Jatkoajan bluesin ystävät

[Pavlikovsky]

Älkää toki käsittäkö väärin otsikkoa, täällä ei siitä joukkueesta tykätä vaan lähinnä musiikintyylilajista, se mukahauskuttelijoille tiedoksi, hehheh.

Niin, keskustelua olisi hienoa saada niinkin hienosta genrestä kuin blues kaikkine eri alalajineen. Monessa ketjussa on blues-musaa sivuttu, joten ajattelin oman topikin tänne pystytellä.
Bluesin historiaa tuskin tarvitsee kerrata, ne ketkä tänne kirjoittelevat varmaan tietävät sen ja johan siihen alustukseen menisi useampi rivistö. Sanottakoon se kuitenkin, että blues on vaikuttanut jo varhaisissa vaiheissaan suuresti jazziin, rhythm & bluesiin sekä rockiin ja moniin muihin musiikinlajeihin. Se on aika tyhjentävästi sanottu.

Kuten aiemminkin, bluesmusan suhteen olen kääntynyt vahvasti vanhojen pierujen tekeleisiin kuten Stevie Ray Vaughan, Johnny Winter, John Mayall, George Thorogood, Albert King, Alvin Lee vain muutamia mainitakseni. Bändeistä toki Allmanit, Gov`t Mule, ZZ Top, Ten Years After, Cream, Led Zeppelin ja monet monet muut ovat myös julkaisseet uskottavaa bluesmusaa, mikä on minuun vaikuttanut ja joilta löytyy myös hyvää bluesmatskua. Tässä suhteessa Southern Rock saattaa osittain Bluesiakin todella on monenlaista: hitaampaa, nopeampaa, rokahtavampaa, jazzmaisempaa, Texas bluesia, Chigaco bluesia, alalajeja löytyy hurjasti vaikka blues onkin tietynlaisiin sointukaavoihin ja asteikkoihin kytkeytynyt musiikintyyli, ehkä se siinä eniten viehättääkin. Bluesin puolelta löytyy myös todella kovia kepittäjiä, joista vanhimmat pierut toki ovat siirtyneet jo autuammaille maille, mutta vielä elävienkin kirjoissa on kovan liiton kitaristia.

Paljonhan bluestapahtumia Suomessa järjestetään vuosittain, mutta merkittävä tapahtumana pidän Järvenpään Puistobluesia. Jäkessä saadaan vuosittain tukku kovia nimiä esiintymään, toki myös laajemmin jopa Soul-musiikinkin merkeissä. Vuosien saatossa kovia nimiä kyseisillä kesteillä ovat olleet mm. ZZ Top, Gov`t Mule, Lynyrd Skynyrd, Johnny Winter, John Mayall, Keb Mo, Matt Scofield....moni osaa varmasti nimetä vielä monta muutakin asiallista bändiä.

Sen pidemmittä puheitta annetaan bluesin soida ja vaihdetaan mielipiteitämme eri bändeistä, tapahtumista, levyistä, kokemuksista ja muusta historiasta bändien suhteen bluesmusassa.

Lopetetaan nyt tämä puheenvuoro vielä siihen, että laitetaan tähän legendaarisen etelän inkkaribändi Blackfootin kiertueaikataulu, kun tulevat nyt syssymmällä Suomeen. Kovassa livekunnossa ovat, kannattaa tsekata, kiertiväthän ukot jo keväällä nimittäin Suomenmaata. Vaikkei Rickey Medlocke enää bändin keulamiehenä olekaan niin Wishing Well, Train Train ja Highway Song taipuu aika mainiosti vielä patuilta.

22.10.2011 Järvenpää, Blackpool
23.10.2011 Joensuu, La Barre
24.10.2011 tba
25.10.2011 tba
26.10.2011 Vaasa,Leipätehdas
27.10.2011 Oulu, Teatria
28.10.2011 Helsinki, The Circus
29.10.2011 Kouvola, House of Rock

Jee jee, Blues Is Alright!

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Aika niukasti tuntuu olevan bluesin ystäviä täällä. Pavlikovsky oli selityksistään huolimatta kirjoittanut otsikkoon bluesin isolla kirjaimella, joka on saattanut lisätä hämmennystä...

Koko länsimainen rock-genre laajasti ymmärrettynä on hakenut vauhtinsa bluesin alkulähteiltä. Jenkit tekivät rockista valkoisen miehen musiikkia runsaat puoli vuosisataa sitten, mutta 4/4-tahtisen originaalirockin polttoaine oli peräisin deltalta ja lähivaltioiden puuvillapelloilta. Näin on jämpti.

Brittiläisen bluesin 60-lukuinen eturintama taas tunnusti avoimesti bluesvaikutteensa. Kornerin, Mayallin, Claptonin, Beckin, Pagen ja ties kenen kautta vanhat mustat mestarit tulivat tutuiksi suurelle yleisölle. Leikkisästi voisi sanoa, että jos The Yardbirds olisi breikannut humpalla, niin Muddy Waters, Albert King ja John Lee Hooker olisivat saattaneet jäädä marginaalitason etnomuusikoiksi pölyä kerääviin hakuteoksiin. Puhumattakaan ammoin kuolleesta Robert Johnsonista, joka oli muutamassa vuosikymmenessä lähestulkoon unohdettu. Varsinkin Claptonin ahkera diggailu teki Johnsonista myyttisen mestarin, joka tunnetun tarinan mukaan olisi saanut maagisen soittotaitonsa myymällä sielunsa paholaiselle.

