Juniorijääkiekon tulevaisuus – kuinka saada parempia pelaajia?

[Nume]

Aloitetaan keskustelu siitä, että miten junioreiden treenaamista ja valmentamista tulisi tulevaisuudessa kehittää?

Mielestäni oli todella hyvä uudistus tuo, että nykyisin jo D1-juniorit saavat taklata. Opitaan enempi fyysistä pelaamista jo aikaisemmassa iässä ja siten voidaan asettaa meidän juniorikiekkoilijat samalle viivalle ruotsalaisten junnujen kanssa, sekä ollaan myös lähempänä Pohjois-Amerikan mallia. Jääkiekossa on kuitenkin todella tärkeää ottaa kaverilta mehuja pois taklaamalla ja se antaa myös suomalaisille junioreille eväitä tulevaisuuteen, mikäli jääkiekkoharrastus, mahdollisesti jopa ammatti jatkuu/alkaa. Tuossa iässä suurimmalla osalla luusto on jo niin kehittynyt, että loukkaantumisriski ei kovin paljon isompi ole kuin C-junioreillakaan. Milloin olisi sopiva aika aloittaa punttitreeni? Onko sopiva ikä 15 vuotta vai jo aikaisemmin tekemällä omalla painolla kyykkyjä yms.?

Omien kokemuksieni mukaan maalintekijöitä ei arvosteta juuri ollenkaan juniorikiekossa. Sinun täytyy olla nopea ja taitava käsistäsi, että saat valmentajien sekä muiden pelaajien kunnioituksen. Jos sinulla on mainio pelisilmä ja isket joka pelissä pari häkkiä hyvällä sijoittumisellasi niin silti se ei ole riittävää, vaan joudut istumaan ylivoimat penkillä. Nopeutta ja käsiä saa lisää harjoittelemalla, pelisilmää ei niinkään helposti. Vanha totuushan on se, että Suomessa harjoitellaan laukauksia aivan liian vähän. Laukausten laatu on paljon huonompi verrattuna varsinkin Pohjois- Amerikkaan, harjoittelemalla sekin asia olisi hoidettavissa.

Nuorena juniorina on omasta mielestäni paljon tärkeämpää kehittää jääkiekkoilijan perustaitoja; laukauksia, luistelutekniikkaa, syöttöjä sekä vähän vanhemmalla iällä myös taklauksia. Pelikirjan voi omaksua myös myöhemmin, ei harjoituksissa tarvitse koko aikaa veivata esim. hidasta ja nopeaa avausta, kuitenkin on pääasia, että junioreilla on hauskaa. Sitten kun perustaidot on hallussa niin on paljon helpompaa omaksua myös ne pelikuviot.

Olen entinen, ja lopettanut juniori, myöskin muutaman vuoden olen nähnyt monien joukkueiden pelejä tuomarin silmin ja nämä ajatukset ovat olleet melko pitkään jo pinnalla. Kertokaa te nyt vuorostanne omia näkemyksiänne, että miten saisimme parempia pelaajia tulevaisuudessa ja että hiomattomistakin timanteista voisi vielä joku päivä tulla kovia pelimiehiä. Onko meillä Suomessa väärä ajatusmaailma junioritoiminnassa vai onko mitään kehitettävää?

 

[lätkämies]

Olen samaa mieltä tuosta että nuorena pitäisi treenata perustaidot hyviksi, siitä on hyötyä. Kun treenataan perustaitoja Suomessa vaatimustaso on aivan liian matala, valmentajat sanovat pelaajille tyyliin että oman tason vauhdissa teet suorituksen, kun pitäisi opetella tekemään kaikki asiat mahdollisimman kovassa vauhdissa. Toki ymmärrän että joku E-juniori ei heti osaa mutta, kun alkaa hitaammassa vauhdissa kiekko pysyä pitää valmentajan vaatia lisää eikä vain taputella selkään. Valmetajien pitää oppia tunnistamaan pelaajan kehitys ja pyrkiä sitä lisäämään tässä on yksi suomi-kiekon pahimmista epäkohdista. Valmentajat haluvat pelata myös hieman ''omaan pussiin'' eli koittaa saada joukkueen paremmaksi pelitavoilla ja sellaisilla ja unohtuu se tosiasia että perustaidot ei riitäkkään. Ja sitten lopulta käy niin että pelaajia ei kiinnosta kun ei enää pärjää yhtään..

 

[Mänizeri]

Aika paljon tullut tästä aiheesta jo sanottua tuolla Nuori Suomi -ketjussa. Mutta yksi mitä tarvitsisimme, olisi isokokoisten pelaajien parempi kohtelu ja siitä porukasta lahjakkuuksien tunnistaminen. Jos katsoo vaikka näitä Ruotsin 90-luvulla syntyneitä, niin kyllä kateeksi käy. Ja aivan varmasti kyse on vain siitä kärsivällisyydestä, joka länsinaapurissa vallitsee junioreiden osalta. Ainakin Viktor Hedman sanoi jossain haastattelussa, että ei hän 15-vuotiaana ollut joukkueensa parhaita pelaajia, mutta totesi perään: mitä väliä sillä on? Kertoi vain saaneensa hyvää valmennusta ja vastuuta. Eli joku tunnisti lahjakkuuden, eikä laittanut miestä vilttiin, vaikka mies ei ollut siinä vaiheessa joukkueensa paras.

Meidän metodimme ovat vuosia suosineet pienikokoisia pelaajatyyppejä, eikä siinä mitään. Eikä koko autuaaksi tee, mutta kyllä siitä paljon apua saa, varsinkin kiekkoa suojatessa. Nykysäännöillä kun pakit esim. eivät saa tehdä käytännössä yhtään mitään.

