Isovanhempien tai vanhempien sotamuistot

Itseäni on enemmissä määrin alkaneet kiinnostaa isovanhempieni, lähinnä isäni isän, kertomat muistot toisesta maailmansodasta. Vaarini kuoli 2006 talvella ja jäin suuresti harmittelemaan, kun tajusin vastan kolmannen kymmenen puolella sen arvon mikä hänen kertomuksissaan oli. Onneksi isäni ehti tallentaa DVD:lle noin 5h mittaisen haastattelun isänsä vaiheista talvi-, jatko- ja lapinsodassa. Olen varma, että tällekin palstalle kirjoittavien muistoista tai sukulaisten muistoista löytyy mitä uskomattomimpia kertomuksia näistä Suomen nykytilanteeseen ratkaisevasti vaikuttaneista sodista. Itse olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan niitä, koska ne ovat kuitenkin ihmisten kertomia joiden kanssa moni täälläkin on elänyt. En tarkoita, että kenenkään tarvitsee kirjoittaa itsetarkoituksellisen verellä mässäilevästi vaan lähinnä kertoa, jos muistaa vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan jotain tästä kansamme ratkaisevasta ajasta. Itse olen vasta tässä kolmannen kymmennen puolella ymmärtänyt, että nämä ihmiset, jotka asiat todella ovat ovat kokeneet, ovatkin itseasiassa hyvin lähellä minua. Toisaalta koen, että nämä asiat ovat nykyistäkin kansanperinnettä ja ansaitsevat tulla kerrotuksi.

Itselleni selkisi jotenkin vasta noin kymmenvuotiaana, että se kiva vaari olikin todella tappanut ihmisiä. Kysyin tietenkin kirkkain silmin, että ammuitko vaari monta ryssää?, johon hän vastasi, että vain "ne, jotka silmille tuli". Tämä tuntui jotenkin silloin aivan luonnoliselta.

Vaari palveli panssarintorjunta tykistössä. Aivan varmasti siis se mukava vaari lopetti monen aron pojan elämän liekehtivän kuumassa teräshelvetissä.

Hän kertoi esimerkiksi lähteneensä kerran käymään rintaman takana sumpilla. Siinä olivat kuulemma poikien kanssa juoneet sumpit ja vaari oli lähtenyt kuselle parinkymmenen metrin päähän. Hän oli kuullut vaimean humahduksen ja palatessaan oli löytänyt kaikki kolme kahvintarjoajaa kuolleina kranaatin tiputtua juuri kohdalle. Tämänkin hän mainitsi vain tapahtumana muiden joukossa.

Samanlainen tilanne kuulemma sattui Emman kanssa asemassa. Emma haukkasi pöllyävää hiekkaa ja vaari lähti hakemaan uutta ilmeisesti irrotettavaa piippua. Takaisin tullessa ampumahaudasta löytyi kaksi silpoutunutta vainajaa kranaatin jäljiltä.

Kerran vaarini kertoi olleensa hyökkäysvaiheen aikana hakemassa vettä lähellä virtaavasta pienestä purosta. Hän maistoi vettä ja liian raikasta ei maku ollut. Hän lähti seuraamaan puroa pienen mutkan taakse, josta löytyi vähintään viikko aikaisemmin kuollut venäläinen sotilas vatsa auki keskeltä puroa.

Ehkä erikoisin ja koskettavin tarina oli se, kun vaarini oli ollut asemasodan aikana korsussa ja ovelle oli koputettu. Oven takana oli venäläinen sotilas kasapanos kädessä paksussa turkissaan. Mies ei ollut kyennnyt räjäyttämään suomalaisten korsua vaan oli päättänyt antautua mielummin. Oli kuitenkin ohittanut vartiota ja muut. Kuulemma "pojat" riisuivat heti turkin päältä ja jakoivat heti muun vangin saaliin, mutta vaari käski ryhmänjohtajana antamaan kaikki takaisin ja lähettämään ruskin eteenpäin. Olihan vain hyväntahtoisuus pelastanut kaikkien hengen.

Vaari myös kertoi miten Lapinsodassa oli koukkaamassa sakujen linjojen taakse. Ryhmä yöpyi heinäladossa, johon saapui sitten keskellä yötä kaksi saksalaista hevoselle heiniä hakemaan. "Fritz" ja "Heinrich" olivat tietenkin paska jäykkänä, kun huomasivat suomalaiset ja olivat jo mielissään matkalla Siperian leireille. Vaarini ryhmänjohtajana kuitenkin ilmoitti sakuille, että ottakaa aseveljinä heinät ja menkää. Ilmeet olivat kuulemma näkemisenarvoiset ja sakut antoivat rannekellonsa kiitokseksi. (Näitä rannekellon tarjoajia riitti kuulemma Tornion ja Oulun satamissa, kun sakut tiesivät minne olivat menossa.)

