 NHL:ssä oli kauhea kuten monet muutkin NHL-kaudet olivat olleet ennen sitä. Joukkueen huonouden takia sitä usein sanottiinkin Detroit Dead Wingsiksi. Jotkut pelaajat tuntuivat olevan täysin kokemattomia tai vaikka kokemusta olisikin ollut niin taidottomia NHL:ään ja veteraanipelaajat olivat liian pitkillä peliminuuteilla usein loppuun kulutettuja kauden aikana.

Kuitenkin kaiken karmeuden keskellä oli jotakin hyvää vaikka sitä tietenkin oli vaikeaa nähdä ja samalla vielä sitäkin vaikeampaa oli nähdä, että jatkuva jo runkosarjaan jäämisen aikakausi oli loppumaisillaan. Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa Red Wingsin osaksi koitui kuitenkin nopeasti tappioiden tie ilta toisensa perään vaikka toki todella pitkä runkosarja aina mahdollisti sen, että voittojakin tuli. Silti Red Wings oli oikeastaan huonoin joukkue NHL:ssä jopa huonoimpienkin seurojen kanssa miteltäessä siitä paikasta.

Kuitenkin joukkue pystyi pelaamaan melko paljon tasapelejä ja yhtä todetusti sillä oli kuitenkin jotakin hyvääkin.

Joukkue oli sinänsä luistelutehokkuudeltaan yllättävänkin nopea vaikkei pysynytkään kovinkaan pitkään vähänkään sitä paremman seuran tahdissa, kaikkiaan sillä oli joitakin erittäin taitavia tulevaisuuden nimiä kokoonpanoissaan sarjakaudella ja kaiken kaikkiaan joukkue muodosti nopeiden luistelunopeuden omanneiden pelaajien varaan paljon. Sillä oli keskinkertaisesti hyökkäysvoimaa ja välttävästä keskitasoiseen vaihdellut puolustuspelaaminen yhdessä pakkitason kanssa ja ainakin melko hyvä yritys oli aina maalivahdeilla vaikkakin maaleja selän taakse meni paljonkin.

Loppupelissä kuitenkin jopa Toronto Maple Leafsinkin ollessa huonoimmillaankin he olivat tai tuntuivat olevan Red Wingsiä valovuosia edellä yleisessä pelattavuudessa joitakin Red Wingsin taidokkaita nuoria pelaajia huomioimatta ja Maple Leafsin parannettua vähänkin ongelmallista maalivahtipelaamistaan yhdessä puolustuksen vaikeuksien kanssa koitti Red Wingsille lopullinen jumbopaikka Norrisin Divisioonassa.

Sarjakauteen 1986-1987 lähdettäessä siis ei ollut mitään todella positiivista sanottavaa joukkueesta lähtökohtaisesti, mutta pieniä näyttöjä sieltä täältä taitavuudesta kuitenkin oli havaittavissa. Harry Neale aloitti kauden päävalmentajana, mutta sai potkut kesken kauden ja hänet päävalmentajana korvannut entinen seurapelaaja Brad Park vuorostaan menetti pestinsä ennen pitkää tappioiden lisäksi myös Torontossa organisoimansa kännitappelun takia johon osallistui myös sen hetken pelaajia ja muita entisiä pelaajia.

Tässä kuitenkin Detroit Red Wingsin kokoonpano sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Greg Stefan, Mark LaForest, Eddie Mio, Corrado Micalef ja Chris Pusey

Puolustajat: Reed Larson, Greg Smith, Randy Ladouceur, John Barrett, Jim Leavins, Mike McEwen, Mike O' Connell, Harold Snepsts, Darren Veitch, Steve Richmond, Tim Friday, Rick Zombo, Doug Houda ja Barry Melrose

Laitahyökkääjät: John Ogrodnick, Petr Klima, Gerard Gallant, Chris Cichocki, Bob Probert, Dwight Foster, Kapteeni Danny Gare, Joe Kocur, Lane Lambert, Ted Speers, Eddie Johnstone, Ray Staszak, Basil McRae ja Shawn Burr

Keskushyökkääjät: Kelly Kisio, Ron Duguay, Warren Young, Claude Loiselle, Adam Oates, Billy Carroll, Doug Shedden, Glenn Merkosky, Bruce Eakin ja Steve Yzerman

Päävalmentajat: Harry Neale ja Brad Park

Toimitusjohtaja: Jim Devellano

 

[Thusberg]

Toronto Maple Leafs oli NHL:ssä sarjakaudella 1985-1986 yksi kehittyvimmän tason joukkueita jolla kuitenkin oli vaikeutensa varsinkin runkosarjakaudella. Välillä joukkue tuntui olevan aivan yhtä huono Clarence Campbellin Konferenssissa ja Norrisin Divisioonassa kuin Detroit Red Wings. Sillä oli etenkin runkosarjakaudella myös melkoisen huono maalivahtipelaaminen ja puolustuksenkin omat pelitavalliset ongelmat olivat melko suuria.