 

[Nume]

Mutta yksi mitä tarvitsisimme, olisi isokokoisten pelaajien parempi kohtelu ja siitä porukasta lahjakkuuksien tunnistaminen. Jos katsoo vaikka näitä Ruotsin 90-luvulla syntyneitä, niin kyllä kateeksi käy. Ja aivan varmasti kyse on vain siitä kärsivällisyydestä, joka länsinaapurissa vallitsee junioreiden osalta. Ainakin Viktor Hedman sanoi jossain haastattelussa, että ei hän 15-vuotiaana ollut joukkueensa parhaita pelaajia, mutta totesi perään: mitä väliä sillä on? Kertoi vain saaneensa hyvää valmennusta ja vastuuta. Eli joku tunnisti lahjakkuuden, eikä laittanut miestä vilttiin, vaikka mies ei ollut siinä vaiheessa joukkueensa paras.

Meidän metodimme ovat vuosia suosineet pienikokoisia pelaajatyyppejä, eikä siinä mitään. Eikä koko autuaaksi tee, mutta kyllä siitä paljon apua saa, varsinkin kiekkoa suojatessa. Nykysäännöillä kun pakit esim. eivät saa tehdä käytännössä yhtään mitään.

Aivan samaa mieltä! Itsekin olen melko pitkä mies ja ehkä se kehitys olisi alkanut vasta vähän myöhemmin, 15-vuotiaana ei vaan enää kiinnostanut pelata, kun vastuuta ei saanut juuri ollenkaan. Pienempänä olin todella hidas verrattuna pienimpiin pelaajiin joka on luonnollista tietenkin. Nykyisin lopettamispäätös harmittaa, ehkä silloisella seuranvaihdolla voisin pelata vieläkin jääkiekkoa, jos joku muu valmentaja olisi ehkä minusta kehitettävää vielä löytänyt. Ikinä minusta ei varmasti ammattilaista olisi tullut, mutta nyt on jäänyt vain vähän hampaankoloon tuo lopettaminen.

 

[Mänizeri]

Eräs asia, jossa Suomalainen järjestelmä voisi ottaa edelläkävijän roolin, on henkilökohtainen taktiikka. Juniorijärjestelmistä tulee kuitenkin ulos pelaajia, ei joukkueita. Itse ymmärrän henkilökohtaisen taktiikan siten, että siihen liittyvä harjoittelu auttaa tunnistamaan pelitilanteita jatkossa (kiekollisena, kiekottomana jne.). Kyse on siis harjoittelussa enemmän tilanteiden jälkeisestä analyysista, kuin itse suorituksesta. Analyysin olennaisin osaaja tulisi olla valmentaja, tai jos valmentajan rahkeet eivät riitä, niin joku muu (esim. oma isä/äiti joka on pelannut kiekkoa).

Järjestys henkilökohtaisen taktiikan opetuksessa voisi olla tyyliin (ja tämä on ihan mutua): suoritus --> analyysi (mitä tapahtui ja miksi)--> valmentajan antamat tilanteeseen liittyvät muut vaihtoehdot --> oivallukset pelaajan henkilökohtaisella tasolla ---> pelikäsitykseltään parempi pelaaja. Olen satavarma siitä, että peliä voi myös opiskella omien suoritteiden ja virheiden kautta. Paljonko tätä hyödynnetään joukkuevalmennuksessa (tämä on toki resurssikysymys)? Jalkapallossa parhaat akatemiat käyttävät useita tunteja näihin asioihin.

Otetaan vaikka esimerkkinä tilanne, että leftin mies saa kiekon vauhtiin, hyökkäyssiniviivan alle, oikeaan laitaan omasta maalista katsottuna. Kun kiekko on lavassa, seuraa valintatilanne. Valintatilanne on päällisin puolin sama, kuin rightin miehellä, mutta silti järkevien variaatoiden määrä on eri. Joukkueen taktiikka toki vaikuttaa asiaan ja helpottaa ratkaisun hakemista, jos kiekottomien liike on tiedossa. Mutta silti tilanteeseen vaikuttaa paljon muuttujia, jos niitä haluaa nähdä ja viime kädessä ratkaisun avain tässä tilanteessa on kiekollisella (ja kiekottomien liikkeellä, mihin he liikkuvat, mutta ei mietitä tässä sitä). Missä ovat vastustajat ja omat suhteessa kiekon saaneeseen pelaajaan? Lyönkö kiekko päätyyn? Otanko sen haltuun ja lähden haastamaan pakkia, koska pakki on esim. vastaliikkeessä tai vaikkapa selkä minua kohti? Vienkö kiekon päätyyn, ja aloitan kulmapelin? Vienkö kiekon sinisen yli ja leikkaan keskelle, jotta muut viisikkoni pelaajat pääsevät mukaan tilanteeseen, ymmärtävätkö he täyttää vapaat tilat siten kuten olen itse ajatellut? Voisinko päästä leikkaamaan keskelle siten, että pääsen laukomaan.

Pelkkä eri vaihtoehtojen tiedostaminen on jo askel eteenpäin. Kokeilemalla syntyy tuntumaa siihen, mikä on järkevää ja mitä useammin eri tilanteisiin pääsee, sen parempi. Mutta jos ei kukaan ole koskaan opettanut/kertonut eri vaihtoehdoista, miten niitä kokeilla?

Jotain tämän tyylistä voisi enemmän harrastaa, ja aivot ovat sellainen työkalu joita kannattaa rasittaa junioriaikana, jos haluaa hyväksi pelaajaksi. Voi pelikäsitystään toki myöhemminkin kehittää, mutta vaarana on että ura loppuu jo ennen kuin asian oivaltaa.

