Kiusaamista missään muodossa ei tule hyväksyä, mutta on hieman vaikeaa estää sitä totaalisesti kokonaan missään ympäristössä. Kiusaaminen on tavallaan aina subjektiivinen, yksilöllisesti koettu kokemus, joka koetaan jokaisen kohdalla yksilöllisesti ja eri tavalla. Sen takia jokainen tapaus ja käsittely ovat yksilöllisiä juttuja, samalla lääkkeellä ei voida poistaa kaikkea kiusaamista, koska kiusaamisen syyt ovat mysteerejä monesti.
Mitä tulee kiusaamiseen, itsellänihän on tämä kokemus sekä kiusattuna olemisesta että kiusaajana olemisesta, joten olisi tekopyhää väittää olleeni itse parempi. Itsellänihän oli se tilanne, että olin ala-asteella muistaakseni kolmannesta luokasta viidenteen luokkaan kiusattu, joka sitten vaihtui viidennen ja kuudennen luokan ajaksi kiusaajan rooliin. Syy kiusaamiseen silloin ala-asteella oli aivan suoraan lihavuus tai niin sen olen itselleni analysoinut. Yleensä kaikki kiusaamisen kokemukset liittyivät aivan suoraan ulkomuotoon. Viidennellä luokalla sattui niin hassusti, että ystävystyin "vahingossa" yhteen luokkamme "vahvaa kansan suosiota nauttivaan oppilaaseen." Aloimme yhdessä muistaakseni harrastaa hiihtoa tai jotain vastaavaa ja juttu kulki hyvin ja vietimme yhdessä lähes kaiken ajan koulun ulkopuolella. Tämä ystävyys muutti omaa statustani siten, että itseeni osuva nimittely muiden osalta loppui ja huomasin suoria vaikutuksia ystävyydestä; minut kutsuttiin lapsukaisten bileisiin, synttäreille...välitunnilla kaikki kovat halusivat kanssani jutulle ja tämä ylitty jo luokkarajat jossain vaiheessa. Kun huomasin, että sosiaaliset verkostot muuttavat ihmisten käsitystä minusta, ymmärsin myös, että voin liikkua sosiaalisessa verkostossa kiusaamalla jotain muuta ja ansaita tätä kautta jonkinlaista naurettavaa "lisäkunnioitusta." Muistaakseni päädyin tähän lopputulokseen aivan itse, mutta toki voi olla mahdollista, että myös luokkakavereiden sosiaalinen paine vaikutti tähän ja lisäsi innostusta.
Mielenkiintoinen lisädetaili koko keissistä oli, että tuon "kiusaaja-aikani" huipentumassa myös olin koulumenestykseni huipulla; numeroni paranivat kautta linjan ja muistan kokeneeni myös onnistumista monilla muilla alueilla. Kiusaamiseni kohdistui ensisijaisesti yhteen ainoaan ihmisen, joka oli entinen ystäväni siltä ajalta, kun itse olin kiusattu. Sekin oli jotain täysin käsittämätöntä jälkeenpäin, jota en pysty vielä tänäkään päivänä nielemään. Oma kiusaukseni oli täydellisesti sitä sosiaalista eristämistä, pilkkaamista ja muiden kääntämistä entistä ystävää vastaan. Ilmeisesti koin, että minulla on jotain "lisätietoa", joka kiinnostaa muita sosiaalisia kontakteja ja tältä osin se oikeuttaa käyttämään tätä tietoa kyseistä henkilöä vastaan. Tiesin koko ajan mitä tein enkä edes aikuisiällä ole voinut mennä sen taakse, että se olisi ollut "lapsellista tyhmyyttä." Jotain napsahti päässä ja siihen johonkin olisi pitänyt puuttua paljon aikaisemmin. Muistan myös, että kuudennella luokalla (kaksi vuotta jatkuvaa kiusausta minun osaltani kohdistuen tähän ihmiseen) hänen vanhempansa viimein soittivat omille vanhemmilleni ja pyysivät heitä puuttumaan asiaan. Isäni ei ollut koskaan omassa elämässäni erityisen läsnä, joten hänen reaktiotaan en edes muista, mutta äiti kyllä pisti minut melko kovilla otteilla ojennukseen hetkeksi, mutta ei varsinaisesti hänkään pystynyt murtautumaan kiusaamisen ytimeen. Muistan vain, että ala-asteen muut ystäväni silloin viidennellä ja kuudennella epäsuorasti "pilasivat" vanhempien kurinpidon siten, että sosiaalisesti vähäteltiin vanhempien viestiä ja yleensä vielä ylistettiin, jos vanhemmat olivat maininneet oikein nimeltä kiusaajana.