Tämä tapaus tuli kummittelemaan vaarilleni yli 50 vuotta tapauksen jälkeen, kun kertoi tämän eräässä kuorotilaisuudessa eräälle everstille. Tämä ilmoitti yli 80-vuotiaalle vaarilleni, että hän olisi kuulunut sotaoikeiteen. Vaarini vastasi kertomalla lojaaliudesta aseveljiä kohtaan, jotka taistelivat esim. Kannaksen taisteluissa suomalaisten rinnalla.

Minun isoisäni ei koskaan pitänyt itseään minän sotasankarina vaan ennemminkin vasta viimeisinä vuosinaan äityi kertomaan todella näistä tapahtumista. Jotenkin tuntui, että vaari häpesi tuota tappamista. Vaarin kuvat rintamalta olivat itseasiassa hyvin lähellä näitä "kauhukuvia" mitä lehdissä pyöri noin vuosi sitten, joten voin edes hieman sinnäpäin kuvitella todellisuuden missä hänkin joutui elämään. Kuulemma venäläisiin kuolleisiin tottui pakonkin edessä melko nopeasti, mutta suomalaisiin ei kunnolla koskaan. Voin vain ihmetellä miten tyynesti hänkin asian otti. Haluaisin kuitenkin kuulla, jos ja kun muillakin on vastaavia kertomuksia kerrottavana. Tallentakaa ne ennen kuin on liian myöhäistä.

Äitini isä meni jo ennen syntymääni, kun äitini oli vielä pieni. Ilmeisesti oli hänelläkin kovat traumat sodasta, eikä siitä sen enempää. Isäni isä oli se jonka ehdin näkemään (sanoin häntä aina Porilaisittain "tuffa":ksi, mutta unohdetaan se jos joku ei ymmärrä, kerron tästä eteenpäin vaarista). Vaarini ikävä kyllä kuoli kun olin 12-vuotias. Eikä paljon sodasta puhunut, vaikka oli jatkosodassa alusta melkein loppuun saakka. Sotamiehenä sinne meni ja korpinjämät sai takkiinsa myöhemmin. Sai kranaatinsirpaleesta jalkaansa ja hoitojen jälkeen olivat sotatoimet siinä vaiheessa että Lapin sota oli käynnissä ja Vaaria ei sinne pantu, vaan johonkin kotirintama hommiin. Lopulta se sama vamma vei ilmeisesti kovalta mieheltä hengen.

Joka itsenäisyyspäivä katsottiin Tuntematon ja aina kerran kuussa käytiin Vaarin kanssa jossain kunnon ravintolassa syömässä. Taksilla mentiin ja joskus kysyin että eikö nyt käveltäisi, niin Vaari näytti kartalta pitkän pätkän Karjalasta Venäjälle ja takaisin Suomeen ja sanoi: "Minä tuon matkan kävelin jo ja nyt ei minun enää tarvitse kävellä" ja hymyili rakastavaa hymyä päälle. Joskus kysyin että onko Vaari tappanut ryssiä, kun katsottiin Tuntematonta. Hän vastasi että pakkohan se oli, se oli sotaa silloin, ja että toivottavasti se jää viimeiseksi...

Isä on sanonut että Vaari oli todella ankara ja ehdoton mies, mutta minulle hän oli aina paras kaveri ja maailman ystävällisin mies. Muistan kun aloitin nyrkkeily-harrastuksen 10-vuotiaana ja viikko sen jälkeen menin Vaarin luo vanhempien kanssa intoa piukassa kertomaan rakkaalle Tuffalle että on taas kiva uusi harrastus. Vanhemmat oli kertoneet jo asian hälle puhelimessa ja hän otti asian todella raskaasti. Muistan kun Vaari itki sohvalla istuen ja kysyi vanhemmilta että "nytkö te nuoren pojan jo tappamaan opetatte?". Myöhemmin olen tajunnut että Vaari kenties muisteli omaa menetettyä nuoruuttaan.. Mene ja tiedä...

Näitä tarinoita riittää monta vielä lisää, mutta tuossa pari ekaa kun tuli mieleen. Se on ollut kovaa aikaa se ja toivon että tulevat polvet ymmärtäisivät ja uskoisivat sen, vaikkei ole enää mun Tuffaa kertomassa asiasta. Todellakin toivon...

