Kuitenkin yleisesti Suomessa keskimääräinen yksilöiden kunto ja kuntoilu yleensäkin on nousussa, joten mikä sitten on yhteiskunnan prioriteetti? Joka tapauksessa huippu-urheilun suhteen Suomi on todellisessa aallonpohjassa, eikä näkyvissä ole mitään joka muuttaisi tilannetta, todennäköisemmin Suomi jää kaikissa palloilu- ja yksilölajeissa ilman mitalia tulevina vuosina. Jos taas yksilöiden yleinen kunto keskimäärin nousee, niin onko tilanne aiempaa parempi vai huonompi, se on jokaisen yksilön oman arvion varassa..
Onko noin? Väittäisin kyllä ihan päinvastaista tuohon yksilön kuntoon. Tuohon johtopäätökseen tulen pelkästään tarkastelemalla varusmiesten kuntoa nyt ja vaikkapa 40 vuotta sitten. Tilastojen valossa varusmiesten kunto on heikompi kuin koskaan juuri nyt.
Tukimekanismit johtavat herkästi tuen hankkimiseen keskittyvän leegion muodostumiseen. Saadakseen tukea on oltava ammattimainen verkosto puhumassa lajin puolesta ja sohimassa kyynärpäitä kollegoiden kylkiin. Kuten yliopistoissa - on oltava hankesuunnittelijaa, joka osaa vääntää raha-anomuksen sihen uuteen tukiohjelmaan ja kiertää kokouksissa. (Tältä osin voin puhua omasta kokemuksesta.) Kuten arvata saattaa, me hankepetterit olimme välttämätön paha, joiden työpanos oli pois tutkijoiden palkkaamisesta.Kyllähän tuolta johdon puolelta olisi todella iso siivu leikattavissa ihan löysää rahaa sinne missä sitä oikeasti tarvittaisiin, eli sinne urheilijalle.
Tuohan on ihan silkka myytti. Jo pelkästään 2000-luvulla suomalaisilta on nähty aika paljon niitä päänkestämisiä ja venymisiä. Vastapainoksi toki on nähty pahojakin romahduksia, mutta sellaista se urheilu vaan välillä on.Se kun näissä urheilujutuissa monesti tullut esille tämä kuinka suomalaisilla pää ei kestä ja henkinen kantti pettää jne. jne.
Tuohan on ihan silkka myytti. Jo pelkästään 2000-luvulla suomalaisilta on nähty aika paljon niitä päänkestämisiä ja venymisiä. Vastapainoksi toki on nähty pahojakin romahduksia, mutta sellaista se urheilu vaan välillä on.
Eikös Riitta-Liisa Roponen ole sitten kaikkienaikojen lasipää. Ehkä maailman kaikkienaikojen paras urheilija ja henkilökohtaiset mitalit nolla.Olen sen aikaisemmmin sanonut, suomalaisten vahvuus on fysiikka, mutta heikkous se, että henkinen kantti pettää ja pää ei kestä.
Mistäs lähtien @Hiihtofani loukkaantuminen on ollut yhtä kuin pään kestävyys? Tai miksi puhut Ruuskasen ja Pitkämäen klesana olemisesta tuossa samassa kappaleessa? Toki esim. Pitkämäen taidoilla olisi se 1-2, tai jopa 3 kultaa pitänyt ottaa uralla enempi (tai pitänyt ja pitänyt), mutta mikään ei poista sitä faktaa, että Riossa rikki olivat molemmat ts. sairaana työpaikalla. Tietysti jos mietitään asiaa pidemmällä aikajänteellä, niin eräänlaista pään kestävyyttä lienee sekin, että osaa harjoituskaudella tehdä ne oikeat valinnat treenin suhteen.Suurin syy tosiaan oli se, että suomalaisilla pää ei kestänyt. Satu Mäkelä-Nummela oli mitalitahdissa, mutta sitten pää sanoi klik ja tuli musta hetki. Petra Olli oli täysin jäässä. Ilmeisesti siksi, että oli kuunnellut jotain ihme suomalaista humppaa(oliko se taikakuu nimeltään), kun ennen ottelua pitää kuunnella Rocky Eye of The Tigeria. Keihäänheittäjät olivat paskana tärkeimällä hetkellä ja se viimeinen puristus jäi tulematta. Sama juttu Purjehtijoilla.