Itselleni blues kolahti lujaa vähän toisella kymmenellä, kun divarista tarttui mukaan Creamin Goodbye. Kyseessä oli sittemmin yksi harvoista LP-levyistä, jonka lähes kirjaimellisesti kuuntelin puhki (sittemmin olen hankkinut toki orig UK arkistokappaleen ja kuuntelu tapahtuu nykyään tietysti CD:ltä tai muutoin binäärimuotoisena). Henkilökohtaisesti levyn kohokohta oli livepuoliskon järjettömän hieno Sittin' on Top of the World, linkin takana juuri tämä Goodbye -levyn versio. Tuo levy oli sellainen virstanpylväs, jolta osasin suunnistaa autenttisempaa bluesia ja muutakin juurimusaa kohti, samalla kun innostuin tutkimaan monien muiden Creamin aikalaisten aikaansaannoksia.

Valtavirran 70-lukuinen heavy on tietysti ihan suoraa jatkumoa british bluesille. Blues-kupilla olivat ruokailleet myös The Who, Animals, The Kinks ja miljoona muuta kokoonpanoa, jotka aloittivat toimintansa noina aikoina. Ottipa eräs kovaääninen brittiryhmä itselleen nimen Muddy Watersin tunnetusta kappaleesta jo 60-luvun alkupuolella. Näin vähemmänkin vihkiytynyt saattoi oivaltaa, että sehän oli blues-mäki josta kivet lähtivät vierimään.

Bluespohjaisia sointukuvioita voi kuulla melkein missä tahansa musiikissa, joka ei ole täysin umpioitunut ulkoisilta vaikutteilta. Tämän huomaa vaikkapa suomalaisesta tusinaiskelmästä, jos viime vuosikymmenten musiikkia vertaa vaikkapa 40-60 -lukujen kotimaiseen viihdemusiikkiin aina rillumarei-aikaan saakka. Siitä eteenpäin bluesin lonkerot ovat salakavalasti löytäneet tiensä myös iskelmänikkarien nuottipapereihin, vaikka vaikutteet eivät aina tunnukaan itsestään selviltä. Vähänkin rokimpaan poljentoon tähtäävä iskelmähumppa lähtee helposti bluesin perusprinsiippien kautta.

Moni bluespuristi haistattaa paskat bluesin viihdemiehille, joista varmaan B.B. King on tunnetuin. King on joka tapauksessa ollut aivan keskeinen bluesin popularisoija, joka kaiken lisäksi sattuu olemaan jokseenkin viimeinen edelleen kehissä oleva puuvillapelloilta lähtenyt vanhan liiton mestari. B.B. King ansaitsee tähänkin tekstiin oman kappaleensa, sillä tämä bluesin sanansaattaja on todellisella elinkautiskiertueella varmaan niin kauan kuin henki kulkee. Syyskuussa tuli 86 vuotta mittariin ja King tekee edelleen todella paljon keikkaa.

Laitetaan lopuksi vielä B.B. Kingin ja Ruth Brownin duetto vuodelta 1993, Ain't Nobody's Business. Minulla oli onni nähdä tämän kaksikon yhteiskeikka 90-luvun alussa San Franciscon liepeillä. B.B. oli hirmuisessa vedossa. Musta Lucille sai ankaraa kyytiä, kun B.B. paahtoi puku särmästi napitettuna bluesia otsa hiessä. Ja kyllä oli Ruth Brownilla syntisen upea mustan naisen ääni, vaikka ikä olikin leikannut riehakkuudesta ylimääräiset höyryt pois. Ruthilla oli 50-luvulla vielä monin verroin riettaampi ääni, puhumattakaan lavamaneereista. Youtubesta näitä voi tietysti käydä vilkaisemassa.

 

[Monipuolisenhuono]

Vastaan myöntävästi. Raportoin huomenna paremmalla ajalla. Duane Allman.

 

[Paul Kemp]

Bluesia tulee kuunneltua toisinaan aika paljonkin, mutta tavallaan tietämys kyseisen musalajin suhteen on edelleen aika heppoinen. John Lee Hookerin Motor City is Burning tulee mieleen ensimmäisenä hienoista bluesbiiseistä. Samasta kappaleestahan toinen detroitilainen legenda, eli MC5 teki myöhemmin kerrassaan loistavan coverin..

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Joskus analysoin tuopin ääressä, että Gary Moore on bluesille vähän sama kuin Riki Sorsa reggaelle. No, vähän ylimielisesti sanottu, mutta en käy perumaankaan. Kumpikaan artisti ei edusta ihan mainitun lajityypin ydinaluetta, mutta jos joku innostuu bluesista kuuntelemalla still got the bluesia, tai reggaesta Sorsan euroviisun kautta, niin sekä artisti että kappale lienevät silloin onnistuneet tehtävässään.

 

[Pavlikovsky]

Tekstiä....

Hienosti Pisin Kääpiö nivoi jälleen yhteenvetoa tästäkin aiheesta, josta odotinkin miehen innostuvan. Tällaisia kirjoituksia on aina mukava lukea.

