Itse rupesin seuraamaan palloilulajeja 1985. Ensimmäinen tv:stä rekisteröimäni kiekkomatsi oli saman kevään MM-kisojen ottelu Kanada-Suomi (5-2). Ihmettelin, miksi Gretzky ei ollut mukana, koska olin kuullut hänestä koulussa. No, Gretzkyn puuttuminen ja monta muutakin kiekkomaailman ihmettä selvisivät minulle sitten myöhemmin.
Luulin vielä sen vuoden kesällä, että KalPa on jokin nelosdivarin jalkapallojoukkue, mutta asia onneksi selvisi sitten syyskuussa, kun jääkiekkokausi alkoi. Sitä kautta olikin sitten ihan kiva seurailla pikkujamppana.
KalPa mm. pelasi keskikaudesta 21 peliä putkeen ilman pistemenetyksiä. Sitä ei sitten uskonut Urheiluruudun setää, joka ilmoitti KalPan hävinneen Rinkelinmäellä 8-5, vaan meni yö ihmetellessä, ilmoittivatko ne tuloksen siinä väärin päin. No, Savon Sanomat kertoi aamulla, että tappiohan sieltä oli kuitenkin tulla kajahtanut ja itkuksihan se melkein pisti!
Oma äitini, jota jääkiekko ei ole koskaan kiinnostunut, teki pahan virheen viemällä minut 7.11. KalPa-Karhu-Kissat -otteluun. Siinä pelissä tuli ihmeteltyä mm. miksi KalPan pelaajilla oli vääränlaisia varusteita, kun Pentti Perhomaat ja kumppanit saivat jäähyjä mm. korkeasta mailasta tai poikittaisesta mailasta... 7-0-voitto joka tapauksessa lämmitti.
Kauden viimeisen kotimatsin jälkeen yleisö päästettiin juhlimaan nousua jäälle pelaajien kanssa. Se oli kyllä aikamoinen kokemus. Hankala kuvitella, että nykyään voitaisiin ottaa samanlaisia turvallisuusriskejä, mutta 80-luvun Suomi oli se vanha kunnon nousukauden turvallinen YYA-Suomi, jossa ei ollut huolta huomisesta.
Seuraavan kymmenen kauden aikana minulta ei sitten jäänytkään kuin kaksi kotiottelua väliin. Peleissä käyntiä ja yleensäkin hengailua jäähallilla tosin helpotti aika lailla se, että matkaa hallille oli alle kilometri.
Ensimmäinen näkemäni vieraspeli oli kauden 89-90 liiga-avaus Jyväskylässä. Kenth Vesterlund oli toisessa erässä about seitsemän kertaa yksin läpi, mutta Siekkinen otti ne kaikki, ja KalPa hävisi 3-2.
Tuon hyvän peliputken katkaisi sittemmin intti ja myöhemmin muutto hieman kauemmaksi Kuopiosta. Marraskuussa 1997 pelattu KalPa-TPS 2-5-ottelu oli 300:s paikan päältä näkemäni liigamatsi. Hieman harmillista on, että en ole tullut tarkastaneeksi nykyistä tilannetta, mutta luulisin olevani 400:n paremmalla puolella tuossa nyt.
Jälkikäteen noita 1980-luvun pelejä on hauska muistella, koska ne muistaa jostain syystä huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi 2000-luvun ottelut. Kenties sitä nuorempana asiat jäävät yleensäkin ihmiselle kirkkaammin mieleen, koska monet asiat tulevat eteen uusina tai ensimmäistä kertaa ja kokemus on sen vuoksi voimakkaampi.
Liigasta putoamisen jälkeen meni pari vuotta siinä vähän sivummalla kuvioista, mm. ulkomailla asumisen vuoksi, mutta tässä viimeiset kuutisen kautta on taas tullut oltua aika aktiivisesti mukana. Sellainen 20-25 peliä harjoituspelit mukaanlukien tulee nähtyä kaudessa livenä.
Parhaita fiiliksiä ovat aiheuttaneet sen hopeakauden ohella myös vuotta aiemmin tapahtunut IFK:n pudottaminen puolivälierissä. 4-0-voitto tupaten täyteen ahdetussa seisomapaikkapainotteisessa montussa oli melkoinen perjantai-illan kokemus. Uudemmista tapahtumista ensimmäinen paluun (-05) jälkeinen liigavoitto (IFK:sta 3-1) oli myös sangen liikuttava kokemus, vaikkakaan en ko. pelissä ollutkaan.
Lisäksi varsinkin ensimmäisen liigakauden (86-87) kotiottelut olivat kaikki omalla tavallaan unohtumattomia ja samalla uskomattomia näytöksiä. Vaikka siinä kauden lopussa meinasi KalPalle jäädä musta pekka kätöseen, niin tässä kaudessa oli jotain sellaista, jota en kokene jääkiekossa enää ikinä. Uskomattomat kanadalaiset (Thompson, Lavoie, Sapergia), yleisökeskiarvo 4900 (ilman loppukauden sukellusta olisi päästy vitosella alkavaan lukuun...), eka liigamatsi ja samalla voitto Kärpistä 6-4, kotimatsit JyP HT:tä vastaan, joista kahta KalPa johti jo 4-0, ennen kuin vieraat tulivat toisessa 4-3:een ja toisessä 4-4:ään, Jari Järvisen lämäri punaviivalta Jukka Tammen suojusten välistä pussiin 8-3-voitossa, Sapergian kuti päin Myllyksen pläsiä, viimeinen Jokeri-matsi, jossa Wayne Thompson nosti lopussa KalPan 0-2:sta 3-2-voittoon. KalPan voitto merkitsi käytännössä samalla Jokerien putoamista liigasta...
Suurimpia pettymyksiä ovat olleet JYPin tasoitusmaali viime hiihtolomalla ajassa 59.51, 3-6-tappio Ässille ja putoaminen pudotuspeleistä 1992, kotiedun puppeloiminen viimeisessä kotipelissä -90, jossa ilman panosta pelanneella Lukolla oli mukana 13 äijää - 5-6 tuli pataan KalPalle, joutuminen karsintaan 1987 kanadalaisten loukkaannuttua jne. 1990-luvun lopun tappiomatsit eivät sillä tavalla enää tuntuneet, koska siihen häviämiseen turtuu aika nopeasti. Vajoaminen Suomi-sarjaan tuntui kyllä viimeistään kaiken lopulta.
Kevään 2005 nousuhumussa oli hienoa seurata hallin päädystä Zambonia, joka ajoi viimeisen Sport-pelin jälkeen Mestis-jään pois Kuopion hallista. Tismalleen samassa paikassa olimme seuranneet kaverini kanssa kuusi vuotta aiemmin samaa (?) vehjettä, kun se ajoi liigajäät pois Pelicansin ja heidän faniensa tuuletellessa villisti liiganousua. Siinä se "historian harharetki" jollain lailla sulkeutui.
2000-luvun suurimmat positiiviset tunteet on kuitenkin ehdottomasti koettu viime keväänä Espoossa, kun KalPa teki uskomattomasta totta ottamalla mitalin. Sitä hetkeä ja niitä pelinjälkeisiä tunnelmia kelpaa muistella vielä vanhana patuna kiikkustuolissakin hymynkare suupielessä.
No, aika narsistisluonteinen viesti tuli heitettyä, mutta eikös tässä sellaista vähän haettukin?