Led Zeppelin

[Osmo Rapeli]

Ei kulje Plantin ääni enää samanlaisella korkeudella kuin 30 vuotta sitten. Samalla nimellä ei taideta myöskään enää kokoonpanoa nähdä, taitavat välit olla viileähköt John Paul Jonesia kohtaan (olikos se Farm Aid missä Jason Bonham soitti rumpuja muuten alkuperäisen kokoonpanon takana viimeksi?), Jimmy Page ja Robert Plant ovat kahdestaan olleet olla 90-luvullakin jonkun kiertueen verran yhteisillä vesillä mutta tätä bändiä ei enää koskaan tulla alkuperäisessä hurmiossaan näkemään. Ei se mitn, muistellaan nyt täällä sitten sitä mitä oli silloin joskus, ennen kuin tuo kuningas Bonzo Bonham meni sitten kuolemaan.

Yardbirds rakoili ja haki uutta laulajaa. Page halusi rooliin Procol Harumin Terry Reidin, mutta tämä ei malttanut bändiään jättää ja suositteli tilalle ystäväänsä Robert Plantin. Kuultuaan miehen laulavan paikka löytyi. Sitten lähti rumpali ja kiittäkäämme kaikki nykyisen metallin ystävätkin tätä, Plantin vanhan bändin rumpali John Bonham astui ruoriin. Bonham toki antoi ensin raha-asioiden takia pakit äijille, mutta suostui myöhemmin tulemaan sitten messiin. Syksyllä '68 bändi sitten soitti Yardbirdseille buukattuja keikkoja "New Yardbirds"-nimellä. Keith Moon, joka oli aiemmin kuullut nimiehdotuksen John Entwistleltä, ehdotti nimeä Led Zeppelin. Page ei halunnut olla enää Yardbirds, hän ja he halusivat keskittyä edelleen bluesin soittoon, mutta tavalla jolla sitä ei olisi kukaan muu soittanut...

Led Zeppelin sai sopimuksen Atlantic Recordsilta. Bändi keikkailu pikkurahoilla Amerikkaa, suosio nousi, bändi äänitti kakkoslevynsä kiertueen aikana, ällistyttävää oli sen nousu listaykköseksi ohi Rolling Stonesin Let it Bleed:n ja Beatlesin Abbey Roadin...jälkimmäisen oltua kärjessä "vasta" 8 viikkoa. Vuonna 1970 bändi julkaisi kahta edeltäjäänsä hieman pehmeämmän kolmosen...mukana kuitenkin jokunen tiukempi biisi kuten "The Immigrant Song".

Neloslevy julkaistiinkin sitten vuonna 1971, ilman sen isompia viittauksia tekijoihinsä kansilehdissä - ei haitannut, levy onnistui sitten myymään parin seuraavan vuosikymmenen aikana yhteensä 16 miljoonaa kopiota vaikka sen ja radiohistorian suurinta hittiä, "Stairway to heaven"iä ei julkaistu koskaan singlenä. Levy sisälsi muutenkin viittauksia mm. mytologiaan, toisinsanoen täälläkin osa sanoituksista oli luokkaa menninkäinen, ja biisien tyyli vaihteli rajusta rockista folkiin jne...tässäkin bändi onnistui mokaamatta. Muutenkin bändi oli jo tässä vaiheessa onnistunut siirtymään pikkukeikoista stadioneille.

Monelle normi musiikinkuuntelijalle LZ on pelkkä "Stairway to heaven", ja voihan sitä sanoa että kyseessä on on onnistunein "hitti" koskaan - se on erikoista kuitenkin näinkin monirakenteiselle biisille. Noh, sitten kun malttoi aikanaan ostaa bändin Remasters-kokoelman oli taivaassa. Levyltä ei löytynyt heikkoa raitaa hakemallekaan. Tuli teininä ja armeija-aikanakin monta kertaa nukahdettua kuulokkeet korvilla...sieltä tuli joku "Babe I'm gonna leave you" vikana hitaana ennen nukkumattia.

Sitten yhdessä vaiheessa malttoi ruveta ostamaan studiolevyjäkin, sen kokoelman ja vinyylinelosen lisäksi. Näinhän se usein menee, kun vain malttaa vähän tutkia. Kakkoslevy kolahti isosti. Etenkin biisit "What is and what should never be" ja "Living loving maid" nousivat tukemaan jo ennestään helwetin tiukkaa biisivalikoimaa...näissä, ja muutenkin kahdessa ensimmäisessä levyssä, "Dazed and Confused"-tyylisissä elämää tiukemmissa tykityksissä, laulutyylissä, soundeissa ja äänimaailmoissa (ovatko nuo kaksi eri asia, kysyn nyt itseltäni) voidaan myös sanoa olevan valtava osa kaikkea sitä mihin myöhempien aikojen ja nykypäivän heavy metal perustuu...tai siis yrittää perustua. Vähintään saman verran kuin vanhassa Sabbathissa ja Purplessakin. Onhan siellä lisäksi vielä biisejä kuten The Lemon Song, joita on erikoisen mah~tawa kuunnella taas jos joskus onnistuu saamaan pillua ja vierestä herää vielä aamullakin sen sama ihana kimalainen (lattialta?).

Sitten siirrymmekin Zeppelinin seuraavaan vaiheeseen. Houses Of The Holy, viides levy. Kesti tovin päästä tähänkin täysillä sisälle, mutta mestariteoshan tämäkin on. Entisen rockin, bluesin ja folkin rinnalle tuli nyt vielä vivahteita reggaesta ja funkistakin. Loistavaa, vaikka kriitikot koittivatkin tyrmätä levyä niin minä en tule ikinä kyllästymään levyyn jossa on biisejä kuten "Over the hills and far away", "The rain song" ja "No Quarter". "Dancing days" on myös mielenkiintoinen tuttavuus...