Blues on tosiaan yksinkertaisuudessaan (myös monimutkaisuudessaan) pohja rock-musiikille jopa hieman raskaammallekin rockille. Tietyt 60-70-luvun poppoot hienosti tätä sotkivatkin sopivasti musiikkiinsa. Rollarithan olivat myös selkeä rhythm & blues-bändi alkujaan ennen kuin tyyli hieman muuttui. Tässäkään musiikkilajissa ei pidä unohtaa Jimi Hendrixin panostusta aiheeseen. Henkalla on yksi hienoimpia blues-kipaleita, mitä olen kuullut eli Red House. Kaikki Hendrixin teoksethan nyt ovat olleet jo vuosikymmenia klassikkokamaa, mutta Are You Experienced on jotain mahtavaa.

Paljon olisi opeteltavaa tässä Amerikan vanhojen aikojen bluesissa ja paljon hienojen nimien tuotantoa läpikäymättä. B.B King nyt alkaa ollakin jo viimeisimpiä sotureita tuosta ikäpolvesta. Miehenhän on pitänyt vetää jäähyväiskeikkaa jo useampi vuosi, mutta niin vain mies nähdään kiertueella vuodesta toiseen, ikä on vain numeroita tässä tapauksessa. Mies kävi muutamia vuosia sitten muuten myös Helsingissä kulttuuritalolla(?) jos nyt satun oikein muistamaan.

The Yardbirds muuten jytää edelleen, hieman tosin matalamman profiilin kokoonpanolla kuin silloin, varhaisvuosinaan jolloin bändi esitteli rock-musiikille aivan oman luokkansa soittajia. Nykyinen The Yardbirds kävi toissavuonna Äänekoskella Keitelejazzissa soittamassa musiikkityyliin sopivan ränttätänttä-telttakeikan, jossa meininki oli kohdillaan. 2003 julkaistu Birdland on asiallista bluesrockia, jossa Train Kept Rolling on saanut myös 2000-luvun päivitystä. Soittaapa komppikitaraa muuten alkuperäisestä bändistä Chris Dreja, historian havinaa siis näinkin.

Heitetään nyt loppuun omiakin biisinäytteitä eli Allmaneista tutun Warren Haynesin oma projekti Gov`t Mule ja etelän meiningeissä tehtyä juurevaa bluesia. Kyseessä blues-musiikin kovimpia tiluttajia ja äänikin on sopivan rouhean maskuliininen blueskamaan. Tämän hetken kovinta Amerikan soundilla tehtyä valkoisen miehen bluesia. Kannattaa tsekata:

Life On The Outside: http://www.youtube.com/watch?v=zWd_JUlBd5c
Broken Down On The Brazos: http://www.youtube.com/watch?v=t5O-USmEg-0
Mother Earth: http://www.youtube.com/watch?v=TXG5idtShZI

 

[Ted Raikas]

Joskus analysoin tuopin ääressä, että Gary Moore on bluesille vähän sama kuin Riki Sorsa reggaelle.

No, mutta eikös Gary Moore nyt enemmän hiipparoinut bluesin parissa, mitä Riki Sorsa on reggaen? Sorsalla nyt on tuo yksi reggaehenkinen biisi, mutta (jos nyt en ihan väärässä ole) Moorella taas blues esillä musiikissaan laajemminkin ja on mielletty blues-muusikoksikin. Toki tässä nyt palataan siihenkin, missä rockin juuret on, mutta siltikin.

Totesitkin toki, että ylimielistä, mutta ajattelinpa vaan todeta.

Noin muuten en voi ruveta mitään korjaamaan kyllä. Tieto on tietoa ja sitä tuossa PK186cm:lta tuli oikein kivasti, vielä kun en aiheesta itse niin tiedä.

Blues toki kiehtova tyylilaji kun, toistakaamme tuota toteamusta, on meille ahh niin rakkaan rock-musiikin suurin peruskivi. Eli näin jälkiviisaina voidaan todeta, että jotain todellista hyötyä siitä orjien tuomiselle Afrikasta puuvillapeltoja miehittämään on sentään loppujen lopuksi ollut. Jännää olisi miettiä, miten länsimaisen populäärimusiikin laita olisi, jos jostain syystä afrikkalaiset eivät olisi olleet mukana sekoittamassa soppaa? No, nyt historia meni näin ja saadaan nauttia bluesin, jazzin ja rockin tapaisistakin jutuista hioutuneena ja nivoutuneena vielä ties miksi kaikeksi.

Erittäin tärkeitä asioita kun 1900-luvun musiikista puhutaan. Todellista vallankumousta.

Pitää seurata tätä ketjua ja poimia kiinnostavia artisteja ja yhtyeitä jos tulisi bluesin saloihin paneuduttua joskus enemmänkin.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Kovasti olen vuosikymmenten saatossa seurannut myös tätä southern rock -genreä. Siinä missä blues oli alunperin raskasta työtä tekevien mustien omaa rytmikästä tarinankerrontaa, on southern rock leimallisesti valkoisten duunarien, white trashin ja etelän konservatiivien rokkijunttien musiikkia, jossa yhdistyvät paikalliset musiikilliset perinteet hyvinkin monikerroksisesti. Myös blues. Musiikkia myös syville riveille yhtä kaikki.

