Vuosi 2015 oli omalla kohdalla siinä mielessä erikoislaatuinen, että se oli ensimmäinen laatuaan sitten vuoden 2004, jolloin ei tullut käytyä yksilläkään festareilla. Tämä epäkohta tulikin sitten paikattua helmikuussa 2016 reissulla, jota ei kieltämäti otsikon mukaiseksi kesäfestariksi voi kirjaimellisesti sanoa, mutta tarpeeksi lähelle liippaa kuitenkin. Kyseessä siis vuodesta 2011 asti järjestetty
70 000 Tons Of Metal Karibianristeily, joka tarjoaa neljän päivän aikana 120 keikkaa kuudeltakymmeneltä raskaan rokin yhtyeeltä. Itsellä kyseinen risteily pamahti bucket listin kärkeen välittömästi kun siitä ensi kertaa kuulin. Viisi vuotta siihen meni, mutta nyt on tuokin koettu, ja näin tylsän sunnuntain kunniaksi ajattelin avata hieman kokemusta, jos vaikka joku muukin täällä olisi tuosta reissusta kiinnostunut.
Aloitetaan reportaasi noin karkeasti vuoden takaisesta: tapahtumaa oli sivusilmällä tullut seurattua sen alusta asti sillä ajatuksella, että oikean ajankohdan osuessa kohdalle tuo on päästävä kokemaan. Kavereiden kanssa jutusteltiin jonkin kostean illan aikana, että nyt ensi vuonna tuo ajankohta olisi käsillä. Alussa lähtijöitä oli mukana jonoksi asti, mutta ajan kuluessa porukkaa tippui kyydistä perinteiseen tapaan, milloin rahatilanteeseen vedoten, milloin työkiireisiin jne. Lopulta jäljellä oli itseni lisäksi yksi kaveri sekä oma vaimo. Liput paukahtivat myyntiin kesäkuun lopulla ja varasimme itsellemme kolmen hengen parvekkeellisen hytin. Tästä alkoi surrealistinen odotus keskellä Suomen kauneinta vuodenaikaa; olisipa jo helmikuu.
Tapahtumalla on omintakeinen tyyli julkaista esiintyjiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäiset kymmenen yhtyettä olivat tiedossa lippuja tilatessa, mutta sen jälkeen yhtyeitä ripoteltiin julkisuuteen muutama kerrallaan aina tammikuun loppuun asti. Vuotta aiemmin viimeinen yhtye (Wintersun) oli julkaistu risteilyä edeltävänä iltana. Tämä julkaisutyyli varmisti sen, että tapahtuman nettisivuja ja keskustelupalstaa tuli vakoiltua säännöllisin väliajoin ja omalle tyylilleni uskollisena kaikki mahdolliset reportaasit alkaen vuodesta 2011 tuli luettua tarkasti läpi ja muutoinkin taustatyö tehtyä huolella. Monet ihmiset ovat valitelleet, että kulkuneuvona toimiva
Independence Of The Seas on laivana niin suuri, että siellä oppii suunnistamaan kunnolla vasta kun tapahtuma alkaa olla jo ohi. Itse omaan saatanan huonon suuntavaiston, mutta olin ehtinyt niin moneen kertaan tutkimaan laivan pohjakuvat läpi ennen risteilyä, että laivalle päästyäni osasin kulkea siellä kuin Porin keskustassa.
Aika kului ja innostus reissua kohtaan kasvoi kasvamistaan. Loppuvaiheessa olin jo varma, että olin odotellessa kasannut tapahtumalle niin suuret odotusarvot, ettei se voi mitenkään pystyä niihin vastaamaan. Toisin kuitenkin kävi.
Jätimme pakkasen runteleman Suomen taaksemme päivää ennen risteilyä (keskiviikko). Lensimme Heathrown kautta Miamiin, josta jatkoimme hotellillemme Fort Lauderdaleen taksilla. Olin tätä ennen pystynyt välttämään Heathrowta onnistuneesti elämässäni, mutta nyt oli sitten sekin paikka koettu, ja maineensa veroiseksi todettu. Välttelen jatkossakin. Illalla hotellille päästyämme oli takana jo vuorokauden verran matkustamista ilman minuutinkaan nukkumista (en pysty nukkumaan lentokoneissa vaikka kuinka yrittäisin). Väsyneenä kävimme haukkaamassa läheisestä Wendystä burgerit ja sen jälkeen pehkuihin.
