Miksi minä kannatan?

[Vanhapuuma]

Ketjun avaaminen on aina pelottavaa puuhaa. Halusin silti avata tämän ketjun nimenomaan yleisen jääkiekkokeskustelun puolelle, koska tämä koskee ennen kaikkea yleisellä tasolla jääkiekkoa, mutta vieläkin laveammin urheilua yleensä. Koska Jatkoaika.com on kuitenkin profiloitunut jääkiekkoon, tätäkin keskustelua taustoittaa kyseinen laji. Ketään ei varmaankaan yllätä, että avauksen taustalta löytyvä jääkiekkopersoona on kiistämättä kääntänyt diskurssin suomalaisessa jääkiekkokeskustelussa - jopa muokannut sen. Kyse ei ole tällöin koskaan normatiivisesta suhtautumisesta asiaan.

Aikomuksena ei ole käsitellä sitä, mitä joukkuetta kannatat ja miksi: se on hyvin lyhyesti läpikäyty luettelonomainen historia. Aloin pohtimaan asiaa, miksi yleisesti ottaen edes kannatan jotakin joukkuetta. Se ei ole minun tapaistani lainkaan - maailmankuvani kun nojautuu ongelmistaan ja mahdollisista ristiriitaisuuksistaan huolimatta materialismiin, relativismiin ja teoreettiseen nihilismiin. Kuinka voin nähdä merkitystä siinä, mikä joukkue voittaa, jos koen, että merkitys jo sinänsä on ontologisesti tyhjä käsite? Heitän vastakiekon nyt Petteri Sihvoselle vastauksellani - joskus hän on tälläkin foorumilla vaikuttanut myös kirjoitustensa muodossa.

Kysymys ei ole niinkään siitä, miksi tulisi kannattaa jotakin joukkuetta, vaan miksi yleensä seurata mitään urheilulajia tai urheilua ylipäätään? Urheiluhan on yksiselitteisesti yhteiskunnan sivutuote. Mutta, se silti heijastaa monella tavalla ihmiselle ominaista olemis- tai ajattelutapaa - ei ainoastaan yhteisöllisyyttä vaan myös kategorisoimista. Huomautettakoon, että "ominaisuus" ei ole väistämätön essentialistisesti "ihmisluonteeseen" kytketty seikka. Ihminen kategorisoi, ja samalla arvottaa, asioita mielessään hallitakseen elämänsä perusteita.

Petteri Sihvonen esittää, että hän seuraa urheilua kannattamatta ketään. Se on ymmärrettävä lähtökohta analyytikolle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että analyytikkokin joutuu arvottamaan erinäisiä seikkoja urheilussa, koska muuten pelkät numerot taululla kertovat paremmuuden - se kun kuuluu urheilun sääntöihin, eli jääkiekossa maaleja enemmän tehnyt voittaa. Numeroita ei voida analysoida, ne ovat absoluutteja. On selvää, että Sihvonen ei sitoudu mihinkään joukkueeseen, mutta joutuu väistämättä sitoutumaan tiettyjen joukkueiden pelitapojen paremmuuteen. Hän, itse asiassa, siis kannattaa sitä joukkuetta, joka toteuttaa oman näkemyksensä mukaista parempaa "pelikirjaa".

Miksi sitten sitoutua tiettyyn joukkueeseen? Miksi valita puoli? Yksinkertaista. Koska muuten urheilu olisi kriisissä. Urheilu, päinvastoin kuin taide, perustuu kilpailuun - ei "tyylipisteisiin". Siinä jommankumman on voitettava, sen perustana ei ole esteettinen nautinto kuten kuvataiteessa. Jääkiekkoa voi katsella toki vain katselemisen vuoksi, mutta uskaltaisin väittää, että kovinkaan moni ihminen, joka jääkiekkoa seuraa, seuraa sitä vain katselemisen nautinnosta. Katselemisen nautinto tulee ymmärtää tässä eri tavalla ja syvemmin siten, että ihminen lopulta vaikuttuu sisimmässään tietyn urheilijan tai tiettyjen urheilijoiden suorituksista, vaikka ei suoranaisesti tätä kannattaisikaan (kuten "fani"). Ihminen valitsee puolensa, ilmaisipa hän tätä tai ei, ja sitoutuipa hän valitsemaansa puoleen tai ei.

Miksi minä siis kannatan, ja miksi minä valitsen puoleni? Juuri siksi, koska se on merkityksetöntä - jopa järjetöntä! - ja juuri siksi, koska se on merkityksellistä.

Miksi sinä kannatat?

Taustaksi mielenkiintoinen keskusteluepisodi Petteri Sihvosen ja Jani Hakkaraisen kesken, "Onko kannattaminen järjetöntä", Avokatsomo.comissa.

 

[lade]

On vaikea olla kannattamatta. On 100 % luonnollista, että jos junnuna käy faijan kanssa hallilla katsomassa pelejä tai muuten ohjautuu jonkun tietyn joukkueen yhteyteen, sen tuntee tietyllä tapaa omakseen. Toki voi olla "hienoa" tsiigailla vain analyyttisten lasien läpi, mitä kentällä tapahtuu, mutta voin sanoa, että ainakin omalta osaltani koko katselunautinnosta kuolee silloin n. 85 prosenttia. Tämän olen todentanut käymällä katsomassa pelejä, joissa oma joukkueeni ei pelaa. Kävin esimerkiksi puolivälierissä katsomassa yhden Jokerit-HIFK -pelin (la-ilta), luulisi että peli ja tunnelma ei siitä parane, mutta eipä paljoa kiinnostanut. Hieman symppasin jostain syystä kotijoukkuetta, mutta itselleni oli täysin yksi lysti sinänsä, miten pelissä käy. Ei intohimoa, ei kiinnostusta.

Olen toisaalta viime aikoina paljon miettinyt, miksi ylipäänsä käyn hallilla. Bluesin pelejä katsomassa siis. Noin puolet kerroista tulen kuitenkin sieltä valtava kyrpä otsassa ulos, eikä se vitutus pysty kattamaan sitä voitontunnetta, minkä sieltä pystyy saamaan mukaansa voiton myötä. Ennen kaikkea petetty olo tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun kauden päättää joukkue X, joka nyt vain oli vahvempi kentällä.

Tästä paljastuukin se lähtökohta, että lähden hallille voittamaan. En pysty millään tavalla vaikuttamaan, mitä siellä kentällä tapahtuu, eikä minulla ole käytännössä minkäänlaista suhdetta niihin ihmisiin, jotka tekevät työtä Bluesin parissa. Silti tunnen, että minulla on jollain tasolla osakkeet tässä seurassa, ja odotan näkeväni jatkuvaa kehitystä ja voittavaa peliä kentällä. Jatkuvaa parantamista ja erinäisten pikku välitavoitteiden saavuttamista edellytän itseltänikin elämässä, joten ei tarvitse varmaankaan olla mikään freud, että osaa muodostaa näiden kahden osa-alueen välille yhteyden.