Toinen ukki kuoli jo ennen syntymääni ja toinen ei koskaan suostunut puhumaan sanaakaan sodasta, eikä oikein mistään sotaan edes jollain tavalla liittyvästä tapahtumasta. Joten aika lailla pimentoon on jäänyt minkälaisiin paikkoihin he ovat joutuneet ja mitä siellä on tapahtunut. Sen verran olen heidän papereitaan, mm. sotilaspasseja, katsellut että suurin piirtein tiedän missä päin he ovat olleet mutta mitään tarkempaa tietoa mistään ei ole.

Tämä ketju puhuu tietenkin toisesta maailmansodasta, mutta meillä on mökillä taulussa valokuva missä nuori isoisoisäni, kapteeni silloin, ratsastaa paraatissa Mannerheimin kakkosmiehenä 1916 Tanskan kuninkaallisten vierailun johdosta.

Luonnollisesti minulla ei ole tarinoita tuolta, mutta kyllä tulee vähän ylpeä olo aina kun katsoo tuota taulua.

Omat isovanhempani ovat ehtineet manan majoille ennen kuin heitä on tullut sota-asioista jututettua. Vaimon pappa puolestaan on joskus kertoillut lähdöstään Suomussalmen suuntaan talvisodassa, mutta mummo puuttuu aina kuttuun ja kieltää pappaa kertomasta. Mikä siinäkin sitten lienee? Jotenkin olen ymmärtänyt, että sodan jälkeinen aika ollut rankkaa, ja mummo pelkää, että painajaiset palaavat.

Isän isä oli käsittääkseni komennettu aikanaan tsaarin armeijaan, josta oli vapautettu jossain Kirgiisiassa taisteluiden loputtua. Oli kuulemma kävellyt takaisin Suomeen tuhansia(?) kilometrejä. Liekö sitten totta vai legendaa.

Äitini on sen verran kertonut, että oli katsonut Ruotsista Tornionjoen yli kun saksalaiset polttivat kotitalon navettoineen päivineen. Varmasti on tiukkaan jäänyt pikkutytön mieleen tuommoinen tapahtuma.

Isäni isä kuoli jo ennen syntymääni ja omalta isältäni kysyessäni papan sota-ajoista hän sanoi, että ei pappa ikinä puhunut mitään. Joi itsensä kaiken lisäksi hengiltä reilu viisikymppisenä. Sen verran tiedän että sotamiehenä taistoon lähti ja kersanttina tuli takaisin. Kävi kaikki kolme eli talvi-, jatko- ja Lapin sodat. Ilmeisesti kokemus on ollut rankka kun ei siitä mitään ole puhunut ja viina oli kuulemma maistunut. Joskus pentuna mummolan vintillä paikkoja penkoessamme löysimme veljen kanssa rahapussin jossa oli venäläisiä rahoja ja papereita. Kun löytö tuli mummon tietoon se lompakko katosi eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt.

Äidin isä elää vielä ja häneltä olen asioita aina välillä kysellyt. Pappa on kuitenkin niin huonokuuloinen että jutustelu on hankalaa, varsinkin kun hän ei suostu käyttämään kuulolaitetta. Hän oli jatkosodassa radistina ja kesän 1944 taistelujen aikaan päässyt esikuntaan hommiin, eli ei ollut koskaan etulinjassa eikä ole ollut ns. "kuoleman vaarassa". Viime isänpäivänä papan kanssa katseltiin vanhoja valokuvia, joissa pappa sotilaskavereineen poseeraa Viipurin vanhalla linnansillalla Suomen lipun liehuessa linnan tornissa. Tuon sillanhan suomalaiset sitten lennättivät taivaan tuuliin kun Viipurista tuli lähtö.

Joskus pappa kertoi kuinka Talvisodan aikana nuorena suojeluskuntalaisena oli kierrellyt pienessä kotikaupungissaan talosta taloon kehottamassa ihmisiä pimentämään kaikki valot ilmapommitusten pelossa. Olen pari kertaa miettinyt, että pitäisi haastatella pappaa oikein nauhalle sodasta sekä muutenkin hänen nuoruutensa ajoista ennen kuin aika hänestä jättää. Käyn vaan niin harvoin nykyään hänen luonaan ja toiseksi en oikein tiedä miten halukas hän on vanhoja muistelemaan. En kuitenkaan ole kaikkien läheisin lapsen lapsi, joten täytyykin varmaan kysyä serkkupojalta jos hänellä reserviaktiivina olisi mielenkiintoa asiaan.

pernaveikko kirjoitti:

Tämä ketju puhuu tietenkin toisesta maailmansodasta, mutta meillä on mökillä taulussa valokuva missä nuori isoisoisäni, kapteeni silloin, ratsastaa paraatissa Mannerheimin kakkosmiehenä 1916 Tanskan kuninkaallisten vierailun johdosta.

