Olen tämän jo monta kertaa tänne kirjoittanut, mutta Torinossa ne pelaajat, joiden parissa kasvoin rakastamaan tätä lajia, pelasivat maailman parasta jääkiekkoa maailman parhaiden pelaajien keskellä. Se oli täysin ainutlaatuinen tilaisuus, tunnetila, joka ei mun kohdalla tule toistumaan, vaikka MG&Pulkkinen joskus johdattaisi Suomen olympiakultaan. Torino oli mun sukupolvelle se mahdollisuus, joka hukattiin. Se on myös kautta-aikojen ainut jääkiekko-ottelut, jota en ole pystynyt katsomaan loppuun saakkka. Sen jälkeen kun Hagman n. 8min ennen loppua tälläsi avopaikasta Lundqvistin syliin, paine kasvoi sietämättömäksi ja oli paikko painua takapihalla rauhoittumaan. Istuskelin siellä, ja ajattelin, että jos Suomi voittaa, niin huomaan sen kyllä pihalle ryntäävistä naapureista. Istuin vartin, ja kukaan ei rynnännyt. Sisälle palattuani avasin tv:n, ja Teppo Numminen itki siellä. Olisin halunnut kuristaa Jussi Saarisen elävältä.
Kevään MM-kulta arpeutti monta parantumattomaksi luulemaani haavaa. Sen huomaa yksinkertaisimmin jo siitä, että nykyään YouTubesta voi nostalgiamielessä katsella noita vuosituhannen vaihteen finaalitappioita ja muita romahduksia, hymähdellen vaan, että olipas lähellä silloinkin. Torinon katsomiseen ei ole mitään asiaa, eikä taida olla koskaan.