JATKUU. Käyn ostamassa viinaa ennen kuin Alko sulkeutuu.

 

[M10]

JATKUU. Käyn ostamassa viinaa ennen kuin Alko sulkeutuu.

Alcoholic.

Taitaa AWe tietää 1100 kertaa enemmän Ledistä kuin mie, joten tyydyn vain toteamaan että Black Dog on aika vitun tiukka biisi!

 

[Osmo Rapeli]

Kaupasta palanneena. Olihan mulla viinaa ja viskiä jo valmiiksi, mutta ne lantringit ja lahajapullo illan tupareihin.

Physical Graffiti. Kyseessä on eräs niistä levyistä joista ei voi tarpeeksi sanoa ylisanoja. Julkaistu bändin omalla labelilla Swan Song, kyseessä on kakkosen ja HOTH:n ohella minun suosituimpia levyjäni...ehkä sinne pari hiukan täyteraitamaista biisiä löytyy, mutta etenkin "In my time of dying", jossa Page huokailee taivaan porteilla päästäkseen sisään...todeten "I must've done somebody some good" ja "...I only wanted to have some fun". Kyseessä on oikea eepos...mutta biisiin ei vaan millään kyllästy. Muita ehdottomia helmiä ovat surumielinen mutta päättäväinen "Ten years gone" jonka sanat ovat erikoisen kauniit...tällaisetkin sanat Plant onnistuu tulkitsemaan ilman että valutaan imelyyden puolelle.

Tämä levy on tumma ja synkkä, mielestäni myös Plantin parhaat lyriikat ovat nimeomaan Physical Graffitilla. Hänen tekstinsä ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan liioiteltuja ja erikoisen kirjavia...ja ehkä siksi juuri niin upeita. Mustaa huumoria taas viljellään etenkin "Sick again"-biisillä joka kertoo laittoman ikäisestä bändäristä...

"How you play the game,
Still don't know your name.
You know I'm the one you want,
Yes I'd love to be the one you need.

Lips like cherries on the frown of a queen,
Come on flash it right in my eyes.
Said you dug me since you were thirteen,
Then you giggle as you hurt inside.

Do you know my name?
Do I look the same?
I got to tell you I'm the one you want,
And everybody knows I'm the one you need."

Julmaa...julmaa.

Ja onhan siellä vielä Pagen loistohetki "Kashmir"...tässä biisissä ollaan samanlaisissa tuomiopäivän tunnelmissa mihin musiikissa on minun kirjoissani päästy vain Doorsin "The End" ja Black Sabbathin nimikkokappaleessa...näistä ei enää juuri synkkä musiikki parane.

Vuoden 1975 valtava Ameriikankiertue keskeytyi Plantin jouduttua vaimonsa kanssa auto-onnettomuuteen Kreikassa. Bändi palasi musiikkirintamalle seuraavana vuonna levyllään Presence. Tämä on mielestäni aliarvostettu levy...se ei sisällä yhtään hitiksi luokiteltavaa biisiä, mutta kuka niistä koskaan on välittänytkään, etenkin "Candy Store Rock" ja etenkin erikoisen upea, Pagen kitarointia parhaimmillaan sisältävä "Tea For One" ovat uskomattoman komeita biisejä.

Samana vuonna julkaistiin myös live-leffa "The song remains the same". Seuraavana vuonna bändi palasi myös kiertueelle, joka keskeytyi Plantin pojan kuoltua vatsainfektioon. Kiertueen jatkamisesta ei kuulunut mitään ja kuiskittiin Zeppelinin hajoamisesta. Vuonna 1978 bändi palasi levytyshommiin Abban Polar-studioilla Sveitsissä...vetäen minikiertuetta väliin. Elokuussa 1979 "In through the outdoor" oli sitten bändin kahdeksas, kauan odotettu studiolevy...kyseinen levy ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta sisälsi silti muutaman erittäin onnistuneen kappaleen.

Bändi aloitti reenaamisen uutta Amerikankiertuetta varten. 40 viskilasillista neljän tunnin aikana riitti kuitenkin pistämään lopun Bonhamin, rauha legendan muistolle, elämälle. Pagen kotiin kuljetettu rumpalijätti otti ja oksensi itsensä tukehduksiin kuten eräs toinen pikkustara Jimi Hendrixkin aikanaan. Ei tullut sitä kiertuetta, ja seuraavana vuonna bändi ilmoitti lähtevänsä omille teilleen...siitä asiasta että bändi ei ole samalla nimellä esiintynyt, tulen ikuisesti heitä arvostamaan, sillä kukaan ei pysty Bonhamia koskaan korvaamaan. Jämänauhoista Page julkaisi tosin vielä vuonna 1982 levyn nimeltä "Coda".

------------------

Tein tämän jutustelun käyttäen tukenani VH1:n ja ja erään toisen saitin LZ-elämänkertaa, lisäillen ajatuksiani ja muistojani matkan varrella. Tarkoitus olisi vielä paneutua lisää tapahtumiin ja sattumiin matkan varrella, äärimmäisen tiukan ja upean "How the west was won"-dvd:n nojalta, yksittäisten biisien tiimoilta ja ihan vaan muuten kommentoiden. Luulenpa että jollakulla muullakin palstalaisella on kyseisestä bändistä muisto, kommentti tai molemmat.

