70- ja 80-luvun Suomen maajoukkue

Luin äskettäin noita Olympiamuisteloita. Heräsi muutama kysymys näille henkilöille, jotka ovat seuranneet jääkiekkoa jo 70- ja 80 luvulla. Itse kun varhaisimmat muistikuvat jääkiekosta liikkuu 80-luvun puolivälin tietämillä ja niistäkään peleistä en mitään muista, muuta kuin sen, että kiekkoa tuli katsottua ja neukuilta aina turpaan otettiin rumasti. Varhaisimmat Suomen pelit, joista on selvempiä muistikuvia, on jostain 90-luvun taitteesta.

Sellaista haluaisinkin udella, että minkälainen oli Suomen maajoukkue tasoltaan 70-80-luvuilla? Oltiinko me sen ajan Sveitsi. Eli pelillisesti selvästi jäljessä, mutta taisteltiin tiiviillä puolustuspelillä ja hyvillä molareilla? Oliko laukaukset aina parempia vastaan tyyliin: 40 vastustaja - 20 Suomi? Vai oltiinko melkein yhtä hyviä Ruotsin ja Tsekkoslovakian kanssa, mutta hävittiin pelit kun makseltiin vielä oppirahoja. Oliko meidän parhaat pelaajat jo 70-luvulla niin hyviä, että olisivat mahtuneet pelaamaan esim. mitalijoukkueissa? Onhan näistä kirjoitettua tietoakin saatavilla, mutta olisi mukava kuulla tavallisten jääkiekon seuraajien omin sanoin miltä se meininki kaukalossa silloin joskus näytti.

Kyllähän -70 luvulla oli Suomella jo maailmanluokan pelaajia, kuten Urpo Ylönen mv, Ilpo Koskela, Pekka Marjamäki ja Hexi Riihiranta p, sekä hyökkääjiä kuten, V-P Ketola, Esa Peltonen, Lasse Oksanen, Juhani Tamminen, vain muutoman mainitakseni. Itselle on jäänyt kuva, että silloiset leijonajoukkueet olivat huonosti johdettuja ja valmennettuja. Olimme Ruotsia jäljessä nimenomaan joukkueen kurinalaisuudessa Neuvostoliittoa ja Tshekkoslovakiaa olimme perässä lähes kaikilla osa-alueilla. Silloisten leijonajoukkueiden otteet ailahtelivat kisojen- , jopa otteluiden sisällä likkaa ja se himoittu mitalli jäi saamatta yleensä jonkun DDR, tai Puola tappion myötä. Nämä nyt on hämärillä muistikuvilla kirjoitettuja, mutta luulisin, että aika lähellä kuitenkin olen oikeaa. Muistellaan lisää, kun muistaa toisten kertomuksista asioita.

Samaa aihetta mietin eilen, ja samalla sitä että ketä pelasi esim calgaryn hopeajoukkueessa?? Itse en muista juuri muuta kuin penan jauhamassa purkkaa...:)
Löytyykö jostain nimilistaa?

Mosku kirjoitti:

Samaa aihetta mietin eilen, ja samalla sitä että ketä pelasi esim calgaryn hopeajoukkueessa?? Itse en muista juuri muuta kuin penan jauhamassa purkkaa...:)
Löytyykö jostain nimilistaa?

Laajenna klikkaamalla

Erkki Lehtonen 8 4+6=10 2
Raimo Helminen 7 2+8=10 4
Timo Susi 8 2+6=8 4
Iiro Järvi 8 2+5=7 10
Reijo Ruotsalainen 8 4+2=6 0
Erkki Laine 7 4+2=6 2
Kari Eloranta 8 0+6=6 2
Reijo Mikkolainen 8 4+1=5 10
Kari Laitinen 7 3+2=5 0
Teppo Numminen 6 1+4=5 0
Pekka Tuomisto 8 2+1=3 4
Janne Ojanen 8 2+1=3 4
Esa Keskinen 8 1+1=2 2
Timo Blomqvist C 8 1+1=2 10
Arto Ruotanen 7 0+2=2 2
Simo Saarinen 7 0+2=2 4
Jari Torkki 4 1+0=1 2
Kai Suikkanen 8 1+0=1 2
Jukka Virtanen 5 0+1=1 0
Jyrki Lumme 6 0+1=1 2
Jarmo Myllys 6 92,82%
Jukka Tammi 2 93,60%
Sakari Lindfors 0

Valmentajat: Pentti Matikainen ja Hannu Jortikka
Joukkueenjohtaja: Heikki Riihiranta

edit. HN ehti ensin, mutta olkoon tilastoineen tuossa.