 

[ProwlU18]

Ottelumäärät

Itse yhden vuoden Pohjois Amerikassa juniorina kiekkoilleena mielipiteeni on, että suomessa on junioreille saatava huomattavasti suuremmat ottelumäärät jokaisessa ikäluokassa.

Esimerkiksi kanadassa juniorit pelaavat yli kaksi kertaa enemmä ontteluita kaudessa kuin Suomalaiset juniorit. Lisäksi Löytyy spring sekä summer hockey sarjoja joten otteluita kertyy ympäri vuoden.

Harjoitusten tulisi myös keskittyä enemmän yksilötaidon kehittämiseen, kuin joukkueen erilaisten pelitapojen hiomiseen. Pelitavat ovat kuitenkin joukkuekohtaisia eivätkä täten pitkällä tähtäimellä ole yksilön kannalta kovinkaan kehittäviä. Toki jonkunlainen pelitapa täytyy jokaisella joukkueella olla, muutenhan pelistä ei tule mitään järkevää. Toivoisin kuitenkin juniorivalmentajien tekevän enemmän töitä yksilötasolla yksilöiden kehittämiseksi.

Mieletäni tärkein asia junioreiden kehityksen kannalta on kuitenkin pelata enemmän otteluita, vaikka se vähentäisikin joukkue harjoitusten määrää.

 

[eagle]

Itse taas en koe tuo P-Amerikan mallin toimivan niin hyvin Suomessa. Siis että pelimäärät olisivat luokkaa 100 vuodessa. Ensinnäkin se vaikuttaisi niin että pelaajien pelaaminen useammissa joukkueissa vuoden aikana vaikeutuisi. Täten siis esim. se 15-vuotias todella lahjakas kaveri voisi joutu pelaamaan sekä C-junnuissa että B-junnuissa, harjoitukset vähenisivät. Toinen vaihtoehto että ei olisi aikaa pelata niitä kovempia matseja ja täten ei saataisi haasteita.

Toki nykyistä pelimäärää tulisi kasvattaa, mutta ei P-Amerikkalaisiin mittoihin. Suomessa juurikin näiden lahjakkaiden kehityksen kannalta on tärkeätä että voivat pelata useammassakin ikäluokassa. Täten saavat samalla sitä kovempaa haastetta, mutta myös pääsevät sitten taas nuoremmissa toteuttamaan paremmin vielä itseään.

P-Amerikassa palautuminenkin on helpompaa, kun siellä on vähän vahvemmat vitamiinit(ei toki kaikilla, mutta yleisesti). Joten tämäkin vaikuttaa pelimääriin. Toki pelaajat itse tahtoisivat pelata enemmän ja kuten todettua jonkun verran pelimääriä tulisi nostaa, varsinkin vanhemmissa junioreissa, mutta ei P-Amerikan määriin.

Harjoittelussa toki ollaan todella pahasti metsässä, mutta siitä en jaksa täällä enempää, sen verran paljon on Nuori Suomi-ketjussa siitä tullut puhuttua.

 

[siffa]

P-Amerikassa palautuminenkin on helpompaa, kun siellä on vähän vahvemmat vitamiinit(ei toki kaikilla, mutta yleisesti). Joten tämäkin vaikuttaa pelimääriin. Toki pelaajat itse tahtoisivat pelata enemmän ja kuten todettua jonkun verran pelimääriä tulisi nostaa, varsinkin vanhemmissa junioreissa, mutta ei P-Amerikan määriin.

IS Veikkaaja 22-2011/Vesa Rantanen on tehnyt ansiokkaan reportaasin kanadalaisen juniorikiekon tähtitehtaasta. Ihmettelen, kun Vesa Rantasen juttua ei olla huomioitu täällä JA:ssa vielä ollenkaan. Kuitenkin on toivottu tietoja Kanadan juniorisysteemistä ja nyt Vesa Rantanen on ansiokkaasti asiaan perehtynyt. Palaan enemmänkin Rantasen juttuun, mutta tähän pelimääräkeskusteluun referoin sieltä kanalaisen 8-vuotiaan junioripelaajan Nicolaksen taustoja. Nicolaksen ollessa 2-vuotias, vei hänen isänsä Nicolaksen luistelemaan. Kanadassa organisoitu junioritoiminta alkaa kuusivuotiaille, mutta Nicolas oli niin edistynyt luistelussa, että hän pääsi mukaan jo neljävuotiaana. Nicolas harjoittelee nyt 8-vuotiaana 12-14 pojan ryhmässä n. 10 tuntia viikossa. Nicolaksen joukkue pelaa kaudessa 70-80 ottelua, jotka kestävät täydet 60 minuuttia. Mielenkiintoista harjoittelussa on se, että jokaista erityistaitoa harjoitellaan siihen erikoistuneen valmentajan alaisuudessa. Poikia kuljetetaan hallilta toiselle ja erityisesti lauantait ja sunnuntait sukkuloidaan aamusta iltaan hallilta toiselle. Pojat kuuntelevat kulloisenkin valmentajan ohjeita keskittyneinä, ja jokainen harjoite tehdään napakasti ja huolella. Nicolas ei harrasta muita urheilulajeja jääkiekon rinnalla. Kyse Nicolaksen ja hänen ryhmänsä valmennuksessa on Minor-tason junioreiden yksityisvalmennuksesta, mikä on Kanadassa kiihkeimmin kasvavaa liiketoimintaa jääkiekon ympärillä. Kanadan 65 000:sta rekisteröityneestä 8-vuotiaasta kiekkoilijan alusta noin kolmasosa eli yli 20 000 on mukana tässä intensiivisessä yksityisbisneksen ohjelmassa, mikä tietysti maksaa poikien perheille paljon rahaa.