Nyt on kuitenkin pikku päikkärien aika, 17:40 illalla, pitää torkahtaa hieman että pääsee sitten taas alkoholisoimaan itseään. Auf Marsch!

 

[Stonecold]

Täyttä asiaa. Ja tästä aasinsiltana suosittelen kirjaa nimeltä Hammer of the gods. Tämän voi lukea jokainen lonkka-lontooseen kykenevä, sisältää varsin laajan kattauksen bändin touhuista aikojen alusta.

 

[finnjewel]

Pitkään pistin Zeppeliinin tuotannon "arvojärjestykseen":
1. IV
2. II
3. III
4. I
5. muut (paitsi biisi "Kashmir" on aika kova)

Myöhempi kuuntelu on sikäli muuttanut tilannetta, että tämä "I" eli bändin ensimmäinen pitkäsoitto on loppujen lopuksi aika helvetin hiottua tavaraa; siinä ei ole ideoita säästelty vaan Jimmy Page on todella päättänyt, että tämä tie vie vielä pitkälle. Kuten kävikin, kun blues-painotteisuus hiukan väheni. Mutta suosittelen silti kuuntelemaan tätä debyyttialbumia muutaman kerran rauhassa ja hartaasti.

 

[Ted Raikas]

Kyllä se Stairway To Heaven on kova kappale, olkootkin miten vaan niin puhkikulutettu tai tunnetuin LZ biisi evör. Se vaan kolisee ja kolisee lujaa!

On niillä toki muitakin loistoja.

 

[pavenro8]

Oli kyllä aika lailla tyhjentävä avaus tähän ketjuun, ei voi muuta sanoa.

Vaikka itse olenkin rock-musiikin kuluttamisen aloittanut kypsässä viiden vuoden iässä KISSin ja Iron Maidenin myötä, on Zeppelin ja muut aikalaisensa olleet minulle pitkään hieman hämärän peitossa.

Nyttemmin sitten oikeastaan parinkympin jälkeen olen vahvan myötävaikutuksen ansiosta tutustunut orkesteriin, ja onhan se kaiken hehkutuksen arvoinen. Vielä on paljon kuitenkin materiaalia, jota en tunne tarpeeksi hyvin, mutta ehkä saattaa olla aikaa ottaa selkoa.

Vähäisen kokemuksen perusteella tämän laulu- ja soitinyhtyeen kirkkaimmaksi helmeksi nostaisin Babe I´m Gonna Leave Youn, Kashmirin tullessa vahvasti vanavedessä. Stairwayta kun ei voi arvostella eikä vertailla.

 

[Koirapoika]

Zeppelinin muutama vuosi sitten ilmestynyt tupla-dvd löytyy ja tuli juuri äsken erään arvostelun innoittamana pari kappaletta vilkaistua, In my time of dying ja Rock and Roll (oma suosikki.) Mitään en soittamisen tekniikasta ymmärrä, täysin rytmitajuton ihminen. Todisteena se että joskus eräs toveri yritti opettaa kitaralla pari sointua, vasemman käden sormia piti oikealla kädellä asetella kielille oikeille paikoille, hyvin nopeasti tajuttiin ettei taida olla ihan minun juttu. Kuuntelen toki sujuvasti ja Zeppelin on oiva orkesteri, joskin Zeppelin levyjen rivistö on aukkoinen kuin jääkiekkoilijan hymy.

Mutta Bonzoa piti kommentoimani. Kuten mainittua, mitään en soiton tekniikasta tajua, mutta jopa minä ymmärrän että Bonzo oli vähän helvetin hyvä rumpali. Minun silmiin näyttää siltä että äijä paukuttelee rennon letkeästi, tarkasti ja napakasti. Kädet heiluu ja meteliä syntyy. Ei turhaa teutarointia eikä showta, mitä nyt Moby Dickissä toki. Joskus muinoin isoveli hommasi Coda c-kasetin ja siltä ihmeteltiin Moby Dick paukuttelua.

 

[Erling]

Kiitos Awe, teit sen mitä olen jo täällä vesi kielellä odottanut.
Eli avata LZ ketju. Hienoa. Pakko palata tänne paremmalla ajalla kommentoimaan suhdetta maailman parhaaseen bändiin. Jeshh!

 

[Mitchner]

Tulihan tämäkin ketju viimein, tästähän juttua riittää.

Yksi Led Zeppelinin mielenkiintoisimpia piirteitä on, että se ei juuri koskaan kärsinyt megabändeille ominaisista ongelmista, päihteiden käyttöä lukuun ottamatta. Ajatellaan vaikka kahta Zepin edeltäjää: Cream ja Yardbirds. Molemmat kärsivät huonoista henkilökemioista, Zeppelin ei koskaan. Eric Clapton kyllästyi kitarasankarin rooliin, Jimmy Page ei koskaan. Tai: Doorsin Jim Morrison sai tarpeekseen seksisymbolin leimasta, Robert Plantille se ei ollut ikinä minkään sortin ongelma; hän suhtautui tähänkin asiaan terveellä huumorilla.

Kun Page pisti bändin kasaan, hän oli ehtinyt jo tulla tutuksi studiotyöskentelyn kanssa, ja hän tiesi mitä virheitä hänen tulevan bändinsä pitäisi välttää. Page tiesi täsmälleen mitä halusi musiikilta, samaa tuskin voi sanoa kaikista muista bändiliidereista. Vaikka hän oli pomo, niin hän tajusi, että Plantin, Jonesin ja Bonhamin olisi saatava tilaa loistaa ja toteuttaa musiikillista lahjakkuuttaan siinä missä Page itse. Lopputulos on historiaa.

