Jatkoajan leffakerho

[Musta Nuoli]

Nöyrin anteeksipyyntö nimimerkeille vlad ja Musta Nuoli. Kun vastaukset olivat noin hyviä ja avarakatseisia ja ollaan kuitenkin lopulta samalla sivulla asian suhteen, niin mitään tarvetta vänkäämiselle ei yksinkertaisesti löydy. Eikä minullakaan ole mitään laaja-alaista koulutusta saati sen ihmeellisempää humanistista oppineisuutta, ihan takakylän juntteiluksi olen näkemykseni mieltänyt. Intohimo vain on melko suuri elokuvia kohtaan, joten siksi ne herättävät mitä moninaisimpia tunteita.

Eipä mitään minunkaan puolestani, intohimo elokuvia kohtaan on se tärkein juttu, vaikka se joskus hieman eri tavalla ilmenisikin. Samalla sivulla kuitenkin tosiaan olemme.

Omakohtaisesti olen yrittänyt tarkoituksella laajentaa näkökulmiani ja makuni on kohtalaisen laaja-alainen. Voin katsoa romanialaisen aborttidraaman ja sen perään 80-luvun videopornoklassikoita, sen perään ranskalaisen La Jetee -taidelyhärin (joka inspiroi 12 Monkeys -elokuvaa) ja lopuksi Chuck Norrisin Octagonin sekä Kauriinmetsästäjän. Kuitenkin jos tulee kotona tiukka valintapaikka eteen eli haluan katsoa jotain tuttua, viihdyttävää ja aina yhtä hyvin toimivaa, niin luultavasti käsi tarttuu johonkin Ghostbustersin, Hei me lennetään -elokuvan tai Seitsemän seinähullun sankarin tapaiseen elokuvaan, tai sitten Star Trek: The Wrath of Khaniin, Poliisiopistoon tai vastaavaan.

 

[Musta Nuoli]

Kuka tietysti mitenkin, mutta itselleni tälläiset keveämmät välipalat on toisinaan ok. Toivon toki, että Del Toro palaa vähän kunnianhimoisempien elokuvien pariin välillä, sillä taitoja on kyllä paljon monisyisempiin elokuviin. Jonkinlainen välityö tämä nyt taisi miehelle olla. Hobittitrilogia olisi sitonut kädet liian pitkäksi aikaa kun muutenkin tuon projektin aloittamisessa kesti ja kesti ja At the Mountains of Madness -projekti kaatui jo ihan alkumetreillään, joten saattoi hyvinkin olla, että työt oli kiven alla ja piti ottaa tälläinen vähän aiheeltaan köykäisempi juttu. Sai kuitenkin noinkin ohkaisesta ideasta irti yllättävän paljon velmulla otteellaan.

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Kirjasarja oli alussa kiinnostava modernisoitu vampyyritulkinta, joka yhdisteli Stoker-pastissia virusperäiseen vampyyritulkintaan (vampyyrit ovat ties mitä loismatoja erittäviä liki aivottomia parasiitteja), mutta taantui heti jatko-osissaan tylsän kliseiseksi säntäilyksi ja ne vampyyritkaan eivät pysyneet kirjan alun kaltaisina virusolentoina, koska pakko oli saada kuitenkin draculamainen ylivampyyri.

En odota siksi sarjaltakaan mitään. Luultavasti ensimmäinen kausi voi olla ihan ok, jos se perustuu ekaan kirjaan, mutta kova pettymys teossarja oli.

 

[MustatKortit]

Mainitaan nyt näin "liveseurantana" tähän ketjuun, että parhaillaan Docventuresin näyttämä Jörkka Donnerin leffa Perkele - Kuvia Suomesta vuodelta 1970 on aika mielenkiintoinen pätkä.

Perkele, eihän tämä maa ole mentaliteetiltaan muuttunut pätkääkään 44 vuoden aikana, tunnetaan alemmuuskompleksia ruotsalaisia kohtaan, käydään laivalla ryyppäämässä ja katsotaan salaa pornoa.

 

[Musta Nuoli]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

En väitä, ettenkö koskaan Pacific Rimiä katsoisi, olenhan del Toron aiemmatkin elokuvat katsonut lähes kaikki. Mutta 130 minuuttia sattumarobottien ja sattumahirviöiden mätkimistä ei jaksa niin paljon kiinnostaa, että siitä mitään maksaisin tai että välttämättä viitsisin tuota aikaa käyttää, jos voin käyttää sen ajan vaikkapa jonkun muun, minua enemmän kiinnostavan aiheen katsomiseen. On mahdollista, että yllättyisin iloisesti ja että ennakkonäkemykseni olisivat väärät, mutta se ei ole niin todennäköistä, että panostaisin ajallisesti ja rahallisesti teokseen niin kauan kuin sen edellä on muita teoksia, joista olen sillä hetkellä kiinnostunut enemmän.

Kyborgipuoli sekä ihmisen ja koneen symbioosi on toki kiehtova aihe, David Cronenbergin varhaisemmat elokuvat toivat tähän oman, varsin visvaisen näkökulmansa. Toki myös Marvelin Rautamies-elokuvien trilogia on koneen ja miehen symbioosia, ja niissä soi sekä Black Sabbath että AC/DC, millä pääsee pitkälle ilman Robert Downey jr:n mainiota roolisuoritustakin. Marvelin hahmo on aina Marvelin hahmo, ollut sitä jo vuoden 1983 Mail-Man Ky:n julkaisemista Ihmeneloset-lehdistä alkaen.