Hyökkäys taas vuorostaan oli melkoisen puskevaa ja illasta toiseen vaikeuksia tuntui riittävän. Alkuvuosi ja tammikuu olivat runkosarjassa todella heikkoja Maple Leafsilta aikana jolloin tosiaan maalivahdit tuntuivat olevan kuin täit tervassa, puolustus oli täysin hukassa ja hyökkääjät olivat jatkuvasti jäähyllä joko koukkausten tai estelyjen takia.

Toki kaikkein heikoimpia NHL-seuroja vastaan Maple Leafs yleensä onnistui, mutta silti joukkueesta tuntui puuttuvan jotakin tärkeää ja onnistumisen ilokin tuntui aika väkinäiseltä ennen pitkää. Stressinsieto tuntui olevan puutteellista ja jäähylle meneminen yhdessä muiden oheisrangaistusten tai haittojen kanssa olivat herkässä. Kuitenkin Maple Leafsin peluutuksessa oli joitakin älykkäitä siirtoja jo runkosarjakaudella, mutta varsinkin Playoff-kaudella oppi alkoi mennä perille eri peluutusten ja kaikkien pelaajaosa-alueiden osalta.

Maple Leafs alkoikin parantaa tasoaan vaikka sen aggressiivinen suuntaus hyökkäyksessä ja osin puolustuksessa maksoi sille paljon aikaa suhteessa muihin kilpaileviin kärkiseuroihin nähden ja toisinaan Maple Leafs tuntui 1980-luvun puolivälissä olevan NHL:ssä tavallaan joko yksi parhaista keskikastin seuroista tai sitten huonoin mahdollinen keskikastin seura jota alempana olivat vain kaikkein huonoimmat seurat.

Toisaalta taas yleensä Buffalo Sabres tai New Yorkin seurat Rangers tai Islanders olivat sitä huonompia ja parhaimmillaan Maple Leafs pystyi tosiaan olemaan jopa johtavakin keskikastin seura. Joskin vain mikäli jokainen osa-alue pelaajistosta osasi ottaa kokonaistilanteen jäällä huomioon ja maalivahdit venyivät hyvään otteluiltaan. Ja vain mikäli Chicago Black Hawks, Minnesota North Stars tai St. Louis Blues saman tyylisinä seuroina jotenkin floppasivat omat etunsa esimerkiksi liialliseen taitopelin esitykseen.

Maple Leafs myös ajoittain piti itseään parempana kuin olikaan ja sekin oli virhe Playoff-kaudella. Vaikka toki Maple Leafs oli parantanut otteita eikä tietenkään mikään surkutteluasennekaan hommaa olisi jäällä parantanut...

Joka tapauksessa se onnistui Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä pudottamaan Chicago Black Hawksin jatkosta otteluvoitoin 3-0, mutta aliarvioi ratkaisevasti St. Louis Bluesin iskukyvyn ja tippui lopulta nolon oloisesti jatkosta Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä otteluvoittojen mennessä Maple Leafsille tappiolliseen suuntaan niukasti 3-4.

Maple Leafsin voitiin kuitenkin sanoa olleen hyvä joukkue kaiken kaikkiaan, mutta Stanley Cupiin asti joukkueen olisi pitänyt saada itselleen kurinalaisuutta ja jäähyherkkyyttä suitsiin. Muutenkin aivan kärkiseuroja vastaan NHL:ssä Maple Leafsilla ei oikein tuntunut olevan jakoja 1980-luvun puolivälissä välillä muutenkaan ja siten Stanley Cupin osalta se ehkä olisi voinut edetä Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihin, mutta ei juurikaan sitä pidemmälle. Ja mikäli olisi edennytkin niin huonosti olisi todennäköisesti käynyt.

Tässä kuitenkin Toronto Maple Leafs sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Tim Bernhardt, Don Edwards, Allan Bester ja Ken Wregget

Puolustajat: Gary Nylund, Jim Benning, Brad Maxwell, Bob McGill, Börje Salming, Todd Gill, Bill Root, Chris Kotsopoulos, Blake Wesley, Al Iafrate ja Craig Muni

Laitahyökkääjät: Chris Terrion, Walt Poddubny, Marian Statsny, Gary Leeman, Gary McAdam, Miroslav Frycer, Wendel Clark, Kapteeni Rick Vaive, Jeff Brubaker, Jeff Jackson, Rod Schutt, Miroslav Ihnacak, Brad Smith ja Steve Thomas

Keskushyökkääjät: Rich Costello, Russ Courtnall, Dan Hodgson, Peter Ihnacak, Bill Derlago, Tom Fergus, Dan Daoust ja Wes Jarvis

Päävalmentaja: Dan Maloney

Toimitusjohtaja: Gerry McNamara

 

[Thusberg]

New Jersey Devils oli sarjakaudella 1985-1986 NHL:ssä valitettavasti yksi sen huonoimmista joukkueista. Se hävisi suhteellisen säännöllisesti runkosarjassa ja jäi myös Playoff-kaudelta melko tylysti ulos. Mikäli jotakin toivoa Playoff-kaudelle pääsystä olisikin suhteessa ollutkin niin kolme pitkää häviöputkea joulukuussa, tammikuussa ja maaliskuussa yhdessä muutaman helmikuun tappion kanssa pitivät sen varmasti ulkona Playoffseista.