 

[tant gredulin]

Kuvitelkaa aika ennen Internetiä, kaupallisia radioasemia ja MTV:tä. Musiikkia kuuntelevien teinien joukossa alkaa kuiske uudesta hienosta bändistä. Tietoja haetaan Rautatieaseman englanninkielisistä lehdistä - kukaan ei tunnista muiden kuin Jimmy Pagen nimen. Sitten tulee tieto, että levy soitetaan radiossa lähes kokonaan (Pentti Kemppainen? Jake Nyman?). Äkkiä himaan, mankka valmiiksi, vanhemmille ilmoitus, ettei huoneeseen saa tulla kuin korkeintaan jos talo on tulessa, ja sitten taivaat aukeni.

I love you, Percy.

 

[Erling]

Aah, Led Zeppelin. Myönnän, että olen ikäluokkaa jonka ei pitäisi edes eksyä tähän ketjuun. Silti olen ollut armoton LZ - diggari viimeiset neljä vuotta. Silloin ostin Stockan alesta BBC Sessions tupla-levyn.
Tästä sitten lähti innostus, koska aikaisemmin olin tuntenut vain nämä isot hitit kuten Stairway ja Black Dog.

Vuoden sisään sitten olin ostanut kaikki Ledit, Presenciä lukuunottamatta.
Sitten myöhemmin DVD:n ilmestyttyä ei ollut enää epäselvyyttä siitä mikä oli suosikkibändini. Tottakai muutakin kuuntele, ei siinä mitään.

Par'aikaa luen yhtyeen kiertuemanagerin Robert Cole:n kirjoittamaa elämänkertaa. Siitä käy ilmi että LZ ei alkuaikoinaan ollut todellakaan kriitikkojen suosiossa. Myös kotimaassaan Britanniassa suosio ei tullut kovinkaan helposti/nopeasti. Etenkin amerikkalainen yleisö taas oppi rakastamaan yhtyettään raivoisan keikkailun ja uskomattomien live-esitysten myötä. Led Zeppelin oli nimenomaan suuri live-bändi. Kovin koskaa. Sen näkee jo vaikka tuolta uudelta DVD:ltä.
Jokainen yhtyeen jäsenistä oli/on virtuoosi alallaan.

Lehdistön ja muiden kriitikoiden negatiivisesta palautteesta johtuen, LZ antoi kovin vähän haastatteluja eikä mitenkään pyrkinyt julkisuuteen. Tästä syystä Led Zeppelin on monille se mystisin, tuntemattomin ja omituisin näistä rock-historian Suurista nimistä. Mutta kyllä sitä tietoa löytyy jos kaivaa.

Viime keväänä, Robert Plantin keikalla, koin sellaisen pienen hetken Whola lotta Loven alkuriffin aikana että LZ olisi siellä lavalla kokonaisuudessaa. Ja se hetki oli upea. Mahtava. Sellaisten hetkien takia kannattaa elää. Palataan.

HeilHeil, Led Zeppelin!

 

[Stolk-2]

Itse olin liian nuori kokemaan Led Zeppelin huumaa sen aikana. Myöhemmin sitten tutustuin bändiin. Vaikka Zeppelinillä on muutamia kappaleita jotka ovat hevin perustusjalkoja, niin pelkäksi hevibändiksi ei Zeppeliniä voi lokeroida. Zeppelinin suuruutta kuvaa se, että tietääkseni Zeppelin ei silloin valtakaudellaan julkistanut sinkkuja. Sinkuthan olivat elintärkeitä levymyynnillle. Page oli todella kova kitaristi ennen Yardbirdsejä. Toimi sessiokitaristina. Jones oli myös sessiomuusikko. Eikös Pagen huhuttu olevan satanisti. Huhut kertoivat hänen ostaneen ihmisen luista tehdyn huumepiipun. Page taisi ostaa myös englannin kuuluisimman satanistin Alister Crowleyn talon.

Ainut levy joka ei kolahda yhtä kovasti on Zeppelinin viimeinen. Syntikat veivät kitaran tilan. Muut ovat silkkaa kultaa.

Sitten niitä biisejä:

Achille's last stand oli mahtava eeppinen kappale.

Immigrant song oli tiukkaa hevivääntöä. Aikaansa edellä.

Ocean sisältää Pagen tiukinta riffailua.

Moby dick on Bonhamin taidon näyte. Bonhamin bassorumpu tekniikka pesee monen nykyrumpalin tekniikan. Bonham soitti vain yhdellä bassopedaalilla, kun monet nykyrumpalit tarvitsevat kahta.

Pitää kuunnella Zeppeliniä taas illalla.

 

[Paitselo]

Koska olen aina tykännyt Isojen rumpaleitten Massiivisista rumpusatseista, niin minullapa oli teininä sellainen koko huoneen seinän peittävä juliste John Bonhamin rumpusatsista lavakorokkeelle rakennettuna - mies itse näkyi rumpujensa takaa vain vähän.

Sen muistan, että Bonham oli kuollessaan vain hieman yli 30-vuotias, mutta mikä se virallinen kuolinsyy sitten loppujen lopuksi oli? On huhuiltu jonkin huumeen yliannostuksesta, alkoholimyrkytyksestä, omaan oksennukseen tukehtumisesta ja vaikka mistä. Mikä myrkky vei tämän ison miehen?

 

[Erling]

Sen muistan, että Bonham oli kuollessaan vain hieman yli 30-vuotias, mutta mikä se virallinen kuolinsyy sitten loppujen lopuksi oli? On huhuiltu jonkin huumeen yliannostuksesta, alkoholimyrkytyksestä, omaan oksennukseen tukehtumisesta ja vaikka mistä. Mikä myrkky vei tämän ison miehen?