Tämä ei edelleenkään ole mikään totuus suomalaisista puhuttaessa, vaan monet suomalaiset ennakkosuosikit ovat pystyneet suurtekoihin. Löydät tällaisia tapauksia vaikkapa rakkaasta maastohiihdostasi.Altavastaajan asemassa on helppo venyä, mutta sitten kun media alkaa sinulta odottaa jotain ja olet ennakkosuosikki pää hajoaa.
Tuohan on ihan silkka myytti. Jo pelkästään 2000-luvulla suomalaisilta on nähty aika paljon niitä päänkestämisiä ja venymisiä. Vastapainoksi toki on nähty pahojakin romahduksia, mutta sellaista se urheilu vaan välillä on.
No joo, Mäkäräinen ja Manninen menevät olympiatasolla selvien floppaajien joukkoon, koska kumpikin on voittanut olympiakautena maailmancupit, mutteivät olympiamitalia.Ainakin talviurheilun puolella tämä pään kestämättömyys olympiatasolla ei ole välttämättä vain myytti, vaan ehkä siinä on myös perää.
pitäisi ja pitäisi mutta mikään tilastollinen todennäköisyys tuo ei ole. Tietyissä lajeissa potentiaalisia ehdokkaita on hyvinkin eri määrät. Siinä missä 100metrin juoksussa voidaan sanoa että realistista ehdokkaita on vain yksi eli Bolt (voiton todennäköisyys selvästi yli 50%) niin Golfissa potentiaalisia voittajaehdokkaita on hyvinkin 25. Sama purjehduksessa ja varmaan ammunnassakin. Jossain Keihäänheitossa potentiaalisia voittajaehdokkaita voisi ajatella olevan ehkä kuutisen kappaletta.No Riossa kyllä se pää petti aika monelta. Erityisesti niiltä, joilta odotettiin mitalia. Tuossa laskin, että Suomella oli about 7 potentiaalista mitalistia, mutta vain yksi mitali. Se on huono luku. Pitäisi päästä ainakin 50/50 tilanteeseen eli puolet potentiaalisista mitalisteista saa mitalin.
Tämä. Vaikka esim. Mäkelä-Nummela olympiavoittaja onkin niin pitää muistaa että hänkin kilpailee puoliammattilaisena ammattilaisia vastaan. Vielä kun puhutaan ammunnan kaltaisesta lajista, jossa yksi pieni virhe voi pudottaa kärjestä 10 ulkopuolelle.pitäisi ja pitäisi mutta mikään tilastollinen todennäköisyys tuo ei ole. Tietyissä lajeissa potentiaalisia ehdokkaita on hyvinkin eri määrät. Siinä missä 100metrin juoksussa voidaan sanoa että realistista ehdokkaita on vain yksi eli Bolt (voiton todennäköisyys selvästi yli 50%) niin Golfissa potentiaalisia voittajaehdokkaita on hyvinkin 25. Sama purjehduksessa ja varmaan ammunnassakin. Jossain Keihäänheitossa potentiaalisia voittajaehdokkaita voisi ajatella olevan ehkä kuutisen kappaletta.
Aika monet suomalaisten itsensä nostamista mitaliehdokkaista ei niin kovin ihmeellistiä suosikkeja muiden mielestä olleet
Minäkin olen potkinut palloa aladivereissa ja huomannut, että kun harjoituksissa potkitaan hyvällä keskittymisellä paikallaan olevaa palloa joka on asetettu käsin tasaiselle, hyvälle kohdalle nurmikkoa optimaaliselle etäisyydelle maalista, niin maaleja tulee ihan eri tavalla kun pelissä kun on ihan puhki 75 minuutin ravaamisesta ja edellisen tilanteen 40 metrin spurtista ja väännöstä vastustajan keskikenttää vastaan, tilanteet tulee nopeasti, vastustajan karvaus antavat painetta, pakit peittävät ja rakentavat muureja ja vastustajan veska yrittää jokaista palloa tosissaaan ja joskus se pallokin pomppii vittumaisestii.Jalkapallossakin olen nähnyt hyviä harjoittelijoita, mutta sitten jostain syystä otteluissa eivät saa samaa tulosta aikaiseksi. Yksikin tapaus; harjoituksissa 100 vaparista 99 meni sinne minne pitää, mutta sitten kun tulee ottelu, pallot menevät minne sattuu. Se on ihan henkistä juttua.
