Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Koska jatkoajassa on thread pystyssä ties kuinka monelle populaarimusiikin enemmän ja vähemmän isolle nimelle, niin Niilo Kanadasta ansaitsee myös omansa.
Niilon urasta saisi sepustettua niin pitkän aloitusviestin, että samassa ajassa Young kerkeisi todennäköisesti nauhoittaa ja julkaista uuden albumin, joten lyhennellään vähän sillä pääasia, että saadaan keskustelu polkaistua käyntiin. Tiedän, että jatkoajassa on kovia Niilon faneja, joten faktat tulee varmasti moneen kertaan kerrottua useamman kirjoittelijan voimin.
Diabeteksesta, epilepsiasta ja poliostakin kärsineen Youngin uran voidaan sanoa huipulla alkaneen legendaarisesta vuonna 1966 perustetusta Buffalo Springfield-yhtyeestä. Yhtye oli kovin lyhyt iältään, joten jo 1968 Niilo julkaisi ensimmäisen soololevynsä, jossa tuottajan pallilla/kitarassa hääri toinen rock-musan monitoimisuuruus Ry Cooder. Youngin lahjakkuus säveltäjänä tuli heti ilmi ja peli oli avattu. Seuraavaa levyä ajan hengessä ei tarvinnut kauaa odotella vaan Everybody Knows This Is Nowhere-nimistä pitkäsoittoa nauhoiteltiin helmikuussa 1969 ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Tärkeäksi levyn tekee se, että klassinen Crazy Horse-kokoonpano soitti tällä levyllä ensimmäistä kertaa yhdessä tällä folk rock-levyllä.
Kaupallinen suosio räjähti käsiin suorastaan seuraavilla After The Gold Rush ja Harvest-levyillä, joista ensin mainittu tehtiin hullun hevosen kanssa ja jälkimmäinen The Stray Gatorsin kanssa. Näiltä ajoilta ovat peräisin Niilon ikivihreimmät suuremmaksi osakseen. Niilon levytystahti oli jatkossakin kova ja olihan mies osa legendaarista Crosby, Still, Nash & Young - bändiä ja poppoo teki yhdessä klassikkolevyn nimeltään Deja Vu. Young lähti kuitenkin soolouralle pian uudestaan, mutta myöhemmin mies on toki kyseisten miesten kanssa ollut stagella myös vaikka Youngin ja Stephen Stillsin kemiaa on luonnehdittu varsin myrskyisäksi ihan sieltä Buffalo Springfield-ajoista.
1975 julkaistu Zuma oli eräänlainen uuden aikakauden alku, sillä kevyempi kantrifolk sai väistyä ja tilalle tuli Neililtä tymäkämpää rockia. Menestyksekkään 70-luvun lopulla maininnan ansaitsee myös Rust Never Sleeps, josta löytyy ikiaikainen oma Niilo-suosikki eli Hey, Hey, My, My (into the black).
Moni Niilo-fani haluaisi skipata Youngin 80-luvun yli melko haipakkaa. Young sortui kokeellisuuteen monin rokkikukon tavoin ja Niilolta kuultiin rockabillya sekä elektronista musiikkia sekä muuta lähes kuuntelukelvotonta huttua, mutta ajoittain tuollakin toki hetkensä on. Mun on vain tunnustettava, että ylivoimaisesti heikoimmat Bernard Shakeyn levyt löytyvält tältä ajalta.
Young teki onneksi back to the roots-siirron vuonna 1989 julkaistulle Freedomille, joista hitiksi nousi Rockin` in the free world. 90-luku oli grungen aikaa ja Young sai tästäkin musiikintyylistä jonkinlaista jalansijaa ja tavallaan mahdollisuuden uuteen parrasvaloon. Olihan Kurt Cobain pitänyt Niiloa suurena esikuvanaan. Jotain Youngin grunge-kytköksistä kertoo se, että Niilon 1995 julkaistulla Mirror Ballilla taustabändinä on Pearl Jam.