Edellä mainitsemassani Colen elämänkirjassa kerrotaan, että basisti John Palu Jones oli jättänyt Bonhamin dokaamaan huoneeseen, kun se oli tilannut 40 viskipaukkua. Aamulla sitten mentiin ihmettelemään missä se Bonzo luuraa, ja löytyi kuolleena makaamasta nojatuolista viskilasit tyhjinä ja oksennusta suussa. Tämä siis on kai aika lähellä totuutta.
Kova poika oli dokaamaan.

 

[Paitselo]

oli tilannut 40 viskipaukkua.
Kova poika oli dokaamaan.

Niin ja tietysti sitten tilasi ne viskit tuplana? Olihan sillä niin hulppea rumpusatsikin, että jo sen perusteella kaikkea piti olla vähintään tuplana.

 

[Stonecold]

Bonham oli tosiaan vetänyt viinaa aivan järjettömästi edeltävänä päivänä, muistaakseni kamaa ei ollut kuvioissa sillä kertaa. Tarkoituksenahan oli startata jenkkiturneelle ja bändin treenasi studiolla tätä tulevaa kiertuetta varten. Bonzo oli jo näissä treenisessioissa ns. soseet ja Pagen kotona sitten Bonzo tukehtui yrjöönsä ja löydettiin kuolleena seuraavana aamuna 25.9.1980. Mies oli 32 vuotta nuori silloin.

 

[fiftyeight]

Kotiin tullessani avasin tapani mukaan teeveen ja se jäi auki Conan O´Brien -show´n kohdalta. Jäin katsomaan Tarantinon jutustelua ja kas, eiköhän loppubiisiksi tullut Robert Plant esittäen jonkun ihmebiisin. Biisi ei ollut kummoinen, mutta kyyllä siellä Plantilla vielä löytyy äänestä sitä vanhaa tenhoa.

Tarkemmin katsoen Plantin lavakoreografiaa jäin miettimään että siinä on jotain tuttua.... ihan kuin Matti Nykänen lavalla!

 

[Osmo Rapeli]

Niin ja tietysti sitten tilasi ne viskit tuplana? Olihan sillä niin hulppea rumpusatsikin, että jo sen perusteella kaikkea piti olla vähintään tuplana.

Bonhamistahan onkin vitsailtu että kaveri oli normaalin kokoinen mies joka soitti lasten rumpusetillä...heheh...kunnon körmy.

Taidanpa fiilistellä tähän kymmenen suosikkibiisiäni.

Ykköseltä lähtee kolme biisiä.

1. Babe I'm Gonna Leave You: Tämän sanat ovat oikeastaan aika hauskat. Kyseessä on niitä biisejä jotka herättävät oikeasti enemmän tunteita kuin useat ihmissuhteet. Onhan se perkeleen traagista ja samalla hienoa jättää joku, tietyllä tapaa paljon kovempaa kuin tulla jätetyksi. Surullinen mutta asenteellinen biisi...rauhallisten osuuksien laulu ja kitara ovat kauneinta mitä musiikissa voi kuulla...kitara jollain tapaa espanjalainen, klassisen akustisen kitaran soundia...ja sitten aina lyhyt ja ytimekäs, maailmanloppua edeltävä kiihdytys Bonzon johdolla.

"Babe, babe, babe, babe, babe, babe, babe,
Baby, baby, I don't wanna leave you,
I ain't joking woman, I got to ramble.
Oh, yeah, baby, baby, I won't be there,
Really got to ramble.
I can hear it calling me the way it used to do,
I can hear it calling me back home."

2. Dazed And Confused: Tämä biisi on muuten mielestäni sukua Black Sabbathille, tai/ja toisinpäin. Se on soinut ah niin monena krapulapäivänä päässäni...kun olen ajatellut kaikkia niitä metkuja mitä naiset ovat aiheuttaneet. Tässäkin mennään teeman puolesta bluesia...tosin alun ja soolon bassokuvio ja koko tunnelma on kuin suoraan syvimmästä manalasta, kitara on suorastaan kaoottinen, tahdinvaihdokset toimivat ja Plantin toteamus "Lots of people talk and few of them know, Soul of a woman was created below" on synkempi kuin nykyisten meikattujen goottipoikien sukupolven tuotanto yhteensä. Piste.

3. Your Time Is Gonna Come: Sanojen aihe ja musiikki ovat tässä jännässä asetelmassa...molemmat ovat mah~tawan itseriittoisia, itsevarmoja ja päätteliäitä, vaikkakin soundit eivät minun korvaani ole edes järkyttävän kaukana gospelista. Jos sanat kertoisivat Jeesuksesta ja opetuslapsista voisi mennä ongelmatta läpi.

Kakkoselta kelpaa tällä hetkellä kaksi biisiä.

4. What Is And What Should Never Be: Biisi joka oli allekirjoittaneen ensimmäinen löytö sen jälkeen kun malttoi ostaa studioalbumejakin kokoelman rinnalle, ja toimii loistavasti edelleenkin. Äärimmäisen tiukka, mutta perkeleen positiivinen biisi. Rakastuneen miehen biisi, mutta tässä onnistutaan ohittamaan kaikki imelyyden karikot, ja siihen pystyvät vain todella hyvät bändit.

"So if you wake up with the sunrise,
And all your dreams are still as new,
And happiness is what you need so bad,
Girl the answer lies with you.