Ongelmaksihan on sanottu, että siinä missä muualla tuet urheilijoille annetaan aina olympiadin ajaksi, mutta meillä tuet haetaan aina vuodeksi eteenpäin. Joka on outoa, koska valmentajat ja johto ovat sidottu aina tiettyihin arvokisoihin asti esim. olympialaisiin asti. Eihän siinä tarvita kuin yksi paska kausi/loukkaantuminen niin huomaatkin olevasi tukien ulkopuolella ja taistelemassa pääsystä takaisin tuen piiriin.Jos johto sitoutuisi ja asettaisi selkeän tavoitteen ja ottaisi vastuun menestyksestä niin urheilijat voisivat enemmän keskittyä omiin suorituksiinsa.
Nyt urheilijat joutuvat koko ajan vastaamaan menestysodotuksiin kun johto vain vaikenee.
Tässä ei mielestäni ollut suoraan sanottuna mitään järkeä. Meinaat siis ihan oikeasti että urheilijat suoriutuvat paremmin jos on asetettu mitalitavoite? Eli jos joukkueenjohto olisi todennut että tavoite on että otetaan kaksi mitalia niin se olisi auttanut urheilijoita menestymään ja he eivät olisi ottaneet paineita? Että yleisö olisi kaatanut paskan joukkueenjohdon päälle urheilijoiden sijaan? Ei todellakaan. Mietippä se tilanne kun tavoite ei täyty ja toimittaja alkaa kysyä johdolta, miksi tavoitteiseen ei päästy? Ensimmäinen vastausvaihtoehto menee näin: "tavoite oli liian korkea" ja tästä dialogi jatkuu jotakuinkin näin: "miksi?" "Se vain oli" "ovatko urheilijat huonompia kuin kuvittelitte?" "ei" "mutta silti he eivät kyenneet vastaamaan odotuksia" jne... Tai toinen vastaus on todeta suoraan että urheilijat eivät kyenneet vastaamaan huutoon! Ja tällä meinasit suojella urheilijoita?? Kyse tosin kohdallasi taitaa olla siitä että haluat kertoa pettymysten jatkumisesta ja saada kaadettua lisää paskaa kaikkien niskaan kun virallisista tavoitteista jäätiin. Nyt pääsit vain haukkumaan niitä urheilijoita joilla odotettiin olevan mahdollisuuksia mitaleihin.Omasta mielestäni henkisen kantin kestämiseen vaikuttaa myös se minkä verran meillä on realistisia mitaliehdokkaita ja mitkä ovat meidän tavoitteet. Rion kisoihin Suomi lähti kohti tuntematonta ilman mitään virallista tavoitetta.
Riossa ei mielestäni ollut aivan 7 suomalaista mitaliehdokasta eikä yhtään voittajasuosikkia.
Petra Ollista sellaista yritettiin leipoa ja hän itsekin alkoi varmaan kuvitella olevansa yksi Suomen varmimmista mitaliehdokkaista.
Suomen ongelma arvokisoissa on nimenomaan se ettei Suomi ota joukkueena mitään vastuuta vaan johto menee vastuuta pakoillen "toivotaan, toivotaan" periaatteella.
Silloin ne harvat potentiaaliset mitaliehdokkaat ottavat menestyksestä turhaa painetta jo voi käydä niin että pää ei lanausmerkeissä kestä.
Jos johto sitoutuisi ja asettaisi selkeän tavoitteen ja ottaisi vastuun menestyksestä niin urheilijat voisivat enemmän keskittyä omiin suorituksiinsa.
Nyt urheilijat joutuvat koko ajan vastaamaan menestysodotuksiin kun johto vain vaikenee.
Palataan selkeään vaikka vähintään 2 mitalin tavoitteeseen esim Olympiakisoissa. Aivan sama kuka ne tuo. Kanneetaan vastuu siitä että riitävä määrä mitaliehdokkaita saadaan kisoihin joilla on menestymisen edellytykset.
Selkeä tavoitteenasettelu kertoo koko joukkueelle mihin tähdätään ja päämäärä on kaikille selvä. Yhdessä juhlitaan sitten niitä jotka porukasta onnistuvat siilä kertaa tuomaan mitalit koko joukkueen puolesta.
Mikään muu kuin koko joukkueen yhteinen tavoite ja päämäärä ei hitsaa arvokisoissa maajoukketta niin hyvin yhteen ja parhaaseen vireeseen. Sen vuoksi mm. muiden naapurimaiden onnistumiset näkyvät enemmän venymisinä kuin jonkun yksittäisen suomalaisen täyttäessä johdon mitalitoiveen joka ei kuitenkaan ollut yhteinen etukäteen sovittu tavoite.