Luonnollisesti minulla ei ole tarinoita tuolta, mutta kyllä tulee vähän ylpeä olo aina kun katsoo tuota taulua.

Laajenna klikkaamalla

Hienoa, kaikilla meillä ei tosin ole yhtä suuria ylpeyden aiheita. Meillä ei ole mökkiä eikä valokuvia samoihin aikoihin eläneistä sukulaisistamme kuin tämä sankaripappasi. Isoisäni ja isäni kolme sisarusta (12, 14 ja 16 vuotiaat pojat) teloitettiin raa'asti kotitalonsa pihaan, olivat kuulemma likaisia punikkeja. Isäni oli noihin aikoihin alle vuoden ikäinen ja sai isoäitini kanssa armon elää näiden ylpeinä ratsujensa selässä istuvien kansakunnan sankareiden armollisella päätöksellä.

Isäni osallistui toiseen maailmansotaan eturintamassa. Tarinoita ei juurikaan tuolta ajalta kertonut.

krobbe kirjoitti:

Hienoa, kaikilla meillä ei tosin ole yhtä suuria ylpeyden aiheita. Meillä ei ole mökkiä eikä valokuvia samoihin aikoihin eläneistä sukulaisistamme kuin tämä sankaripappasi. Isoisäni ja isäni kolme sisarusta (12, 14 ja 16 vuotiaat pojat) teloitettiin raa'asti kotitalonsa pihaan, olivat kuulemma likaisia punikkeja. Isäni oli noihin aikoihin alle vuoden ikäinen ja sai isoäitini kanssa armon elää näiden ylpeinä ratsujensa selässä istuvien kansakunnan sankareiden armollisella päätöksellä.

Laajenna klikkaamalla

Omia sukulaisia kuoli sekä punaisten, että valkoisten puolelta. Tarkempaa tietoja tuosta ei ole, koska ei ole kertojia. Oma mummini kuoli (viimeinen isovanhempi) muutamaa vuotta liian aikaisin. Historia ei silloin juuri kiinnostanut.

Yhden yksityiskohdan olen kuullut omalta isältäni. Ei liity rintamataisteluihin, mutta sota-aikaan kuitenkin. On kuulema saanut alkunsa (s.alkuvuodesta 1943) siten, että isänisäni päätti käydä omin päin hieman moikkaamassa puolisoaan, kun oma yksikkö piti majaa jossain Porvoon seudulla kesällä 1942. Siitä sitten hölkkäili Sipooseen (20km), hoiti hommat ja takaisin ennenkuin aamu valkeni.

Isä(puole)ni isän kanssa ei tullut asia puheeksi, mutta äidinisän kanssa tarinoitiin joskus. Hirveästi ei pappa sodasta puhunut, taisi olla edelleen arka paikka. Yhdessä kuitenkin pieneä luimme Kansa taisteli-lehteä ja silloin pikku-Jii sai jotain kommentteja ja juttuja kuulla, mutta sitten kun alkoi mulle ikää tulla enemmän ja alkoi asiat oikeasti kiinnostamaan niin vastaukset vähenivät.

Pappa taisteli muistaakseni JR56:ssa, KK-komppaniassa (tai joukkueessa?). Saman rykmentin miehiä taisi olla Lauri Törni ja Mauno Koivisto. Pappa ei sentään noissa kaukopartiohommissa pyörinyt.

Pappa palveli tykistössä, ollen koko 2.maailmansodan rintamalla. Ei paljoa mitään sodasta puhunut, mutta puheli joskus kännipäissään kuinka sitä kävi lähinnä ryssät sääliksi, kun "näillä oli vain suikat päässä ja lakerikengät jalassa. Nehän kuoli siihen kylmyyteen". Eipä muuta tule nyt mieleen, vähäsanainen kun sodasta pappa oli.

Evakkojuttuja..