5. The Lemon Song: Letkeä, mutta ah niin tiukka. Aika perinteiset tylytyssanat...Jonesin hauska bassottelu, Bonzon ja Pagen leikittelevä jamittelu yhdistettynä tykitysosuuksiin...tämä on kuin Dazed And Confused biisin kaljoitteluversio, nousuhumalafiilistely. Paikat paskaksi!

Neloselta pari tunnetumpaa klassikkoa...

6. Rock And Roll: Perinteisempää, armotonta rokkitykistystä...tiukkaakin tiukempi biisi. Rumpujen soundi ajaton, uskomaton, kukaan ei voi kuulostaa rumpuineen samalta. Biisi johon ei voi ikinä kyllästyä, ja kun malttaa soittaa tämän kerran päivässä huomaa että "meneehän mulla itseasiassa ihan perkeleen hyvin...kun malttaa vain keskittyä itse asiaan".

Houses Of The Holy:

7. Over The Hills And Far Away: Äärimmäisen komea akustinen intro, jossa on jotain keskiaikaista, sitten kuitenkin tiukkoja käänteitä ja jamittelua koko bändin voimin. Elämänviisautena pyritään välttämään ahdasmielisyyttä...

"Many dreams come true,
And some have silver linings.
I live for my dream,
And a pocketful of gold.

Mellow is the man,
Who knows what he's been missing.
Many many men,
Can't see the open road.

Many is a word,
That only leaves you guessing.
Guessing about a thing,
You really ought to know."

8. The Ocean: Pagen mestaririffittelyä, ja mihis tahtiin tässä oikein mennään, ei pysyisi meikäläinen rummuissa tahdissa, vaikka ei mitenkään lujaa mennäkään. Vittu tämä on niin hyvä biisi että rupeen kohta noitumaan. Mestarillinen loppujamittelu, voi oikein kuvitella leffan lopputekstit ja paraatin, typyt kainalossa ja paperisilppu lentää.

9. In My Time Of Dying: Tämä tuli jo avausviesteissäni kehuttua...mutta kehutaan lisää. Mies on taivaan porteilla...eikä kadu tippaakaan sitä että eli elämänsä täysillä...haluaisi siis lähteäkin komeasti, ilman että kukaan suree ja valittaa.

"Oh Saint Peter,
I can make amends,
Won't you let me in.
I never did no wrong,
I never did no wrong.

Oh Gabriel,
Let me blow your horn,
Let me blow your horn.
I never did no wrong,
Did no wrong.
I only can be young once.
I never thought I'd do anybody no wrong,
No not once.

Oh I did somebody so good,
Somebody some good.
Oh did somebody some good,
I must have did somebody some good,
Oh I believe I did.
I seen the smiling faces.
I know I must have left some traces.

And I see them in the streets.
And I see them in the theater.
And I even felt my feet.
And I never tried to be real.
Oh lord deliver me,
All the wrongs I've done.
Oh you can deliver me lord,
I only wanted to have some fun."

10. Kashmir: Kuinka paljon oikeasti arvelette Puff Daddyn maksaneen Jimmy Pagelle siitä että tämä päästi hopparin raiskaamaan klassikkonsa Godzillan soundtrackille? Olen viimeiseen asti Pagen kannattaja, ja tykkään perkeleesti hänen kaikista kuulemistani vaiheista, Yardbirdseistä jne., myös David Cheesedalen kanssa tehty kimppalevy oli onnistunut. Noh, yhtä kaikki, ei tuo raiskauskaan pilaa tätä tuomiopäivän biisiä...

Listalta tippuivat täpärästi etenkin upea bluesballadi, äärimmäisellä soololla varustettu "Since I've been loving you", ja Presencen helmi, tiukka "Tea For One" sekä "Ten Years Gone"..."Stairway To Heaven" nyt on niin itsestäänselvä klassikko että sitä on vaikea lyödä listoille, tai olla lyömättä...biisi joka kasvaa kuin elämä ja päättyy myös kuten elämä...rauhassa.

Tämmöisiä fiilistelyjä tänään...

 

[Mitchner]

No, minun 10 suosikkini lista on juuri nyt tällainen. Parin viikon päästä lista voi olla jo erilainen. Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Dazed And Confused
What Is And What Should Never Be
Immigrant Song
Since I´ve Been Loving You
The Battle of Evermore
When the Levee Breaks
The Rain Song
The Rover
In My Time of Dying
Kashmir

Kaikkein kiistellyimmät Zepin biisit lienevät The Crunge ja D´yer Mak´er. Mitä mieltä porukka täällä on, ovatko ne hyviä kappaleita vaiko epäonnistuneita kokeiluita? Itse kuuntelen niitä ihan mieluusti, ne ovat vain erilaisia kappaleita.

 

[Sledge Hammer!]

myös David Cheesedalen kanssa tehty kimppalevy oli onnistunut.

Samaa mieltä. Mikä oli muuten virallinen syy että tämä yhteistyö ei kantanut kiertueelle saakka muutamaa Japanin keikkaa lukuunottamatta. Whitesnake klasarit kulkivat Pagen kanssa ja toisinpäin.

 

[Erling]

Samaa mieltä. Mikä oli muuten virallinen syy että tämä yhteistyö ei kantanut kiertueelle saakka muutamaa Japanin keikkaa lukuunottamatta. Whitesnake klasarit kulkivat Pagen kanssa ja toisinpäin.

Lukemani mukaan Jimmyä ei kiinnostanut kiertue enää siinä iässä. Kuitenkin muutamia vuosia myöhemmin kävi The Black Crowesin kanssa mini-kiertueella. Julkaisivat muuten jonkun levynkin, ainoastaan internetissä.
Eli Jimmy on ollut pioneeri vielä vanhoilla päivilläänkin.

