Jaa. Se on pitkä, tylsä ja monipolvinen tarina, joka varmasti karkaa ties minne jos sitä alan auki kirjoittamaan. Mutta vittuakos tässä on muutakaan tekemistä.
Jääkiekko on pienestä asti kiinnostanut, ja häpeäkseni on tunnustettava että pienenä janarina isäukkoni aivopesi minut aluksi kannattamaan Jokereita, pääkaupunkiseudulla ja vielä Vantaalla kun asuttiin niin sehän oli ihan luonteva valinta, ja sitten kun ne oli niin sympaattisia ja vähän niinku altavastaajia isoa pahaa Hifkiä vastaan ja niillä oli kivat kattilakypärät ja tosi kiva se logokin ja omistaja oli maailman ympäri purjehtinut, se oli hieno mies se.
Muistan kyllä että valinta Jokereihin tuli myös sen jälkeen kun oltiin käyty katsomassa Jokerit-Lukko vanhassa DDR-hallissa, jonka Jokerit voitti 6-0. Innoissani huusin siellä muiden mukana jotain "lukitkaa lukkolaiset jäähän" tai muuta yhtä viisasta ja oivaltavaa. Vähän sen jälkeen käytiin katsomassa myös HIFK:n peli, sattumalta SaiPaa vastaan, joka päättyi muistaakseni 10-3 tai jotain yhtä murskaavaa. Siellä tuntui vain pahalta pienen SaiPan takia, aina vaan HIFK teki lisää maaleja ja yleisö nauroi ja pilkkasi ja pienet keltapaidaiset raukat luisteli pää painuksissa. Tunnelma Jokerien murskavoitossa oli paljon kivempi pienen pojan mieleen kuin HIFK:n vastaavassa, HIFK:n peli oli väkivaltaista - ne siat jopa tappeli siellä kentällä! - ja Jokereiden nättiä ja vauhdikasta kikkailua. Vaikka olin ihan nappula niin toki kiinnitin huomiota myös cheerleadereihin, HIFK:llä ne oli jotenkin omahyväisen näköisiä ja tympeitä paikallaan hytkyjiä eikä niin iloisen pirtsakoita pomppijia kuin Jokereilla.
Maajoukkuepelejä aloin katsomaan myös, ja niistä sai kyllä vielä enemmän kiksejä kuin Jokereiden vastaavista. Vittu että vitutti kun joskus Suomi pelasi Norjan kanssa 1-1, olin ihan innoissani varustautunut hirveeseen murskajaiseen ja sit joku saatanan Janne Niinimaa teki ainoan maalin. Myös joku Suomi-Italia peli on painunut aivokuoreeni yhtä vittumaisena, Suomi jauhoi ja jauhoi ja odotin vaan koska Selänne tekee 5 maalia mutta maaleja tuli kauheesta pyörityksestä huolimatta tosi nihkeästi, ja välillä Italia kävi ainoista paikoistaan tekemässä häkkejä hirveellä pullalla. Loppua kohti Suomi tosin jyräsi ja peli tais päättyä 5-2, mutta se ei riittänyt, Selännekään tainnu saatana tehdä yhden yhtä maalia.
Jokerit-TPS finaalisarjoista on jäänyt paljon mieleen, turkulaisten hunajapurkkilaulu oli suurinta vittuilua koskaan ja Otakar Janecky maailman hienoin mies, varsinkin kun se tipautti puolen kentän vauhdilla päälle tulleen Niko Mikkolan kanveesiin ja nauroi vaan päälle niinku aina. Sitten tuli vuosi 1995 ja TPS:n paidassa vittumainen pörrääjä nimeltä Saku Koivu olikin yhtäkkiä suuri sankari, ja lätkä alko kiinnostaa ihan kaikkia ihmisiä kaikkialla. Tuolloin oli vielä hienoa, että MM-jengissä oli Koivun, Lehtisen ja Peltosen lisäksi Jokeri-jengiäkin Törmästen ja Strömbergien muodossa, harmitti kun Sulander ei päässy oikein pelaamaan eikä ees vaihtoon vaan se vanha Jukka Tammi siellä aina vaan nojaili luukkuun.
