Kuvernööri
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK
Haluan avata tämän ketjun kun olen itsekin vielä tunnekuohun vallassa jääkiekon takia. Mentaliteetti - asia joka erottaa meidät lähes joka ainoasta yli 200 maapallon kansasta. Tämä aihe on minulle erityisen rakas ja tunteita nostattava, sillä olen jo vuosia tehnyt omaa yhden miehen lobbaustani lähipiirissä tästä aiheesta. Aloitan keskustelun pohjustamisen ranskalaisilla viivoilla:
-Tämä hopea on Suomen paras saavutus koskaan
-Ei Ruotsia vastaan mikään ole varmaa
-Ei vaan uskallettu voittaa
-Taas ne hannuhanhet
Tuota listaa voisi jatkaa loputtomiin. Erityisesti tuo ensimmäinen inspiroi minut avaamaan tämän ketjun. Minusta on suorastaan järkyttävää, että maa joka on kerran voittanut maailmanmestaruuden, voi pitää kahta hopeaa suurempana saavutuksena. (Tähän kohtaan ei sitten tarvitse tarttua turnausten haastavuudesta ja NHL-pelaajien läsnäolosta, se ei ole olennaista, vaan yritän herättää keskustelua siitä miksi kansanluonteemme mahdollistaa tällaisen ajattelun) On todella hämmentävää, että yksi maailman parhaista jääkiekkomaista sortuu tällaiseen ajatteluun. Mutta tämä on vain yksi esimerkki, tämän ketjun keskustelunaihe se ei ole.
Alemmuudentunne, häviämisen pelko, kateus, syyttely.
Vaatimattomuus, ahkeruus, nöyryys, hiljaisuus, periksiantamattomuus.
Urheilu on meille suomalaisille erityisen rakas asia, joka ohjailee onnellisuuttamme. Jos urheilija/joukkue tuo Suomelle menestystä, on hän koko kansan sankari, maamme lähettiläs. Jos urheilija/joukkue epäonnistuu, on hän pettänyt kansan odotukset. Petturi. Tämä näin kärjistäen. Tappion hetkellä urheilijalta odotetaan selitystä. Sen jälkeen tätä pidetään selittelijänä. Oma paha olo puretaan urheilijaan ja koko kansa saa helpotusta kun voi samaistua tuntemaan häpeää tätä urheilijaa kohtaan.
Olen saanut olla eri lajeissa joukkueen jäsenenä ihan puulaakitasolla tosin, joissa muut ovat olleet ulkomaalaisia, itse ainoana suomalaisena. En voi sanoin kuvailla sitä eroa, mikä on mentaalipuolella niin kentällä kuin pukukopissa. Tämä vain harrastelijoiden pelailuissa. Se optimistisuus ja päättäväisyys, hyvä fiilis ja usko, vaikeallakin hetkellä - se puuttuu ihan kokonaan suomalaisesta palloilukulttuurista. Käytän jälleen Ruotsia vertailuna koska se on läheinen naapurimaamme ja saman kokoinen maa - ero on suorastaan järkyttävä.
Olen huomannut että ulkomaalaiset (onpa tökerö yleistys, suotakoon se nyt) ajattelevat usein mahdollisuuksia, suomalaiset onnistumisen tärkeyttä. "Nyt me käännämme tämän pelin", saattaa ruotsalainen sanoa tappion häämöttäessä ja hymyillä päälle. Suomalaiset taistelevat yhtenä rintamana niin perkeleellisesti voittaakseen ja välttääkseen sen tappion.
Ei SAA HÄVITÄ. PAKKO ONNISTUA. Ei kai taas. Taasko me hävitään. Tämäkö on meidän kohtalomme. Aina me hävitään.
Tuon ajattelumallin mukaisesti meillä on kasvanut jo vähintään kolmen sukupolven verran urheilevaa kansaa. Käyttäisin vertailukohtana tässä englantilaista naista - periaatteessa ihan OK mutta kun ei osaa pukeutua ja meikkiä on aivan liikaa. No, eihän tuo raukka nainen voi osata pukeutua oikein, kun on nähnyt muiden pukeutuvan yhtä väärin koko elämänsä ajan. Totta kai se tunkee meikkiä naamaan näyttääkseen kauniimmalta, kun kaikki on aina niin tehnyt. Tuon vertauksen voi omin sanoin ja ajatuksin nyt liittää tähän suomalaista luonteenlaatua käsittelevään aiheeseen.
Olemme olleet pieni maa naapurivallan alaisena. Emme ole erityisen rikkaita, emmekä suosittuja maailmalla. Kukaan ei tiedä meistä. Pieni julkisuus jossainconanobrienissa on meille valtavan tärkeä asia mistä hehkutetaan kuukausitolkulla.
Palaan jälleen urheiluun. Olen usein itsekseni miettinyt, kuinka paljon parempaa urheilumenestyksemme olisi, jos omaisimme terveen itsetunnon ja itseluottamuksen. Kuinka usein se hopea vaihtuisi kullaksi. Kuinka kolmannessa erässä tekisimme itse sen maalin ja pelaisimme itseluottamusta uhkuen. Kuinka tuntisimme olomme varmaksi, että tämä hoituu kyllä - sen sijaan että pohtisimme mielessämme tauotta urheilusuorituksen ollessa vielä käynnissä, että mitenhän tässä nyt käy, ei kai vaan huonosti.