 

[ms.qvist]

Sanotaan nyt Pacific Rimistä vielä se, että ne robotit oli massiivisella tavalla kouriintuntuvampia kuin koskaan aiemmin, jos vertaa vaikkapa transformersmaisen sotkuisiin ja kuolleena syntyneisiin pleikkarivälianimaatioihin. Huomattava elokuvallinen ero. Kun vielä ihmisen ja robotiikan välinen suhde oli symbioosin lailla esitetty, niin siitä tulee kaikenlaiseen kyborgikamaan viehtyneelle ekstralataus.

Minusta Pacific Rimin ehdottomasti parasta puolta olivat ulkomuodoltaan hyvin yksilölliset ja mielikuvituksekkaat kaijut - kuten aiemmin kirjoitin: "Hyvää oli kuitenkin se, että nämä massiiviset kaijut olivat erilaisia, ulkoisesti yksilöllisiä ja riittävän massiivisia nostattaakseen edes hiukan kiinnostusta ja unteliaisuutta, mutta se ei todellakaan pitkälle kantanut." (unteliaisuutta -> uteliaisuutta).

Tavallaan olen myös hiukan kiinnostunut japanilaisesta kerronnasta ja elokuvaperinteestä, joten näiltä osin teema oli Pacific Rimissä mielenkiintoinen ja olen sitä mieltä, että aiheesta olisi ollut rakennettavissa todella upea ja oikealla tavalla moniulotteinen leffa, jossa ihmiskunta käy armotonta taistoa massiivisia kaijuja vastaan. Eli vaikka aiemmin hiukan kritisoin hirviöelokuvia, niin en täysin pidä niitä toivottomina tapauksina vaan näen, että oikeanlaisen symbioosin myötä on mahdollista muovata oivallinen leffa josta vladkin pitäisi. Ja onhan aito ja alkuperäinen King Kong tavallaan hirviöleffa ja edelleen otteessaan pitävä!

vlad.

 

[godspeed]

Tähän sellainen lisäkommentti vielä, Pacific Rimiä näkemättä, että ainakin omakohtaisesti kulttuurinen ero on tässä tapauksessa olennaisempi. Eli minä olen kasvanut ja lapsuuteni viettänyt Transformers-leĺujen, animaatiosarjan ja sarjakuvalehtien parissa ja olen valmis antamaan anteeksi hyvinkin paljon. Vaikka Michael Bayn elokuvat aiheesta ovat olleet kaikki järkyttävän ylipitkiä ja muodonmuutoskohtaukset sotkuisen ylinopeita, niin silti vain nuokin käyn katsomassa kuten kävin uusimmankin. Olihan siinä dinobotteja.

Sen sijaan en tunne oikein minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta japanilaista kaiju-perinnettä enkä myöskään japanilaista mecha/robottiperinnettä kohtaan, mikä sikäläisessä animessa ja mangassa on vahvoilla. Yrityksestä huolimatta ne eivät ole ns. minun juttuni, joten minua eivät sen takia lähtökohtaisesti kiinnosta kauheasti mitkään jättirobotit tai jättihirviöt, jos ne eivät ole tuttuja, länsimaalaisia tai länsimaalaistettuja konsepteja. Optimus Prime voittaa oletuksena aina random-jättirobotin, vaikka sitten ylipitkänä ja efektiähkystä kärsivänäkin toteutuksena.

Luulin, että olet Rimin nähnyt ja esitit siltä pohjalta kommenttisi. Siinä mielessä vähän ihmettelen sitä juttua, että olisi turha etsiä elokuvasta jotain jota siellä ei ole, vaikkei ole edes nähnyt elokuvaa. Eniveis, juuri tuota kulttuurieroa koitinkin tuoda aiemmin esille - mikäs muukaan mielipiteitä erottaisi. Itseä taas tuo ikiaikainen japsien kunniaperinne ja suurempaa voimaa vastaan taisteleminen viehättää länsimaisen mustavalkoisemman ajattelun sijaan. En ole kauheasti animea katsonut, kun ei piirrossarjat ole "aikuistumisen" jälkeen iskeneet, mutta lapsesta asti tutumpaa kamaa Transformersien sijaan on esimerkiksi Hopeanuoli. Ei Rimissä kauheasti siitä asetelmasta poiketa (karhut = kaijut), että enempikin pyritään voittaan oma itsensä suuren yhteiskunnallisen tappelun sijaan.

Sisäinen lapsi näitä katsoessa pitää kuitenkin osata kaivaa esiin. Aikuiset on tymiä.

 

[MustatKortit]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

 

[Vintsukka]

Meinaakos kukaan muu HIFF:n eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden näytöksiä mennä väijymään? Ennen en ole käynyt, mutta tänä vuonna ajattelin muutamaksi päiväksi Helsinkiin matkustaa ja käydä jokusen leffan katsomassa. Mm. The Tribe, Frank ja Enemy vaikuttavat mielenkiintoisilta pätkiltä.

Viime viikolla tuli sitten festareilla käytyä, ja varsin onnistuneeksi voisi reissua kuvailla. Yhdeksän elokuvaa tuli festarinäytöksissä nähtyä, ja sanoisin kaikkien niistä olleen tavalla tai toisella näkemisen arvoisia.