Jokerien ja TPS:n dominoidessa liigaa alko Jokerit kuitenkin kyllästyttää. Sinne ostettiin parhaita pelaajia, ja valmentajia vaihdettiin ihan miten sattuu, se maailmanympäripurjehtijakin alko vaikuttaa ihan liian ylimieliseltä mulkulta ja kaiken maailman torspot jotka ei ollu lätkästä aiemmin mitään tienny mouhkasi nyt Jokeri-faniudestaan, en minä halunnut olla niiden kanssa samassa porukassa. HIFK oli yhä vastenmielinen, samoin TPS, mutta sitä huomasi toivovansa pienemmillekin seuroille jotain menestystä ettei aina vaan ne samat kaksi jylläisi. Jokipojat varsinkin oli sellanen seura jolle Jokerien ohella muistan joskus toivoneeni voittoja, no, niitä ei kyllä paljoa tullut. Myös piskuinen K-Espoo sai liigaan noustessaan sympatiani puolelleen.
Sitten vuonna 1996 Urheiluruudussa näytettiin kuinka SM-liigasta tippui sillä kertaa pois turkulainen TuTo, ja tilalle nousi keltapaitainen joukkue SaiPa, jonka pelaajat juhlivat jäällä iloisina. Jokerit tympäännytti yhä enemmän, mutta silti niitä tuli vielä jotenkin vasurilla faniteltua muiden massaidioottien kanssa. Ennen kuin kausi 1996-1997 alkoi, kävin kuitenkin itseni kanssa valtavaa jaakobinpainia, ja päätin pitkällisten neuvottelujen jälkeen kääntää kulahtaneen bling-bling-Jokeritakkini SaiPan keltamustaan, virttyneeseen pusakkaan. Sympaattinen pikkujengi, joka tuomittiin takaisin divariin, kivat keltaiset paidat ja hauska logo ja altavastaajana kaikkia vastaan.. Paljon enemmän niille toivoi menestystä kuin pöhöttyneelle Jokereille joita kaiken maailman ääliöt fanitti.
Niin sitä sitten mentiin, siirtymäkaudella 1996-1997 oli vielä välillä jakomielitautisia fiiliksiä kun Jokerit ja SaiPa kohtasi, mutta kelkka kallistui lopulta aika selkeästi SaiPan suuntaan. Telkkarista tuli tuolla kaudella SaiPan matsi, jota toljottaessani huomasin jännittäväni jengin puolesta miljoona kertaa enemmän kuin Jokeri-matseja aiemmin seuratessani, samanlaista vitutuksen ja riemun multihuipentumaa tuntui kuin maajoukkueen pelejä katsellessa. Jeff Bes tuossa pelissä aloitti tappelun jonkun HMV:n kanssa, ja kertaheitolla muutti mielipiteeni jääkiekkotappeluista: nehän on vittu maailman hienoin asia! Joel Salonen ja Ari Santanen tekivät myös tuossa pelissä vaikutuksen, vähän ahdisti lisäksi kuin joukkueessa oli niin paljon ruotsalaisia isoissa rooleissa, mutta sen verran kosmopoliitti ja antirasisti osasin olla että painoin moisen pikkujutun villaisella. SaiPan menon seuraaminen oli tuskaista, turpaan tuli useasti mutta tarpeeksi usein SaiPa sai voittojakin tiristettyä, lopulta niin paljon että se varma karsijan paikka siirtyikin KalPalle. Hirveät kiksit sai siitäkin, kun vitun ennakkoveikkailijat saivatkin nenilleen, tästä on saanut SaiPan kanssa nauttia toki melkein joka kausi sen jälkeenkin. Pleijareissa toivoin vielä Jokereille voittoa, joka sieltä tulikin ja ihan näytöstyyliin lopulta.