Kanadassa tärkein työ huippukiekkoilijoiksi tehdään ikävuosina 6-14. Junioreiden (7-10v)perustaidot ovat tällä hetkellä kehittyneet niin, että ero kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on kuin yöllä ja päivällä. Kanadan juniorisysteemi on tuottanut tulosta. Steven Stamkos, Sidney Crosby, Jonathan Toewes, Claude Giroux, Matt Duchene.... Jeff Skinner, Drew Doughty, Taylor Hall, Tyler Seguin, Logan Couture, Jordan Eberle... ovat kanadalaisia hitusen yli 20-vuotiaita ja nuorempia NHL-tähttiä, jotka ovat jo nyt joukkueidensa parhaita pelaajia.

Erinomainen reportaasi Vesa Rantaselta yhdestä juniorisysteemistä, mikä on myös tällä hetkellä laadukkain ja eniten huippujunioreita tuottava systeemi. Ei sovellu varmaankaan sellaisenaan Suomeen, mutta kertoo kuitenkin suuret linjat siitä, mitä on tehtävä, kuinka suurissa ryhmissä, missä iässä ja minkälaisia määriä hyvässä valmennuksessa, jotta pysytään kovassa kansainvälisessä kilpailussa kärjen mukana.

 

[Vellihousu]

Itse yhden vuoden Pohjois Amerikassa juniorina kiekkoilleena mielipiteeni on, että suomessa on junioreille saatava huomattavasti suuremmat ottelumäärät jokaisessa ikäluokassa.

Esimerkiksi kanadassa juniorit pelaavat yli kaksi kertaa enemmä ontteluita kaudessa kuin Suomalaiset juniorit. Lisäksi Löytyy spring sekä summer hockey sarjoja joten otteluita kertyy ympäri vuoden.

En ole lainkaan varma ottelumäärien lisäämisen siunauksellisuudesta ja epäilen olisiko se Suomessa käytännössä mahdollistakaan koska harrastajia ja niin muodoin joukkueitakin on vähemmän ja touhussa liikkuu myös rahaa paljon vähemmän kuin Kanadassa, jolloin pelimatkat vaikka toisella puolen Suomea eivät ole kaikille joukkueille mahdollisia. Millä lailla pelaaminen jatkuvasti samoja vastustajia vastaan kehittää? Tuntuisi että sillä olisi enemmänkin kehitystä taannuttava vaikutus.

Sen sijaan pelaamista noin yleensä pitäisi lisätä, enemmän pelinomaisia harjoitteita ja lisää jäitä ja jääaikoja lapsille ja nuorille vapaamuotoista pelailua varten.

 

[eagle]

Erinomainen reportaasi Vesa Rantaselta yhdestä juniorisysteemistä, mikä on myös tällä hetkellä laadukkain ja eniten huippujunioreita tuottava systeemi. Ei sovellu varmaankaan sellaisenaan Suomeen, mutta kertoo kuitenkin suuret linjat siitä, mitä on tehtävä, kuinka suurissa ryhmissä, missä iässä ja minkälaisia määriä hyvässä valmennuksessa, jotta pysytään kovassa kansainvälisessä kilpailussa kärjen mukana.

Tärkeintä olisi mielestäni olisi tuolta ottaa ryhmän koot(ei liian isoja per valmentaja), se että tarpeeksi laadukkaat valmentajat opettaisivat oikeat tekniikat/taidot ja että valmennus on tarpeeksi laadukasta yleisesti tarpeeksi nuorena. Suomessa ammattilaiset valmentaa vasta vanhoissa junioreissa, siis silloin kun ollaan helposti jo ns. myöhässä.

Olikos jutussa asiaa siitä miten paljon pelaamisessa valmennus korostaa voittamista voittamisen takia, vai pelataanko ns. pelaajaa kehittäen samalla toki tavoitellen voittoa? Entäs miten suhtaudutaan virheisiin tai taktiikkaan noin nuorilla?

 

[siffa]

Olikos jutussa asiaa siitä miten paljon pelaamisessa valmennus korostaa voittamista voittamisen takia, vai pelataanko ns. pelaajaa kehittäen samalla toki tavoitellen voittoa? Entäs miten suhtaudutaan virheisiin tai taktiikkaan noin nuorilla?

Kilpailullisuus jo ikäluokissa 6-14 on kaiken aa ja oo. Kilpailulliset vanhemmat pyrkivät viemään poikiaan aina parhaisiin joukkueisiin, jotka ovat tottuneet voittamaan kaikki pelaamansa ottelut omalla alueellaan. Kanadassa kilpailulliset vanhemmat etsivät pojilleen aina vain parempaa valmennusta ja tämä tietää yhä enemmän töitä liiketoiminnalle, mikä perustuu yksityisvalmennukseen. Valmentajat vaativat pojilta pelitavan noudattamista:"Pelatkaa niin kuin on sovittu ja kaikki omilla paikoillanne".

Kun parhaat juniorit Kanadassa tulevat ikäluokkiin 16-20, saavat he Vesa Rantasen jutun mukaan valtavan etumatkan major junior-systeemin kautta. Kolmessa suuressa 18-22 joukkueen junioriliigassa pelataan ikävuodet 16-20 täysin ammattimaisesti, isoa bisnestä tekevien omistajien alaisuudessa. Otteluita televisioidaan, ja joukkueet ovat pienten kaupunkien ykkösjuttu. Se on armoton kasvualusta, mutta isojen massojen ja äärimmäisen kovan kilpailun kautta jalostuvat huiput ovat sitten todella hyviä.

 

[Vellihousu]

Olikos jutussa asiaa siitä miten paljon pelaamisessa valmennus korostaa voittamista voittamisen takia, vai pelataanko ns. pelaajaa kehittäen samalla toki tavoitellen voittoa? Entäs miten suhtaudutaan virheisiin tai taktiikkaan noin nuorilla?