Mainituista elokuvista The Tribe teki suuren vaikutuksen kuvauksellaan kuurojen nuorten yhteisöstä ja pitkillä kamera-ajoillaan ja monen minuutin katkeamattomilla otoillaan. Äänimaailma ei pidä sisällään puhetta eikä musiikkia, vain "elämän äänet" kantautuvat korviin. Viittomakielellä käytyä dialogia ei katsojalle käännetä, mutta tarina ja tunteet välittyvät hienosti.

Enemy oli kunnon mindfuck-elokuva, jonka jälkeen ei tiennyt mitä pitäisi ajatella. Pari päivää kun sen antoi muhia mielessä, alkoi ajatuksia syntyä. Tuskin ainakaan kaikken tulkitsin kuten tekijät halusivat, mutta ainakin leffa herätti ajatuksia. Siitä iso plussa.

Frankia odotin festarileffoista eniten, eikä se pettänyt odotuksia. Hulvaton musiikkikomedia hulluuden ja nerouden rajamailla häilyvästä taiteilijasta sekä nauratti että vähän myös kosketti. Pääosissa Michael Fassbenderiltä, Domnhall Gleesonilta ja varsinkin Maggie Gyllenhaalilta loistavat roolisuoritukset.

Mainittujen ulkopuolelta nostan esiin Short Term 12:n, joka on koskettava kuvaus nuorten turvakodin asukeista ja varsinkin kodin työntekijöistä, jotka painivat omien ongelmiensa kanssa. Varsinkin pääosaa näyttelevä Brie Larson teki vaikutuksen, tämän leffan perusteella yksi tämän hetken kovimmista nuorista näyttelijänimistä.

 

[Ted Raikas]

Del Toro ohjaa seuraavaksi ensimmäisen jakson ja tuottaa loput The Strain -televisiosarjasta, joka perustuu hänen ja Chuck Hoganin kirjoittamaan romaanitrilogiaan.

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

 

[Musta Nuoli]

Mä mietin monesti sitä, että miten @Musta Nuoli olet ehtinyt perehtyä noin laajasti kaikkiin eri sarjakuviin ja supersankarihahmoihin? Mutulla sanoisin muistilokeroitani kaivellen, että tietömääräsi kaiken maailman velhoiluihin ja fantasiatarinoihin on aivan valtava?

Aloititko jo aivan nuorena tämä pitkän perehtymisen? Minua eivät sarjakuvat juuri nuorena kiehtoneet, Dumas, Defoe ja Dickens sitäkin enemmän.

Nuorena se on vitsa väännettävä. Toki Dumas, Defoe ja muutkin klassikot kuten erityisesti Verne tulivat tutuksi. Aloittelin itse asiassa seitsemän vanhana Topeliuksen Välskärin kertomuksilla jotka luin, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumaltarustot. Marvel-sarjakuvat (ja myös DC, tosin rajoitetummin tuolloin) tulivat tutuksi samassa iässä, tai vähän ennen. Pienenä poikana eli eka-tokaluokkalaisesta alkaen piirtelin ja kirjoitin omaakin sarjakuvalehteä, johon kehittelin 300+ eri hahmoa ja ryhmää. Suuri osa tosin oli kauniisti sanottuna "saanut vaikutteita" Marvelista ja muualta kuten esim. Transformers-animaatioista ja muista.

Tai kauhuelokuvista, näin Painajainen Elm Streetillä leikkaamattomana versiona ensimmäisen kerran kahdeksan vanhana - valitettavasti, se kun aiheutti monen kuukauden painajaiset. No, kymmenen vanhana tartuin kumminkin jo Stephen Kingiin. Jostain syystä luin viidennellä luokalla Sergeanne Colonin koko toistakymmentä osaa kattaneen Angelica-romaanisarjan, joka on historiallis-romanttista hömppää pehmoseksillä varustettuna. Angelicalle on sydämessäni edelleen paikka, uhkea punapää toimii myös ranskalaisina elokuvina.

On minulle toki kertynyt sen verran kokoelmaakin vuosikymmenten varrella, että tietopohjalleni on kokoelman muodostama fyysinen tietokanta. Sanoisin, että sellaiset kolmisen tuhatta sarjakuvalehteä ja -albumia, puolisentoista tuhatta kirjaa ja toistatuhatta elokuvaa. Yritän kyllä vähän karsia tätä käytännön syistä. Se on toki vaikeaa, sillä esimerkiksi 29 eri Star Trek -kausiboksia ovat asioita joista ei voi luopua.

Pähkinänkuoressa: kun ei ole ns. oikeaa elämää, voi tuhlata vuotensa kartuttamalla epäolennaista tietoa scifistä, fantasiasta, kauhusta sekä muista genreistä ja katsomalla tuhottomasti elokuvia ja tieteissarjoja, lukemalla aivan liikaa sarjakuvia sekä kirjoja ja kuuntelemalla korvansa pilalle musiikkia silloin kun ei käy TuTon peleissä, opiskele (kuten ennen) tai käy töissä. Yhdessä vaiheessa minulla oli tuuri löytää myös nainen, joka jakoi yllättävän monta mieltymystä monen vuoden ajan ennen kuin se suhde ajautui polulle, joka tässä foorumissa yleensä johtaa Naisasiat-ketjuun.

Täysin en ole toki aikaani tuhlannut, osasta kerryttämääni tietoa ja kokemusta on ollut myös ammatillista hyötyä eri vaiheissa. Kenties osasta on edelleenkin mutta siitä en tarkemmin avaudu, nimimerkin suojassa tässä kuitenkin ollaan. Siitä ei kuitenkaan ole ollut hyötyä rahallisesti, että tiedän sadoittain amerikkalaisia supersankareita ja -roistoja tai osaan erotella puolenkymmentä eri maapallon Vihreä Lyhty -hahmoa toisistaan. DC- tai Marvel-pubivisan luultavasti kuitenkin voittaisin, jos kävisin pubeissa tai osallistuisin niissä visoihin.