Kuten Pavlikovsky totesi, niin southern rockissa voi kuulla bluesin eri alalajien lisäksi paljon muutakin paikallisväriä. Lisäksi erityisesti bluegrassia ja hillbilly-countrya. Ja mistäpä muualta ne jopa kolmen soolokitaran pitkät soolo-osuudet olisivatkaan voineet periytyä kuin valkoisen rahvaan paikallisesta perinnemusiikista. Eikä viulukaan ihan kokonaan vieras instrumentti ole southern rockissa, vaikkei nyt kovin keskeinenkään.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

No, mutta eikös Gary Moore nyt enemmän hiipparoinut bluesin parissa, mitä Riki Sorsa on reggaen? Sorsalla nyt on tuo yksi reggaehenkinen biisi, mutta (jos nyt en ihan väärässä ole) Moorella taas blues esillä musiikissaan laajemminkin ja on mielletty blues-muusikoksikin. Toki tässä nyt palataan siihenkin, missä rockin juuret on, mutta siltikin.

Totesitkin toki, että ylimielistä, mutta ajattelinpa vaan todeta.

Tämä on aivan totta. Suorittamani yksioikoinen vertailu ei ollut ihan balanssissa, eikä tehnyt oikeutta Moorelle. Siksi myönnän ylimielisyyden, vaikka pidän itsepäisesti kiinni statementin taustalla olevasta totuuden siemenestä.

Tosin Mooren nimittäminen blues-muusikoksi on ehkä paremminkin rinnastettavissa siihen, että Kirka päätti joskus 80-luvun lopulla palata rock-muusikoksi. Tuloksena oli levy nimeltä R.O.C.K., joskin on syytä todeta että tuon levyn lauluosuuksilla moni "oikea" rock-laulaja saattoi todeta taitojensa vaatimattomuuden Kirkaan nähden myös rock-musiikin saralla - tai minkä tahansa tyylilajin kohdalla. Kirka oli yksinkertaisesti valtavan lahjakas laulaja sekä tulkitsija, ja sama päti kitaristina Mooreen. Moorelta kävi blues siinä missä monen muunkin lajityypin tulkitseminen, mutta en silti korottaisi Moorea bluesartistien valiojoukkoon, vaikka huikea kitaristi olikin. Paremminkin vahva kitaristi avoimessa luokassa!

 

[JypFabu]

Kovasti tuntuu painottuvan valkoisiin poppareihin tämä blues - keskustelu. Minä kun luulin sen olevan mustaa musiikkia pääasiassa. Koomista siksi on havaita, ettei ehkä merkittävin "valkoinen" bluesryhmä ole saanut ainoatakaan mainintaa.

Fleetwood mac taisi kuitenkin olla puhtaimpia bluestulkkeja John Mayallin ohella aikakautenaan ja bluesbrakesseistahan bändin ydin erkaantuikin. 60 - luvun loppupuoli oli briteissä varsinkin tätä bluesin kulta - aikaa ja erinäiset bändit, kuten Keef Hartley band etc. genreä hyödynsivät.

Blues on kuitenkin pitkä jatkumo ja erilaisten vivahteiden kirjo ihan originaalitekijoidensäkin tuotoksia tutkien.

Siksipä, ennenkuin yhtäkään Steve Rayta mainitaan, on syytä asiasta kiinnostuneen tsekata vaikka nämä:

Elmore James
John Lee Hooker
Blind lemon Jefferson
Howlin' Wolf
Junior Wells
Buddy Guy
Sonny boy Williamson
Lonnie Brooks Bluesband
Hound dog Taylor & houserockers
Memphis Slim
Bukka White
Sonny Terry & Brownie mcghee
Willie Dixon
Little Walther
Sam lightnin' Hopkins
Bo Didley
Lowell Fulson
Sleepy John Ester
Big mama Thornton
Sunnyland Slim
Roosevelt Sykes
Billie Holiday

Etc. Listaa loputtomiin. Itse nähnyt noista suurinpiirtein 2/3 livenä ja tietysti nuo jo mainitut BB Kingit sun muut.

Valkoisella puolella, ehkä ymmärrettävästi (?) on vahva kitaristipainotteisuus ja sieltä ensimmäiseksi nostelisin esiin Johnny Winterin ja vaikka Rory Gallagherin, yksi merkityksellinen bändi on tietenkin 60-luvun puolivälissä vaikuttanut Paul Butterfield Bluesband, ollen yksi uranuurtaja jenkkilän puolella tämmöisenä multicoloured ensemblenä.

Kaikenkaikkiaan blueshan on valtavan laaja kenttä musiikkihistoriaa ja siitä voi löytää vaikka minkälaisia eritavoin toteutettuja tutkimusmatkoja juuria kohti.

Myös suomessa on olemassa musiikkilajille ihan kunniakkaat perinteet, joskin mittakaava on ymmärrettävästi kapoisampi ja sisältää voittopuolisesti näitä jossain mielessä pastissejä (esim. Chigaco overcoat) alkuperäisistä, omaehtoinen blues on sitten harvinaisempaa ja entisaikaan, kun tanssilavoilla ja listoilla ei bluesilla ollut markkinarakoa, eikä meiltä sitten kansanperinteen taltioijia ja arkistoijia löytynyt tälläiseen musiikkiin ( kanteleet, tuohikot ja lypsykellot ensin), moni aarre on häipynyt jälkiä jättämättä historian hämäriin, ikävä kyllä.