Devils ei todellakaan tuntunut saavan mitään jäällä aikaan huonoimmillaan ja usein joukkue tuntui olevan eksyksissä jäällä ja kun se menestyi se tuntui olevan kuin osiensa summa menestyen yhdellä osa-alueella vain hävitäkseen toisella sitten selvemmin.

Se ei myöskään saanut kaikkea irti mahdollisesti lahjakkaistaan pelaajistaan sillä tavalla kuin sillä potentiaalia olisi ollut. Devils kuitenkin pystyi toisinaan pelaamaan kovaakin kiekkoa ja kiekonkäsittely yhdessä kiekonhallinnan kanssa oli kuitenkin avainsana niihin harvoihin voittoihinkin melko tarkkojen laukausten myötä. Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa sen paikkana tuntui olevan vain jatkuva häviäminen vähän väliä vaikka toki pieniä tähtihetkiä olikin mukana kaudella.

Aivan huonoimpia seuroja vastaan vertailtaessa sarjakaudella 1985-1986 sillä oli sentään vähän järkevämpi joukkue kuin vaikkapa Los Angeles Kingsilla joka keskittyi lähinnä runnomiseen jäällä ja Detroit Red Wingsillä joka tuntui häviävän todellakin illasta toiseen tai kiehuvan joukkueen sisäisissä ristiriidoissa liikaa.

Välillä Devils myös tuntui nostavan tasoaan ja pakottavan vastustajansa pelaamaan kovempaa kuin ne aina olisivat edes tahtoneet pelata. Ikävä kyllä todellisia tähtihetkiä oli liian vähän jotta Devils olisi todella voinut erottua huonoimpien joukosta ja suunnata kohti NHL:n keskikastia.

Toisaalta keskikastikin on melko vaativa paikka NHL:ssä ollut jo melko pitkään muutenkin ja vaikka Devils olisi ollut senkin eliittiä niin parhaiden seurojen lähettyvillä Devils tuntui 1980-luvulla melko lailla narritason joukkueelta vaikka toki se ei juuri koskaan itseään häpäissyt jäällä. Välillä muun muassa Winnipeg Jets, Vancouver Canucks tai Toronto Maple Leafs tuntuivat häpäisevän itseään reilusti enemmän jäällä kuin Devils.

Joka tapauksessa kausi päättyi lyhyeen Devilsiltä tuolloin.

Tässä kuitenkin joukkue sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Alain Chevrier, Glenn Resch, Craig Billington, Sam St. Laurent ja Kirk McLean

Puolustajat: Joe Cirella, Uli Hiemer, Dave Pichette, Bruce Driver, Craig Wolanin, Dave Lewis, Ken Daneyko, Randy Velischek, Phil Russell, Bob Lorimer, Don Dietrich, Murray Brumwell ja Alan Hepple

Laitahyökkääjät: Greg Adams, Kirk Muller, John MacLean, Pat Verbeek, Doug Sulliman, Rich Preston, Paul Gagne, Tim Higgins, Perry Anderson, Jan Ludvig, Pat Conacher ja Allan Stewart

Keskushyökkääjät: Kapteeni Mel Bridgman, Mark Johnson, Peter McNab, Aaron Broten ja Dan Dorion

Päävalmentaja: Doug Carpenter

Toimitusjohtaja: Max McNab

 

[Thusberg]

Washington Capitals oli yksi NHL:n taidokkaita seuroja sarjakaudella 1985-1986. Sillä oli myös yksi mahdollisen ennakkosuosikin viitta Playoff-kaudelle ja jopa Mustan Hevosen paikkaa joukkueelle tarjottiin kun Stanley Cupiin mahdollisesti yltävän yllätysjoukkueen nimeä arvuuteltiin. Jossain määrin Capitals pystyi täyttämään nämä odotukset ja jossain määrin taas ei kyennyt.

Sillä oli monipuolista ulottuvuutta pelaajiston osalta käytettävissään, mutta silti taktiset kuviot tuntuivat ajoittain kompastelevan. Lisäksi Philadelphia Flyersin tapaan se sortui ajoittaiseen aliarviointiin Playoff-kaudella ja sitä ennen runkosarjakaudella.

Walesin Prinssin Konferenssissa ja Patrickin Divisioonassa pelannut Capitals ei kuitenkaan hävinnyt kertaakaan kolmea ottelua pidempään ja lisäksi se pystyi pelaamaan uskomattoman sarjakauden ja se menetti vain niukasti voittonsa Flyersille. Capitals pelasi erityisen pitkän ja menestyksekkään putken helmikuusta eteenpäin oikeastaan koko runkosarjan loppuun asti.

Lopulta sitten Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä se kohtasi New York Islandersin ja pudotti sen rutiininomaisesti jatkosta otteluvoitoin 3-0, mutta sitten se munasi itsensä ja jatkonsa New York Rangersille kahden jatkoaikatappion myötä Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä ja putosi otteluvoitoin 2-4 jatkosta vaikka hieman toisenlaisella onnella ja paremmalla viimeistelykyvyllä se olisi kyennyt olemaan parempi kuin Rangers.

