olkikuukkeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
"Ennen vanhaan kaikki oli perin juurin mukavaa / Nykyään on saasteita ja telkkaan pääsee kuka vaan / Haluan takaisin aikaan, / jolloin laivat oli puuta / ja miehet oli rautaa / ja naiset MANTELIMASSASTA"
Repomies-tyyliseen wanhojen kulta-aikojen ihannoimiseen ovat meistä kaikki törmänneet, aika iso osa ehkä syyllistynytkin. Nuorison käytöstapojen ohella musiikin nykytilaa kuulee ehkä eniten haukuttavan. Entisaikojen musiikissa oli sitä jotain, nykyään tehdään vain tällaista renkutuspaskaa...
Olen luonteeltani skeptikko ja usein tällaiset yleisluontoiset lausahdukset - kuten nykynuorista huolehtiminen, jota on siis tapahtunut läpi koko kirjoitetun historian - nostavat niskavillani pystyyn. Populaarimusiikin tason huononemisesta olen kuitenkin samaa mieltä: Nykymusiikki ON listojen perusteella yhä yksitoikkoisempaa aina vain. Ehkä tästäkin syystä aukaisen itse radion musiikkia kuunnellakseni aniharvoin, vaikka luokittaudun varmastikin musiikin suurkuluttajiin, enkä ole mikään genrejumahtanutkaan tietääkseni. Nykypop vain kuulostaa niin... samalta.
Hiljattain asiaa tutkittiin tieteellisestikin Journal of Physicsin taholta. Musiikkiharrastelijoiden syvimmät huolet - musiikin yksitoikkoistuminen ja loudness-war - todettiin näillä menetelmillä todellisiksi ilmiöiksi.
Mitä tämän kehityksen takana oikein piilee? Onko kyseessä laajempikin kulttuurievolutiivinen ilmiö, jonkinlainen pikakulttuurin synty? Harva ns. musiikin ammattilainen arvostaa nykypoppia taiteena, mutta se myy hyvin. Levy-yhtiöt ja jopa yksittäiset bändit teettävät kuluttajakyselyitä ja arvioivat sitä, millaista musiikin täytyy olla myynnin maksimoimiseksi. Ja kuten säveltäjä Einojuhani Rautavaara muistaakseni joskus sanoikin, ns. tavallinen tallaaja kokee tutun kuuloisen musiikin automaattisesti miellyttäväksi kun taas taidemusiikin säveltäjän toiminta perustuu lähes päinvastaiseen toimintamalliin: tuttuja kaavoja on vältettävä. Kohderyhmätutkimusten avulla tehty musiikki siis tuskin säkenöi innovatiivisuudellaan...
Olkoonkin, että ns. takuuvarma poppi todella myy takuuvarmasti, minusta tuntuu monesti, että musiikkibisnes aliarvioi kuluttajia. Esimerkiksi eräs System of a Down keikkaili LA:ssa todella pitkään ennen kun sai levytyssopimuksen äkkiväärälle musiikilleen. No kuinkas kävikään? Bändi on ollut myyntimenestys ever since. Kun katsoo menneisyyteen, niin nimenomaan omansalaiset bändithän sieltä parhaiten tuntuvat erottuvan. Tuntuu, että levy-yhtiöt olivat vielä 60- ja 70-luvulla taiteellisesti kunnianhimoisempia tai yleisö osasi vaatia laatuakin sen kertakäyttömusiikin ohella. Yhä supersuosittu Pink Floyd tuskin saisi mitään hirveää markkinointia taakseen, mikäli bändi perustettaisiin tänään. Voin vain kuvitella sitä Sonyn heebojen parranpäristelyä. "Onhan tässä musiikissa kiistatta ansioita ja pojat soittavat hienosti, mutta eihän tällaisen päälle suuri yleisö mitään tajua!" Kuitenkin aikanaan PF:n tyylinen musiikki menestyi listoillakin.
Nykyäänkin nimittäin tehdään kaikenlaista musiikkia. Ei tehdyn musiikin kirjo ole vähentynyt samaa tahtia listojen genreköyhtymisen kanssa. Etsivä löytää yhä monimuotoista, vaihtelevaa ja tunteella tehtyä taiteellista musiikkia kun vain jaksaa etsiä. Suurten levy-yhtiöiden markkinakoneisto vain syrjii näitä oman tiensä kulkijoita kaikenmaailman rahasampojensa eduksi. Jos joku suomalaispoika näyttää vähän maailmanmainetta saaneelta Robinilta ja on onnistunut säveltämään jonkun oman 4chords-kappaleensa, menee hän markkinointijonossa lahjakkaampiensa ohitse niin että helähtää - ja kassakone laulaa ilosäveliä.
Populaarimusiikin syvenevä alennustila on omassa tuttavapiirissäni suosittu tappeluaihe. Sen syistä kiistellään, ilmiön todellisuudestakin kiistellään, mutta yhtä kaikki, oivallinen riitelyaihe se on. Tapeltaisiinko siitä myös jatkoajassa ihan aiheelle pyhitetyssä ketjussa?