Välillä tunnen pientä identiteettikriisiä siitä, että joukkueellani ei ole yhtään SM-kultaa. Liigassa on sentään useitakin joukkueita, jotka konttaavat nykyisin, ovat saattaneet kontata useammankin kauden, mutta heidän faninsa voivat sentään ajatella, että "vuotta Y kukaan ei vie meiltä pois". Itselläni ei ole sitä samaa turvasatamaa. Toisinaan mietin, millaista on kannattaa jotain pikkuseuraa jossain Euroopan jalkapallosarjassa; raha jyllää vielä moninkertaisemmalla vaikutuksella mitä meidän SM-liigassamme ja fanien on näissä seuroissa kerta kaikkiaan hyväksyttävä se fakta, että hyvin suurella todennäköisyydellä heidän joukkueensa ei tule mitään koskaan voittamaan - edes lähelle. Aivan sama kuin joku perustallaaja katsoisi ylös tähtiin ja ajattelisi, että "tuolla minäkin olen jonakin päivänä".

Arvelisinkin, että suurelle osalle ihmisistä tärkeintä on olla vain osa jotain; olla osa kulttuuria ja sitä matkaa, joka kuljetaan kauden alusta sen päätökseen. Itse toiminta ja tekeminen menee tässä ajattelussa tavoitteiden edelle. Olisi ihan hienoa itsekin saada jollain tavalla sisäistettyä tällaista ajattelua, mutta tulosihmisenä joka ikinen kerta törmään siihen samaan tiiliseinään: "Miksi edes käyn hallilla, kun ei siellä ole kivaa?" Ehkä pieni optimisti minussa edelleen siis uskoo joukkueeseeni, niin monesti kuin olenkin joutunut pettymään. Jokaisen tappion jälkeen tulen myös entistä nöyrempänä miehenä ulos, kunnes ehkä kaukana hamassa tulevaisuudessa saan poistua hallilta palkkani saaneena - suomenmestarin kannattajana. Then I can die in peace :)

 

[Sanainen arkku]

Mihin me eniten tarvitsemme urheiluviihdettä? Mielestäni nuorison esikuviksi-perustelu on vanhentunut jonkin verran. Nyt nuorisolla on mahdollisuus ohjautua esikuviensa perässä joko pihepeleihin tai pleikkarin ohjaimen jatkeeksi.

Me aikuiset (tai osa meistä) tarvitsemme ainakin talvisarjoja selvitäksemme kaamosajan ylitse. Monella meistä työ jota teemme on sisällötöntä, tai sen sisältö on paskaa. Elämämme on "liian" turvallista. Tarvitsemme tulella leikkimisen kokemuksia. Ainakin itselleni jääkiekko on nykyään paljolti jotain sellaista.

Kotimaisen jalkapallon suurin ongelma on, ettei kesällä tarvita sijaistoimintaa. Ihmisillä on oikeaakin tekemistä. Huominen ei tunnu sietämättömältä ajatukselta, vaikka siihen ei sisältyisikään oman joukkueen ottelua.

JYP on eräs pysyvimmistä rakenteista elämässäni. Olen muuttanut moneen eri kaupunkiin. Työpaikat ja alakin on vaihtunut. Sukunimenikin olen vaihtanut. Siviilisääty. Käyttämäni rahayksikkö.... Kaikki muuttuu. Vain JYP pysyy, ja Kari Virpiö sen vaihtoaitiossa.

Jos JYP tavalla tai toisella loppuisi, en tiedä miten sen voisin korvata. Se aiheuttaisi luultavasti ison kolhun MINUN identiteetilleni, ja tulisin (entistäkin) kyynisemmäksi. Sellaiseksi kuin Petteri Sihvonen.

 

[Noitarumpu]

Minä sitten varmaan kuulun siihen harvaan joukkoon, jolle tietynlainen kauneus jääkiekossa on tärkeää. Toki rajuuskin siihen liittyy, mutta mitä kauniimmat kuviot strategiaan liittyy, sitä enemmän nautin. Se on yksi syy, miksi en halua katsoa NHL:n pelejä. Ne, joita olen joskus katsonut ovat sellaista pikakuvaa keppiviidakossa sohimista olleet ja liian yksinkertaista makuuni.

Suuntaus kuljettaa yhä edelleen tuohon nopeasti ja heti-suuntaan, joten miksi siis edelleen seuraan jääkiekkoa. Ainahan voidaan spekuloida syitä ja ajatella niitä vanhoja, tuttuja mietteitä "meistä" muita vastaan, tietynlaista omaa osallisuuttaan, vaikkei osallistukaan.Kotiseututunteen voimakkuus, tai voi vain hakea sähäkkää jännitystä elämään, joka voi olla muutoin puuduttavan tylsää normikuvioineen. Kuitenkin uskon edelleen, että oivaltavat, monimutkaisemmat syöttökuviot eivät koskaan täysin voi jäädä pois. Jääkiekko on yksinkertainen peli, muttei niin yksinkertainen, toivoakseni.

Miksi kukin seuraa mitä seuraa, syvää luotausta kenenkään maailmaan ei voi tehdä, ei sitä kykene aina analysoimaan omistakaan seuraamisistaan. Minua vie aina tunne edellä ja siihen liittyy kauneus kokonaiskuvaan. Kaikessa.

 

[Fordél]

Urheilu, päinvastoin kuin taide, perustuu kilpailuun - ei "tyylipisteisiin". Siinä jommankumman on voitettava, sen perustana ei ole esteettinen nautinto kuten kuvataiteessa. Jääkiekkoa voi katsella toki vain katselemisen vuoksi, mutta uskaltaisin väittää, että kovinkaan moni ihminen, joka jääkiekkoa seuraa, seuraa sitä vain katselemisen nautinnosta. Katselemisen nautinto tulee ymmärtää tässä eri tavalla ja syvemmin siten, että ihminen lopulta vaikuttuu sisimmässään tietyn urheilijan tai tiettyjen urheilijoiden suorituksista, vaikka ei suoranaisesti tätä kannattaisikaan (kuten "fani"). Ihminen valitsee puolensa, ilmaisipa hän tätä tai ei, ja sitoutuipa hän valitsemaansa puoleen tai ei.

Olen tästä kanssasi eri mieltä. Monessa urheilulajissa on tärkeää myös se miten suoritus tehdään (esim. taitoluistelu, mäkihyppy, lumilautailu jne.), joten tyylipisteitäkin jaetaan. Okei, monessa lajissa, kuten palloilulajeissa, homma perustuu kilpailullisesti vain siihen, mikä joukkue saa eniten maaleja tai pisteitä. Kuitenkin katsojalle on mielestäni näissäkin lajeissa keskeistä tyylipisteet ja esteettinen nautinto vaikka esteettisyydestä ei pelissä jaettaisi pisteitä.