Toisaalta taas Capitalsin kaltaisen seuran turvautuminen jo onnenkantamoiseen olisi ollut tietyllä tapaa hyvin noloa kun vastassa olisi ollut jo New York Islanders, mutta varsinkin New York Rangers jota vastaan Capitals oli runkosarjassa usein hallinnut ja muutenkin seuraa oli pidetty yhtenä parhaimmista tulevaisuuden seuroista NHL:ssä.

Lopulta Capitalsin todettiin hävinneen liialliseen itsevarmuuteen ja siitä tehtyihin virhearviointeihin toki Rangersin parantunutta asemaa unohtamatta. Lopulta Rangersin yllättävä menestys ei edes tehnyt tappiosta niin tuskaisaa kuin miltä se tietenkin aluksi väistämättömästi tuntui.

Sarjakaudelle 1986-1987 lähdettäessä Washington Capitalsin sanottiin palaavan urilleen ja voittojen tien sanottiin myös jatkuvan.

Tässä kuitenkin sarjakauden 1985-1986 Washington Capitals:

Maalivahdit: Al Jensen, Pete Peeters, Pat Riggin ja Bob Mason

Puolustajat: Scott Stevens, Peter Andersson, Yves Beaudoin, Larry Murphy, John Barrett, Greg Smith, Kapteeni Rod Langway, Kevin Hatcher ja Dwight Schofield

Laitahyökkääjät: Mike Gartner, Dave Christian, Bengt-Åke Gustafsson, Gaetan Duchesne, Bobby Gould, Greg Adams, Craig Laughlin, Jörgen Pettersson, Yvon Corriveau, Stephen Leach, Gary Sampson, Daryl Evans, Grant Martin, Ed Kastelic ja Lou Francheschetti

Keskushyökkääjät: Alan Haworth, Bobby Carpenter, Mark Taylor, Doug Jarvis ja David Jensen

Päävalmentaja: Bryan Murray

Toimitusjohtaja: David Poile

 

[Thusberg]

Sarjakausi 1985-1986 oli NHL:ssä melko vaikea, mutta kehittyvä Hartford Whalersille. Whalers taisteli edelleen kuitenkin eräänlaisena altavastaajana suurten seurojen puristuksessa ja se tavallaan luettiin myös keskikastiin, mutta joskus myös vain alempaan keskikastiin ja parhaimmillaan sille laskettiin olevan potentiaalia huonoimmaksi mahdolliseksi kärkiseuraksikin. Kuitenkin vain mikäli kaikki onnenkappaleet osuisivat kohdalleen.

Kuitenkin sarjakaudella 1985-1986 huipputasaisessa Walesin Prinssin Konferenssissa ja Adamsin Divisioonassa se oli monta kertaa menettää kaiken, mutta se onnistui kuin onnistuikin kampeamaan itsensä Buffalo Sabresin sijaan Playoff-kaudelle olemalla sitä ehkä ratkaisevasti hieman parempi pakkitason pelaamisessa ja maalivahtipelaamisessa. Whalers oli livahtanut Playoff-kaudelle kuin varkain ja vaikka sitä sinänsä olisi varmasti imarrellut New York Rangersin kaltainen Tuhkimon Tarina niin sitä sille ei ollut alustavasti tulossa.

Kuitenkin taas kerran Hartford Whalers tuntui venyvän yllätykseen ja suhteessa kausi 1985-1986 tuntui Whalersille tietyllä tapaa olevan se paras kausi NHL:ssä vaikka toki muitakin potentiaalisen hyviä kausia olikin. Se voitti Quebec Nordiquesin Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä otteluvoitoin 3-1.

Se lupasi hyvää ja se olisi voinut jatkaa jopa Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihinkin asti, kenties jopa Stanley Cupin Finaaleihin asti mikäli vastaan olisi tullut riittävän heikko joukkue, mutta haaveilu loppui saman tien kun Montreal Canadiens asettui sitä vastaan Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä.

Uskomattomasti se silti kuitenkin sisukkaasti pakotti Canadiensin taistelemaan loppuun asti ja loppupelissä Whalers osoittautui ivallisesti jopa pahimmaksi Canadiensin vastustajaksi koko NHL-kaudella 1985-1986 kun puhutaan ratkaisupeleistä vaikka Whalersin taitotaso oli monta kertaa laskettua huonompi kuin mitä Canadiensin vastaava taitotaso.

Sille ei siis tullut New York Rangersin Tuhkimon Tarinaa, mutta ainakin puolikkaan se siitä sai ja takuulla ainakin herätti Montreal Canadiensin Prinsessa Ruususen Unilta.

Hartford Whalers siis tippui harmittavasti 3-4 otteluvoitoin niiden mennessä Montreal Canadiensille, mutta joukkue tuntui alkuharmittelun jälkeen olevan tietyllä tapaa tyytyväisempi kuin koskaan suoritukseen ja seuraavalle sarjakaudelle Whalers oli ainakin intoa täynnä kun sarjakausi 1986-1987 lähestyi NHL:n osalta.