Haastankin jatkislaisia kirjaamaan ja kertomaan, jos tunnette teiltäpäin sinisen nuotin vääntäjiä, trubaduureja tai bändejä, niin jää tekijöitä ja nimiä tähän bittiavaruuteen ainakin muistoksi ja muualta oleville harrastajille tsekattavaksi.

Eikös näin lokakuun tietämissä ole taas Blues live! festarin aika jyväskylässä? Suosittelen kaikille musiikkityyliin vihkiytyneille ruskamatkaa tuonne, hyvää bluesia varmaan on tarjolla taaskin.

Blues Live! Homepage joopa, kävin tsekkaamassa, niin huomennahan nuo jo käyntiin pärähtää. Linkistä löytyy tämän syksyn festari-infoo.

 

[Pavlikovsky]

Tosin Mooren nimittäminen blues-muusikoksi on ehkä paremminkin rinnastettavissa siihen, että Kirka päätti joskus 80-luvun lopulla palata rock-muusikoksi. !

Joo en minäkään Gary Moorea varsinaisena puhdasverisenä blues-kitaristina pidä, vaikka on useamman levyn verran bluesia vingutellut. Minulle Gary tuli ennen kaikkea tutuksi muutamalla hyvällä (rock-ajan) soololevyllään, Thin Lizzy-ajoillaan sekä Skid Row-ajoistaan. Olihan Gary toki myös Colosseumissa niinkin vaatimattomien soittajien kuin Jon Hisemanin ja Don Aireyn kanssa. Minulle Still Got Thee Blues on jotenkin liian imelä tekele. En toki vähättele missään nimessä sitä jos siitä joku tykkää.

Kuuntelen tällä hetkellä The Allman Brothers Bandin legendaarista Live At the Atlanta International Pop Festival-liveäänitettä vuodelta 1970. Vaikka kyseessä on hieno etelän rockin varhainen nauhoitus niin on myös samalla äärimmäisen hyvä blueslevy. Duane Allman vainaa vielä oli mukana kitaran varressa tällä levyllä. Vika biisi Mountain Jam on mielenkiintoinen 28 minuutin jamittelu, tuo vähän mieleen Zeppelinin puolen tunnin Dazed And Confusedin. Kannattaa katsastaa!

Jypfabu tuossa luettelikin kovia bluesnimiä, joista osa olikin tuttuja, mutta osa aika tuntematonta kaliberia vielä. Onneksi netti mahdollistaa sen, että materiaalia löytynee vanhoilta pieruilta ja voi tehdä uusia aluevaltauksia. Pakko sanoa, että John Lee Hookerin jälkikasvulta eli John Lee Hooker jr.:lta löytyy myös bluesmatskua, mutta ei vakuuttanut minua ihan toissakesänä Puistobluesissa. Isot on saappaatkin kyllä täytettävänä jos isäänsä vertaa.

Sen sijaan John Mayall veti kovan keikan tänä vuonna Järvenpäässä ja ihmettelin miten sellainen 80-vuotias pappa voi vetää vielä niin tiukan setin, melkoisia sotureita bluesmaailma vielä tuntee. Hyväntuulinen John oli ja muu bändi soitti myös mukavan tanakasti.

ZZ Topilta löytyy myös minun korviani miellyttävää blueskamaa, josta aiemmin jo mainitsinkin. Texasin pomolla Billy Gibbonsilla on karhea blues-ääni ja heiltä kannattaa tsekata kokoelmalevy One Foot In The Blues, johon on koottu bändin bluesbiisien parhaimmisto. Moni lukee Texasin boogiesedät vain gimme all your loving-kategoriaan, mutta bändi on paljon muutakin.

Jypfabun mainitsema Rory Gallagher on myös yksi suosikkejani ja Rory osasi tehdä myös räväkämpää rokahtavaa bluesia ja olihan hän mieletön live-esiintyjä. Miestä väkevämmät taisivat miehen viedä ennen aikojaan, mutta Roryn nimeä kantava nimikkolevy, Fresh Evidence sekä Live In Europe kannattaa hankkia jostain kuunneltavaksi, jos yhtään Roryn kaltainen energisempi blues potkii persuuksiin.

 

[Evil]

Tsekatkaas afrikkalaisen "aavikkobluesin" edustajia myös. Esimerkiksi Ali Farka Touré on huikea äijä, ja viime aikoina jopa länsimaisen populaarimusiikin kuluttajien keskuudessa suosiota nauttinut Tinariwen on sellainen bändi että oksat pois. Blueshan on kuitenkin alkujaan Afrikasta kotoisin - mutkain kautta mutta silti.

 

[Monipuolisenhuono]

Yksi mitä olen viimeaikoina kuunnellut varsin intensiivisesti on Joe Bonamassa, suosittelen lämpimästi. Allman Brothers, Stevie Ray Vaughan, Johnny Winter, Johnny Winter And, Muddy Waters, Derek Trucks jne ovat kovan kuuntelun alla myös kun bluesista puhutaan, toki moni noista on enemmänkin bluesrockia.

 

[Pavlikovsky]

Bluesin ystävien kannattaa tsekata aikanaan hieman räväkämpään bluesiin erikoistuneen brittibluesin pioneerin Rory Gallagher-vainaan tuotantoa ja mm. livelätyt Irish Tour ja Live In Europe. Todella hyviä biisejä ja Rory huimassa vireessä skebansa kanssa. Turhat spiikit on jätetty Gallagherin tyyliin pois ja itse musiikki on pääasia, myös vanhat soundit tuovat kuunteluun nostalgiaan. Rory on kyllä yksi kovimmista kepittäjistä koskaan, klisee, mutta silti.