En näe siis taidetta ja urheilua mitenkään erillisinä vaan saman asian (itsensä toteuttaminen ja löytäminen) eri muotoina. Itsensä toteuttamisen äärilaidoissa on ehkä esim. joku kuvataide ja toisessa esim. painonnosto, mutta siihen välillä on paljon harmaata massaa kuten vaikka baletti ja taitoluistelu, jotka ovat niin taidetta kuin urheilua. Vaikka urheilussa toteutetaan itseään lähtökohtaisesti fyysisen suoritteen kautta, liittyy fyysiseen suoritteeseenkin aina esteettisyys. Suoritteen voi tehdä niin monella tavalla. Ja koska esteettinen puoli on olemassa myös urheilussa niin myös katsojat voivat arvottaa pelaajia ja joukkueita esteettisin perustein. Osan pelaajien tai joukkueen suoritukset vain näyttävät esteettisesti hienommilta (vaikka Messin ja Barcelonan jalkapallo, KalPan jääkiekko, Pekka Rinteen maalivahtipeli jne.) ja siksi ne suoritukset vetoavat toisia suorituksia enemmän. Tämä arvottaminen voi olla hyvinkin syy kannattamiselle.

Vielä kun tähän lisätään se, että kannattajalla itsellään on kokemusta ja tietoa kyseistä lajista niin, että hän pystyy vertailemaan suorituksia: tietää mikä on oikeasti vaikeaa ja erityistä. Tämä lisää mahdollisuutta arvottaa suorituksia esteettisin perustein. Toki joku täysin futiksesta tietämätön voi vain ihastua jonkun jengin peliin niin, että alkaa sitä kautta kannattaa seuraa ja innostuu tutustumaan lajiin paremmin.

 

[Midnight Rambler]

Itse vartuin sellaisessa ympäristössä missä ei oikein ollut mitään paikallista kannatettavaa, joten olen siis kasvanut lätkän ja futiksen pariin lähinnä television sekä myöhemmin Internetin välityksellä. Aika teennäiseltä olisi tuntunut alkaa henkeen ja vereen olla esimerkiksi joku jokerifani toiselta puolelta maata. Toisaalta olen myös huomannut itsessäni sellaisen piirteen, että hyvin monesti harrastan ns. "anti-fanittamista", eli katson pelejä toivoen jonkun tai jonkin tappiota. Ehkä se osaltaan on muodostunut täyttämään sitä tyhjiötä, jonka "oman" suosikin puuttuminen aiheuttaa.

 

[Vellihousu]

Kyllähän kannattaminen on paljon sidoksissa siihen millainen ihminen on. Esimerkiksi itselläni oli lapsena korostunut tarve kuulua johonkin koska perheeni oli muuttanut Poriin muualta. Toisin kuin monelle porilaiselle, Ässien kannattaminen ei ollut minulle itsestäänselvyys, mutta se oli hyvä tapa kiinnittyä kaupunkiin niin sosiaalisesti kuin henkisestikin.

Myöhemmin olen miettinyt paljon sitä miksi kannatan kuten kannatan. Mitä sisältyy esimerkiksi siihen etten halua solvata omaa joukkuetta katsomosta käsin ja että ylipäätään haluaa kannustaa ääneen silloinkin kun suurin osa muusta hallista on aivan hiljaa? Mitenkään jeesustelematta kyse taitaa olla siitä että yritän kohdella joukkuetta kuten haluaisin itseäni kohdeltavan.

"Miksi kannatan?" on vähän samanlainen kysymys kuin miksi haluan yleensä kokea mitään tunteita. Emotionaalisella tasolla urheilussa kannattamista voi mielestäni hyvin verrata taideteosten kokemiseen. Kannattamisessa pääsee vain paljon välittömämmin ilmaisemaan omia tunteitaan ja olemustaan.

 

[Jaakko]

Mielenkiintoinen aihe, jota monta kertaa tulee pohdittua vittuuntuneena kävellessä pois ottelusta. Olisko elämä helpompaa, jos ei kannattaisi mitään joukkuetta tai voisi neutraalimmin suhtautua tapahtumaan pelkkänä viihteenä? Nick Hornby:n kirjassa sanotaan hyvin että penkkiurheilijan perustila on vitutus.

Miksi sitten jaksan tehdä omasta seurasta itselleni niin ison asia? Tietenkin sen takia, että välillä tulee äärettömän hienoja hetkiä. Urheilua seuraamalla ja omaan seuraan sitoutumalla yhteisöllisyydestä tulee valtavan merkittävä asia. Pidetään porukalla hauskaa välillä hävitään ja välillä voitetaan tai ainakin voi tuopin ääressä jakaa yhteisen unelman.

Jos hyvin paljon yksinkertaistaa ja koittaa hakea syitä siihen mikä on homman punainen lanka, niin väittäisin sen olevan erilaisten tunnetilojen ja niiden vaihteluiden hakua. Mitä enemmän antaa omalle joukkueelle, niin sitä enemmän se antaa takaisin

 

[Silkkeri]

Sitä tunnetta, mitä oman joukkueen voitoista, taistelusta ja mestaruudesta saa, ei voi saada mistään muualta. Tai ainakaan en ole itse mitään vastaavaa elämässäni löytänyt. Kannatus ei ole ainakaan minulle mikään tahdonalainen juttu, en aikanaan päättänyt alkaa kannattaa IFK:ta, se vaan tapahtui. Vuosien myötä Stadin punaisista on tullut yhä suurempi osa elämää, ja joukkueen kannattaminen on minulle ihan yhtä normaalia kuin vaikkapa katto pään päällä, päivittäinen ruoka, vakituinen työpaikka tai parisuhde. Toki sitä on monesti hallilta kotiutuessa sellainen fiilis, että "onko tää oikeesti sen arvoista?". Viimeksi tämän kevään puolivälierien aikaan, kun ensin otettiin A-junnujen 1. finaalissa Jokereilta turpaan ja sen jälkeen aikuisten puolella 4 kertaa peräkkäin.

Välillä tuntuu, että se ei ole kaiken tämän paskan ja kärsimyksen arvoista, mutta eipä ole vaihtoehtojakaan. Vähän sama kuin oma lapsi tekisi jotain, mitä et pysty hyväksymään, mutta rakastat sitä kersaa siitä huolimatta, koska se on sisäänrakennettu aivoihisi. Ja kaiken tämän unohtaa sillä hetkellä, kun se skidi soittaa että "susta tulee isoisä" tai "sain just lääkärin paperit, valmistujaiset on ens perjantaina". Tässä metaforassa verrataan viime kevään Suomen mestaruuteen, ja sitä seuranneisiin fiiliksiin.

Kannatan, koska tunneside on yksinkertaisesti liian vahva että olisi vaihtoehtoja.
Kannatan, koska rakastan seuraani yli lajirajojen ja yksittäisten pelaajien.
Kannatan, koska se ottaa paljon mutta antaa sitäkin enemmän.
Kannatan, koska se on mun juttu.

 

[Wäinö#16]

Miksi sinä kannatat?

Taustaksi mielenkiintoinen keskusteluepisodi Petteri Sihvosen ja Jani Hakkaraisen kesken, "Onko kannattaminen järjetöntä", Avokatsomo.comissa.