Lahden hiihdon MM-kisoistakin Jylhä mainostaa nyt että tarjoamme jokaiselle päivälle suomalaisen mitaliehdokkaan. Kovin on vielä epämääräistä mikä se tavoite sitten on.
Itse lähtisin selkeästä yhden kultamitalin ja 2 muun mitalin tavoitteesta.
Meillä on olemassa parissa kolmessa lajissa mahdollisuus voittaa ja lisäksi on sama määrä muita mitalinahdollisuuksia. Silloin on ihan turhaa vaatimattomuutta jos ei joukkueena uskalleta ilmoittaa että omista kotikisoista tavoitellaan vähintään 3 mitalia joista yhtä kultaa.
Ei maailma siihen kaadu jos se ei täysin onnistu, mutta olipahan selvä tavoite ja päämäärä mihin koko kisojen ajan pyrittiin. Onnistuminen on myös silloin helppo todeta.
Riossa ei mielestäni ollut aivan 7 suomalaista mitaliehdokasta eikä yhtään voittajasuosikkia.
Petra Ollista sellaista yritettiin leipoa ja hän itsekin alkoi varmaan kuvitella olevansa yksi Suomen varmimmista mitaliehdokkaista.
Suomen ongelma arvokisoissa on nimenomaan se ettei Suomi ota joukkueena mitään vastuuta vaan johto menee vastuuta pakoillen "toivotaan, toivotaan" periaatteella.
Silloin ne harvat potentiaaliset mitaliehdokkaat ottavat menestyksestä turhaa painetta jo voi käydä niin että pää ei lanausmerkeissä kestä.
Jos johto sitoutuisi ja asettaisi selkeän tavoitteen ja ottaisi vastuun menestyksestä niin urheilijat voisivat enemmän keskittyä omiin suorituksiinsa.
Nyt urheilijat joutuvat koko ajan vastaamaan menestysodotuksiin kun johto vain vaikenee.
Palataan selkeään vaikka vähintään 2 mitalin tavoitteeseen esim Olympiakisoissa. Aivan sama kuka ne tuo. Kanneetaan vastuu siitä että riitävä määrä mitaliehdokkaita saadaan kisoihin joilla on menestymisen edellytykset.
Selkeä tavoitteenasettelu kertoo koko joukkueelle mihin tähdätään ja päämäärä on kaikille selvä. Yhdessä juhlitaan sitten niitä jotka porukasta onnistuvat siilä kertaa tuomaan mitalit koko joukkueen puolesta.
Mikään muu kuin koko joukkueen yhteinen tavoite ja päämäärä ei hitsaa arvokisoissa maajoukketta niin hyvin yhteen ja parhaaseen vireeseen. Sen vuoksi mm. muiden naapurimaiden onnistumiset näkyvät enemmän venymisinä kuin jonkun yksittäisen suomalaisen täyttäessä johdon mitalitoiveen joka ei kuitenkaan ollut yhteinen etukäteen sovittu tavoite.
No ei. Kyllä se joukkue hitsautuu yhteen (jos hitsautuu) jokapäiväisen tekemisen kautta, ei minkään tavoitteen ansiosta. Matti Hautamäki ei viitsinyt hotellin käytävillä tuuletella Torinon henk. koht. olympiahopeaansa nähtyään Ahosen kävelevän vastaan. Jannehan oli menettänyt mitalinsa olosuhteisiin ja syystäkin murtunut.Mikään muu kuin koko joukkueen yhteinen tavoite ja päämäärä ei hitsaa arvokisoissa maajoukketta niin hyvin yhteen ja parhaaseen vireeseen.
Eikös jokin vuosi sitten tutkittu, että suomalainen venyy suunnilleen siinä missä muidenkin kansakuntien edustajat? Ja suht monta venymismitalia on nähty esim. jääkiekossa, hiihtolajeissa ja yleisurheilussa (näitä tulee seurattua formuloiden ja rallin ohella ns. tiiviimmin) jo ihan tällä vuosituhannella, menneistä puhumattakaan.Sen vuoksi mm. muiden naapurimaiden onnistumiset näkyvät enemmän venymisinä kuin jonkun yksittäisen suomalaisen täyttäessä johdon mitalitoiveen joka ei kuitenkaan ollut yhteinen etukäteen sovittu tavoite.