En tiedä alkaako jo mennä 70-luvun hevin puolelle, mutta Leslie Westin Mountainissa on kuultavissa bluesin juuret ja biisirakenteet tukevat myös tätä. Mountainin paras tuotanto löytyy ajalta, jolloin bändissä soittelivat myös Felix Pappalardi ja kaksikon täydenti rumpali Corky Laing. Mountain on toki muutakin kuin Mississippi Queen ja mukavaa, että iso-Leslie on yhä aktiivinen bändinsä kanssa ja kyllä noita kuuntelee.

Olihan Lesliellä myös muutakin projektia kuten West, Bruce, Laing jonka tuotanto on myös sopivaa mainita tässä ketjussa.

 

[heavy]

...brittibluesin pioneerin Rory Gallagher...

korjataan varmuuden vuoksi että Rory oli irlantilainen...

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tiistain Kauppalehdessä (!) oli kahdelle aukeamalle taittuva ja kuvitettu artikkeli kitaristi Jorma Kaukosesta. Respektiä talouslehdelle. Syynä tietysti se, että Jorma vierailee parhaillaan Suomessa. Juuri äsken on päättynyt Helsingin keikka Savoyssa (en päässyt prkl), mutta torstaina Jorma on mahdollisuus tsekata Vaasassa ja perjantaina vielä Turussa.

Tosin sen verran oli Kauppalehdessä hutiloitu, että Amerikan Dzooman iäksi mainittiin 60, kun mies täytti viime vuoden joulukuussa sentään jo 70.

Mietin tässä pitäisikö vielä repäistä ja lähteä duuniviikon päälle Turkuun. Voisin sen tekaistakin.

Ei voi mitään, tunkee väkisinkin mieleen Fingerpori-klassikko Jorma Pullottaa Alushousuissa...

 

[Paul Kemp]

On tullut tässä viimeaikoina kuunneltua suorastaan erinomaista bluesrockia, josta vastaavat Al Kooper, Mike Bloomfield ja Steven Stills. Albumi on siis Super Session vuodelta 1968 ja tätä voi sanoa suorastaan täydelliseksi musiikiksi! Itseeni vetoaa etenkin ykköspuolen kakkosraita "Stop", jonka olen linkittänyt tähän youtubesta http://www.youtube.com/watch?v=2QzxtVvt9M0

Nautintoa korville.

 

[Pavlikovsky]

Tiistain Kauppalehdessä (!) oli kahdelle aukeamalle taittuva ja kuvitettu artikkeli kitaristi Jorma Kaukosesta.

Kaukonen tosiaan kävi Suomessa, kauan on hänkin keikkaillut ja mainetta niittänyt hänkin vankalla bluesilla.

Oletteko jatkiksen bluesin kuluttajat tsekanneet jo "ison Leslien" Leslie Westin uusimman, hyvin juurevan kiekon nimeltään Unusual Suspects? Kaikenlaistahan kelpo soolokamaahan Lesliekin on 70-luvulta lähtien julkaissut omalla nimellään, Mountainin kuin myös superkokoonpano West, Bruce, Laing-nimelläkin.

Tämä uusin kiekko onkin puoli vuotta sitten puoliksi jalkansa menettäneeltä Leslieltä hieman rokahtavampi ja ihan kovan tason vierailijoita on kyläillyt levynteko hetkellä Leslien luona kuten Joe Bonamassa, Billy Gibbons, Slash ja Black Label Societyn Zakk Wylde. Ihan kovan tason kepittäjiä siis ja kertoo siitä, että alan piireissä Leslie on arvostettu henkilö. Vierailijoiden kitarasoundin pystyy myös helpohkosti tunnistamaan biiseistä, jos vähänkään herrat ovat tuttuja, kuten mä ainakin tunsin heti Gibbonsin ZZ Topmaisen kitarasoundin.
Tarttuvia ralleja tältä uusimmalta löytyy ja ehdottomasti hankinnan arvoinen. Minua myös miellyttää Leslien karhea vanhan miehen rosoinen lauluääni ja myös rouheat kitarat, vinguttelua ei säästellä. Saataisiinkohan Leslien tapainen vanhemman liiton bluespieru-artisti vielä Suomeen? Hienoa olisi nähdä tämä Mountain-legenda vielä livenä.

Leslie oli muuten kai mustan huumorin kautta todennut, että "onneksi ei mennyt käsi, että pystyy vielä soittamaan".

Youtubesta löytyy levyltä biisejä ja laitan muutaman tähän niistä maistiaisiksi.

Third Degree: http://www.youtube.com/watch?v=ReI1IHduVeg&feature=related
One More Drink For The Road: http://www.youtube.com/watch?v=KyBb7GjiUm4&feature=related
Standing On Higher Ground: http://www.youtube.com/watch?v=E55jBbHrP5c&feature=related

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Oletteko jatkiksen bluesin kuluttajat tsekanneet jo "ison Leslien" Leslie Westin uusimman, hyvin juurevan kiekon nimeltään Unusual Suspects? Kaikenlaistahan kelpo soolokamaahan Lesliekin on 70-luvulta lähtien julkaissut omalla nimellään, Mountainin kuin myös superkokoonpano West, Bruce, Laing-nimelläkin.