Tässä Hartford Whalersin joukkue sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Mike Liut ja Steve Weeks

Puolustajat: Joel Quenneville, Dana Murzyn, Ulf Samuelsson, Mark Paterson, Risto Siltanen, Scot Kleinendorst, Sylvain Cote, Tim Bothwell, Mike McEwen, Jack Brownschidle, Brad Shaw ja Dave Babych

Laitahyökkääjät: Stew Gavin, Kevin Dineen, Dave Tippett, Sylvain Turgeon, Wayne Babych, Ray Neufeld, John Anderson, Mike Hoffman, Jörgen Pettersson, Paul MacDermid, Bob Crawford, Brian Lawless, Paul Fenton ja Torrie Robertson

Keskushyökkääjät: Kapteeni Ron Francis, Dean Evason, Bill Gardner, Greg Malone, Mike Zuke, Ray Ferraro, Doug Jarvis ja John Newberry

Päävalmentaja: Jack Evans

Toimitusjohtaja: Emile Francis

 

[Thusberg]

Quebec Nordiquesin sarjakausi 1985-1986 NHL:n osalta oli totta vieköön erikoinen. Nordiques aloitti kautensa kuin paraskin suurseura sarjassa voittamalla ensimmäiset seitsemän ottelua putkeen, mutta sen jälkeen sortui ajoittaisiin epätasaisuuksiin ja silloin tällöin toistuneista muista voittoputkistaan huolimatta se ei koskaan saanut aivan alkukauden 1985-1986 parasta mahdollista teräänsä takaisin ennen sen vuoden maaliskuuta jolloin se jälleen alkoi pelata todella näyttävää ja onnistunutta jääkiekkoa.

Walesin Prinssin Konferenssin ja Adamsin Divisioonan osalta nähtiin tasainen kausi joka lopulta päättyi Montreal Canadiensin huippuseuran antamasta paineesta huolimatta lopulta koko seurahistorian ensimmäiseen runkosarjavoittoon ja se nosti odotukset todella korkealle.

Lopulta kuitenkin järkyttävästi Nordiques tuntui palaavan juurilleen eli eräänlaiseksi kilpailukykyiseksi keskikastin joukkueeksi jolla oli aineksia parempaan, mutta se ei ollut lähtökohtaisesti Hartford Whalersin kanssa niitä kyennyt saamaan esille. Whalers asettui Playoff-kaudella vastaan heti Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssin Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä.

Niiden lopputuloksista Nordiques odotti melko selvää voittoa, mahdollista niukkaa voittoa tai tappiota Divisioonien Finaaleissa, Konferenssin Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä ja korkeintaan paikkaa Konferenssien Semifinaaleista ja Stanley Cupin Välieristä huolimatta toki loistavasta runkosarjakaudesta, mutta se joutui rankasti pettymään.

Nordiquesin puhdas tappio nollilla otteluvoitoissa Whalersille oli järkyttävää katsottavaa kun kyseessä oli eräällä tavalla kilpaileva saman tasoinen tai ainakin samankaltaisena pidetty jääkiekkoseura joka huonoimmillaan kuului alempaan keskikastiin ja parhaimmillaan jopa huonoimman mahdollisen huippuseuran piiriin. Nordiquesilta tuntui vain ottelusarjassa kadonneen ote ja henkinen takalukko realisoitui poisjääntinä 4-9 tappion jälkeen viimeisessä ottelussa. Luvut olisivat voineet olla pahimmillaan reilusti suuremmat sillä niin hukassa Nordiques tuntui olevan ajoittain jäällä itsensä kanssa.

Ulosjäänti oli uskomaton takaisku joukkueelle ja paha olo velloi hyökyaallon lailla seuraa pitkäänkin. Lopulta alettiin kuitenkin katsoa kohti seuraavaa kautta ja lopulta Whalers kumminkin osoittautui melko pitkälle menneeksi ja toisaalta Nordiquesia kohtaan hyvällä voitiin sanoa, että taso olisi pian koventunut liikaa sille joka tapauksessa.

Tässä kuitenkin Quebec Nordiques sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Richard Sevigny, Clint Malarchuk ja Mario Gosselin

Puolustajat: Daniel Poudrier, David Shaw, Normand Rochefort, Gilbert Delorme, Pat Price, Claude Julien, Risto Siltanen, Randy Moller, Kapteeni Mario Marois, Robert Picard, Steven Finn, Jeff Brown, Peter Andersson ja Gord Donnelly

Laitahyökkääjät: Trevor Stienburg, Brent Ashton, Jimmy Mann, John Anderson, Michel Goulet, Mark Kumpel, Wayne Babych, Alain Cote, Anton Statsny, Steve Patrick, David Latta, Wilf Paiement ja Jean-Marc Gaulin

Keskushyökkääjät: Mike Eagles, Jean-Francois Sauve, Greg Malone, Paul Gillis, Kapteeni Peter Statsny, Alain Lemieux ja Dale Hunter

Päävalmentaja: Michel Bergeron

Toimitusjohtaja: Maurice Filion

 

[Thusberg]

Winnipeg Jetsin tie NHL:ssä sarjakaudella 1985-1986 oli melkoista tuskien taivalta joskin Winnipeg sai ajoittain myös onnenkin hetkiä. Sen oli kuitenkin nopeasti tunnustettava tosiasiat eli se oli edelleen yksi huonoimmista NHL-seuroista Detroit Red Wingsin, Los Angeles Kingsin ja Vancouver Canucksin kanssa. Toki sillä kuitenkin oli taidokkaita pelaajayksilöitä ja joitakin silloin tällöin iskeviä näyttöjä myös kyvykkyydestään.