Repomies-tyyliseen wanhojen kulta-aikojen ihannoimiseen ovat meistä kaikki törmänneet, aika iso osa ehkä syyllistynytkin. Nuorison käytöstapojen ohella musiikin nykytilaa kuulee ehkä eniten haukuttavan. Entisaikojen musiikissa oli sitä jotain, nykyään tehdään vain tällaista renkutuspaskaa...
Olen luonteeltani skeptikko ja usein tällaiset yleisluontoiset lausahdukset - kuten nykynuorista huolehtiminen, jota on siis tapahtunut läpi koko kirjoitetun historian - nostavat niskavillani pystyyn. Populaarimusiikin tason huononemisesta olen kuitenkin samaa mieltä: Nykymusiikki ON listojen perusteella yhä yksitoikkoisempaa aina vain. Ehkä tästäkin syystä aukaisen itse radion musiikkia kuunnellakseni aniharvoin, vaikka luokittaudun varmastikin musiikin suurkuluttajiin, enkä ole mikään genrejumahtanutkaan tietääkseni. Nykypop vain kuulostaa niin... samalta.
Hiljattain asiaa tutkittiin tieteellisestikin Journal of Physicsin taholta. Musiikkiharrastelijoiden syvimmät huolet - musiikin yksitoikkoistuminen ja loudness-war - todettiin näillä menetelmillä todellisiksi ilmiöiksi.
Mitä tämän kehityksen takana oikein piilee? Onko kyseessä laajempikin kulttuurievolutiivinen ilmiö, jonkinlainen pikakulttuurin synty? Harva ns. musiikin ammattilainen arvostaa nykypoppia taiteena, mutta se myy hyvin. Levy-yhtiöt ja jopa yksittäiset bändit teettävät kuluttajakyselyitä ja arvioivat sitä, millaista musiikin täytyy olla myynnin maksimoimiseksi. Ja kuten säveltäjä Einojuhani Rautavaara muistaakseni joskus sanoikin, ns. tavallinen tallaaja kokee tutun kuuloisen musiikin automaattisesti miellyttäväksi kun taas taidemusiikin säveltäjän toiminta perustuu lähes päinvastaiseen toimintamalliin: tuttuja kaavoja on vältettävä. Kohderyhmätutkimusten avulla tehty musiikki siis tuskin säkenöi innovatiivisuudellaan...
Olkoonkin, että ns. takuuvarma poppi todella myy takuuvarmasti, minusta tuntuu monesti, että musiikkibisnes aliarvioi kuluttajia. Esimerkiksi eräs System of a Down keikkaili LA:ssa todella pitkään ennen kun sai levytyssopimuksen äkkiväärälle musiikilleen. No kuinkas kävikään? Bändi on ollut myyntimenestys ever since. Kun katsoo menneisyyteen, niin nimenomaan omansalaiset bändithän sieltä parhaiten tuntuvat erottuvan. Tuntuu, että levy-yhtiöt olivat vielä 60- ja 70-luvulla taiteellisesti kunnianhimoisempia tai yleisö osasi vaatia laatuakin sen kertakäyttömusiikin ohella. Yhä supersuosittu Pink Floyd tuskin saisi mitään hirveää markkinointia taakseen, mikäli bändi perustettaisiin tänään. Voin vain kuvitella sitä Sonyn heebojen parranpäristelyä. "Onhan tässä musiikissa kiistatta ansioita ja pojat soittavat hienosti, mutta eihän tällaisen päälle suuri yleisö mitään tajua!" Kuitenkin aikanaan PF:n tyylinen musiikki menestyi listoillakin.
Nykyäänkin nimittäin tehdään kaikenlaista musiikkia. Ei tehdyn musiikin kirjo ole vähentynyt samaa tahtia listojen genreköyhtymisen kanssa. Etsivä löytää yhä monimuotoista, vaihtelevaa ja tunteella tehtyä taiteellista musiikkia kun vain jaksaa etsiä. Suurten levy-yhtiöiden markkinakoneisto vain syrjii näitä oman tiensä kulkijoita kaikenmaailman rahasampojensa eduksi. Jos joku suomalaispoika näyttää vähän maailmanmainetta saaneelta Robinilta ja on onnistunut säveltämään jonkun oman 4chords-kappaleensa, menee hän markkinointijonossa lahjakkaampiensa ohitse niin että helähtää - ja kassakone laulaa ilosäveliä.
Populaarimusiikin syvenevä alennustila on omassa tuttavapiirissäni suosittu tappeluaihe. Sen syistä kiistellään, ilmiön todellisuudestakin kiistellään, mutta yhtä kaikki, oivallinen riitelyaihe se on. Tapeltaisiinko siitä myös jatkoajassa ihan aiheelle pyhitetyssä ketjussa?