Minulla ei ole oikein mitään erityisiä tavoitteita seuraavan viiden vuoden sisälle, ei enää.
Toki jossain vaiheessa tavoitteena oli maisteriksi valmistuminen, mutta se tuntuu nyt epätodennäköiseltä kun en ole vuosiin mitään asialle saanut tehtyä, asia saatika työn aihe ei millään lailla enää motivoi eikä se vaikuta mitenkään esimerkiksi työhöni tai palkkaukseeni.
Pidän epätodennäköisenä myöskään järkevän, antoisan parisuhteen muodostamista, jälkikasvun hankkimisesta puhumattakaan. Eivät riitä excel-taulukkopisteet tähän, ellen voita lotossa riittävän isoa rahasummaa. Rahallahan saa toki kaikkea, myös onnea, terveyttä, rakkautta ja omaa rauhaa.
Ei sekään kovin ihmeellinen tavoite taida olla, että viiden vuoden sisällä todennäköisesti teen samoja hommia entisestään kurjistuneissa työoloissa entistä heikommalla ostovoimalla, ellen ole sitten työtön kaupungin yt-neuvotteluiden tuloksena.
On mahdollista, että olen tuohon mennessä kirjoittanut Jatkoaikaan yli 15 000 viestiä, pahimmillaan 20 000 viestiä (johon en usko), mutta eipä se ole tavoite.
Näin oman itseni ulkopuolisina tavoitteina toivon, että vanhempani ovat vielä siinä kunnossa, ettei minun tarvitse hoitaa heitä ympärivuorokautisesti ja että kummatkin lemmikkini ovat joko hyväkuntoisia kissavanhuksia tai sitten lempeästi nukkuneet pois ilman mitään kivuliaita, pitkäkestoisia lisäsairauksia. Tämä mahdollistaisi nimittäin minulle sen, että voisin viettää vielä vapaa-aikaani ja esimerkiksi matkustella.
Matkustelun suhteen asetan tavoitteeksi käydä vähintään kahdesti vuodessa ulkomailla, mielellään useammin ja mielellään joka vuosi yhdessä uudessa maassa tai kohteessa, jossa on joko kiinnostava Unesco-maailmanperintökohde tai uusi keskitysleiri, jossa en ole käynyt.
Asetan samalla noin 15-18 vuoden mittaisen tavoitteen: jos ja kun tuon ajan kuluttua sekä lemmikkini ovat oletettavasti menehtyneet että myös vanhempani ovat erittäin luultavasti menehtyneet, niin tuon jälkeen minulla ei ole enää sidoksia mihinkään, ei vastuuta kannettavana kenestäkään eikä kovin moni myöskään minua kummemmin kaipaa, joten voin aivan hyvin päättää päiväni sen sijasta, että kitkuttaisin kohti sairasta, haurasta, yksinäistä ja köyhää vanhuutta.
Yli viisikymppisenä mutta alle kuusikymppisenä sitä vielä sentään toivottavasti tähän päätökseen ja sen fyysiseen toteuttamiseen kykenee sen sijaan, että huomaa olevansa itsekseen höpisevä eläkeläinen huutolaiskodissa tai vuodeosastolla valmistautumassa yöpuulle klo 17.00 lepositeiden ja vaippojen voimin. Ja tuskin maailman tai Suomen tilanne on yhtään parantunut tuohon mennessä, luultavasti päin vastoin, joten mitäpä sitä turhia kitkuttelemaan ja kärvistelemään lähitulevaisuuden dystopiassa.
Välitavoitteeksi asetan kuitenkin suhteellisen kivuttoman, nopean, toimivan ja jälkien korjaajien kannalta siistin itsemurhatavan kehittämisen. Luultavasti se nojautuu jo aiemmin pohtimaani metodiin, jossa kuolema korjaa wc-pytylle remmeillä sidottuna, jotta kuoleman jälkeen purkautuvat eritteet valuvat siististi wc-pyttyyn, jonka voi sen jälkeen hygieenisesti vain huuhdella samalla kun korjaa raadon pois. Turha sitä on sotata paikkoja.