Silti Clarence Campbellin Konferenssissa ja Smythen Divisioonassa Jetsin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Edmonton Oilersin ja Calgary Flamesin kaltaisten eliittiseurojen viedessä maineen ja kunnian vain selviytyä mahdollisesti huonoimpien seurojen keskinäisenä kuninkaana kaikkiaankin kohti Playoff-kautta.

Sen aseman se saavuttikin huolimatta useista epätasaisista ajoista runkosarjakaudella jolloin joukkue tuntui olevan sekalainen tilkkutäkki menestystä ja luovutusherkkyyttä silloinkin kun useita pelejä olisi ollut vielä voitettavissakin tasoon nähden. Lopulta se päätyi tasoihin Canucksin kanssa, mutta se pääsi silti Smythen Divisioonan kolmospaikalle. Tärkeitä voittoja oli ainakin sinänsä siis riittävä määrä jatkoon.

Valitettavasti heti Divisioonien Semifinaalien, Konferenssin Puolivälierien ja Staney Cupin Neljännesvälierien kärkeen asettui itse Calgary Flames ja se tarkoitti huonoa uutista Winnipeg Jetsille. Ainoa huonompi uutinen olisi ollut vain Edmonton Oilers hallitsevana Stanley Cup-mestarina.

Se sai Vancouver Canucksin kanssa kokea kylmää kyytiä olan takaa ja vain onni ja todella kaikkensa antaneet maalivahdit estivät tappiolukuja olemasta suurempia. Winnipeg Jets hävisi siis puhtaasti nollilla otteluvoitot luvuin 0-3 Calgary Flamesille. Sarjakausi päättyi ymmärrettävästi myös siihen paikkaan.

Sinänsä siis Winnipeg Jets ei siis menestynyt, mutta se ei silti huonoimmillaankaan kuitenkaan häpäissyt itseään jäällä NHL-sarjakaudella 1985-1986. Sen rajat kulkivat jo oikeastaan muutenkin Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä tuolloin.

Yksinkertaisesti tähtipelaajat eivät vain jaksaneet niin vähäisissä määrissä pyörittää Jetsiä pinnalla ja tavallisen tason pelaajista taas vuorostaan ei yleensä ollut vastustajien tähtipelaajien tai aina oikein edes rivipelaajienkaan pysäyttämiseen. Jopa monet NHL:n eliittiseurojen huonoimmatkin pelaajat olisivat normaalisti kelvanneet Jetsin kaltaiseen joukkueeseen pelaamaan 1980-luvulla etenkin sen puolivälissä.

Tässä kuitenkin Winnipeg Jetsin sarjakauden 1985-1986 joukkue:

Maalivahdit: Brian Hayward, Marc Behrend, Dan Bouchard ja Daniel Berthiaume

Puolustajat: Dave Ellett, Dan McFall, Robert Picard, Wade Campbell, Bobby Dollas, Jim Kyte, Tim Watters, Randy Carlyle, Mario Marois, Brad Perry, Peter Taglianetti ja Dave Babych

Laitahyökkääjät: Bengt Lundholm, Doug Smail, Scott Arniel, Peter Douris, Anssi Melametsä, Paul MacLean, Jim Nill, Brian Mullen, Andrew McBain, Tom Martin, Perry Turnbull, Ray Neufeld ja Dave Silk

Keskushyökkääjät: Kapteeni Dale Hawerchuk, Laurie Boschman, Bill Derlago, Paul Pooley, Ron Wilson, Ryan Stewart, Thomas Steen ja Murray Eaves

Päävalmentaja: Barry Long

Toimitusjohtaja: John Ferguson

 

[Thusberg]

Vancouver Canucksilla sarjakausi 1985-1986 ei ollut erityisen hyvä eikä sen edes odotettu olevan erityisen hyvä. Vain muutamaa vuotta aiemmin olleen Stanley Cupin haasteen jälkeen Canucks tuntui taantuneen vauhdilla.

Korkeintaan tämän jälkeen 1980-luvulla Canucks oli ollut parhaimmillaan keskikastin seura ja huonoimmillaan aivan yhtä huono kuin esimerkiksi Detroit Red Wings, Los Angeles Kings tai Winnipeg Jets. Clarence Campbellin Divisioonassa ja Smythen Divisioonassa sen ainoaksi tehtäväksi jäi selviytyminen Edmonton Oilersin ja Calgary Flamesin mielin määrin hallitsemassa Divisioonassa ja yrittää vain saada mahdollisesti irtoava viimeinen tai toiseksi viimeinen Playoff-paikka.

Canucks pelasi ajoittain runkosarjassa hyvin surkeasti eikä sillä oikein ollut sellaista suhteellisen ajoittain onnistuvaa nostetta päällä kuten tärkeimmällä kilpailijallaan Winnipeg Jetsillä oli. Canucks kuitenkin pelasi melko hyvän tammikuun ja aivan runkosarjakauden lopulla maaliskuussa. Siten ainakin yksi menestysputkikin joukkueella oli ja se tuli oikeastaan yhdennellätoista hetkellä.