Mutta seuraavalla kaudella meno lähti aikalailla lapasesta. Sain synttärilahjaksi SaiPa-paidan ja sain päättää kenen pelaajan nimi ja numero sinne selkään laitetaan. Pyörittelin Joel Salosta ja Ari Santasta (Jeff Bes ei jengissä enää jatkanut), mutta päädyin sitten vähän riskillä ottamaan uuden SaiPa-hankinnan nimen ja numeron, josta lehdissä ja silloisessa internetissäkin vähän jopa kohistiin. Tuo mies oli Dale McTavish, pelinumero 22 ja siitä jampastahan tuli sitten itselleni ja toki monelle muullekin SaiPa-fanille legenda. Onnekseni sain yhdestä kaverista itselleni kohtalotoverin, hänkin alkoi SaiPaa kannattamaan ja tilasi oman paitansa, hän valitsi Juri Kuznetsovin ja numeron 14, ja nuo paidat päällä tultiin sitten aina kouluun jos SaiPa oli edellisenä päivänä voittanut. Vittuilua tuli, mutta semmosta hyväntahtoista lähinnä, ja oli helpompi ottaa sitä vastaan kun ei ollut ainoa. Suurin osa muista luokkakavereista harrasti samaa Jokeri-paitoinensa, myös HIFK-paitoja oli pari, ja eräs mieleltään sairas yksilö veti ihan alta lipan ja tilasi itselleen divarijengi Oulun Kärppien kieltämättä siistin, harmaan paidan. Välillä sitä sitten oli pelipaidoissaan McTavish, Kuznetsov, Hassinen, Juhlin ja Jokiharju ja muistakaan ketä muita niitä oli kaikki matikan tunnilla ruutuvihkoihin SM-liigatulosveikkauksia piirtelemässä, eduskuntatalon vierailua edeltävänä päivänä sattui kaikkien jengit voittamaan joten sielläkin oltiin sitten monenkirjavissa lätkäpaidoissa. Veltto Virtanen näytti peukkua.
Aloin myös tekemään omia pistepörssejä ja tilastoja Excelillä, jonka värit toki vaihdoin keltamustiksi, seurasin pelejä radiosta ja sinne Exceliin kirjasin pelien lopputulokset, jäähyt, torjunnat ja kaikkea random-huomioita, mm. erään SaiPan kotipelin, joka päättyi vieraiden voittoon SaiPan kerätessä peräti 13 2 minuutin jäähyä, kirjoitin että keltanokka-tuomari oli ihan vittupää eikä sais saatana enää ikinä tuomita yhtään peliä. SaiPa sai tuosta matsista sakkojakin koska tuo kyseinen tuomari oli touhullaan onnistunut suututtamaan paikallaolijatkin, ja kentälle oli heitelty kippoa ja kuppia. Valitettavasti tuota tuomaria ei hyllytetty vaan mies nimeltä Aleksi Rantala yhä jatkaa touhuaan.
Kausi 1997-1998 oli McTavisheineen menestys, SaiPa pääsi pleijareihin ja itse kävin katsomassa uudenkarheassa Hartwall Areenassa paikan päällä Jokerit-SaiPan vissiin 2 kertaa ja kerran SaiPa-Jokeritkin. Varsinkin tuo SaiPa-Jokerit matka on jäänyt hienona muistona mieleen, oltiin kuitenkin sen verran naskeja että junamatka tai yksikseen suoritettu bussimatka hirvitti, joten parin Jokeri-fanin kanssa päätettiin että mennään hei Jokerien fanibussilla kun ne järkkää bussikuljetuksen suoraan sinne hallille ja takas eikä se maksanutkaan ihan hirveästi. No sinne sit mentiin, toppatakki pysyi koko menomatkan visusti kiinni sekä minulla että tällä toisella SaiPa-janarilla, koska niiden alla oli housuin tungettuna McTavishin ja Kuznetsovin paidat. Halliin kun päästiin niin toki kärähdettiin, koska koko bussilasti oli tietysti istutettu samaan katsomonosaan. Jokerien faniryhmä oli aika pöllämystyneen huvittuneita että tosiaan oltiin muilutettu itsemme vastustajan tamineissa reissulle mukaan, mutta ihan huumorilla toki tämmösten naskien kikkailu otettiin. Päästiin takaskin samalla kyydillä, vaikka SaiPa voitti Jukka Penttisen hattutempun turvin 5-2, bussissa toki kiellettiin hymyily ja ilakointi mutta paluumatkalla toppatakkia ei tarvinnut enää pitää päällä ja paitakin sai vapaasti repsottaa housujen päällä. Oli hieno matka se.