Coverdalista puheen ollen, mieshän on ihan törkeä ja halpa Robert Plant kopio.
Ja muovinen, mutta toisaalta Guitar Worldissakin pari vuotta sitten sanottiin että Coverdalen väsäämä Whitesnake - hitti "Still of the Night" on paras Led Zeppelin biisi, mitä on ikinä tehty. (hymiö)

Kaikki uusi on vanhan kierrätystä niinkuin vanha kansa sanoo.

Tämän hetken Henk.koht ToP Led Zeppelin biisit:

1. Whols Lotta Love
Mä vaan tykkään tästä ihan saatanasti, etenkin sen Plantin keväisen keikan jälkeen. Myös niissä live-versioissa mitä olen kuullut, LZ yltää Lotta Lovessa parhaimpaansa.

2. The Ocean
Ihan mieletön riffi ja rumpu svengaa törkeen nätisti. Laa laa lalalalal laaa lalalalaalalalaa.

3.Celebration Day / Friends
Nää biisithän tavallaan kuuluu yhteen niin pistetään ne tähänkin tälleen kimpussa. Ilkee biisi(t), Jimmyn fiilisriffittelyä parhaimmillaan. "Let me tell you 'bout the gretest thing in the world."

4.In My Time fo Dying
Siinä Live-DVD:llä tää on aivan uskomaton

5. Heartbreaker
Mä oon aina rakastanut tätä biisiä. Se kertoo musta.

Tossa nyt tän hetken lista.

Muutenkin kun LZ:tä kuuntelee pitää aina valita se fiilis.
Joko näitä kevyitä chillbiisejä niinku Ramble On, Bron-Y-Aur, Over the hills, That's the way, What is and what sould... jne. Tai sitten jotain ihme hämyilyä: No Quarter, In my time of...jne. Tai tajunnat räjäyttävää riffirockia: WholaLottaLove, Black Dog, CommunicationBreakdown jne.
Tai sitten voi herkistellä: Baby I'm gonna leave you, Since I been loving you (joka aina itkettää) jne.

Eli vähän niinkuin kaikkea mitä mä musiikilta haluan.

nim. I want a girl who has a long black wavy hear.

 

[Osmo Rapeli]

Kaikkein kiistellyimmät Zepin biisit lienevät The Crunge ja D´yer Mak´er. Mitä mieltä porukka täällä on, ovatko ne hyviä kappaleita vaiko epäonnistuneita kokeiluita? Itse kuuntelen niitä ihan mieluusti, ne ovat vain erilaisia kappaleita.

Kyllä nuo minullekin maistuvat...noh, The Crungessa on ainakin hyvä basso. Tämä on minusta pöllitty Chili Pepperseiltä 20 vuotta etuajassa, kjeh.

D'yer Mak'er taas on eräs ihan suosikkibiiseistäni ja erittäin onnistunut. Minä tykkään!

Lukemani mukaan Jimmyä ei kiinnostanut kiertue enää siinä iässä. Kuitenkin muutamia vuosia myöhemmin kävi The Black Crowesin kanssa mini-kiertueella. Julkaisivat muuten jonkun levynkin, ainoastaan internetissä.
Eli Jimmy on ollut pioneeri vielä vanhoilla päivilläänkin.

Coverdalista puheen ollen, mieshän on ihan törkeä ja halpa Robert Plant kopio.
Ja muovinen, mutta toisaalta Guitar Worldissakin pari vuotta sitten sanottiin että Coverdalen väsäämä Whitesnake - hitti "Still of the Night" on paras Led Zeppelin biisi, mitä on ikinä tehty. (hymiö)

Tuo levyhän muuten ylsi sittemmin ihan myyntiinkiin asti...se löytyy vaan sieltä Black Crowes-hyllystä, mustavalkoinen kansi. Olen senkin bändin suuri fani...tuolla kiertueella/levyllä ei sinällään ole mitään isompaa tulkintaa, kaikki biisit vedetään aika lailla 1:1, missä ei sinällään ole mitään vikaa. Ainakin jos löytää Nice Pricena niin suosittelen.

Cheesedalesta sen verran että en ole jaksanut koskaan miestä arvostaa, etenkään Whitesnake ei kaikessa siirappiudessaan istu, mutta em. duolevyn lisäksi mies teki kyllä hyvää jälkeä Deep Purplen Burn-levyllä, ehdottomia suosikkejani ko. bändin tuotannosta. Stormbringer taas oli aika järkyttävän väsynyt paska.

 

[Stolk-2]

Lukemani mukaan Jimmyä ei kiinnostanut kiertue enää siinä iässä. Kuitenkin muutamia vuosia myöhemmin kävi The Black Crowesin kanssa mini-kiertueella. Julkaisivat muuten jonkun levynkin, ainoastaan internetissä.
Eli Jimmy on ollut pioneeri vielä vanhoilla päivilläänkin.

Coverdalista puheen ollen, mieshän on ihan törkeä ja halpa Robert Plant kopio.
Ja muovinen, mutta toisaalta Guitar Worldissakin pari vuotta sitten sanottiin että Coverdalen väsäämä Whitesnake - hitti "Still of the Night" on paras Led Zeppelin biisi, mitä on ikinä tehty. (hymiö)

Olen kuullut huhuja, että syy Pagen kiertelemättömyyteen olisi jonkin tapainen reuma tai joku nivelrikko.