Ollaan nyt hyvänen aika ylpeitä itsestämme. Suomi on aivan uskomattoman hieno maa, eikä meidän tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Urheilukentillä tai elämässä!
EDIT2: eipäs sittenkään laajenneta ajatusleikin puolelle, pitäydytään keskustelussa
-Tämä hopea on Suomen paras saavutus koskaan
-Ei Ruotsia vastaan mikään ole varmaa
-Ei vaan uskallettu voittaa
-Taas ne hannuhanhet
Tuota listaa voisi jatkaa loputtomiin. Erityisesti tuo ensimmäinen inspiroi minut avaamaan tämän ketjun. Minusta on suorastaan järkyttävää, että maa joka on kerran voittanut maailmanmestaruuden, voi pitää kahta hopeaa suurempana saavutuksena. (Tähän kohtaan ei sitten tarvitse tarttua turnausten haastavuudesta ja NHL-pelaajien läsnäolosta, se ei ole olennaista, vaan yritän herättää keskustelua siitä miksi kansanluonteemme mahdollistaa tällaisen ajattelun) On todella hämmentävää, että yksi maailman parhaista jääkiekkomaista sortuu tällaiseen ajatteluun. Mutta tämä on vain yksi esimerkki, tämän ketjun keskustelunaihe se ei ole.
Alemmuudentunne, häviämisen pelko, kateus, syyttely.
Vaatimattomuus, ahkeruus, nöyryys, hiljaisuus, periksiantamattomuus.
Urheilu on meille suomalaisille erityisen rakas asia, joka ohjailee onnellisuuttamme. Jos urheilija/joukkue tuo Suomelle menestystä, on hän koko kansan sankari, maamme lähettiläs. Jos urheilija/joukkue epäonnistuu, on hän pettänyt kansan odotukset. Petturi. Tämä näin kärjistäen. Tappion hetkellä urheilijalta odotetaan selitystä. Sen jälkeen tätä pidetään selittelijänä. Oma paha olo puretaan urheilijaan ja koko kansa saa helpotusta kun voi samaistua tuntemaan häpeää tätä urheilijaa kohtaan.
Olen saanut olla eri lajeissa joukkueen jäsenenä ihan puulaakitasolla tosin, joissa muut ovat olleet ulkomaalaisia, itse ainoana suomalaisena. En voi sanoin kuvailla sitä eroa, mikä on mentaalipuolella niin kentällä kuin pukukopissa. Tämä vain harrastelijoiden pelailuissa. Se optimistisuus ja päättäväisyys, hyvä fiilis ja usko, vaikeallakin hetkellä - se puuttuu ihan kokonaan suomalaisesta palloilukulttuurista. Käytän jälleen Ruotsia vertailuna koska se on läheinen naapurimaamme ja saman kokoinen maa - ero on suorastaan järkyttävä.
Olen huomannut että ulkomaalaiset (onpa tökerö yleistys, suotakoon se nyt) ajattelevat usein mahdollisuuksia, suomalaiset onnistumisen tärkeyttä. "Nyt me käännämme tämän pelin", saattaa ruotsalainen sanoa tappion häämöttäessä ja hymyillä päälle. Suomalaiset taistelevat yhtenä rintamana niin perkeleellisesti voittaakseen ja välttääkseen sen tappion.
Ei SAA HÄVITÄ. PAKKO ONNISTUA. Ei kai taas. Taasko me hävitään. Tämäkö on meidän kohtalomme. Aina me hävitään.
Tuon ajattelumallin mukaisesti meillä on kasvanut jo vähintään kolmen sukupolven verran urheilevaa kansaa. Käyttäisin vertailukohtana tässä englantilaista naista - periaatteessa ihan OK mutta kun ei osaa pukeutua ja meikkiä on aivan liikaa. No, eihän tuo raukka nainen voi osata pukeutua oikein, kun on nähnyt muiden pukeutuvan yhtä väärin koko elämänsä ajan. Totta kai se tunkee meikkiä naamaan näyttääkseen kauniimmalta, kun kaikki on aina niin tehnyt. Tuon vertauksen voi omin sanoin ja ajatuksin nyt liittää tähän suomalaista luonteenlaatua käsittelevään aiheeseen.
Olemme olleet pieni maa naapurivallan alaisena. Emme ole erityisen rikkaita, emmekä suosittuja maailmalla. Kukaan ei tiedä meistä. Pieni julkisuus jossainconanobrienissa on meille valtavan tärkeä asia mistä hehkutetaan kuukausitolkulla.
Palaan jälleen urheiluun. Olen usein itsekseni miettinyt, kuinka paljon parempaa urheilumenestyksemme olisi, jos omaisimme terveen itsetunnon ja itseluottamuksen. Kuinka usein se hopea vaihtuisi kullaksi. Kuinka kolmannessa erässä tekisimme itse sen maalin ja pelaisimme itseluottamusta uhkuen. Kuinka tuntisimme olomme varmaksi, että tämä hoituu kyllä - sen sijaan että pohtisimme mielessämme tauotta urheilusuorituksen ollessa vielä käynnissä, että mitenhän tässä nyt käy, ei kai vaan huonosti.
Ollaan nyt hyvänen aika ylpeitä itsestämme. Suomi on aivan uskomattoman hieno maa, eikä meidän tarvitse nöyristellä kenenkään edessä. Urheilukentillä tai elämässä!
EDIT2: eipäs sittenkään laajenneta ajatusleikin puolelle, pitäydytään keskustelussa
Viimeksi muokattu: