Aika entinen ei koskaan palaa...

[Eino_Mies]

Ihminen on siitä metka olento, että se aina kaipaa jotain parempaa aikaa, joko muistelee kaiholla menneitä tai odottaa tulevaisuudelta jotain uutta ja ihmeellistä. Joka ajalla on omanlaisensa ongelmat. Aina joku asia vituttaa enemmän kuin joku toinen.

Muistojen kultaama aika, kultainen nuoruus, aika entinen ei koskaan enää palaa, oi niitä aikoja.. Laulujen sanoittajat ja suomentajat ovat hyvin onnistuneet tavoittamaan menneisyyteen haikailevan ihmisen sielunmaiseman. Uskon, että tämä on melko yleismaailmallinen ilmiö. Kuten sanottu, joka ajassa ja kulttuurissa on omat epäkohtansa.

Nykyinen elämäntapamme, kiirettä, tehokkuutta ja maallista mammonaa palvova yhteiskuntamme saa korvien välin kapasiteetin koetukselle. Ainoa asia mitä oikeastaan kaipaan omasta menneisyydestäni, on täällä jo aiemminkin mainittu tietynlainen yksinkertaisuus. Helppona esimerkkinä mainittakoon kaksi valtakunnallista tv-kanavaa, joissa ohjelmaa tuli klo 17-23. Nykyään ihmisiä vituttaa soitella kuluttajasuojapalveluun, kun 50 kanavan paketti näyttääkin NHL-pelien lisäksi turhapäivisi dokumenttikanavia.

Lankapuhelimella pärjäsi vallan mainiosti ennen, ja varmasti pärjäisi 2000-luvullakin. Jos ei sattumalta ole kotona tai työpöydän ääressa duunissa, niin so what. Ei niin kiire saa olla etteikö lankaluurilla ehtisi asioita hoitaa. Savumerkein ja kirjekyyhkysin on pärjätty ennenkin, nekin olivat aikansa merkittäviä keksintöjä.

Vaikka on olevinaan niin hemmetin fiksu, kekseliäs, sosiaalinen, taipuisa, menevä, tehokas, komea, kaunis, menestyvä jokapaikahöylä, niin asiat voi hoitaa simppelisti ja turhia hötkyilemättä. Sellaista rennompaa ilmapiiriä ja otetta kaipaan tähän paskantärkeyden ja teennäisyyden täyttämään nykyaikaan.

 

[Radiopää]

Valehtelisin jos väittäisin, etten mieti ja kaipaa menneitä aikoja. Mutta vahva sisäinen realisti osaa myös nauttia muistoista ilman pakottavaa kaipuuta menneeseen aikaan.

Kävin joku aika sitten läpi isäni kuvaamia vanhoja kaitafilmejä, joissa omat vanhempani ovat samanikäisiä kuin minä nyt, isovanhemmat samanikäisiä kuin vanhempani nyt, ja minä samanikäinen kuin moni samanikäisteni lapset. Niitä filmejä katsoessa sitä alkoi kaivata omaa lapsuuttaan, koska se oli niin hienoa aikaa. Vanhempienikin silmät alkoivat kostua, vaikkei tuo aika taloudellisesti ollut niin vakaa kuin myöhemmin.

Sitten sisäinen realistini tuli esiin. Tajusin, että en kaipaisi tuota aikaa yhtään, mikäli minulla olisi omia lapsia, ja saisin olla elää mukana heidän lapsuuttaan. En ole siinä tilanteessa, että lapset olisivat ajankohtaista, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että pitääkö minun kokea jonkinlaista velvollisuutta tehdä vanhemmistani isovanhempia vielä, kun heillä olisi aikaa nauttia siitä. Tekisin sen mieluusti, mikäli olisin varma, että voisin tarjota lapsilleni yhtä turvallisen ja onnellisen lapsuuden kuin mitä omat vanhempani minulle tarjosivat. Tietysti ensin pitää päästä treffeille.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on vielä isovanhempia elossa. Olin yli 20-vuotias, kun menetin ensimmäisen isovanhempani, minkä koin samalla lapsuuden päättymiseksi. Mummun kuolema oli siihen asti elämäni pahin paikka, mutta myöhemmin se on vaikuttanut erittäin positiivisesti elämääni. Aloin nimittäin tuon jälkeen viettää enemmän aikaa isoisäni kanssa. Sain mahdollisuuden kokea vielä asioita hänen kanssaan ilman, että kaikki perustuisivat muistoihin.

Isoisäni kautta olen alkanut enemmän ajatella tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Vaikka hän on kokenut sodat, nälän ja köyhyyden, on hänen elämänsä silti ollut rikkaampaa kuin omani. Siitä esimerkkinä omat ajatukset ja arvomaailma. Ehkä en osaa arvostaa nykyisyyttä riittävästi, sillä en koe kokeneeni mitään sellaista, josta olisi perinnöksi jollekin toiselle.

Lapsuudenkodin kaitafilmeissä on myös tallennettu paljon elämää isäni lapsuudenkodissa maaseudulla, jossa isoisäni ja isoäitini tekevät perinteisiä maatilan töitä. Vaikka niitäkin aikoja tulee muisteltua ja kaivattua paljon, ajatus siitä, että olen saanut kokea heinäseipäät ja lypsämisen, voittaa menneiden haikailun. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän päivän nuoret kokevat tuollaiset videot, sillä koen kaitafilmin sellaisena formaattina, että niitä katsomalla tulee nostalginen olo, vaikka ei itse ole kokenut kuvattua aikaa.

Kiitos Krobbe ajatuksia herättävästä ketjusta.