Siirryttäessä 2000-luvulle Young on pitänyt levyjen tason vähintään kohtuullisena Crazy Horsen kanssa ja ilman. Tyyli on vaihdellut vähän rankemmasta kevyempään kantrifiilistelyyn, mutta Niilon sieltä on aina tunnistanut. 2000-luvun Crazy Horse-levyistä Greendale ja Psychedelic Bill ovat pudonneet mulle hyvin siinä missä Crazy Horsettomat Living With War, Le Noise ja lähes akustinen A Letter Home ovat olleet tunnelmaltaan hienoa Niilon laatutuotetta. Ihan kelpokiekko on tuo marraskuussa julkaistu Storytonekin, jossa yhdistellään bluesia, jazzia sekä sinfoniaorkesteriakin keskenään. Syventyminen tuohon levyyn on vielä kesken, joten olen hieman väärä henkilö tarkemmin tuota arvioimaan.
Neil Young on musiikissa tietynlainen käsite. Kevyempi tai säröisempi kitarointi yhdistettynä nasaaliin lauluääneen on taattua Youngia. Mikään kitaravirtuoosi Niilo ei koskaan ole ollut, mutta intensiiviset, vähäeleisen pitkätkin, kitarasoolot ovat Niilon tavaramerkki, joita jonku Yngwie Malmsteen pitäisi teknisesti vaatimattomina. Young on monipuolinen muusikko, sillä niin piano, kitara, urut kuin huuliharppukin bluestyyliin taipuvat hyvin legendalta.
Young on Suomessa käynyt näyttäytymässä useampaan kertaan, mutta olen onnistunut aina missaamaan kyseisen spektaakkelin. Ensi kerralla pitää olla paikalla kunnioittamassa grand old mania, sillä tilaisuuksia tuskin enää tulee kovin montaa. Nimenomaan Crazy Horsen kanssa haluaisin nähdä Niilon soittamassa livejytää, jota nähtiin pari vuotta sitten Kaisaniemessä.
Youngin 35. studioalbumista jokainen rock-musiikista pitävä löytää varmasti jotakin ja sehän kanadalaisen musiikissa hienoa on aina ollut, vaikkei laatu ole ollut aina priimaa. On rockia, bluesia, folkahtavaa kantria, ballaadia, grungea ja hyvä ettei hemmetti diskoakin.
Tässä alkulätinät. Levytarinat, live-elämykset jne. mielipiteet Niilosta ovat enemmän kuin tervetulleita tähän ketjuun! Kiitos!
Niilon urasta saisi sepustettua niin pitkän aloitusviestin, että samassa ajassa Young kerkeisi todennäköisesti nauhoittaa ja julkaista uuden albumin, joten lyhennellään vähän sillä pääasia, että saadaan keskustelu polkaistua käyntiin. Tiedän, että jatkoajassa on kovia Niilon faneja, joten faktat tulee varmasti moneen kertaan kerrottua useamman kirjoittelijan voimin.
Diabeteksesta, epilepsiasta ja poliostakin kärsineen Youngin uran voidaan sanoa huipulla alkaneen legendaarisesta vuonna 1966 perustetusta Buffalo Springfield-yhtyeestä. Yhtye oli kovin lyhyt iältään, joten jo 1968 Niilo julkaisi ensimmäisen soololevynsä, jossa tuottajan pallilla/kitarassa hääri toinen rock-musan monitoimisuuruus Ry Cooder. Youngin lahjakkuus säveltäjänä tuli heti ilmi ja peli oli avattu. Seuraavaa levyä ajan hengessä ei tarvinnut kauaa odotella vaan Everybody Knows This Is Nowhere-nimistä pitkäsoittoa nauhoiteltiin helmikuussa 1969 ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Tärkeäksi levyn tekee se, että klassinen Crazy Horse-kokoonpano soitti tällä levyllä ensimmäistä kertaa yhdessä tällä folk rock-levyllä.
Kaupallinen suosio räjähti käsiin suorastaan seuraavilla After The Gold Rush ja Harvest-levyillä, joista ensin mainittu tehtiin hullun hevosen kanssa ja jälkimmäinen The Stray Gatorsin kanssa. Näiltä ajoilta ovat peräisin Niilon ikivihreimmät suuremmaksi osakseen. Niilon levytystahti oli jatkossakin kova ja olihan mies osa legendaarista Crosby, Still, Nash & Young - bändiä ja poppoo teki yhdessä klassikkolevyn nimeltään Deja Vu. Young lähti kuitenkin soolouralle pian uudestaan, mutta myöhemmin mies on toki kyseisten miesten kanssa ollut stagella myös vaikka Youngin ja Stephen Stillsin kemiaa on luonnehdittu varsin myrskyisäksi ihan sieltä Buffalo Springfield-ajoista.