Näihin kysymyksiin jutusta ei tietenkään löydy yhtä tiivistä vastausta, mutta yleisvaikutelma olisi että pelaajien kehittäminen on viime kädessä tärkeämpää kuin joukkueiden menestys vaikka siihen toki pyritäänkin kaikin keinoin. Monet vanhemmat kuitenkin kasvattavat pojastaan nhl-pelaajaa ja valmennuksessa keskitytään paljon yksilötaitojen hiomiseen.

Kanadan systeemi on varmasti hyvä ja toimiva, mutta itseäni siinä tökkää se miten paljon koko homma perustuu rahaan. Mitä rikkaammat vanhemmat, sitä enemmän he ovat valmiita sijoittamaan poikiensa valmennukseen jonka seurauksena pojan kehitys pelaajana korreloi usein hyvinkin paljon vanhempien varallisuuden kanssa. Vastaavasti jutussa taas mainitaan lupaavaksi tiedetty poika joka joutui lopettamaan tai ainakaan siirtymään heikommin valmennettuun joukkueeseen, koska vanhemmat eivät enää pystyneet sitoutumaan kustannuksiin.

Hieman tuli jutusta mieleen Neuvostoliitto, joka on perustettu uudestaan Kanadaan.

 

[sekolust]

En ole lainkaan varma ottelumäärien lisäämisen siunauksellisuudesta ja epäilen olisiko se Suomessa käytännössä mahdollistakaan koska harrastajia ja niin muodoin joukkueitakin on vähemmän ja touhussa liikkuu myös rahaa paljon vähemmän kuin Kanadassa, jolloin pelimatkat vaikka toisella puolen Suomea eivät ole kaikille joukkueille mahdollisia.

Itse näkisin tilanteen niin, että ottelumäärää voisi nostaa esimerkiksi "kiertuetyylillä" ja "aluejaolla": viikolla pari matsia saman alueen joukkueita vastaan (Jokerit, HIFK, Blues, KiVa tai vastaavasti Ässät, Lukko, Tps, TuTo, jne.) ja viikonloppuisin kaksi ottelua "kiertueella", kaksi ottelua toisen alueen joukkueita vastaan. Esimerkiksi Jokerit voisi tiistaina pelata HIFK:ta vastaan ja torstaina Bluesia, sitten viikonloppuna vaikka Ässiä ja Lukkoa vastaan. Matkustus ei lisääntyisi älyttömästi ja kustannukset pysyisivät maltillisina. Tietenkin pohjoisen joukkueille homma olisi hiukan vaikeampaa "oman alueen" etäisyyksien takia, tätä en kiellä.

Toinen vaihtoehto olisi kasvattaa ottelumäärää siirtymällä enemmän maantieteellisiin jakoihin. Esimerkiksi nyt A:ssa pelataan kolminkertainen sarja, toisin sanoen kaikki joukkueet tulee kohdattua kolme kertaa. Tuon voisi muuttaa kaksinkertaiseksi ja luoda muutaman maantieteelliseen jakoon perustuvan lohkon, jossa pelattaisiin vielä pari kierrosta lisää. Tällöin toki samoja joukkueita vastaan tulisi pelattua useammin (ei välttämättä paras ratkaisu), mutta ottelumäärää olisi mahdollista nostaa jopa aiempaa pienemmillä matkakustannuksilla.

Ottelumäärien lisäämistä kannattaisin parin asian takia: ensinnäkin useampi pelaaja pääsisi näyttämään ja mittaamaan osaamistaan ja pelaajat saisivat soveltaa oppimaansa käytäntöön.

Suuremmalla ottelumäärällä nämä "takarivin kaverit" saisivat enemmän peliaikaa jo rasituksen takia, joukkueen ykköstähdet eivät voisi pelata kokoajan puolta matsia. Samoin loukkaantumisia tulisi varmasti useammin, toisin sanoen muillekin tulisi väkisinkin peliaikaa. Samalla tähdiltä ei varsinaisesti vietäisi peliaikaa pois minkään nuorisuomiaatteen perusteella, vaan he saisivat "luonnollisesta tasoituksesta" huolimatta kunnolla peliaikaa.

Otteluissa on myös paras mahdollinen paikka hioa jo opittuja taitoja. Vaikka kuinka treenattaisiin pelinomaisesti, lopulta asiat pitää pystyä tekemään myös peleissä. Ei vain riitä se, että paineettomassa tilassa tuttujen kaverien kanssa onnistuu. Esimerkiksi nyt sentterin on harjoitusten pelinomaisessa tilanteessa melko helppo pelata, puolustus kun toimii jatkuvasti lähes samalla tavalla ja tätä kautta eri variaatioita ei tarvitse miettiä. On kuitenkin hiukan eri asia hoitaa kiekon jakelu aina samalla tavalla kuin sovittaa jakelu vaihtuvaan ympäristöön.

Ottelumäärän lisäksi näkisin itse oleelliseksi sen, että joukkueen voiton sijaan ensisijainen tarkoitus olisi kehittää yksilöä. Pitkällä tähtäimellä on kuitenkin sekä organisaation, pelaajien että suomalaisen jääkiekon etu, että yksilöt kehittyvät. Junnumestaruudet ovat aina mukava juttu, mutta oleellisinta olisi saada junnuista ensin liigapelaajia ja vasta sen jälkeen voittaa mestaruuksia.