Mielenkiintoinen aihe ja hyvä keskustelun avaus. Sihvosen ja Hakkaraisen keskustelussa on mielenkiintoisia pointteja, vaikka toisaalta on hyvin vaikea päästä Sihvosen ajattelun sisään ja ymmärtää toisaalta miksi pelkästään analysointi ja viileä seuraaminen olisi jotenkin arvokkaampaa kuin tunteella seuraaminen, kannattaminen ja toivominen? Mitä väliä jollain pelin evoluutiollakaan itsessään on? Eikö senkin merkitys kumpua lopulta siitä, että joillekin pelin lopputuloksella ja voittajalla on väliä?

Se on toki monisyinen kysymys miksi kannattaa jotakin tiettyä joukkuetta, mutta kai siinä tosiaan on jotain samaa kuin vaikkapa uskonnon kanssa. Siihen on voinut kasvaa sisään lapsuudessa tai sitten jossain vaiheessa on löytynyt joku tarttumapinta, joka tuntuu omalta ja sen jälkeen siitä on hyvin vaikea päästä eroon. Yhteisöllisyys on tässä myös oleellista. Ja voi kannattamisessaan olla samalla myös hyvin analyyttinenkin ja miettiä mitä voidaan tehdä paremmin ja missä ollaan menty pieleen. Iso osa ainakin Jatkoajan jonkun joukkueen kannattajiksi itsensä lukevista kuuluu näihin.

 

[Vanhapuuma]

Erinomaisia pointteja tuli kaikilta. Voittamisen halu kannattamansa joukkueen kautta, jonkin elementin pysyvyys elämässä (miksi se ei voisi olla juuri jääkiekkojoukkue - niinpä!), pelin kauneus sinällään, urheilijoiden taitotason ihaileminen, antifanittaminen, pelistä nousevat tunnetilat tietyn joukkueen kautta, kannattamansa joukkueen sisäänrakentuneisuus elämäänsä, yhteisöllisyys...

Juuri tätä haettiin. Sihvonen niputtaa mielenkiintoisella tavalla kannatuksen naiiviksi toiminnaksi, mutta tähän halusin nimenomaan esittää vastalauseen: itse asiassa, miksi esimerkiksi Haaviston kannattaminen ei olisi ollut naiivia toimintaa? Jotta en myöhemmin vaikuttaisi ns. jälkiviisaalta, todettakoon, että kysymys on tarkoituksellinen kärjistys.

Olen tästä kanssasi eri mieltä. Monessa urheilulajissa on tärkeää myös se miten suoritus tehdään (esim. taitoluistelu, mäkihyppy, lumilautailu jne.), joten tyylipisteitäkin jaetaan. Okei, monessa lajissa, kuten palloilulajeissa, homma perustuu kilpailullisesti vain siihen, mikä joukkue saa eniten maaleja tai pisteitä. Kuitenkin katsojalle on mielestäni näissäkin lajeissa keskeistä tyylipisteet ja esteettinen nautinto vaikka esteettisyydestä ei pelissä jaettaisi pisteitä.

Olet totta kai ihan oikeassa, että tyylipisteitä jaetaan, mutta en ehkä painottanut asian ydintä tarpeeksi ponnekkaasti. Sillä ei loppujen lopuksi ole merkitystä, tuleeko voitto tyylipisteiden vai maalien perusteella, merkitystä on nimenomaan sillä, että kyseessä on tilanne, jossa jonkun on väistämättä voitettava. Minun olisi tullut painottaa termiä kilpailu voimakkaammin, sillä tässä suhteessa urheilu nimenomaan eroaa taiteesta. Taiteella ei ole tällaista helposti määriteltävää kriteeriä, so. voitto/häviämis -logiikkaa.

Tästä syystä, kuka kannattaa Vermeeriä ja vastustaa siksi Rembrandtia? Taide ei ole tässä mielessä poissulkevaa, joskin on toki totta, että jotkut pitävät enemmän Vermeeristä ja toiset Rembrandtista, mutta urheilun ja tietyn joukkueen kannattamisen näkökulmasta tämä logiikka ei ole samankaltainen. Monet voivat pitää niin Vermeeristä, Rembrandtista, Picassosta, Césannesta, Dalista yhtä aikaa juuri näiden erilaisten tyylien vuoksi, mutta harva pitää KalPasta, Jokereista, HIFK:sta, JYPistä, Pelicansista ja Kärpistä samaan aikaan.

[...] toisaalta on hyvin vaikea päästä Sihvosen ajattelun sisään ja ymmärtää toisaalta miksi pelkästään analysointi ja viileä seuraaminen olisi jotenkin arvokkaampaa kuin tunteella seuraaminen, kannattaminen ja toivominen? Mitä väliä jollain pelin evoluutiollakaan itsessään on? Eikö senkin merkitys kumpua lopulta siitä, että joillekin pelin lopputuloksella ja voittajalla on väliä?

Erittäin hyvää pohdintaa. Kysymyksesi esittävät jo vastaukset paremmin kuin itse osaisin asian esittää, joten totean vain olevani samaa mieltä.

 

[steepler]

Siinä jommankumman on voitettava, sen perustana ei ole esteettinen nautinto kuten kuvataiteessa. Jääkiekkoa voi katsella toki vain katselemisen vuoksi, mutta uskaltaisin väittää, että kovinkaan moni ihminen, joka jääkiekkoa seuraa, seuraa sitä vain katselemisen nautinnosta.

No jaa, kyllä minusta jos jostain lajista pitää niin täytyy olla jotain esteettistä nautintoa tai ehkä myös arvoja joita arvostaa taustalla. Ei minusta pelkkä kilpaileminen kovin pitkälle kannattele, kilpaileminen sinänsä ei mitään ihmeellistä ole. Kilpailla nyt voi vaikka saunomisessa tai piirakan syönnissä, harva näitä kisoja arvostaa kuitenkaan samalla tavalla kun vaikka kestävyysjuoksua tai hiihtoa, ainakaan Suomessa.

Toki on sitten tavallaan sitä karjalalippisporukkaa joka vain fanittaa jotain lajia kun se on suosittua ja muutkin niin tekevät. Suosio kasvattaa suosiota, sen tiedämme, mutta kyllä siellä taustalla jonkun lajin nousulla suosituksi on syynsä siinä että ihmiset ovat lajia halunneet ruveta seuraamaan. Onko sitten estetiikasta vai arvoista vai mistä kyse, mutta kyllä se syyn on oltava joku muu kuin vain kilpaileminen.

Itselleni on aina ensisijaisinta peli tai laji ja sen sisältö, sitten vasta tulee mukaan mahdollinen kannattaminen (en minä sitä sihvoslaisesti sulje pois, mutta se ei ole ensisijainen asia) jne. Joskus 90-luvun alussa rupesin NFL jenkkifutista seuraamaan, tai ehkä oli vielä ihan 80-luvun loppua, en minä tiennyt joukkueiden taustoja tai muita asioita, tai fanittanut jotain jengiä, vaan kiinnostuin pelistä ensisijaisesti. Eli katsoin katselemisen nautinnosta (mitä silloin nyt pystyi, MTV3 pari kolem peliä kaudessa näytti).