 

[Musta Nuoli]

Olen itse asiassa tuota sarjaa katsonutkin ja pitänyt kovasti. Tarina etenee koko ajan, eikä tylsiä jaksoja ole, missä vaan vatvottaisiin asioita. Yksi jakso on vielä ensimmäistä kautta ilmestymättä. Pitkästä aikaa mukaansatempaava uusi sarja. Toinen kausikin on ilmoitettu, saa nähdä sen suhteen sitten, mutta katsotaan nyt miten tämä ensimmäinen kausi päättyy.

No, ole varoitettu sitten sen suhteen, että ainakin minun mielestäni del Toron ja Hoganin kirjoittaman trilogian ensimmäinen osa oli koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta taso nytkähti heti seuraavassa ja kolmososassa vielä enemmän. Kirjat olivat tosin kirjallisesti varsin heikkoja ja ne oli kirjoitettu kuin käsikirjoituksiksi elokuvalle tai tv-sarjalle, joten kenties tv-sarja sitten saa luotua enemmän lihaa luiden ylle.

Ihan suoraanhan del Toro ja Hogan olivat ottaneet Bram Stokerin tarinan pohjaelementit ja muokanneet niistä modernit versiot. Tämä ei ollut sinänsä heikkous, esimerkiksi kirjassa esiintynyt matkustajakone täynnä kuolleita oli suora viittaus Draculan saapumiseen Englantiin Demeter-aluksella, joka paukahti myrskyssä rantaan täynnä pelkästään kuolleita matkustajia. Tämä nyt ei varmaan liikaa ketään spoilaa, yksittäinen kohtaus muiden joukossa, mutta toimikoon nyt esimerkkinä Stoker-viittauksesta.

 

[godspeed]

Enemy oli kunnon mindfuck-elokuva, jonka jälkeen ei tiennyt mitä pitäisi ajatella. Pari päivää kun sen antoi muhia mielessä, alkoi ajatuksia syntyä. Tuskin ainakaan kaikken tulkitsin kuten tekijät halusivat, mutta ainakin leffa herätti ajatuksia. Siitä iso plussa.

Elokuvan näyttelijät ovat allekirjoittaneet vaitiolosopimuksen, joka kieltää täysin elokuvan sisällön kertomisen julkisuuteen, jättäen vain katsojien tulkinnat elämään omaa elämäänsä - tämä on aika vahva teema elokuvassa muutenkin. Villeneuve on tosin aiemmin kuitenkin ohjannut sellaisia elokuvia, joissa ei erityisemmin alitajunnan salaisuuksia sohita, vaan kaikki on aikalailla sitä miltä näyttää. Enemy on populaarein keinoin ilmaistuna kuitenkin jonnekin lynchmäiseen maastoon uppoavaa tavaraa. Toisin sanoen päähenkilö elää vain alitajunnassaan tehden elokuvaa elokuvan sisällä, omia persoonallisuutensa ja seksuaalisuutensa piirteitä hahmottaen. Ehkä hän on päähenkilö elokuvassa jota katsoo, mutta vain metodinäyttelemisen pauloihin vajonneena ei osaa tehdä eroa roolihenkilönsä ja oikean itsensä välille. Paljon annetaan vihjeitä siitä, mistä on lopulta kyse, mutta koska tietynlainen surrealismi on päällekäyväkin keino, niin aika moni voinee perustaa näkemyksensä melko vapaasti omaan ymmärrykseeensä. Ristiriitaisuuksia riittää.

 

[MustatKortit]

Nuorena se on vitsa väännettävä. Toki Dumas, Defoe ja muutkin klassikot kuten erityisesti Verne tulivat tutuksi. Aloittelin itse asiassa seitsemän vanhana Topeliuksen Välskärin kertomuksilla jotka luin, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumaltarustot.
..

Meillä on itse asiassa muuten kovin samantapainen alkutaival, muistan myös että olemme taannoin vaihtaneet ajatuksiamme Vernestä. Olen syvästi surullinen, että Vernen lukeminen on jäänyt lähes kokonaan väliin nykynuorisolta.. ja lukeminen kokonaan... vain noiden sarjakuvien suhteen meillä on selvä ero, jotenkin en itse kokenut noita tarpeeksi kiinnostaviksi, etenkin päästyäni mainitsemiesi antiikin jumaltarustojen pariin.

Silti olen vaikuttunut, että ole ehtinyt tuota kaikkea jo tuolloin, en oikein tiedä millä voisi nokittaa.. Tuntematonta olen lukenut varmaan alle kymmenvuotiaana ekaa kertaa, itkin kovasti suosikkini Hietasen kuollessa.

Sori ot.

edit. pakonomaiset "retkesi" jonkun tietyn kirjailijan tuotantoon ala-asteikäisenä eivät ole poikkeuksellisia, minulle näin kävi juurikin vitosluokalla Burroughsin Tarzan-kirjojen kohdalla. Ja Mika Waltari oli tuon ikäisenä ihan pakkomielle samaten.