Välillä koko Vancouver Canucks tuntui olevan riippuvainen vain ja ainoastaan seuraikonin ja tähtipelaajan Stan Smylin pelipäivän kunnosta jäällä vaikka toki kaikki muutkin parhaat pelaajat seurassa yrittivät kaikkensa. Parhaimpana mahdollisena päivänä Vancouver Canucks oli parhaimmillaan haaste jopa melkein jokaiselle seuralle mitä NHL:stä löytyi, mutta huonoimmillaan tai silloin kun Smylillä ei kulkenut kiekko lavassa niin silloin vastustajalla oli kissanpäivät. Ja aivan parhaat seurat eivät piitanneet Canucksin pyristelyistä yhtään mitään.

Playoff-kaudelle Canucks toki pääsi aivan viime hetkellä päädyttyään tasapisteisiin Winnipeg Jetsin kanssa ja oltuaan sentään edes Los Angeles Kingsin edellä neljäntenä Divisioonassa vaikka sekin oli vain suurella vaivalla ajoittain ansaittu paikka olla parempi kuin Kings. Harvana hyvänä asiana sitä vastaan oli vain ketteryys ja yleinen nopeus Kingsiin nähden jäällä. Muutoin Canucksia vietiin välillä jo Kingsinkin toimesta jäällä.

Ja kun kerran Canucksia vietiin jo Kingsin, Jetsin, Red Wingsin tai tuolloin ivallisesti sanoen Dead Wingsin toimesta tai ties minkä muun seuran toimesta kahville pelin aikana jäällä runkosarjassa niin mitään mahdollisuuksia mihinkään muuhun ei ollut kuin tappioon kun vastaan asettui itse hallitseva Stanley Cup-mestari Edmonton Oilers Divisioonien Semifinaaleissa, Konferenssien Puolivälierissä ja Stanley Cupin Neljännesvälierissä.

Calgary Flames olisi ollut melkein aivan yhtä huono uutinen, mutta Oilersin tultua kehiin ottelusarja oli hyvin yksipuolista Oilersin hallintaa ja vain yhtä ainoaa 2-1 johtotilannetta ja noin yhtä minuuttia huomioimatta muutoin koko sarjassa Canucks sai kylmää kyytiä Oilersilta koko rahalla ja Oilers ei oikeastaan koskaan joutunut paniikkiin. Korkeintaan hieman huvittui ja ajoittain ärsyyntyi Canucksin pelaajien koukkimisista, estelyistä, kahvailuista ja muista turhaan tappiota viivyttävistä seikoista.

Vain onni ja ajoittainen Oilersin keskittymiskyvyn herpaantuminen joko huvin vuoksi tai muuten vain maalipaikoissa esti Canucksin todella pahojen murskatappioiden näkymisen jäällä. Lopulta ottelusarja hävittiin vähemmän yllättäen puhtaasti nollilla luvuin 0-3 otteluvoittojen osalta.

Vancouver Canucksin tuli siis pudota aikaisin ja kohtalona oli kärsiä pahimmista seurojen ristiriitaisista tappeluista kulissien takana NHL:ssä ja pahempia tappeluja oli vain Detroit Red Wingsillä. Faniyleisökin oli alkanut masentua ottelutuloksiin ja yleisökään ei pitänyt näkemästään kovin usein jäällä.

Canucks oli toki tehnyt puhdistuksen oheishenkilöstön puolella, mutta työtä riitti ja veteraanipelaaja Stan Smylin rinnalle oli pakko saada melko nopeastikin tulevaisuuden supertähtiä mikäli Canucks aikoisi koskaan nousta edes teoriassa takaisin taistelemaan Stanley Cupista.

Jo Divisioonien Finaalit, Konferenssin Semifinaalit ja Stanley Cupin Puolivälierät olisivat olleet Vancouver Canucksille kuin itse Stanley Cupin voitto. Niin huono se keskimäärin oli sarjakaudella 1985-1986. Paljoa ei odotettu sarjakaudelta 1986-1987 ainakaan alustavasti Vancouver Canucksilta.

Tässä kuitenkin itse Vancouver Canucks sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Richard Brodeur, Frank Caprice ja Wendell Young

Puolustajat: Neil Belland, Jiri Bubla, Garth Butcher, Glen Cochrane, Jean-Jacques Daigenault, Dale Dunbar, Doug Halward, Rick Lanz, Doug Lidster ja Michel Petit

Laitahyökkääjät: David Bruce Marc Crawford, Taylor Hall, Jean-Marc Lanthier, Maurice Lemay, Dave Lowry, Cam Neely, Brent Peterson, Jim Sandlak, Petri Skriko, Kapteeni Stan Smyl ja Tony Tanti

Keskushyökkääjät: Thomas Gradin, Craig Coxe, Gary Lupul, Patrik Sundström ja Steve Tambellini

Päävalmentaja: Tom Watt

Toimitusjohtaja: Jack Gordon

 

[Thusberg]

Edmonton Oilers hallitsevana Stanley Cupin mestarina lähti sarjakauteen 1985-1986 NHL:ssä tavoitteenaan vain ja ainoastaan Stanley Cupin uusiminen ja voittoputkensa jatkumisen varmistuminen. Sillä oli toki omat haastajansa, mutta vakiinnutettuaan paikkansa NHL:n mahtiseurana Oilersin jyräämistä jäillä tuntui olevan vaikeaa pysäyttää.