Fakta toki on se että nykymuotoista urheilua ei olisi olemassa ilman kannattamista, rahaa varmasti tulisi lajeihin täysin eri tavalla. Joku olympialiikekin olisi kuollut varmasti pois, tai olisi jotain ihan muuta kuin nyt, ilman nationalismin sekoittamista kisoihin.

 

[tant gredulin]

Minusta ensinnäkin ihmiset sinänsä ovat mielenkiintoisia. Mitä enemmän katsoo ihmistä noinkin rajatussa ympäristössä, sitä paremmin oppii 'lukemaan' ihmistä. Pelaajien kropan kieli, se miten suhtautuu vaikeuksiin, johtoasemaan, toisiin pelaajiin - kaikki on mielenkiintoista.

Kun innostuin jääkiekosta katsoin kaiken mahdollisen, mitä nähtävillä oli. Siihen aikaan Helsingissä pelasi neljä korkeimman tason joukkuetta, joten kaikki viikkorahat menivät jääkiekkoon. Sitten se laajentui muihin pallopeleihin, halusin nähdä tuottivatko ne samanlaisen kokemuksen. Myöhemmin, kun perhe ja työt lohkaisivat ison osan ajasta, tyydyin pienempään annokseen.

Peli on minulle ehkä taiteenalana eniten näytelmä. On näyttämö, lavastus ja välineet, jotka pysyvät samana, mutta ohjaaja ja näyttelijät vaihtuvat. Suuri osa tapahtumasta on improvisaatiota valmiiseen käsikirjoitukseen. Joka tapauksessa aina elämys.

Enkä halua mitätöidä omaa tunteiden tuulettamistanikaan. Tunteet saavat näkyä ja kuulua turvallisella ja hyväksytyllä tavalla :) Pelin jälkeen on jotenkin 'puhdistunut' olo.

Jos joskus yritänkin suhtautua johonkin peliin vain tarkkailijana, huomaan usein sen kääntyvän siitä huolimatta jomman kumman kannattamiseksi. Yleensä altavastaajan, jos joukkueilla ei ole muuta minulle merkityksellistä eroa.

Joukkueen kannattaminen on minusta intohimoa, innostusta. Omassa kategoriassani kyky innostua on pelkästään hyvä asia. Innostunut ihminen on yleensä aktiivinen, osaa nauttia elämyksistä ja pitää yllä kipinää tylsemmässäkin toiminnassa, kuten työssä :)

 

[Pavlovin Koira]

Elämyksiä kait täältä ollaan hakemassa. Siksi olen fanikatsomossa ja kannustan enkä seuraile peliä viileän analyyttisesti piippuhyllyltä. Ja kyllä kait se päällimmäisin asia, mikä minua siellä pitää, on unelma mestaruudesta. Siitä että edes kerran saisi kokea sen kun kauden viimeisessä pelissä summeri soi sen merkiksi että oma jengi on voittanut mestaruuden. Mitähän sitä silloin tekisi?

 

[Sanainen arkku]

Mitähän sitä silloin tekisi?

Luultavasti huutaisit. Niin minä tein keväällä 2009. Tosin en juurikaan summerin soidessa, koska peli silloin oli jo pitkään ollut selvä.

Pian tuon jälkeen tein "tutkimuksen" (opiskelutehtävä tuolloin ajankohtaisella psykologian kurssilla, jonka tunnilta karkasin katsomaan mestaruuden ratkaissutta peliä) kysymyksellä "Miten suosikkijoukkueen ensimmäinen mestaruus vaikuttaa elämän mielekkyyden kokemiseen eli onnellisuuteen välittömästi ja lyhyellä (10 vrk) aikavälillä". Tuloksia vertailin sitten vastaajia luokitellen esimerkiksi siviilisäädyn, asuinpaikkakunnan ja koulutustason mukaan. Tehtävästä tuli hauska ja sain siitä kiitettävän arvosanan.

 

[Lisäalueen mies]

1960-luvun alkupuoli, sunnuntai-ilta ja Kärpillä kotipeli, milloin vastassa Raahen Vesa, Karihaaran Tenho tai paikallisvastustajista OPS tai OTP.
Isä otti minut mukaansa kaukalon laidalle legendaariselle keskuskentän lisäalueelle, siitä kaikki alkoi.

Vuosikymmenen puolivälissä kaupunkisarjaan Keskikaupungin Kärppien joukkueeseen. Sitä tunnetta en koskaan unohda kun sain ensimmäisen pelipaidan, vihreän jossa oli Chigaco Blackhawksien logo, aivan oikein, siihen aikaan näitä NHL-joukkueiden logoja oli nappuloiden pelipaidoissa.

Sieltä se Kärpät tuli osaksi elämääni, mitä se on edelleenkin. Kannattaminen on antanut minulle paljon, myös opettanut. Kun on elänyt seuran matkassa hyvinä ja huonoina aikoina, kokenut unohtumattomia nousuja liigaan, mestaruuksia, katkeran putoamisen, konkurssin ja pudottamisen kakkosdivisioonaan, niin se on myös antanut voimia ja uskoa itselle selviämiseen elämäni vaikeina hetkinä.

Pelin taktiset asiat ovat aina kiinnostaneet minua ja sen myötä seuraan paljon myös muiden joukkueiden pelejä, TV:n välityksellä tottakai enimmäkseen mutta myös paikanpäällä jos aika ja paikka kohtaavat.
Esim. meneillään olevia SM-liigan finaaleja seuraan mielelläni, ihan huikeita matseja mutta kun peli on ohi niin mitään tunnekuohua suuntaan tai toiseen ei ole kun se oma joukkue ei ole mukana.

Maajoukkue on sitten eri asia, sen mukana elän tunteella. Minulle maajoukkue on Suomi, ei pelaajia eri seuroista. Siellä sitä tulee hurrattua pelaajille joita on kauden aikana kironnut alimpaan helvettiin jonkun tilanteen jälkeen liigapeleissä.

Kannattaminen on pysyvä olotila kuin nälkä tai unentarve. Syömällä, nukkumalla ja menemällä Kärppien peliin jaksaa aina hetken eteenpäin.

 

[Zous]

Urheilu on yleensäkin sellainen asia, jossa aina kannatus tulee esiin. Tottakai jotain on aina sen takana miksi kannattaa. Itselläni kuitenkin kannattaminen tulee useasti aika huomaamatta, kun jossain matsissa huomaakin, että perhana kun jännittääkin toisen joukkueen puolesta. JYP kannatuksen taustalla on varmasti se, että perheessä on kannatettu Jypiä ja tottakai se, että Jyväskylä on lähin liigakaupunki omasta kotikaupungista.