Saavuimme Port Evergladesin satamaan yhdentoista pintaan aamupäivällä. Lipuissa luki, ettei laivaan pääsisi ennen kahtatoista, mutta tasutatyö oli paljastanut, että yleensä portit aukeaisivat näihin aikoihin. Terminaalin ulkopuolelle oli kertynyt jo satojen ihmisten jono, mutta noustuamme ulos taksista ehdimme hädin tuskin tupakat polttaa, kun terminaalin ovet aukesivat. Tässä vinkkiä, mikäli joku tulevaisuudessa vastaavalle reissulle lähtee, sillä jonotusajat ovat kuulemma puolenpäivän jälkeen melko piinallisia. Turvatarkastukset ovat satamassa samaa tasoa kuin lentokentillä, joten vajaan tunnin päästä olimme päässeet ihmettelemään majesteellista Independence Of The Seasia.
Laivaa ei voi kehua liikaa. Itse paatti on järjettömän kokoinen ja kerrassaan upeaa katseltavaa, niin sisältä kuin ulkoakin, kuten pitääkin, sillä onhan kyseinen botski valmistettu Suomen Turussa. Palvelu on kuin Titanicin ensimmäisen luokan matkustajilla, lipun hintaan sisältyvää ruokaa saa kellon ympäri ja viinaksia tarjoillaan joka nurkan takana. Huomion arvoista on, että laivayhtiö oli tapahtuman ensimmäisenä vuotena tehnyt alkoholijuomien risteilykohtaisen myyntiennätyksensä - ensimmäisen risteilypäivän päätteeksi. Vaikka viina laivalla virtasikin, ei meno äitynyt missään kohtaa aggressiiviseksi. Netistä olen lukenut myös monen absolutistin osallistuvan risteilylle vuosi toisensa jälkeen, joten känniörvellys ei ole samaa tasoa ruotsinristeilyjen kanssa, vaikka valtaosa juhlaväestä varmasti yhtä maistissa suurimman osan matkaa onkin. Myös muutamaan muksuihin tuli törmättyä laivalla, mutta pakko sanoa, että itse en välttämättä kyllä alle 10-vuotiasta jälkikasvua ottaisi näihnin bakkanaaleihin mukaan, kuten en ottaisi muillekkaan festareille.
Muutoin yleisön ikäjakauma oli pääosassa siinä 25 - 40 vuotiiaassa porukassa. Kaiken kaikkiaan on myös pakko kehua kanssamatkustajia, sillä kaikki olivat toisilleen ystävällisiä ja juttua pystyi vaihtamaan kenen kanssa vain. Varsinkin bändit jaksavat vuosi toisensa jälkeen kehua fiksua porukkaa, sillä artisteille ei ole varattuna mitään omia tiloja, vaan he ovat laivalla aivan samoin kuin muutkin matkustajat. Moni onkin haastatteluissa kertonut pelänneensä ennen matkaa, että saa neljä päivää repiä ihmisiä irti hihoista, mutta todellisuudessa artistit saavat olla hyvin rauhassa rahvaan seassa. Toki nimmareita saatetaan pyytää ja yhteiskuvia ottaa, mutta porukalla on pelisilmää tämänkin suhteen ja soittajien yksityisyyttä kunnioitetaan ihailtavasti. Osansa varmasti asian hyväksi tekee se, että se kaikista nuorin, ja yleensä fanaattisin fanikanta on melko pienesti edustettuna risteilyllä. Kerran tuli todistettua, kun Lacuna Coilin laulaja (joka muuten matkusti muun bändin tavoin samalla lennolla kuin allekirjoittanut, penkkirivin meitä edellä) tuli ulos hissistä posket punottaen, kun karkeasti kuusi muuta hissimatkustajaa kailotti kovaan ääneen "Cristina! Cristina!". Sen enempää en törmännyt artisiten ahdisteluun risteilyllä, vaikka tuttuja naamoja joka nurkan takaa tulikin vastaan.
Tästä reportaasista näyttää muodostuvan sen verran massiivinen kokonaisuus, että jaan loput eri viesteihin, päiväkohtaisesti. Toivottavasti täältä löytyy ainakin joku aiheesta kiinnostunut, mutta eipä internetistä onneksi tila lopu, vaikka ei löytyisikään.