Jokainen pelaaja tuntui olevan oman pelaaja-alueensa eliittiä ja organisaatio oli myös yksin NHL:n parhaimmista ellei peräti paras vaikka joskus byrokratiaa olikin mukana kuvioissa.

Oilers menestyi siis Clarence Campbellin Konferenssissa ja Smythen Divisioonassa ja sen pelaajat kauhoivat lajiennätyksiä tai muuttivat entisten ennätysten rajoja miten vain ehtivät. Runkosarjan ja Konferenssin voiton Edmonton Oilers varmisti hyvissä ajoin ja se ei koskaan hävinnyt sarjakaudellaan runkosarjassa neljää ottelua enempää. Joskus tappiot olivat toki lähempänä, mutta ne vältettiin lisätappioiden osalta.

Kuitenkin sen päästyä kuin itsestäänselvyytenä Playoff-kaudelle joukkue alkoi olla jokseenkin yli-itsevarma ja ajoittain sen latautuneisuus tuntui menevän yli laidan ja muutenkin ennen pitkää jotakin tuntui puuttuvan vaikka toki se selvitti hyvin helposti tiensä Divisioonien Semifinaaleista, Konferenssien Puolivälieristä ja Stanley Cupin Neljännesvälieristä tiensä jatkoon voittamalla Vancouver Canucksin hyvin helposti.

Sitten tulikin vastaan kiistakumppani Calgary Flames ja seurat kävivät kiihkeän keskinäisen kamppailun Konferenssien Finaalien ja Stanley Cupin Semifinaalien sijaan tai ehkä jopa itse Stanley Cupin Finaalien sijaan heti Divisioonien Finaaleissa, Konferenssien Semifinaaleissa ja Stanley Cupin Puolivälierissä.

Melko varmasti joskin tiukan sarjan jälkeen Oilers oli menossa Konferenssien Finaaleihin ja Stanley Cupin Semifinaaleihin ja siitä ennen pitkää itse Stanley Cupin Finaaleihinkin yhtä todennäköisesti, mutta yllättäen ratkaisevassa pelissä puolustaja Steve Smith laukaisi kiekon tarkoituksena tehdä syöttö ja kiekko tietenkin siitä kulmauksesta muutti suuntaansa osuen Oilersin maalivahti Grant Fuhriin ja mennen traagisella tavalla omaan maaliin. Vaikka tilanteesta olisi voinutkin toipua niin jostakin käsittämättömästä syystä niin ei käynyt ja lopulta Oilers hävisi niukasti ottelusarjan Flamesille ja jäi ulos Stanley Cupin tavoittelun suhteen.

Se nosti ainakin uutta eloa ja kiinnostusta lajiin vaikka harmittelijoita löytyi paljon ja jossain määrin mahdollisesti paljon Suomessakin odotetut Yleisradion mahdolliset, odotettavissa olleet ylimääräiset ottelulähetykset TV2:lla Edmontonin peleistä jäivät käytännössä näkemättä kun YLE:n myöhäisiltojen tai myöhäisyön ohjelmamainosten mannekiini ja eräänlainen suosikkiseura jäi pois jatkopeleistä. NHL-kaudella oli ehditty paljon mainostaa joukkueen pelejä nähtävän kaudella vaikka hirveän montaa ottelua ei lopulta muutenkaan kaudella näkynyt.

Edmonton Oilersille ulosjääminen Staney Cupin suhteen oli valtava ongelma ja ikävä tilanne kärsiä. Siltikin sillä oli kaiken jälkeen syytä olla itsestään ylpeä ja NHL-kaudelle 1986-1987 Edmonton Oilers jäi lähtökohtaisesti jatkamaan harmittavasti sarjakaudella 1985-1986 katkennutta Stanley Cup-jahtiaan.

Tässä itse Edmonton Oilers sarjakaudelta 1985-1986:

Maalivahdit: Andy Moog ja Grant Fuhr

Puolustajat: Jeff Beukeboom, Selmar Odelein, Lee Fogolin, Kevin Lowe, Steve Smith, Paul Coffey, Randy Gregg, Charlie Huddy, Larry Melnyk, Don Jackson ja Marty McSorley

Laitahyökkääjät: Glenn Anderson, Esa Tikkanen, Dave Hunter, Jeff Brubaker, Mike Moller, Pat Hughes, Jari Kurri, Mark Napier, Dave Lumley, Raimo Summanen, Mike Krushelnyski, Dave Semenko, Ken Solheim ja Dean Hopkins

Keskushyökkääjät: Gord Sherven, Mark Messier, Risto Jalo, Craig MacTavish, Mike Rogers, Billy Carroll, Kevin McClelland ja Kapteeni Wayne Gretzky

Päävalmentaja ja Toimitusjohtaja: Glen Sather