Kuitenkin se, että miksi kannattaa on hyvä kysymys. Tottakai kannattamisen suurin syy on varmaan se, että sen oman joukkueen menestyksen kautta saisi ilon hetkiä. Kuitenkin kannattaminen ei olisi mitään jos koskaan ei tulisi pettymyksen hetkiä. Jos koskaan ei joutuisi pettymään, niin olisiko loppujen lopuksi kannattamisessa mitään mieltä? Monet voi luulla kannustavansa jotakin joukkuetta, mutta ne joukkueet mitä kannatat oikeasti on ne, joiden mukana pysyt silloin myös kun menee huonosti. Aina ne tietyt joukkueet nousee, niin esiin. Luultavasti kannattamiseen kuuluu myös se, että kannatetaan eri jengiä kuin kaverit. Tai ei kuulu, mutta useasti menee niin. Tuo kysymys on varmasti on se mitä oikea kannattaja joutuu aika useasti itseltään kysymään. Miksi minä kannatan tätä seuraa?

 

[sekolust]

Jotenkin vain tähän on kasvettu.

Aivan skidinä tuli muutamaan otteeseen käytyä hallilla ja katsottua faijan kanssa telkkarista lätkää. Homma vaikutti mukavalta ja kun muiden pihan poikien kanssa pelatessa hommasta oli nauttinut, niin seuraanhan tie vei. Tätä kautta sitten jääkiekko ihan lajina alkoi kiinnostamaan ja siinä mielessä vaikuttaa vieläkin, että nautin hyvästä kiekosta vaikka oma joukkue ei jäällä olisikaan. Pakko tunnustaa, mutta kauden aikana käyn katsomassa muutamia otteluita Nordiksella ja Baronalla, enkä nyt puhu paikallismatseista. Kun laji on intohimo ja hommasta nauttii, niin välillä on mukava lähteä katsomaan ilman niitä kuuluisia värilaseja.

Jokerit taas oli jollain tavoin se luonnollisin tarttumapinta. Jokerit pelasi tuolloin hyvää kiekkoa, Selänne oli profiloitunut Jokerien mieheksi ja faijan siivellä pääsi vähän kuin "salaa" osaksi "perhettä". Skidille tietenkin 90-luvun menestys oli täyttä juhlaa, mutta hieman sekavampienkin kausien jälkeen takki ei ole kääntynyt. Jokerit on mulle se seura, jonka takana seison. Jääkiekosta voin nauttia vaikka HIFK-Kärpät ottelussa, mutta seurojen toiminnasta nautin Jokerien kautta.

Tuota seurauskollisuutta on tullut muutamaan kertaan mietittyä. Vaikka futis onkin selkeästi "kakkoslaji" itselleni, niin siihen suuntaan ei ole aivan huikeita seurasiteitä syntynyt. FC Jokerit oli aikanaan sen verran muovinen tekele, että siitä ei tullut sytyttyä. HJK oli joskus kova sana, varsinkin kun kaverin veli pelasi joukkueessa. Siltikään Klubi ei ole noussut missään vaiheessa sille tasolle, että miettisin seuran tapahtumia pidempäänkin. Lähimpänä seurarakkautta on ollut ManU noin 15 vuoden ajan. Tämäkin on siinä mielessä ehkä "väärin", että tuota suhdetta ei voi verrata mitenkään suhteeseen Jokerien kanssa. Toki ManUn voitot tuntuvat hyvältä ja jonkin verran tulee seurattua, mutta tietty konkretia on puuttunut. Kai tässä tulee vastaan se, että ManUn matsien näkeminen paikanpäällä on pirun paljon vaikeampaa ja kalliimpaa eikä sosiaalisia suhteita seuraan tai sen toimintaan tiiviisti liittyvien henkilöiden kanssa ole syntynyt.

Lajina jääkiekko kiinnostaa jo ihan siitä syystä, että väitän tietäväni lajista kohtuullisen paljon. Lisäpotkua tulee temposta, fyysisyydestä ja siitä, että lajin luonteen (nopeus, lyhyet vaihdot, fyysisyys jne.) takia myös pelaajien tunnetaso pysyy korkealla. Ainakin itse nautin kovista taklauksista, hyvin tehdyistä blokeista ja ovelista ratkaisuista. Asennepuolta olen palstalla kohtuullisen aktiivisesti puolustanut ja sitä kautta suosikkipelaajiakin on ilmennyt. Jotenkin vain joku Lostedt saa omat sympatiani, vaikka pelillisesti hän ei kummoinen ollutkaan ja ilman hanskojakin loppujen lopuksi melko keskinkertainen: hänellä oli sitä asennetta, josta minä pidän. Hän ei perääntynyt isomman vastustajan edessä tai miettinyt mitä lehdissä kirjoitellaan. Hän teki juuri sen, mitä valmentaja halusi. Tuollaista joukkuepeliä, asennetta ja munaa ainakin itse kaipaan kaukaloissa.

 

[Jupi]

No tuota. Minusta on jotenkin sielutonta ja epänormaalia seurata ylipäätään mitään kamppailu-urheilua jos ei kannata jompaa kumpaa. Mitä lähempänä ko. laji on omaa kokemuspiiriä, sitä voimakkaammaksi kannattamisen ja puolen ottamisen tarve tulee.

Urheiluun, myös penkkiurheiluun, jopa elämään, kuuluu olennasena asiana TUNNE. Toki sitä voi myös ihastella hienoja suoritteita ilman sen kummempaa tunnetta, kuten nyt vaikkapa juuri päättyneissä olympialaisissa, joissa tuli katsottua mm. pöytätenniksen ja telinevoimistelun upeita suorittajia. Telinevoimistelussa ei niinkään, mutta pöytätenniksessä huomasin pian kannattavani jompaa kumpaa. Esim. naisten finaalissa oli vastakkain kaksi Kiinalaista. Kannatin sitä jonka kasvot miellyttivät minua enemmän.
Toivon koko sydämestäni etten koskaan muutu samanlaiseksi analyyttiseksi ja pelejä järkipohjalta seuraavaksi olennoksi kuin Petteri Sihvonen kuvaa olevansa.

Ja sitten vielä: Kannatan Kärppiä. Miksi? No siksi koska olen koko ikäni asunut Oulussa ja käynyt Kärppien peleissä iskän kanssa 80-luvun alusta lähtien. Vaikea siitä on pois kasvaa.

 

[Jupi]

Vielä tästä

Jatkanpa vielä koska alkoi filosofisessa mielessä kiinnostaa. Sihvonen kirjoittaa:

"Tärkeysjärjestys on: peli, pelaajat ja valmentajat, analyytikot, huoltojoukot, ja jossain kaukana tulevat katsojat, kannattajat ja fanit. Ja toivottavaa olisi, että katsojat toivoisivat, että parempi aina voittaa, nauttisivat kummankin joukkueen pelistä eikä ilmassa olisi minkäänlaista kannattamisen ripettäkään jommankumman puolesta. Olisihan se nimittäin ollut ihan väärin, jos Tre Kronorin kannattajien toive olisi toteutunut 1995 tai 2011. Se olisi ollut verinen vääryys. Kannattaminen ja urheilulta toivominen ovat toimintaa, joka ei kuulu urheiluun tai urheilun liepeille. Kuten Muller sanoo: Jos tunnet vain yhden uskonnon, et tunne ainuttakaan."