 

[Musta Nuoli]

Meillä on itse asiassa muuten kovin samantapainen alkutaival, muistan myös että olemme taannoin vaihtaneet ajatuksiamme Vernestä. Olen syvästi surullinen, että Vernen lukeminen on jäänyt lähes kokonaan väliin nykynuorisolta.. ja lukeminen kokonaan... vain noiden sarjakuvien suhteen meillä on selvä ero, jotenkin en itse kokenut noita tarpeeksi kiinnostaviksi, etenkin päästyäni mainitsemiesi antiikin jumaltarustojen pariin.

Silti olen vaikuttunut, että ole ehtinyt tuota kaikkea jo tuolloin, en oikein tiedä millä voisi nokittaa.. Tuntematonta olen lukenut varmaan alle kymmenvuotiaana ekaa kertaa, itkin kovasti suosikkini Hietasen kuollessa.

Sori ot.

Minulle tulee nykyisinkin pala kurkkuun Hietasen kuollessa, aivan sama kuinka monta kertaa tuon olen lukenut. Sama juttu Koskelan kuollessa. Lause "Ville vaitelias oli kuollut" saa rykimään kurkkua ja miettimään, onko silmätulehdus uhkaamassa varsinkin kun nykyisin hahmottaa vielä laajemmin Koskelan suvun traagisen tarinan.

Vernen kunnianpalautus olisi paikallaan, en tiedä sitten miten sen saisi toteutettua. Huikea visionääri, joka oli aikaansa edellä ja joka kirjoitti jännittäviä tarinoita.

Karl May on toinen kirjailija, jonka voisi palauttaa arvoonsa. Tästä on vladinkin kanssa ollut juttua muun muassa Yöketjussa, Mayn lännenkirjat sekä mystisiin itämaihin sijoittuvat seikkailukirjat olivat jännittäviä ja kutkuttavia. Winnetou-intiaani on legenda. Lännenkirjoista tietysti myös Viimeinen mohikaani viehätti minua pienenä, samoin kuin muut Fenimore Cooperin tarinat.

Sarjakuvista sen verran, että toki iso osa vaikkapa Marvelin sarjakuvista on kevyttä viihdettä, niin esimerkiksi vuosien 1984-1985 Ryhmä-X -lehdet olivat ja ovat vertaansa vailla Chris Claremontin kirjoittaessa dramaattista supersaippuaoopperaa, johon vanhat sankarmyytit olivat toimineet taatusti innoittajina. Tähän päälle John Byrnen uniikki kuvitus, niin kasassa oli edelleen liki ylittämätöntä supersankaritarinaa. Vastapainoksi sitten aikansa Terikset ja Batmanit olivat aika köykäistä kamaa ja ajalta ennen DC:n mullistavaa Crisis-uudistusta, jonka jälkeen nämäkin hahmot saivat sitten arvoisiaan kertojia muun muassa Frank Milleristä.

Sen myönnän, että vuonna 1985 en vielä täysin arvostanut mustavalkoisia, satasivuisia Conan-lehtiä, mutta opin arvostamaan niitä sitten myöhemmin, erityisesti John Busceman vahvaa kädenjälkeä. Conanista ja muusta miekasta ja magiasta toki lisää omassa miekka ja magia -ketjussa.

 

[MustatKortit]

...

Karl May on toinen kirjailija, jonka voisi palauttaa arvoonsa. Tästä on vladinkin kanssa ollut juttua muun muassa Yöketjussa, Mayn lännenkirjat sekä mystisiin itämaihin sijoittuvat seikkailukirjat olivat jännittäviä ja kutkuttavia. Winnetou-intiaani on legenda. Lännenkirjoista tietysti myös Viimeinen mohikaani viehätti minua pienenä, samoin kuin muut Fenimore Cooperin tarinat...

Ah, mitä nostalgisia muistoja mieleeni tulvahtaa! Karl Mayn legendaarinen hahmo Kara Ben Nemsi ja hänen seikkailunsa, jotka taisivat huipentua lopulta romaanissa "Keltainen rosvopäällikö", samaisen päällikön kohtaamiseen. Tarinahan alkaa Arabian niemimaalta romaanissa "Aavikon halki", Nemsi kulkeutuu läpi koko arabimaailman, myös Balkanin vuoristoisiin maisemiin.

Joudun tunnustamaan, että olen lukenut Karl Mayta silloin tällöin myös aikuisiällä, aivan mahtava tuotanto. Oli sitten kyse "Inkan testamentista" tai näistä idänseikkailuista.

 

[bebeto]

Taidemuoto taidemuodon sisällä eli elokuvamusiikki on lähellä sydäntäni, musiikki-ihmisiä kun olen.John Williams on varmasti tunnetuin ja tuotteliain nykyisistä elokuvamusiikin säveltäjistä.The Imperial March, Prinsessa Leian teema, Luken teema, Darth Vaderin teema, Tappajahain teema ja lukuisat muut sävellykset ovat ihastuttaneet elokuvien ystäviä.Yksi jonka haluasin nostaa tässä yhteydessä esiin on teema elokuvasta Schindlerin lista.Tuo uskomattoman kaunis ja surumielinen melodia herkistää aina varsinkin kun ajattelee elokuvan tematiikkaa ja kaikkia kohtaloita.Linkkitämässäni pätkässä, niinkuin varsinaisella soundtrackillakin, viulua soittaa itse Itzhak Perlman.Kuunnelkaa ja nauttikaa.
http://www.youtube.com/watch?v=bNrVFkBDte8

 

[Musta Nuoli]

Karl Mayn tarinoista tekee vielä parempia se, ettei hän ollut eläessään käynyt missään näistä paikoista vaan kirjoitti tarinansa puhtaasti taustamateriaalin, karttojen ja lukemiensa tutkimusmatkaraporttien ja matkakertomuksien perusteella. Aika vekkuli tuo May muutenkin, nuoruudessaan vankilassakin istunut ketju, jolle totuuden värittäminen ja mielikuvitus olivat tuttua. Sitä hän sitten hyödynsikin mainiosti kirjailijan urallaan. May on myynyt Saksassa kuin häkä, ja jopa itsensä Aatu oli hänen kirjojensa ystävä.