Vielä tässä vaiheessa on vaikea sanoa HPK:n B:stä mitään, mutta oman käsitykseni mukaan P. Sihvonen valmensi joukkuetta tavalla, jossa yksilöiltä vaadittiin paljon henkilökohtaista taitoa. Alkukaudesta sitten tuli välillä pahastikin takkiin vaativan pelitavan takia ja loppukauden noususta huolimatta mestaruus ei ollut edes lähellä. Siltikin urheilullisesta menestymättömyydestä huolimatta näkisin tuossa juuri sellaisen ajattelutavan, jota haluaisin nähdä enemmän: roiskimisen sijaan annetaan pelaajille vapaus tehdä vaikeitakin asioita suuresta epäonnistumisen riskistä huolimatta.

Pähkinänkuoressa siis haluaisin nähdä enemmän otteluita ja enemmän mahdollisuuksia pelaajille toteuttaa itsenään ja oppimaansa.

 

[tutzba]

Vielä tässä vaiheessa on vaikea sanoa HPK:n B:stä mitään, mutta oman käsitykseni mukaan P. Sihvonen valmensi joukkuetta tavalla, jossa yksilöiltä vaadittiin paljon henkilökohtaista taitoa.

En tiedä mitä vaadittiin, mutta ainakin pelirohkeus oli pojilla kunnossa. Kiekkoa uskallettiin pitää ja liikuttaa eikä sitä haluttu vastustajalle antaa, mutta toisinaan tuo meni tavallisen rivikatsojan silmin hiukan yli. Monesti kiekko oli jo keskialueen paremmalla puolella, mutta kun syöttöpaikkaa ei löytynyt, käännyttiin takaisin oman maalin taakse.

Onhan se aina parempi pitää kiekko omilla, mutta harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat oman maalin takaa lisänneet numeroita tulostaululla. Jos olisi punaviivan jälkeen heittänyt kiekon vastustajan päätyyn ja sinne lähtenyt kahdella karvaamaan, olisi varmasti saanut ainakin silloin tällöin parempia maalintekopaikkoja kuin sieltä n. 60 metrin päästä. Tai sitten kiekollinen pelaaja olisi henkilökohtaisella taidolla kuljettanut pelivälineen alueelle.

 

[Salama15]

Otsikon kysymykseen on yksinkertainen vastaus => palataan aikaan jolloin jäähallit olivat kunnallisia liikuntapaikkoja ja lajia saattoi harrastaa se joka halusi!! Se kun vaan on niin, että tänä päivänä jääkiekkoa harrastavat ne joilla siihen on varaa ja tämä vie lajin pariin tulevasta absoluuttisesta talentista väkisinkin pois ison osan... Se, että jotkut seurat tukevat YH-äitejä tms. huonotuloisempia kausimaksuissa on askel hyvään suuntaan, mutta isossa kontekstissa tuo on hyttysenpaska valtameressä!

Omakohtainen (kohtuu vankka) kokemus on ikävä kyllä se, että valtaosa lajin aloittavista junnuista eivät ole ollenkaan liikunnallisesti lahjakkaita tai jo valmiiksi liikuntaa harrastaneita. About puolet valmennettavistani eivät ole kyenneet alkuvaiheessa tekemään ainoatakaan puhdasta etunojapunnerrusta, leuanvedosta nyt puhumattakaan (keskivartalon hallinta on luokkaa kastemato).

Pointtini on siis se, että liikunnallisesti lahjakkaat kaverit eivät enää välttämättä hakeudu jääkiekon pariin puhtaasti harrastuksen hinnan takia! BMW-pappojen kupeiden hedelmistä harvemmin (huom, siis harvemmin) tulee huippu-urheilijoita => se kun vaatii hurjaa sitoutumista, spartalaisuutta ja pitkäjänteisyyttä sen luontaisen lahjakkuuden lisäksi...

 

[L4E]

En tiedä mitä vaadittiin, mutta ainakin pelirohkeus oli pojilla kunnossa. Kiekkoa uskallettiin pitää ja liikuttaa eikä sitä haluttu vastustajalle antaa, mutta toisinaan tuo meni tavallisen rivikatsojan silmin hiukan yli. Monesti kiekko oli jo keskialueen paremmalla puolella, mutta kun syöttöpaikkaa ei löytynyt, käännyttiin takaisin oman maalin taakse.

Parempi joku pelitapa kuin ei pelitapaa ollenkaan. Hierveintähän varsinkin noissa pikkujunnuissa on katsella, kun valmentaja antaa yhden pelurin vaan väkisin veivata koko kentän läpi eikä vaadi syöttämään. Neljä siinä sitten tumput suorina tai vaihtoehtoisesti menevät paitsioon kun siitä kiekosta ei voi luopua. Yleensä tämä on se kaveri joka vähän paremmin kiekkoa osaa pidellä(ainakin omasta mielestään) ja samalla kovaäänisin vaatien heti itselleen kiekkoa takaisin jos se nyt sattuu vahingossa kanssapelaajalle eksyä. Toki tuossa voi yhden pelaajan taidot vähän kehittyä, mutta nekin vailinaisesti ja jossain vaiheessa tulee ongelmia kun oikeasti pitäisi jo pitäisi alkaa syöttelemään.

Toki tässäkin on seura/valmentaja kohtaisia eroja ja jossain joukkueessa hyvätkin yksilöt pystyvät kunnon joukkuepeliin.

Mutta ehdottomasti pitäisi homma viedä joukkuepelin kautta oli se taktiikka mikä hyvänsä. Tämä ei kuitenkaan poista mahdollisuutta hienoihin yksilösuorituksiin, sille ne vaan tapahtuvat joukkuepelin/pelitavan sisällä ja sitä tukien.

 

[L4E]

Se kun vaan on niin, että tänä päivänä jääkiekkoa harrastavat ne joilla siihen on varaa ja tämä vie lajin pariin tulevasta absoluuttisesta talentista väkisinkin pois ison osan...