Jos katsojat laitetaan ammattiurheilussa tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi, voidaan todeta että ammattiurheilua ei ole. Tällöin nyt ammatikseen pelaavat kiekkoilijat joutuvat etsimään muita töitä tullakseen toimeen ja tuskin ovat yhtä paljon yksinäisillä pelikentillä rakastamansa lajin parissa.
Edelleen jos katsoja ei saa kannattaa kumpaankaan joukkuetta, eli toivoa toisen voittoa, miten sellainen voidaan suoda pelaajille itselleen. Hehän tiettävästi edustavat samaa lajia ja jakavat samat tunteet kuin katsojatkin. Eli siis laajentaen myös pelaajille pitäisi olla yhdentekevää kumpi voittaa, kunhan peli itsessään on hienoa ja laadukasta ja palkka juoksee.

Jos todetaan että ei ole väliä kuka voittaa urheilussa, voidaan samantien alkaa miettiä onko millään mitään väliä. Ainakin länsimaissa missä päivittäinen aika ei mene ravinnon (sen oikean, ei hengenravinnon) metsästämiseen.

 

[kahden suunnan sentteri]

Kyllä minä pystyn nauttimaan molemmista urheilun seuraamisen muodoista, eivät ne kilpaile toistensa kanssa paitsi silloin kun oma joukkue pelaa, mutta sekin raja on itse asiassa aika häilyvä. Esim. mömmöm 2011 finaalista en vieläkään osaa sanoa seurasinko tunteella vai järjellä.

Ketjun otsikko herätti kyllä miettimään, ja täytyypä sanoa, että itselle se vaan on opittu tapa, vähän niin kuin haarukan pitäminen vasemmassa kädessä piikit alaspäin. Kyllähän se lapsena tuntui hieman hölmöltä hypätä ilmaan punalampun syttyessä, tai pitää sitä haarukkaa eri kädessä kun kaikki muut lapset. Mutta niin se kulttuuri vaan toimii, eikä mennyt kauaakaan kun jo ylpeänä kannustin kovaan ääneen muuten hiljaisessa hallissa Askosen Atsoa hyökkäykseen hänen saatuaan kiekon omalla alueella, ja opetin muille lapsille kuinka haarukalla ja veitsellä ruokaillaan oikeaoppisesti.

Itse asiassa nyt kun asiaa pohtii, niin onhan seurojen fanitus ajatuksena ihan typerä juttu, kun pelaajat alati vaihtuvat. Sama kun viiden hengen rokkibändistä vaihdettaisiin joka keväänä aina yksi jäsen, eli keskimäärin viiden vuoden välein koko kokoonpano uusiutuisi kokonaan, ainoastaan nimi ja logo säilyisi. Silti käytännössä homma toimii, ja rahan ja vapaa-ajan upottaminen KooKooseen maistuu. Minun osaltani seura on myös side juurille. Halli on lapsuudenkodin ohella Kouvolan paras paikka.

 

[IceBlacks]

Olen syntyjäni helsinkiläinen, mutta silti en ole koskaan kannattanut pääkaupunkiseudun joukkueita. Luistelemaan opettelin 5-vuotiaana ja siitä lähtien jääkiekko on ollut rakkain peli sekä harrastaa että seurata. Asuin tosin pentuna landella joten varsinaista suosikkijoukkuetta ei päässyt syntymään.

Pappani oli ja on kova HIFK-fani, mutta kuten kaveripiirissäni pentuna oli muodissa vihata HIFK:ta, niin minustakin tuli HIFK:n vihaaja. Enää HIFK ei herätä läheskään niin paljon negatiivisia tuntemuksia kuin nuorena, jos ollenkaan.

Muutin ennen yläasteikää Jyväskylään ja kavereilla landella totesin, että pääseepähän nauramaan paikan päälle kun TPS vie 0-7. Luonnollisesti Jyväskylässä käytännössä kaikki kaverit kannattivat JYPiä, joten JYPistä alkoi pikkuhiljaa muodostua se oma joukkue vaikken mikään HC-fani olekaan. Aina olen JYPille toivonut menestystä 2000-luvun rämpimisen seassa ja molemmat mestaruudet ovat tuntuneet oikein hyvältä.

Suurimmat intohimoni kohdistuvat silti ulkomaisiin maajoukkueisiin. Uuden-Seelannin maajoukkue ei ole sattumalta listattuna ensimmäisenä suosikkeihini. Kävin 2009 III-divarin MM-kisoissa ja tapahtumasta jäi todella mieluisat muistot. Pieni halli täynnä ihmisiä jotka ylivoimalla hakkaavat käsiään yhteen ja huutavat "Kiiiwi, kiiiwi!"

Ennen otteluita pelaajat esittivät rugbymaajoukkueen kuuluisaksi tekemän Hakan ja eihän siitä voinut olla pitämättä. Pelaajien taitotaso ei yksittäistapauksia lukuunottamatta häikäissyt, mutta taistelutahto oli ihan mieletön. Ei ollut ylimielisiä ja ylipalkattuja surffaajia näköpiirissä vaan aitoa voitontahtoa joukkueen eteen.

Muistakin arvokisoista on tullut symppisjoukkueita suosikeiksi, kuten Viro, Islanti ja Kroatia. Sen sijaan en oikein pysty löytämään innostusta kannattamaan esim Bulgariaa kun pelaajat aikaisemmalla divarijaolla tulivat voittamaan yhden pelin, jotta voidaan ryypätä muun turnauksen ajan.

 

[JaSa]

Hyvä kysymys.

Yksiselitteistä syytä sille, että kannatan taikka seuraan jotain ei ole. Joskus todella nuorena 90-luvun alkupuolella pääsi silloin tällöin katsomaan matseja (niin. Jokereiden kuin IFK:n) Helsingin Jäähalliin isän kanssa, joka ei tosin kannattanut mitään joukkuetta erityisemmin. Jostain syystä sitten jääkiekko ja Jokerit iski. Miksi? Sitä voi vain arvailla.

Eihän sitä tuolloin mitään mistään ymmärtänyt taikka tajunnut, mutta kipinä oli jo tarttunut. Joskus on koetettu seurata jalkapalloa, mutta mikään liiga taikka joukkue, eikä lajikaan itsessään oikein tuntunut omalta.

Tuossa oli välissä useampi vuosi jolloin en pystynyt kiekkoa ainakaan paikanpäällä seuraamaan, joutui tyytymään Hockey Nightiin ja tulosruutuun. Iästä johtuen en itsekseni pystynyt menemään, eikä kukaan vienytkään, mutta liekki ei sammunut.

Aikanaan ajattelin, että joku kaveri pitäisi olla mukana kun matsiin menee, että ei sitä yksin jaksa katsoa, totaalisen väärässähän sitä oltiin. Eihän sitä siellä muutenkaan yksin olla, siellä on muita faneja, siellä on yhteisö.