Tämä ei nyt varsinaisesti ole sotaa, mutta appiukolta aina koetin kysellä noita sota-ajan juttuja. Paljoa hän ei muista, kun oli silloin 8-vuotias, kun viimeisen kerran joutui kotinsa jättämään Äyräpäässä. Mutta (onneksi) ennen kuolemaansa lähti Kannakselle retkelle. Kävimme (alle 10 hlöä) pienellä porukalla päivän retkellä siellä, aamulla 05 jonottamassa tullissa ja seuraavan yönä takaisin. Oli todellekin hienoa nähdä niitä paikkoja, jälkiä, kun oli oppaita mukana, jotka todellakin osasivat kertoa tapahtumista. Äyräpäästä lähdettiin Vuoksea pitkin menemään ylöspäin, mukana oli Suomesta perämoottorit ja paikallisilta vuokrasimme sellaiset alumiiniset "soutuveneet". Näki vähän maisemia eri näkökulmasta ja kokoajan tarinaa, kuin täällä oli sitä ja sitä... Sellainen kapea kohta Vuoksella, jonka ranta oli kuulunut appiukon perheelle, kertoili, että oli karmeaa katsella, kun vesi oli aivan punaista, kun miehiä yritti siitä kohtaa ylittää Vuoksi. Vitsaaren kohdalla. Eipä varmaan ollu 8-vuotiaan silmin mukavaa katseltavaa, kun miestä ja verta virtaa. 23-tuntia kierrettiin siellä, oli tuhottu kirkko, Venakoiden hajoittama hautausmaa, joka oli vaan tasoitettu..paljon kaikkea paskaa. Siis hyvää tuhottuna. Noita ei oikein olisi muuten voinut havaita maastosta, jollei olisi ollut oppaita, jotka muistivat asioita.

Vain toinen vaareistani osallistui sotiin ja hänkin kuoli vuosia ennen syntymääni. Ei ollut kuulemma kertonut äidilleni tai tämän sisaruksille mitään sota-asioita, mutta mummo on sitten vaarin kuoltua kertonut muutamia juttuja.

Vaarini joutui sotaan todella nuorena. Hän oli todella pienikokoinen ja ulkonäkönsä puolesta olisi varmasti sopinut paremmin kouluun kuin sotaan.

Muutamat vaarin tutut olivat sitten astuneet rivistä eteenpäin, kun oltiin kysytty että ketkä ei lähde sotimaan. Oli pitänyt kaverit ampua johonkin ojan pohjalle, mutta vaarini "kunniakkaasti" livahti piiloon pienenä poikasena, ettei olisi joutunut ampumaan omia kavereita. Ryssiä ampui, mutta omia ei yksinkertaisesti pystynyt, varsinkaan kun kyseessä oli jotain tuttuja kavereita.

En muista juurikaan muita sukulaisteni sotajuttuja, mutta joskus yläasteella meillä kävi koulussa vierailemassa muutamia suomalaisia sotaveteraaneja ja Auswitchin keskitysleiriltä selvinnyt juutalainen.

Voin sanoa että varsinkin tämän juutalaisen jutut olivat aika veretseisauttavia. Hän kertoi yksityiskohtaisesti kuinka oli selvinnyt päivä päivältä siellä leirillä. Harmi etten silloin ostanut hänen myymäänsä omaelämänkertaa, sillä nyt hänen juttunsa ovat suurimmaksi osaksi jo unohtuneet. Muistan vain kuinka hän oli jossain täpötäydessä kuljetusvaunussa vaihtanut istumapaikkansa (valtaamansa osan lattiasta) tupakkaan ja toinen kaveri ei sitten antanut istumapaikkaa takaisin sauhuttelun jälkeen. Hän oli istunut sen kaverin päälle ja kaveri oli kuollut, sillä kaikki olivat jo siinä vaiheessa niin huonossa kunnossa. Tappaminen siinä tilanteessa ei kuulemma tuntunut missään, päinvastoin. Hän oli vain iloinen saadessaan paikkansa takaisin.

Suomalaisten sotaveteraanien jutuista muistan sen kun joku tyyppi oli juossut johonkin pusikkoon ja kauhukseen huomannut että siellä on ryssä. Ryssä oli tarjonnut tupakit ja sauhuttelun jälkeen olivat morjenstaneet toisiaan ja lähteneet eri suuntiin...

Toinen pappani voisi iänsä puolesta olla sotaveteraani, mutta hän sairastui johonkin vakavaan sairauteen (en nyt muista sitä nimeä) sodan ajaksi ja näin jäi sota kokematta. Taisi täyttää tammikuussa 86v ja vielä todella hyväkuntoinen. Mummon kanssa asutelee ja autoakin vielä ajelee. Papan veli kuoli tuossa juuri kuoli puolisen vuotta sitten 91-vuotiaana. Hänkään ei tietääkseni koskaan joutunut rintamalle sotimaan. Jotain lapiohommia ainakin teki sota-aikana, kaivoi juoksuhautoja yms. En tiedä, mutta veikkaisin että oli joku pioneeri tai vastaava.