Coverdalin suurin synti on se, että mies yritti myydä itseään nuorena seksisymbolina ympäröimällä itsensä nuorilla muusikoilla 80-luvulla. 1987 levystä lähtien Whitesnake tunkenut poppimetallia, mikä on harmillista siksi, että Whitesnakin levyt eivät olleet huonoja tuohon asti. Tosin ei mitään mestariteoksia, mutta hyvää blues/hardrockia.
Tuo Plantin kopio juttu taitaa olla itse Plantista lähtöisin. Taisi ottaa kovasti päähän tuo Pagen ja Coverdalen yhteistyö silloin 90-luvun alussa. Aikamonta bändiä on syytetty Zeppelinin kopioinnista. Osia syystä esim Kingdom Come. Toisia taas syyttä Ac Dc.

 

[RB]

David Cheesedalen kanssa tehty kimppalevy oli onnistunut.

Kyllä! Oikein helvetin hieno levy itseasiassa kyseessä onkin. Varsinkin loppupään biisit tuovat vahvasti Zepit mieleen. Sekä upea avaus albumilla.

Mutta tuo levy sikseen, tässä jo nyt hienossa ketjussa keskustellaan Led Zeppelinistä, itselleni maailmanhistorian tärkeimmästä/ylivertaisimmasta yhtyeestä. Olen vasta vähän yli parikymppinen kaveri, joka on omaksunut Zeppelinin isältäni aikoinaan lapsena/varhaisteininä. Ensimmäisenä iski kakkonen, sitten ykkönen ja kolmonen. Kuitenkin suorastaan rakastuin bändiin neloslevyn kuuntelun myötä, jossa on niin paljon muutakin kuin Stairway.

Olen lueskellut tätä ketjua ja ilokseni huomannut että kaikki ketkä tänne ovat biisilistojaan esitelleet, todella kuuntelevat Zeppeliniä, ymmärtävät sen suuruutta, eivätkä vain tunne muutaman hitin perusteella. Tosin kun asiaa ajattelee tarkemmin, tavallinen "rivikuuntelija" ei varmasti tunnekaan muita biisejä kuin Stairwayn ja ehkä Whole Lotta Loven, joten siltä osin Zeppelin on monelle tuntematon bändi. Kaikki tietävät bändin nimeltä Led Zeppelin, mutta biisien nimeäminen onkin jo vaikeampaa. Tosin onhan monella muullakin bändillä näin. Joku mainitsi tosin hienosti, että Zeppelinillä on pysynyt tämmöinen salaperäisyyden verho näistä suurista mammuttiyhtyeistä johtuen ehkä juuri tuosta haastatteluiden puutteista, sekin antaa mielestäni lisää ytyä biiseihin, sellainen mystisyys.

Noniin, sitten siihen biisilistaan, joka varmasti vaihtelee aika ajoin, mutta ei kuitenkaan kuukausittain, ei välttämättä edes vuosittain, niin hyvin kuitenkin nämä kappaleet ovat syöpyneet tunteisiin. Eli meikäläisen Top10 (ja Stairwayta ei siis oteta huomioon):

1. Battle Of Evermore

Tämä on aivan mahtava, sen tunnelma, kitara, laulu, mystiikka. Nelosella Evermore, perään Stairway, siinä on suhteellisen täydellinen kaksikko.

Loput TOP-biisit eivät enää tule missään järjestyksessä:

No Quarter - upea, voisiko sanoa eeppinen teos, jossa kitarariffi hipoo täydellistä. Tässäkin kappaleen tunnelma nousee ykkösjutuksi. Upea on etenkin Page & Plant Unledded- levyllä tämän biisin versio, joka tosin tuntuu aivan eri kipaleelta.

Babe I'm Gonna Leave You - monen palstalaisen suosikki tämäkin, muttei syyttä. Nousuja, laskuja ja hienoa tulkintaa. Kuitenkin Plantin ääni on mielestäni hienoa näissä kolmessa ensimmäisessä levyssä, jossa on mukana vielä pientä rosoisuutta.

Since I've Been Loving You - biisi joka kasvaa ja kasvaa loppua kohden, loppu onkin jo mahtipontista, niinkuin niin monet Zepin kappaleet. Jokin tässä vaan sytyttää, se rullaava kitara Plantin laulaessa.

Kashmir - varma valinta TOP10:een, eepos tämäkin. Huumaava sävelkulku. Plantin yksi parhaista tulkinnoista.

Ramble On - tässä on tunnearvoa paljonkin, luultavasti ensimmäisiä Zepin kappaleista jotka kolahtivat kunnolla. Mutta hieno suoraviivainen rullaus ja jälleen kerran laulu aivan uskomatonta, näköjään joka biisissä tosin. On se Plant vaan niin mahtava laulaja ja ennenkaikkea tulkitsija, ei voi mitään.

Thank You - hidas rakkauslaulu joka meinaa tuoda tipan linssiin. Inspiration what you are to me..

Over The Hills And Far Away - alun kitara saa hykertelemään, parasta Pagea mitä olen kuullut, aika paljon kolmoslätyn tyylistä. Hienosti räjähtää käyntiin ja aika hyvälle tuulelle tulee kun tämän kuulee.

What Is And What Should Never Be - oikeastaan itselleni se biisi, miltä Zeppelin kuulostaa. Tämä biisi on bändin kuuloinen. Loppuu hienosti, ja DVD:llä Pagen kitarointi vie tämän kappaleen taas aivan uudelle tasolle.

All My Love - oikeastaan paketoi Zeppelinin uran tähän päätepisteeseen, Coda on jäänyt niin etäiseksi. Thank You:n veroinen balladi, jossa hienoja koukkuja, kaunis. Tästä toisin tulee hieman haikea fiilis, kun ajattelee että kohtahan tuo on ohi.


Kiitoksia tästä ketjusta!