Aika moni jättää jo aloittamatta, kun tiedossa on että pahuksen tyyristä on. Sitten toisaalta jotkut laittavat viimeiset pennoset likoon ja palkkioksi saavat "valtakunnan kaikkitietävän ylivääpelin tuomion", että kaikki pelaa ja Nuori Suomi on aivan suolesta. Jokseenkin suuri ristiriita tuossa.

Raumalta on tullut pahuksen paljon hyviä kassareita ja asukaslukuun nähden aivan sairaan paljon(vaikka porissa paras maalivahtivalmentaja kuulemma onkin;). Sanoisin että varmastikin yksi suuremmista syistä on juuri se, että Raumalaiskiekkoilun Tuki kustantaa kaikki vermeet kassareille(nykyään laihjoittaa vielä lähialueen seuroillekin varusteita). Parhaat pääsevät halutessaan vetämään kassareina ja eikä ne joilla nyt sattuu varaa olemaan hankkia vermeet. Vaikka Raumalla pitkäjänteisesti tuota "kassarikoulua" onkin vedetty, niin pelkästään se ei takaa että jatkuvasti ponnahtaa huippuja suhteellisesti enemmän.

Sanoisin että tuossa "kassarisysteemissä" ollaan aika lähellä Salama15 pointtia.

 

[Salama15]

Sanoisin että tuossa "kassarisysteemissä" ollaan aika lähellä Salama15 pointtia.

Juuri näin; tuossa on erinomainen esimerkki siitä kuinka talentteja saadaan esiin => homma ei ole pelkästään rahasta kiinni vaan halusta ja talentista! Toki nuo Rauman maalivahditkin ne normi-jäämaksut maksavat.

Oma junnu pelasi (yllätys yllätys) veskarina ja kohtuu laadukkaat kamat maksoivat uutena pitkälti toista tonnia! Siihen sitten vielä päälle 150,00EUR/kk jäämaksuja...

 

[eagle]

Parempi joku pelitapa kuin ei pelitapaa ollenkaan. Hierveintähän varsinkin noissa pikkujunnuissa on katsella, kun valmentaja antaa yhden pelurin vaan väkisin veivata koko kentän läpi eikä vaadi syöttämään. Neljä siinä sitten tumput suorina tai vaihtoehtoisesti menevät paitsioon kun siitä kiekosta ei voi luopua. Yleensä tämä on se kaveri joka vähän paremmin kiekkoa osaa pidellä(ainakin omasta mielestään) ja samalla kovaäänisin vaatien heti itselleen kiekkoa takaisin jos se nyt sattuu vahingossa kanssapelaajalle eksyä. Toki tuossa voi yhden pelaajan taidot vähän kehittyä, mutta nekin vailinaisesti ja jossain vaiheessa tulee ongelmia kun oikeasti pitäisi jo pitäisi alkaa syöttelemään.

Toki tässäkin on seura/valmentaja kohtaisia eroja ja jossain joukkueessa hyvätkin yksilöt pystyvät kunnon joukkuepeliin.

Mutta ehdottomasti pitäisi homma viedä joukkuepelin kautta oli se taktiikka mikä hyvänsä. Tämä ei kuitenkaan poista mahdollisuutta hienoihin yksilösuorituksiin, sille ne vaan tapahtuvat joukkuepelin/pelitavan sisällä ja sitä tukien.

Jos se kaveri yksin pääsee koko kentän läpi, niin silloin ainoa ongelma on siinä, että kaverilla ei ole tarpeeksi haastetta, jos sen tekee jatkuvasti. Ja tällöin myös pitää miettiä onko pelikaveritkaan samalla tasolla.

Mitä nuoremmista puhutaan sitä enemmän heidän pitää saada itse toteuttaa itseään sen kiekon kanssa. Sitten kun tullaan vähän vanhempiin, niin pitääkin alkaa saamaan nuorille oppia siitä milloin kannattaa mennä itse, milloin kannattaa syöttää, jne. Monelle kun syöttö on pakonomaista, vaikka sen pitäisi tapahtua vain sen takia että se on järkevin ratkaisu ja edistää sekä yksilön että joukkueen peliä.

Erittäin suuri ongelma tulee silloin kun syötöt tapahtuvat pelkästään valmentajan ohjeistuksen kautta ja tehojen takia, eikä niin että pelaajat tajuavat itse niitä syöttöjä antaa.

 

[L4E]

Mitä nuoremmista puhutaan sitä enemmän heidän pitää saada itse toteuttaa itseään sen kiekon kanssa.

Varmaan pitääkin, mutta sen pitää tapahtua jossain muualla kuin joukkueen pelatessa.

Ehkä olet katsellut liikaa Tapparan pikkujunnuja ;), kun sillä juurikin tuo yksilötaito menee nätisti joukkuepelamisen seassa. Näkee selkeästi että taitavatkin kaverit viitsivät lainata pelivälinettä muille. Valmentajistahan tuo pitkälle on kiinni ja niin kuin jo sanoin jokseenkin turhauttavaa tuo sinisellä odotteleminen/jarrutteleminen muile pelaajille.

 

[eagle]

Varmaan pitääkin, mutta sen pitää tapahtua jossain muualla kuin joukkueen pelatessa.

Ehkä olet katsellut liikaa Tapparan pikkujunnuja ;), kun sillä juurikin tuo yksilötaito menee nätisti joukkuepelamisen seassa. Näkee selkeästi että taitavatkin kaverit viitsivät lainata pelivälinettä muille. Valmentajistahan tuo pitkälle on kiinni ja niin kuin jo sanoin jokseenkin turhauttavaa tuo sinisellä odotteleminen/jarrutteleminen muile pelaajille.