Toinen pappani on vieläkin alle 80, joten asiaa rintamalle ei koskaan ollut. Hänen veli on kyllä yli jo 80 ja taisteli rintamalla, mutta enempää tietoa ei hänen sotakokemuksistaan ole.

Mummoni oli sota-aikana nuori tyttö ja on joskus vähän kertonutkin elämästä siihen aikaan. Pommikoneet lensivät ja iltaisin aina laitettiin sanomalehtiä tai vastaavia ikkunoiden eteen, etteivät naapurin pommikoneet nähneet mistään valoa. Täytyy kyllä myöntää, että muuten en ole oikeastaan yhtään jutellut sota-ajoista vanhempien sukupolvien kanssa.

Edit: Äitini on kertonut joskus jotain sotavuosien jälkeiseltä ajalta, kun hän eli omaan lapsuttaan. Naapurissa asusteli silloin mies, jota oli muistaakseni ammuttu joskus leukaan ja leuassaan oli sellainen ''kuoppa''. Hänen puheestaan ei kuulemma saanut oikein selvää.

Oli toinenkin mies, joka oli joskus saanut kranaatin sirpaleita päähänsä eikä niitä ollut saatu koskaan pois sieltä. Aina välillä päässä esiintyi tuskallisia kipuja.

Itselleni tuli uutena vastaan Arkistolaitoksen ylläpitämä Menehtyneet-tietokanta, josta löytyy tiedot Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneistä suomalaisista. Tietokannasta löytyy yli 95 000 henkilöä, joita voi etsiä esimerkiksi sukunimen, etunimen, syntymä- tai kuolinajan mukaan tai vaikka kunnittain.

Itse löysin vaarini veljen tuolta, joka 27-vuotiaana luutnanttina kuoli Muolaan Ilveksessä helmikuun lopussa 1940. Pienellä googlauksella löytyi vielä toiselta sivustolta tarkka kertomus tuon ajan tapahtumista pienemmän mittakaavan karttoineen. Sivustolta löytyi myös ikävän tarkka pätkä, joka sopii valitettavan hyvin siihen mitä vaarini kertoi veljensä kuolemasta silloin harvoin, kun siitä puhui.

mannerheim-line.com kirjoitti:

In the morning the enemy threw more armor into the battle. Among other things, flamethrower tanks of the enemy destroyed entire garrison of a bunker by throwing flame into the bunker through its gunports.

Laajenna klikkaamalla

Hyvä ja mielenkiintoinen sivusto jokatapauksessa.

Isäni isä taisteli talvi-ja jatkosodassa ja haavoittui lievästi jossakin vaiheessa. Muuta en sitten tiedäkään, en edes sitä, missä päin taisteli. Eivät kuuluneet vaarin suosikkipuheenaiheisiin nuo sotajutut.

Pappani, eli äitini isä ei sotakokemuksistaan puhellut, enkä hänen sotilasarvosta tai palveluspaikoista tiedä oikeastaan mitään. Jokunen utuinen tieto oli jollain, että hän olisi ollut konekiväärimies. Tarkemmin en tiedä, kuin sen, että rintamalla hän oli. Pappa kuoli vuonna 1993, joten häneltä ei asiasta voisi edes enää kyselläkään.

Vaarini, eli isäni isä on niin ikään ollut kuolleena jo reilut 15 vuotta. Hänen sotakokemuksistaan tiedän paljonkin. Hän puheli aiheesta aina välillä, mutta ei niitä puheita oikein lapsena sen paremmin ymmärtänyt muuta kun leppoisasti kerrottuina tarinoina vakavasta aiheesta. Vaari teki kuitenkin sellaisen palveluksen lapsenlapsilleen, että kirjoitti talvisodasta kaksi kirjaa, jotka molemmat julkaistiin 50-luvulla. Toinen kirja on enemmän dokumenttiluonteinen, toinen taasen puhdas muistelmateos. Erityisesti tämä muistelmateos on ollut kiintoisaa luettavaa. Siinä on kirja, jota lukiessa osaa jotenkin toisella tavalla uppoutua kirjan "minän" rooliin - henkilökohtaisista syistä. Vaari oli muutenkin kova jätkä, kohosi puhtaasti reserviläisenä sodassa kapteeniksi ja sodan jälkeen sai vielä majurin natsat.