Opettajat ja koulu olivat omasta kiusaajan urastani täysin tietämättömiä ja tältä osin kukaan sieltä suunnalta ei ikinä puuttunut tilanteeseen mitenkään. Kokonaisuudessaan uskon, että erityisesti nuorena omat kokemukset ja suhteet omiin vanhempiin heijastuvat entistä vahvemmin omaan sosiaaliseen käyttäytymiseen ja omat kokemukseni kiusattuna olemisesta eivät kuitenkaan olleet vielä siinä vaiheessa sellaisella käsittelyn tasolla, että olisin voinut niihin kokemuksiin perustuen itse ymmärtää olla kiusaamatta jotain toista. Jälkeenpäin ainoa järkevä selitys omalle käytökselleni oli se, että yksinkertaisesti halusin kääntää muiden (entisten kiusaajieni) huomion pois itsestäni ja ruokin jatkuvasti itselleni edullisempaa tilaa, jossa heidän huomionsa ja omani keskittyy johonkin toisaalle ja täten kiusaaminen kanavoituu uudestaan. Muistan, että noiden ala-asteen viimeisien vuosien tapahtumien prosessointiin meni vielä nuorena aikuisenakin useampi vuosi ja kaikkien niiden eri roolien ymmärtämiseen ja omien päämäärien tarkisteluun. Kun olin 17-vuotias minulla viimein riitti kantti ja uskallus sanoa tuolle ala-asteen oman kiusaamiseni kohteeksi joutuneelle ihmiselle silmiin katsoen, että olen aidosti pahoillani kaikesta siitä, mitä tein ja en tule ikinä antamaan itselleni anteeksi sitä mitä silloin tein. Minua suretti tuohon aikaan vielä erityisesti, että tuossa oli kaikki, mitä pystyin tekemään. Kiusaajan urani päättyi muistaakseni kokonaisuudessaan siihen, että ihastuin ensimmäisen kerran elämässäni yhteen vähän epäsuositumpaan tyttöön, joka taas käänsi ne minun "kiusaajaystäväni" uudestaan minua vastaan. Silloin muistan myös, että sosiaaliset verkostoni romahtivat koulun osalta aivan täysin, sillä kuudennen ja seitsemännen luokan välissä koko kaveripiirini uusiutui kokonaan ja kaikki ala-asteen ystävät jäivät. Kukaan ei jäänyt, kaikki menivät saman pesuveden mukana alas. Silloin muistan ensimmäisen kerran miettineeni, kuinka merkityksetöntä kaikki työni niiden sosiaalisten suhteiden eteen oli ollut ja viime kädessä itselleni jäi tyhjä arpa kesäksi. Olin matkalla kohti yläastetta ja elin elämäni yksinäisimmän kesän, ei yhtään ystävää. Silloin teki mieli itkeä iltaisin, miksi minä.
Yläasteella (jota kaikki parjasivat) omat sosiaaliset verkostoni rakentuivat ensimmäistä kertaa elämässäni edes jotenkin järkevälle pohjalle. Olin todellakin noista molemmista rooleista läksyni lukenut ala-asteen jälkeen, tiesin, mitä on olla kiusattu, mutta sitäkin paremmin, mitä on olla kiusaaja. Tiesin myös sen, että kumpikaan rooli ei korvaa todellista ystävyyttä. Yläasteella en tavoitellut mitään "porukkaa" tai "minkään porukan suosiota" vaan keskityin ainoastaan löytämään ihmisiä, jotka pystyisivät oikeaan ystävyyteen. Nopeasti löytyikin omalta luokalta sellainen porukka, jolla oli paljon samanlaista taustaa kuin minulla ja suurin osa ystävistä oli entisiä kiusattuja. Silloin ymmärsin viimein, että pitää aina seistä oikean asian puolella ja yleensä yritin jopa verbaalisesti puolustaa heikompia ja asettua kaikkea kiusaamista vastaan. Toisaalta itse olin palannut "epäsuosittujen" joukkoon, joten sieltä sai vertaistukea, mutta itseeni kohdistuva nimittely palasi taas kerran mukaan. Lihavuus oli se perimmäinen synti, josta sai kyllä kuulla koko yläasteen ja pitkälle lukioonkin vielä. Sitten sitä kai söi siihen suruunsa vielä lisää ja lihoi vieläkin lisää, mutta se on toinen tarina se. Yhtä kaikki kiusaaminen elää sosiaalisesti niin vahvana ympäristössä, että lähes kaikki joutuvat tavalla tai toisella sen kanssa tekemiseen elämänsä aikana. Sieltä sosiaalisista suhteista sitä on myös vaikea karsia, koska ne ovat niin abstrakteja ja laajoja ketjuja, että kenenkään ulkopuolelta on vaikea päästä niihin aidosti käsiksi. Ihminen myös yleensä vasta vahvan kokemuksen kautta suostuu käsittelemään itseensä kohdistuvia asioita riittävän objektiivisesti.
Omassa elämässäni olen nykyään onnellinen siitä, että olen löytänyt lukioaikana sellaiset kulmakivet sosiaaliselle elämälle, että niiden liikuttele ei ole kovin helppoa kenellekään enää. Minulla on hyviä ystäviä, joihin voin luottaa kaikissa tilanteissa, jolloin minun ei tarvitse rakentaa itseäni enää koskaan kenenkään muun alentamisen varaan. Oma analyysini kiusaamisesta on, että siinä on pohjimmiltaan aina kyse omasta heikosta itsetunnosta, joka ei ole päässyt lapsena muodostumaan sellaiseksi kuin sen pitäisi. Vanhempien suurin palvelus lapsilleen on varmistaa, että lapselle kehittyy vahva itsetunto, jonka varaan voi elämänsä rakentaa. Vahva tietoisuus omasta itsestään myös auttaa ymmärtämään muita ja sitä kautta sitä omaa itseä ei tarvitse rakennella kenenkään toiseen kustannuksella. Itselläni koko aikuisikä on sitten mennyt siihen, että olen rakentanut itselleni pala kerrallaan sitä itsetuntoa uudestaan. Olen nykyään varsin sutjakassa kunnossa ja olen aika ylpeä itsestäni ja siitä muutoksesta, joka niistä teinivuosista on tapahtunut. Silti sisältä olen edelleen se sama "lihava ihminen kuin silloin kouluaikoina." Ja tärkeintä tässä kaikessa on se, että en koskaan halua muuttaa sitä kokemuspankkia ja tietoa, joka tulee sisältäni.