Inkan testamentti on kova klassikko. Idänseikkailut luin pariin kertaan nuorempana, mutta nykyään niitä ei oikein saa mistään.

Koska leffaketjussa ollaan, niin tässä linkki May-filmatisointeihin. Pääosin kovin vanhoja, joten olisi aika pistää toimeksi ja tehdä uusi filmatisointien sarja. Leffoja tai vaikkapa näyttävä minisarja Kara Ben Nemsin seikkailuista.
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_May_film_adaptations

Vanhoista kirjailijoista mainittakoon vielä se ilmeisin eli Edgar Rice Burroughs, jonka Tarzan-kirjat luin suurella ilolla kaikki, mutta jonka suurimpana saavutuksena pidän silti Mars-kirjoja. Marsin prinsessa, Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias ovat edelleen kova kolmikko, nämä luin pari vuotta sitten uudestaan ja itse asiassa omistankin näistä suuren osan. John Carter päätyi samannimiseen elokuvaansa vasta 100 vuotta sen jälkeen kun hän oli seikkaillut kirjassa. Elokuvassa oli puutteensa, mutta minusta se on vähän syyttä suotta parjattu. Kahden tähden leffa, kyllä, mutta Marsin maisemat ja Burroughsin visiot ovat sellaisia, ettei niitä silti niin vain tukahduteta.

Mielenkiintoinen oli myös Burroughsin Pellucidar-sarja, jossa seikkailtiin maan ontossa uumenissa, ja tässä oli samaa henkeä kuin Vernenkin klassikkotarinassa. Sääli vain, että maan pinnan alla on oikeasti ensin kosolti kiveä ja sitten pirun kuumaa - jotenkin sitä toivoisi, että jostain löytyisi kuitenkin joku maanalainen taskumaailma.

 

[ms.qvist]

Vanhoista kirjailijoista mainittakoon vielä se ilmeisin eli Edgar Rice Burroughs, jonka Tarzan-kirjat luin suurella ilolla kaikki, mutta jonka suurimpana saavutuksena pidän silti Mars-kirjoja. Marsin prinsessa, Marsin jumalat ja Marsin sotavaltias ovat edelleen kova kolmikko, nämä luin pari vuotta sitten uudestaan ja itse asiassa omistankin näistä suuren osan. John Carter päätyi samannimiseen elokuvaansa vasta 100 vuotta sen jälkeen kun hän oli seikkaillut kirjassa. Elokuvassa oli puutteensa, mutta minusta se on vähän syyttä suotta parjattu. Kahden tähden leffa, kyllä, mutta Marsin maisemat ja Burroughsin visiot ovat sellaisia, ettei niitä silti niin vain tukahduteta.

Lukemaan opittuani luin suurella mielenkiinnolla ensin kaikki vaarini Tarzanit, joita ei montaa ollut - mutta jotka nyt yli puolen vuosisataa vanhoina koristavat hyllyjäni, ja sen jälkeen suuntasin kulkuni lähikirjastoon ja sieltä sitten maakuntakirjastoon kunnes lopulta olin lukenut kaikki kaupungin Tarzanit eli olettaen kaikki tuolloin suomennetut Tarzanit.

Tarzaneiden jälkeen käteni löysivät E. R. Burroughsin teoksista juuri mainitsemasi Mars-kirjat ja nekin luin kaikki kannesta kanteen vähintäänkin kerran, osan kahdesti tai useammankin kerran. Olen myös aikanaan hamunnut niitä divareista ja antikvariaateista, jokunen uupuu edelleen kokoelmistani. Tässä loppukesästä setäni tavatessa tuli puhetta Burroughsin tuotannosta ja sen jälkeen olen muutaman kerran tutkaillut netin tarjontaa, toistaiseksi minulta uupuvia Mars-kirjoja ei ole ollut kohtuuhintaan myynnissä - yksi taisi olla yli 30 euron hintaan. Jätin ostamatta.

Vaikka pidin Tarzaneista paljon, on minun kuitenkin oltava itselleni ja muille sen verran rehellinen ja tunnustettava, että minuunkin voimakkaimmin silloin ala-asteikäisenä iskivät juuri Mars-kirjat. Niiden maailma oli paljon mielikuvituksekkaampi ja kovin usein iltaisin taivaalle katsellessani haaveilin Marsin sankareiden urotöistä ja toivoin itsekin yltäväni samoihin saavutuksiin - no enpä ole yltänyt, suurin saavutukseni liene vajaan 20 000 viestin kirjoittaminen kiekkopalstalle. Surkeaa etten sanoisi!

vlad.