Mummujeni sotavaiheista en tiedä. Joskus muistelen olleen jotain puhetta siitä, että toinen olisi toiminut lottana, mutta varmuutta en osaa sanoa. Isä taas syntyi pari kuukautta ennen jatkosodan perääntymisvaihetta, joten hän ehti olla evakossakin. Tosin syntymäpaikka jäi kuitenkin Suomen puolelle.

cottonmouth kirjoitti:

Hyvä ja mielenkiintoinen sivusto jokatapauksessa.

Laajenna klikkaamalla

Mielenkiintoinen sivusto, mutta myös samalla helvetin karua luettavaa. Tuota selailemalla saa edes jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten julmia kohtaloita on rintamilla ja vankileireillä koettu puolin ja toisin. Esim tilastot venäläisistä sotavangeista ja niiden kuolinsyistä: ripuli, verenmyrkytys, keuhkotauti, vesipöhö, nälkänäivetys, yleinen heikkous jne. Siviilileireillä kuolleista voi syntymäajoista päätellä, että uhrit ovat olleet iältään kaikkea vauvasta vaariin.

Suomalaisista kaatuneista paikansin tietokannasta isoäitini veljen, joka kuoli elokuussa -43 sekä vaarini enon joka menehtyi Talvisodassa helmikuussa -40.

Toiset isovanhampani eivät koskaan puhuneet sotajutuista, mutta toiset sitäkin enemmän. Pappani oli lentokonemekaanikko koko kuuden vuoden ajan ja häneltä kyllä tuli juttua niin sota-ajasta kuin aikaisemmasta ja myöhemmästäkin ajasta. Todella mielenkiintoista juttua pienelle pojalle.

Mummoni kertoi myös paljon sota-ajasta. Hän oli työssä Helsingissä sodan aikana. Oli nälkää ja puutetta, mutta myös hauskaa osattiin pitää, vaikka koko ajan oli ilmassa tietty epävarmuus oman kotimaan kohtalosta.

Mummo myös kirjoitti päiväkirjaa, johon hän ja kaverinsa kirjoittivat omia tunnelmiaan. Hän oli hotelleissa töissä, joten kirjasta löytyy myös hotellivieraiden tunnelmia, sekä talvi- että jatkosodan ajalta.

Kirjassa tietysti viljellään melko värikkäitäkin kielikuvia, jotka voivat loukata varsinkin itäistä naapuriamme. Papan sanoin; "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi"

Eino_Mies kirjoitti:

Mielenkiintoinen sivusto, mutta myös samalla helvetin karua luettavaa.

Laajenna klikkaamalla

Näinpä. Melko hurjia lukemia tulee myös, kun katselee päiväkohtaisia kaatuneiden määriä. Kymmenes kesäkuuta 1944, eli ainoastaan neuvostojoukkojen Kannaksen suurhyökkäyksen toisena päivänä kaatuneita oli 804. Määrää voi suhteuttaa esimerkiksi tieliikenneonnettomuuksiin, joissa vuonna 2006 menehtyi 336 henkilöä.

moby kirjoitti:

Papan sanoin; "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi"

Laajenna klikkaamalla

Isäni isä, joka menehtyi 56-vuotiaana vuotta ennen omaa syntymääni oli lähtenyt talvisotaan "siviilikarkurina" eli vapaaehtoisena 18-vuotiaana. Vaari oli ollut aikalaisten mukaan rintamalla kuulemma "umpihullu ryssänvihaaja". Lapin sodan jälkeen ukon olkalapuissa olikin vänskän ruusukkeet, myöhemmin hän yleni ressussa luutnantiksi. Mummolasta löytyykin koko sarja prenikoita. Olipa äijä ollut melkoinen häntyrikin. Kun vaari vaihtoi hiippakuntaa vuonna 1977 oli perinnönjaolle tullut jostakin Lapista minun tätini, jota ei oltu ennen nähty, eikä sen peräänkään kertaakaan.

Isäni on kertonut, ettei vaari pukahtanutkaan sota-ajoista. Siitä hän vain monesti puhui, että "paras ryssä on kuollut ryssä ja sekin on oltava tapettu pitkään kiduttamalla." Hän kuulemma tunsi ryssän jo hajusta. Hauskana anekdoottina vaarin "punikkivihasta" kertoo isäukon stoori siitä, kun Kemissä vappumarssin aikoihin vaari oli vetänyt paskaisimmat rytkynsä päälle, mennyt haravoimaan pihaa ja heitellyt marssijoita kivillä.