1975 julkaistu Zuma oli eräänlainen uuden aikakauden alku, sillä kevyempi kantrifolk sai väistyä ja tilalle tuli Neililtä tymäkämpää rockia. Menestyksekkään 70-luvun lopulla maininnan ansaitsee myös Rust Never Sleeps, josta löytyy ikiaikainen oma Niilo-suosikki eli Hey, Hey, My, My (into the black).
Moni Niilo-fani haluaisi skipata Youngin 80-luvun yli melko haipakkaa. Young sortui kokeellisuuteen monin rokkikukon tavoin ja Niilolta kuultiin rockabillya sekä elektronista musiikkia sekä muuta lähes kuuntelukelvotonta huttua, mutta ajoittain tuollakin toki hetkensä on. Mun on vain tunnustettava, että ylivoimaisesti heikoimmat Bernard Shakeyn levyt löytyvält tältä ajalta.
Young teki onneksi back to the roots-siirron vuonna 1989 julkaistulle Freedomille, joista hitiksi nousi Rockin` in the free world. 90-luku oli grungen aikaa ja Young sai tästäkin musiikintyylistä jonkinlaista jalansijaa ja tavallaan mahdollisuuden uuteen parrasvaloon. Olihan Kurt Cobain pitänyt Niiloa suurena esikuvanaan. Jotain Youngin grunge-kytköksistä kertoo se, että Niilon 1995 julkaistulla Mirror Ballilla taustabändinä on Pearl Jam.
Siirryttäessä 2000-luvulle Young on pitänyt levyjen tason vähintään kohtuullisena Crazy Horsen kanssa ja ilman. Tyyli on vaihdellut vähän rankemmasta kevyempään kantrifiilistelyyn, mutta Niilon sieltä on aina tunnistanut. 2000-luvun Crazy Horse-levyistä Greendale ja Psychedelic Bill ovat pudonneet mulle hyvin siinä missä Crazy Horsettomat Living With War, Le Noise ja lähes akustinen A Letter Home ovat olleet tunnelmaltaan hienoa Niilon laatutuotetta. Ihan kelpokiekko on tuo marraskuussa julkaistu Storytonekin, jossa yhdistellään bluesia, jazzia sekä sinfoniaorkesteriakin keskenään. Syventyminen tuohon levyyn on vielä kesken, joten olen hieman väärä henkilö tarkemmin tuota arvioimaan.
Neil Young on musiikissa tietynlainen käsite. Kevyempi tai säröisempi kitarointi yhdistettynä nasaaliin lauluääneen on taattua Youngia. Mikään kitaravirtuoosi Niilo ei koskaan ole ollut, mutta intensiiviset, vähäeleisen pitkätkin, kitarasoolot ovat Niilon tavaramerkki, joita jonku Yngwie Malmsteen pitäisi teknisesti vaatimattomina. Young on monipuolinen muusikko, sillä niin piano, kitara, urut kuin huuliharppukin bluestyyliin taipuvat hyvin legendalta.
Young on Suomessa käynyt näyttäytymässä useampaan kertaan, mutta olen onnistunut aina missaamaan kyseisen spektaakkelin. Ensi kerralla pitää olla paikalla kunnioittamassa grand old mania, sillä tilaisuuksia tuskin enää tulee kovin montaa. Nimenomaan Crazy Horsen kanssa haluaisin nähdä Niilon soittamassa livejytää, jota nähtiin pari vuotta sitten Kaisaniemessä.
Youngin 35. studioalbumista jokainen rock-musiikista pitävä löytää varmasti jotakin ja sehän kanadalaisen musiikissa hienoa on aina ollut, vaikkei laatu ole ollut aina priimaa. On rockia, bluesia, folkahtavaa kantria, ballaadia, grungea ja hyvä ettei hemmetti diskoakin.
Tässä alkulätinät. Levytarinat, live-elämykset jne. mielipiteet Niilosta ovat enemmän kuin tervetulleita tähän ketjuun! Kiitos!