 

[SamSpade]

Vaikka pidin Tarzaneista paljon, on minun kuitenkin oltava itselleni ja muille sen verran rehellinen ja tunnustettava, että minuunkin voimakkaimmin silloin ala-asteikäisenä iskivät juuri Mars-kirjat. Niiden maailma oli paljon mielikuvituksekkaampi ja kovin usein iltaisin taivaalle katsellessani haaveilin Marsin sankareiden urotöistä ja toivoin itsekin yltäväni samoihin saavutuksiin - no enpä ole yltänyt, suurin saavutukseni liene vajaan 20 000 viestin kirjoittaminen kiekkopalstalle. Surkeaa etten sanoisi!

vlad.

Tämähän menee kohta kirjapalstaksi, mutta tuttua, niin tuttua. 7 vuotiaana luin ensimmäisen "oikean kirjan" eli Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Kirja tuli luettua Talin keilahallissa kun faija keilasi siellä ja minä odoin. Se oli menoa se. Kirjastossa 1. luokan jälkeen istuin aina pari kolme tuntia lukemassa, ensin Tarzanit, sitten tuo Mars sarja joka minullekin kolahti kunnossa ja Vernen kanssa antoi polttavan kiinnostuksen Scifiin. Neiti etsivätkin menivät kun pikkukirjastossa uhkasi lukeminen loppua. Viisikot, sekä muuta Enid Blytonin tuotantoakin kahlattiin. Sitten joskus 3-4 luokan aikana siirryin jo koviin aineisiin eli Asimovin tuotantoa kahlattiin läpi. Marsin aikakirjat jätti myös lähtemättömän vaikutuksen, samoin noihin aikoihin telkkarissakin pyörinyt Triffidien kapina.
Sitten joskun 70-80 lukujen taitteessa käsiin osui Susan Cooperin Pimeä nousee sarja jonka ensimmäinen kirja Yllä meren, alla kiven avasi ovet fantasian maailmaan.
Joskus on ollut taukoja lukemisesta mutta nykyään Kindle mahdollistaa lukemisen niin hyvin että kirja/2 viikkoa tahtia vähintään mennään. 2 viikon etelän loman aikana kirjoja menee 5-6.
Addikti mikä addikti.
Vaikka paperikirjaa ei voita mikään, on Kindle tilan säästäjänä ehdoton.

 

[Ted Raikas]

En nyt haluaisi olla palstapoliisi (mutta olen ruoja nyt sitten kuitenkin), mutta eikö täällä ole mitään kirjallisuusketjua, missä voisi näitä juttuja käydä? Tässä on nyt koko sivu jo kirjoista höpinää (ja itsekin sorruin toki edellisellä sivulla puhumaan tv-sarjasta). Eikä siinä mitään, mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa, mutta pidetään tämä elokuvaketjuna kuitenkin.

 

[ms.qvist]

En nyt haluaisi olla palstapoliisi (mutta olen ruoja nyt sitten kuitenkin), mutta eikö täällä ole mitään kirjallisuusketjua, missä voisi näitä juttuja käydä? Tässä on nyt koko sivu jo kirjoista höpinää (ja itsekin sorruin toki edellisellä sivulla puhumaan tv-sarjasta). Eikä siinä mitään, mielenkiintoista ja hyvää pohdintaa, mutta pidetään tämä elokuvaketjuna kuitenkin.

Palstapoliisin mieliksi palataan elokuvien pariin.

Yöllä katselin (kun en nukutuksi saanut) Lynne Ramsayn We Need to Talk About Kevinin eli Poikani Kevin. Olin lukenut leffasta jonkin verran, Lionel Shriverin teosta en kuitenkaan ole lukenut (nyt haluan lukea), mutta leffaan ennalta tutustumisenkin jälkeen elokuva pääsi yllättämään minut todella positiivisesti piinaavan tiukalla ja ajoittain suorastaan ahdistavalla kerronnalla, joka tuntui peräreiän ympärillä saakka - tällaista brutaalia termiä käyttääkseni.

Elokuva todellakin oli matka ihmismielen syövereihin, se oli monen ihmisen välinen kasvukertomus, täynnä voimakasta jännitettä ja vaikka asetelmista tiesi sen, että jotain merkittävää on tapahtunut, jotain jossa Kevin on keskiössä, se mitä lopulta elokuvan aukikerimisen myötä paljastuu tapahtuneeksi onnistui yllättämään minut - julmuudellaan. Ja sen nähtyäni en laisinkaan ihmetellyt sitä miksi yhteisö purki vihan ja raivon ja ahdistuksen Tilda Swintonin näyttelemään Eva Khatchadourianiin - päättelin Kevinin tehneen teoista julmimman, murhan - mutta se kylmänviileys ja tunteettomuus joka kiehtovalla tavalla kuvatusta teosta paljastui oli silti jotain voimakkaampaa mitä olin ajatellut. Jo elokuvaa katsoessani mietin, että mitä äitinä Eva olisi voinut tehdä toisin, toisaalta vielä enemmän mietin mitä isä (nallekarhumainen John C. Reilly) olisi voinut tehdä toisin, mitä muuta hän olisi voinut tehdä kuin omalla käytöksellään antaa voimakkaita signaaleja ilmeisen älykkäälle pojalleen Kevinille - älykkäälleen jo lapsesta saakka, pojalle, joka pitkään kätki älykkyyden ja kyvykkyytensä, mutta paljastaen sen lopulta - ilkikurisen pilkallisella tavalla - äidilleen leikkimielisen opiskelun lomassa.