Äitini isän kanssa sentää kerkisin puhella sota-ajoista. Vasta 2000-luvun puolella, kun ikää oli jo 80 mittarissa. Pappa oli varmuudella hääräillyt viestialiupseerina Äänisjärven suunnalla jatkosodassa.

Hyytävin kertomus papalta irtosi kerran kahvipöydässä mummolassa kun hän kertoi, että telttaan kuului humahdus ja sitten tussahdus. Teltasta viiden metrin päähän oli pudonnut mättääseen iso neuvostotykistön kranaatti, joka oli jäänyt suutariksi. Jos kranu olisi räjähtänyt, ei Uleåborgir tässä kirjoittelisi. Ja aika moni muukin meistä saa olla iloinen, että ukot pitivät päänsä.

Kuinka kumpujen kätköistä mullasta maan,
isät katsovat poikiaan...

Uleåborgir kirjoitti:

Ja aika moni muukin meistä saa olla iloinen, että ukot pitivät päänsä.

Kuinka kumpujen kätköistä mullasta maan,
isät katsovat poikiaan...

Laajenna klikkaamalla

Tuli vaan mieleen Jatkoajassa hiljan virinnyt keskustelu ja äänestys: Olisitko valmis kuolemaan Suomen puolesta? Tilanne on: kyllä 40%, en 60%. Mikähän olisi ollut gallupin tulos jos se olisi tehty tasan 70 vuotta sitten?

Tapa tuttu jo taattojen, nyt on hoidossa poikasten. Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa.

Eino_Mies kirjoitti:

Tuli vaan mieleen Jatkoajassa hiljan virinnyt keskustelu ja äänestys: Olisitko valmis kuolemaan Suomen puolesta? Tilanne on kyllä nyt 40%, en 60%. Mikähän olisi ollut gallupin tulos jos se olisi tehty tasan 70 vuotta sitten?

Tapa tuttu jo taattojen, nyt on hoidossa poikasten. Kun on vaaralle alttiina syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa.

Laajenna klikkaamalla

Jos tuota ketjua kahlaat läpi vähän enemmän, niin huomaat, että gallupin kysymyksen asettelu on kyseenalaistettu aika monessa postauksessa. Mikäli lähtökohtaisesti oltaisiin lähdetty siitä esimerkiksi, että olisitko rintamakarkuri/ pakenisitko Ruotsiin tms vai lähtisitkö puolustamaan Suomea mahdollisen sodan sytyttyä?
Ketjun avaaja haki varmaan muuta tuolta gallupilta, mutta lähtökohtaisesti aivan eri asiasta puhutaan. Kukaan ei käsittääkseni ole hirveemmin intoutunut tuosta " oletko valmis kuolemaan"- ajatuksesta.
Ja sorry OT.

jere#3 kirjoitti:

Jos tuota ketjua kahlaat läpi vähän enemmän, niin huomaat, että gallupin kysymyksen asettelu on kyseenalaistettu aika monessa postauksessa.

Laajenna klikkaamalla

Tosiaankin tuo kysymys oli hieman, voiko sanoa provosoiva tai ainakin se oli yksioikoisesti muotoiltu. Siitä sai käsityksen, hieman karrikoiden että voisitko toimia kamikaze-pommittajana Suomen puolesta. Mutta tämä menee taas ohi ketjun varsinaisen aiheen joten se siitä.

Menehtyneet-arkiston rinnalle olisi hienoa saada arkisto myös sodasta selvinneille. Isovanhempani ovat jo haudoissaan ja olisi hienoa tietää esimerkiksi isäni isän sotatiestä. Mitaleita oli komea rivi laatikossa, mutta ei alle 10-vuotias sellaisista tajua kysellä.

Uleåborgir kirjoitti:

Isäni on kertonut, ettei vaari pukahtanutkaan sota-ajoista. Siitä hän vain monesti puhui, että "paras ryssä on kuollut ryssä ja sekin on oltava tapettu pitkään kiduttamalla." Hän kuulemma tunsi ryssän jo hajusta. Hauskana anekdoottina vaarin "punikkivihasta" kertoo isäukon stoori siitä, kun Kemissä vappumarssin aikoihin vaari oli vetänyt paskaisimmat rytkynsä päälle, mennyt haravoimaan pihaa ja heitellyt marssijoita kivillä.
[/I]

Laajenna klikkaamalla

Tämähän on tietysti hieman äärimmilleen vietyä ajattelua. Vaikka pappa kertoi omia juttujaan, voi kuulija vetää omat johtopäätöksensä. Itse en ole koskaan mitään ryssävihaa tuntenut, vaikka naapurilla välillä homma lähtee lapasesta.