En ollut itse vielä tutustunut tähän levyyn, mutta kyllä noiden linkkien takana selkeästi Leslie soittaa. Kiitokset postauksesta. Ei ollenkaan paskempaa tavaraa, itse asiassa varsin pirteää blues-sävyistä raskaampaa paahtoa. Kuuluu läpi ilmeinen sukulaisuussuhde vanhaan Mountainiin, paljon vahvemmin kuin Leslie Westin muutamilla sooloilla viimeisten parin vuosikymmenen ajalta. Vaikka sokeritauti vei mieheltä jalan, niin aika näyttää kohdelleen musiikintekijä-Westiä sitäkin paremmin.

Aihetta sivuavana yksityiskohtana, tänään tuli kuluneeksi tasan 72 vuotta Felix Pappalardin syntymästä.

 

[Trenchtown]

Joo, kyllähän blues täällä silloin tällöin soi, räkäisestä Muddy Watersista modernimpaan Stevie Ray Vaughaniin ja vaikka Pepe Ahlqvistiin. Tykkään musiikkilajista, koska se tarjoaa sielunsa kuulijalle, olematta kuitenkaan soulia. Vaikka häilyviähän nämä genrerajat aina ovat. Joka tapauksessa oikeassa mielentilassa blues on parhautta. Kuten esimerkiksi nyt, kun lasissa on reilu siivu Jallua ja Buddy Guy laulaa, jotta damn right i've got the blues.

 

[Pavlikovsky]

Niin kuin tuossa Leslien levyn yhteydessä mainitsin nimen Joe Bonamassa, niin mies kuuluu myös ehdottomasti koviin blues-suosikkeihini näin "uudemman polven" soittajana. Ikäähän Joe-boylla on vasta 34 vuotta, mutta levyjä runsaasti, joista viime maaliskuussa julkaistu Dust Bowl edustaa sitä kärkipäätä Led Zeppeliniä sekä hieman Rollareita muistuttavine biisirakenteineen.

Bonamassa edustaa sellaista aika teknistä soittotyyliä, mutta kuitenkin vaikuttajat pystyy kuulemaan soitossa mm. Stevie Ray Vaughan, Mayall, Gallagher, B.B King nyt joitakin mainitakseni. Onpahan Creamin Farewell ollut miehen yksi eniten vaikuttaneista levyistä yhdessä Gallagherin Irish Tourin kanssa.

Bonamassasta on kuitenkin monenlaiselle blues-kuuntelijalle, sillä soitosta pystyy myös kuulemaan jazzin, kantrin ja myös rockin vivahteita mikä tuo mielestäni bluesiin sopivaa vaihtelua. Toki aivan perinteinen blues ei tarvitse muita tyylilajeja avukseen, mutta sen verran lähellä nuo toisiaan kulkevat, että pystyy sieltä täältä toki viitteitä muihinkin tyyleihin löytämään. Bonamassan ääni on myös sopivan karhea ja sopivissa paikoissa puhdas kuitenkin, mitä arvostan.

Bonamassahan on myös pyörittänyt ex-Rainbow/Purple/Sabbath äänen Glenn Hughesin ja poika Bonhamin kanssa Black Country Communion-nimistä projektia, josta materiaalina löytyy pari levyä ja kolmatta ruvetaan nyt tammikuussa väsäämään. Rokahtavaa tavaraa löytyy myös tältä bändiltä. Kova porukka ja mukavaa, että tällaisia "all star" porukoita tehdään, vaikkei eihän Isä Bonhamiin mm. poikaa voida soitannollisesti edes verrata, vaikkei sitä kukaan nyt edes kysynytkään.

Kolmesti Bonamassa on Suomessa vieraillut, 2001 varhain Puistobluesissa, mutta sittemmin muistaakseni myös Tavastialla ja silloin keikat myytiin nopeasti loppuun.

Luulen, että tämänkin ketjun tietäjille (Pisin Kääpiö 186cm, Evil, Jypfabu...) Bonamassa on varsin tuttu nimi ja tiedetään mikä on homman nimi, mutta laitetaanpa toki joitakin biisejä muillekin jatkoajan bluesin ystäville tuohon esille jos Joe ei ole tuttu soittelija.

Slow Train (uusimmalta Bonamassan soololevyltä): http://www.youtube.com/watch?v=1YDAB1wSVtI
You Better Watch Yourself: http://www.youtube.com/watch?v=9CIYQb73rKg
Down Again: http://www.youtube.com/watch?v=Ccjf9d4gAmY&feature=related (kuulostaa hieman vanhalta Freeltä)

 

[Evil]

Luulen, että tämänkin ketjun tietäjille (Pisin Kääpiö 186cm, Evil, Jypfabu...) Bonamassa on varsin tuttu nimi

Tuttu on, ja BCC-levyt on tsekattu. Jotenkin en vaan pääse sisälle herran tatsiin. Ehkä siinä on liikaa jotain nuoruuden näyttämisenhalua... Joe soittaa kitaraa silloin kun pitäisi soittaa biisiä. Liikaa nuotteja, liikaa pätemisen tarvetta.