Ja vaikka Eva oli keskiössä, oli sitä myös Kevin - hän kasvoi mukana vauvasta nuoruuteen ja jo lapsesta saakka hänestä huokui tiettyä ylimielisyyttä ja epäsovinnaisuutta - (vääntää nyt ihan vaan vittuillakseen paskat vaippaan sellaisena viiden vanhana - oivallista!) - ja hän oli lapsi jonka oli onnistunut kietoa isänsä täysin pikkusormensa ympärille vastaavasti äidin kenties nähdessä tuiman katseen taa ja tiedostaessa pojan erityislaatuisuuden. Ja kenties Eva kohdisti itseensä turhaan ne suurimmat itsesyytökset - kenties se syyttävä sormi olisi tullut osoittaa ihan jonnekin muualle, tai mitäpä sitä osoittelemaan - siellä eräs vaikutin makasi "neulatyynynä" pihamaalla Evan katseen alla - lohduttoman painajaisen ensihetkillä.

Jos Tilda Swinton Evana oli kaikella tapaa hieno roolissaan, hieno epätoivoisena itseään tutkiskelevana ja menneitä pohtivana äitinä, joka eli painajaisessa päivästä toiseen yhteisön lähes hylkäämänä. Tähän kuvioon soveltui oivallisesti nallekarhumainen John C. Reilly Kevinin isänä, miehenä joka ei (ilmeisesti) nähnyt pojassaan mitään vikaa - piti tätä kenties omalaatuisena, mutta "pojat on poikia" ja kaiken kruununa oli ja on teini-ikäistä Keviniä näytellyt Erza Miller. Hän oli todella kylmänviileä ja oikealla tavalla asenteellinen roolissaan, jää murtui hiukan lopuilla, mutta ei merkittävässä määrin.

Pojan ja äidin elokuvan viimeinen keskustelu oli karu ja samalla surumielinen - koskettavakin - äitinsä kysyessä syytä tekoon:

Eva: Why?
Kevin: I used to think I knew. Now I'm not so sure.

Sanat eivät saaneet jatkoa ja hetken kuluttua vartija ilmoitti ajan olevan lopussa.

We Need to Talk About Kevin kuuluu ehdottomasti tämän vuoden puolella katsomieni leffojen kärkikaartiin ja valopilkkuihin. Tällaisia elokuvia katsoo mielellään, siitä huolimatta, että teemat eivät aina ole miellyttivä - tai minun kohdalla - juuri siksi.

vlad.

 

[bebeto]

Kuka muistaa lännenklassikon The Magnificent Seven jonka ohjasi John Sturges vuonna 1960? Elokuvahan perustuu Akira Kurosawan ohjaamaan elokuvaan Seitsemän Samuraita.Musiikin elokuvaan sävelsi Elmer Bernstein ja kun avausteema pärähtää soimaan niin voi sielunsa silmin nähdä 7 rohkeaa miestä ratsastavan hurjasti hevosillaan.Kokeilkaa vaikka.
http://www.youtube.com/watch?v=8XDB7GMnbUQ

 

[Jupe]

Kuka muistaa lännenklassikon The Magnificent Seven jonka ohjasi John Sturges vuonna 1960? Elokuvahan perustuu Akira Kurosawan ohjaamaan elokuvaan Seitsemän Samuraita.Musiikin elokuvaan sävelsi Elmer Bernstein ja kun avausteema pärähtää soimaan niin voi sielunsa silmin nähdä 7 rohkeaa miestä ratsastavan hurjasti hevosillaan.Kokeilkaa vaikka.
http://www.youtube.com/watch?v=8XDB7GMnbUQ

Hieno leffa ja pyöri himassa useamman kerrankin VHS-nauhoilta 80-luvulla. Itse katsoin faijan ja vanhemman broidin innoittaman kaikki 60-70 luvun klassikot teini-ikäisenä, tämä mukaan lukien paljon helmiä löytyi mitä voisi katsella taas uudestaan. Yul Brynner oli hieno mies, se habitus teki vaikutuksen jo teini-ikäiseen pojannulikkaan ja sanotaanko että vielä tuota paremmin upposi nuorena Westworld mikä on hieno ajankuva miten 70-luvulla scifitrillerit nähtiin, robotti ottaa vallan jne. Brynner on yksi niistä ehdottomista ykkösvalinnoista ikinä esittämään kivikasvoista robottia/kyborgia. Tuon leffan muuten ohjasi Michael Crichton mikä on monelle tutumpi Jurassic Park tarinasta.
https://www.youtube.com/watch?v=LUxxaJINhh0

Tässä vielä bonarina Yul Brynner sellaisena minä itse opin miehen tuntemaan, vähän vanhempana kivikasvoisena mutta kovana äijänä.
https://www.youtube.com/watch?v=MpVfNGWK3ko

_

 

[Girardi #5]

Laiskasti en tarkistanut oletteko jo kirjoitelleet leffasta nimestä: Snowpiercer (2013)? Eilen tuli tuo Makuunista vuokrattua ja katseltua. Kyseessä kylmään tulevaisuuteen sijoittuva Korealaisen Joon-ho Bongin ja Chan-wook Parkin (Oldboy) käsikirjoittama&ohjaama sci-fi -leffa jossa loput ihmiskunnan ihmiset viettävät elämäänsä junassa. Leffan alussa jo huomaa mitä tuleman pitää mutta kyllähän leffassa muutama twisti löytyy. Vaimon kanssa tykättiin, suosittelen katsomaan.

 

[Tinke-80]

Snowpiercer on pitkästä aikaa laatu scifiä elokuvan muodossa. Suosittelen lämpimästi scifin ystäville. Peilaa erinomaisesti nykymenoa.

-Tinke