Puhuit pikkujunnuista ja ei pikkujunnuissa se joku 7-8vuotias kaveri hahmota kenttää, ei kiekkoa tai pelikavereita niin että hänelle pitäisi käske syöttämään. Tai toki tuo junnu syöttää, kun käsketään, mutta ei ymmärrä miksi syöttää ja miksi pitäisi kiekosta luopua. Tuon ikäisen pitää saada, niin siellä peleissäkin, kuin kotona, kuskailla ja kuljetella kiekkoa. Ei toki pelkästään, mutta hyvin paljon.

Eri asia sitten jos pikkujunnuilla tarkoitit 11-vuotiaita ja puhutaan siitä että kaikkien taitotaso on tarpeeksi hyvä ja samalla syöttö palvelee tarkoitusta, eli pelaajien pelikäsityksen kehitystä. Tuollainen 10-vuotias alkaa jo ymmärtämään miksi luopua kiekosta ja milloin. Tällöin voidaan alkaa keskittyä siihenkin, mutta silloin kun puhutaan ihan nuorimmista, niin on tärkeätä että pelaaja uskaltaa pitää kiekkoa ja haastaa vastustajia. Jos korostetaan sitä että "anna kiekko pois" vain sen takia, että tahdotaan a)tuloksia tai b)että kaikilla olisi se kiekko saman verran, niin sitten ollaan metsässä.

Syöttää pitää osata, mutta sen pitää tapahtua niin että pelaaja itse tajuaa milloin se on hyvä ratkaisu ja miksi, eikä että se on ulkoa määrätty pakko tai vain sen takia että "se on pelisysteemiä". Usein vielä tähän päälle penkiltä tullutta "ohjaamista", niin pelaajien pelikäsitys on vielä seuraavat 20-vuotta yleisesti Suomessa yhtä huonoja kuin nykyisin taitojen laahatessa myös jäljessä.

 

[P.Sihvonen]

Hyvä Rantanen ja Veikkaaja!

On kehujen (ja kaupallisen mainostamisen) paikka.
Jokaisen itseään kunnioittavan jääkiekkokeskustelijan on luettava Vesa Rantasen artikkeli Isä, poika & unelma (Veikkaaja 22/2011).
Kyse on briljantista tekstistä koskien Kanadan juoniorituotantomallin erästä osaa. Artikkeli pakottaa vertaamaan asiain tilaa Suomen vastaavaan.
Lukekaa artikkeli! Sanon tämän silläkin uhalla, että saan tästä (mainostamisesta) kirjoituspelikieltoa moderaattoreilta uudemman kerran. Tosin yksinkertaiseen maisterinjärkeeni ei mahdu se, että miten näitä keskusteluja käydään, jos ei saa viitata laatuartikkeleihin täsmällisesti ja nimellä.
Johtava

 

[dana77]

Tosin yksinkertaiseen maisterinjärkeeni ei mahdu se, että miten näitä keskusteluja käydään, jos ei saa viitata laatuartikkeleihin täsmällisesti ja nimellä.
Johtava

Minun kompleksisen maisterinjärkeni mukaan kukaan muu kirjoittaja ei siitä edeltävästä viestistäsi olisi kirjoituskieltoa saanut, eli moderaattorit yhdistivät kirjoittajan nimimerkin ja kirjoittajan henkilöllisyyden ja antoivat kirjoituskiellon sillä perusteella. Sinänsä koomista, että kyseinen toiminta on sääntöjen mukaan kiellettyä.

 

[Nume]

Tärkeintä olisi mielestäni olisi tuolta ottaa ryhmän koot(ei liian isoja per valmentaja), se että tarpeeksi laadukkaat valmentajat opettaisivat oikeat tekniikat/taidot ja että valmennus on tarpeeksi laadukasta yleisesti tarpeeksi nuorena. Suomessa ammattilaiset valmentaa vasta vanhoissa junioreissa, siis silloin kun ollaan helposti jo ns. myöhässä.

Tähän ehdottomasti sama! Suomessa valmentajana toimii yleensä joukkueessa jonkun pelaajan isä ja ainakin omien kokemuksieni mukaan jopa peliajassa näkyi aivan selkeästi, että oman pojan kaveripiiri pelasi yli- ja alivoimat sekä muutenkin ratkaisevat tilanteet kentällä. Ihan rehellisesti voin sanoa, että meidän joukkueessa olisi ollut parempiakin pelaajia pistää sinne kentälle (enkä puhu itsestäni). Se söi todella paljon motivaatiota koko joukkueelta.

Juniorit kehittyvät aivan eri aikoihin ja silloin yksilöllinen valmentaminen on kaiken A ja O! Täytyy ymmärtää se, että pitkä jätkä ei voi olla paras pelaaja 10-vuotiaana, mutta siitä voi kyllä kehittyä vielä jotain. Lyhyt jätkä ei ole paras 15-vuotiaana, mutta puntilla voi korvata paljon puuttuvia ominaisuuksia, kun on voimaa millä jyystää, hyvänä esimerkkinä Antti Aarnio.

Mielestäni kaikkien seurojen pitäisi edellyttää juniorivalmentajiltaan sitä, että valmentajat ovat käyneet valmentajakoulutusta. Vai onko se tarpeellinen? Itse en sitä ole käynyt, mutta joku joka on voisi avata hieman sen koulutuksen saloja?

 

[juba]

Mielestäni jos halutaan parempia pelaajia niin pitäisi unohtaa joukkue ja ikäryhmä ajattelu ennen b- junioreja. Mahdoton ajatus, mutta jos jokainen
opetettaisiin yksilöllisesti kunnes osaa tietyt taidot niin yleinen taso nousisi.
eli joukkueet olisivat jotenkin taidon ja luistelunopeuden mukaan jaoteltuja ...

Tosin myös olen sitä mieltä' että huonompia vastaan pelaamalla oppii kunhan ei tee sitä liian usein.