Voi siitä silti hyvä tulla. Bluesmuusikkohan lasketaan "nuoreksi ja lupaavaksi" noin 50-vuotiaana, eli aikaa on. Kunhan se kiire hellittää ja malttaa relata.


Edit. Tosin tässä on viime aikoina tullut bluesin alalta kuunneltua eniten nuorena kuollutta legendaa, Robert Johnsonia. Saatana, että voi olla syvä tunnelma noissa 80 vuotta vanhoissa äänityksissä...

 

[JypFabu]

Voi siitä silti hyvä tulla. Bluesmuusikkohan lasketaan "nuoreksi ja lupaavaksi" noin 50-vuotiaana, eli aikaa on. Kunhan se kiire hellittää ja malttaa relata.

Olipa äärimmäisen osuva ja pitävä kiteytys Evililtä, ei mitään lisättävää.

Lahjakaskin joutuu ne oppirahat maksamaan, minkäpä sille voi.

Jollain lailla, kun Pavlikovski tuossa noita vaikutteita aiemmin listasi, blues on minulle ainakin vain osin oma tyylilajinsa, sitäkin enemmän mielentila, niinpä venäläinen balalaikkabändi voi heittää sinisemmin, kuin deltasyntyinen raspikurkku konsanaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tuttu on, ja BCC-levyt on tsekattu. Jotenkin en vaan pääse sisälle herran tatsiin. Ehkä siinä on liikaa jotain nuoruuden näyttämisenhalua... Joe soittaa kitaraa silloin kun pitäisi soittaa biisiä. Liikaa nuotteja, liikaa pätemisen tarvetta.

Voi siitä silti hyvä tulla. Bluesmuusikkohan lasketaan "nuoreksi ja lupaavaksi" noin 50-vuotiaana, eli aikaa on. Kunhan se kiire hellittää ja malttaa relata.

Hyvä esilletuonti Pavlikovskylta. Bonamassa on taitava kaveri, kuin syntynyt kitaran varteen. Toivottavasti saa vielä paljon aikaan.

Samoihin asioihin kiinnittäisin huomiota kuin Evil yllä lainaamassani. Bonamassa on todella osaava ja vielä tyylitietoinen soittaja, mutta lieneekö vika materiaalissa kun minusta tuntuu että olen kuullut nämä jutut jo aika monta kertaa... Samalla kuitenkin tunnustan että olen tutustunut sittenkin liian pintapuolisesti artistin tuotantoon.

Tuo tuore Dust Bowl on kuulemma hyvä levy. Kuulin jossakin sen nimikappaleen enkä tiennyt heti kuka soitti. Kitarasoolo oli kovasti oivaltava ja siinä oli muistaakseni hauska perkussio-osa rytmittämässä soolon siirtymistä esileikkivaiheesta kunnon jyystämiseksi. Jos ilmaisu sallitaan. Bluesissahan on kysymys usein loppujen lopuksi allegorioihin puetusta panemisesta.

Bluesäijillä ei ole eläkeikää eikä alalta valmistu koskaan. Bonamassalla on vielä aikaa tahkota valtateitä ristiin ynnä rastiin.

 

[Pavlikovsky]

Jep, hyviä kommentteja Evililtä, Pisimmältä Kääpiöltä sekä Jypfabulta. Nuori kollihan Bonamassa on vielä lajissa nimeltä blues ja ns. ylisoittamiseen Bonamassa kieltämättä syyllistyy tietyissä kappaleissa. Minun korvaani Bonamassan ylisoittaminen ei kalskahda ehkä niin lujaa, mutta kieltämättä tämä on häiritsevä tekijä tietyillä kitaristeilla. Esimerkkinä Yngwie Malmsteen on huikea kepittäjä, mutta se turha tilutus häiritsee mua aivan helvetisti hänen lähes jokaisessa biisissään.

Noh, takaisin bluesin maailmaan ja luulen, että Bonamassan parhaat kiekot ovat vielä edessäpäin mikäli hän pystyy ammentamaan hyvällä maulla vieläkin tyyliään monipuolisemmaksi sekä vakiinnuttamaan soundinsa. Bonamassa on jo sinänsä kova nimi tällä hetkellä nykybluesin kartalla, mutta viime aikoina olen pyrkinyt löytämään uudempiakin bluesin veivaajia sekä heidän musiikkiaan kuunteluuni.
Puistoblues onkin myös oiva paikka kesäisin bongata tulevia bluesin lurittajia kuin myös törmätä vanhemman kaartin esiintyjiin. Viime kesän Puistoblues oli siitä hyvä esimerkki, että lavalla nähtiin niin uudemman polven blues-kepittäjää (Jonny Lang, 30v) kuin myös ikämies-tason bluesia (John Mayall, 78v). Komeaa vaihtelua.
Pakko myös kehua Mayallin fyysistä kuntoa, ikä on vain numero tässä lajissa ja mies otti yleisönsä komeasti. Takana olevat kilometrit nyt eivät näkyneet missään muussa kuin hiusten värissä ja äänikin oli Johnnylla oli säilynyt hiton hyvin.

Toki, tuntuu vain, että aivan perinteisen bluesin soittajat ovat vähentymään päin koko ajan joten vielä vanhan liiton bluesiin on hyvä turvautua edelleen ja pitkäksi aikaa, sieltäpä se munkin blues-kiinnostus on lähtenyt ja siellä ne juuret ja karisma myös tässäkin musiikinlajissa ovat.