Kun hallille menee, tietää että siellä on muita kannattajia ja siinä voi mennä hyvillä mielin keskusteluun mukaan. Yhteisöllisyys jatkuu myös hallin ulkopuolella. Pari kertaa olen esimerkiksi baarissa nähnyt jonkun ainakin naamalta tutun henkilön hallilta ja aina on voinut mennä vaihtamaan jokusen sanan. Eli siis osakseen on kyse myös sosiaalisuudesta ja yhteisöllisyydestä.

Vaikka kyseessä olisi joku ti/ke ottelu SaiPaa vastaan, niin se on silti kohokohta ja piriste viikkoon ja pimeään talvi-iltaan.

Itse ainakin saan enemmän irti ottelusta, kun mukana on tunnetta. Tunteen mukana tulee niitä hetkiä, joita ei unohda ja ne piristävät pidempää. Välillä tietenkin on niitä kertoja, jolloin matsin jälkeen v******** aikalailla, mutta se kuuluu asiaan. Välillä ryömitään pohjalla oikein urakalla, mutta sitä paremmalle se pieninkin valon pilkahdus sitten maistuu.

Mitä tulee taiteellisuuteen ja tyylipisteisiin, kyllä ne merkitsevät. Itse ainakin saan enemmän irti, kun maali tulee hienon kuvion päätteeksi, kuin että se sohitaan sekavan tilanteen päätteeksi maaliin.

 

[Jaws]

Mielenkiintoinen ketju.

Miksi kannatan TPS:ää?
Kotikaupungin ainoa liigaseura elämäni aikana. Tepsin kannattamiseen on kasvettu jo hyvissä ajoin. Ensimmäinen selvä muisto Tepsin pelistä oli kaiketi vuoden 2004 ratkaiseva finaali, jossa mentiin jatkoajalle ja Ari Vallin iski jatkoajalla kiekon Tepsin verkkoon. Karmaiseva pettymys tuolloin 8-vuotiaalle TPS-fanin alulle. Sitten tulikin odotettua mestaruutta pitkään ja hartaasti, kunnes sitten Suikkasen saavuttua se mestaruus tuli. Elämäni parhaita fiiliksiä. Mulla ei ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin kannattaa Palloseuraa. Hienoa, että näin.

Myös futiksen puolella tulee TPS:ää seurattua. Pidän kuitenkin myös Interistä. Lopulta mulle on ihan sama, kuka sen pystin siellä voittaa. Europelit on ehkä se kiinnostavin juttu suomalaisessa seurajoukkuefutiksessa, siinä oma prioriteettini.

Miksi kannatan San Jose Sharksia?
Tähän suhteellisen perinteinen vastaus: isoveli sai NHL98 -tietokonepelin. Sain ihmetyksekseni itsekin kokeilla sitä vaikka ikää oli suhteellisen vähän. Isoveli pelasi Colorado Avalanchella, ja pelasin Coloradolla tuon yhden pelin Phoenixia vastaan. Hävisin 5-3. Ajattelin, että mikäköhän olisi oma suosikkijoukkue? Coloradosta pidin, mutta en halunnut valita sitä kun se oli isoveljen joukkue. En halunnut matkia. Phoenixia olen tosin vihannut tuosta päivästä lähtien. Sitten siis omaa jengiä valitsemaan. Lopulta oli muistaakseni kaksi vaihtoehtoa; Vancouver Canucks ja San Jose Sharks. Katselin logoja ja Sharksilla oli tyylikkäämpi logo sen pikkupojan (minä) mielestä. Minua oli aina jotenkin kiehtonut hait muutenkin, ja Sharks kuulosti todella hienolta. Siitä se sitten lähti ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kun Sharksien tielle lähtee, ei sieltä pois lähdetä.

Miksi kannatan Athletic Bilbaota?
Tämä on kohdallani tuoreempi juttu. Europa Leaguen playoffeja katsellessa viime vuonna päädyin katsomaan ManU:n ja Athleticin peliä. Athletic oli silloin joku almost never heard -espanjalaisjengi, jolla ei pitänyt olla mahdollisuuksia iki-inhokki Unitedia vastaan. Katselin hetken peliä ja tajusin jännittäväni Athleticin puolesta. Baskithan olivat voittaneet sen ensimmäisen osan. Perehdyin pelin jälkeen enemmän joukkueeseen ja seuraavien pelien tultua huomasin jo kannattavani bilbaolaisia. Siitä se sitten hiljalleen lähti, kun Athletic pelasi Bielsan johdolla viihdyttävää ja tehokasta futista. Ei voinut olla tykkäämättä. Tänään alkaa ensimmäinen kokonainen kausi Athletic-kannattajana, ja mikä parasta, Athletic tulee jopa Suomen-vierailulle 30. elokuuta Europa Leaguen karsintaan HJK:ta vastaan. Athleticista on tullut mulle tärkeä asia elämässä. On mahtavaa, kun voi tuntea jotain joukkuetta kohtaan näin vahvasti.

Noin yleisesti seuraan jalkapalloa ja jääkiekkoa aika fifty-fifty. Tosin täytyy myöntää, että viime aikoina minusta on tullut hieman enemmän jopa jalkapallon seuraaja kuin jääkiekon. Jotenkin nuo maa- ja seurajoukkuepelit vain sytyttävät vielä enemmän mitä jääkiekon puolella. Vielä kun jalkapallo on sellainen globaali jokapäiväinen ilmiö. Sehän on taidetta.

Jääkiekkoon olen kasvanut Suomen kansalaisena. Suomessa lätkä on iso juttu ja sitä on tullut seurattua ihan pienestä saakka. Jalkapallo oli aluksi tylsä 90 minuutin puurtamislaji, mutta kun sen hienoudet on oppinut, siitä on tullut jotain aivan huikeaa. Jääkiekon puolella se vauhdikkuus on aina ollut, kun on tullut maaleja ja tilanteita lähes jatkuvalla syötöllä.

Ja oma harrastukseni on tietenkin salibandy. En seuraa aktiivisesti Salibandyliigaa tai maajoukkuepelejä, vaan se itse pelaaminen on se juttu. Ainakin toistaiseksi se on ollut vielä hauskaa.

Tällainen kannattaja on siis Jaws.

 

[obi-wan]

Moni tuntuu saavan kannattamisessa suuremmat kiksit kaverin tuskasta kuin omien voitosta.

Asustelen Tampereella mutta en kannata Tapparaa enkä Ilvestä. Luonnollisesti suuri osa ystävistäni on jomman kumman kannattajia ja on mielenkiintoista seurata ennen paikallismatseja kun porukka on lähdössä katsomast "kuinka rupuinen Ilves kärsii" tai kuinka "porkkanapöksyt perseilevät taas". Ei lähdetä oma joukkue edellä vaan olennaista on saada isommat kiksit kaverin epäonnesta.

Yllättävän monelle suuri osa kannatusta on vahingonilon tuoma nautinto.