Suomen jääkiekkoilussa alkoivat uudet tuulet puhaltaa 1960-luvun lopulla. Sarjatasolla HIFKin ja Callen johdolla tuotiin kaukaloihin lisää vauhtia, värikkyyttä ja ammattimaisempaa asennoitumista. Lajin suosio kasvoi räjähdymäisesti ja yhä useampi nuori urheilijalupaus valitsi luistimet ja mailan piikkarien tai suksien sijaan.

Näistä syista ja kaikesta 60-luvulla tehdystä pohjatyöstä johtuen Suomen Leijonat nousivat heti vuosikymmenen vaihteessa todelliseksi mitalintavoittelijaksi MM-kisoissa. Siis aikana jolloin Kanadaa tai USAta ei päästetty mukaan ammattilaisineen, mutta Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian ammattilaiset saivat toki vapaasti pelata.

MM-kisojen käsikirjoitus oli Suomen kannalta aina selvä: Pienemmät maat oli pakko voittaa, Ruotsi oli täysin voitettavissa, Tsekkoslovakia oli mahdollista voittaa ja Neuvostoliitto oli mahdotonta voittaa. Jo tähän asetelmaan pääsy oli hyvä suoritus Suomelta, joka silloin oli vielä paljon jäljessä näita ykkösmaita niin resursseissa kuin taktisessa osaamisessa.

Pakkovoitot muodostuivat Suomen lähes ikuiseksi ongelmaksi. Ensin voitettiin Ruotsi tai Tshekki mutta arvokkaat pisteet menetettiin seuraavassa pelissä Saksoille tai Puolalle. Ruotsiotteluihin lataus oli aina kova, mutta jos se sattui olemaan juuri se ratkaiseva peli niin silloin kyllä Ruotsi aina osoitti taktisen paremmuutensa ja otti mitalin pois.

Mitalijahti sai lopulta lähes koomiset piirteet. Aina meni jokin pieni yksityiskohta pieleen, itkettävimpänä muistona Stigun efedriinihässäkkä Helsingin kisoissa 1974. Kun ei niin ei. Puupronssia niissä kisoissa juhlittiin, kun Vellu teki ikimuistoisen voittomaalin toisessa Tsekkiottelussa.

Kun Kanada ja USA tulivat uudelleen mukaan 1980-luvulla, alkoi mieleen hiipiä epäilys, että nyt ainakaan sitä mitalia ei enää saada. Kunnes Moskovassa 1986 kaikki näytti hyvältä ja Ruotsia vastaan johdettiin 4-2 viimeiselle minuutille asti ja sekin onnistuttiin kadottamaan. Tähän tapahtumaan katosivat silloin myös omat toiveeni, että Suomi joskus saisi arvokisamitalin jääkiekossa.

Kunnes se tapahtui jotenkin täysin salakavalasti Calgaryssa. Ja vielä hopeaa. Silloin oli tunne kuin sillä vanhalla pojalla, joka oli odottanut saavansa tavaraa niin kauan, että kuin hän viimein sai, niin ei enää oikein muistanut minkätakia oli sitä halunnut.

Psykologisesti Calgaryn mitali oli uskomattoman tärkeä. Sen jälkeen on ollut paljon helpompaa mitalijahdissa. On siinä uudet sukupolvet yms. tekijät, mutta se Mitali ja sen puuttumattomus oli aikamoinen painolasti.

Suomi oli 1970-luvulla mielestäni jäljessä Ruotsia erityisesti taktisella ja pelikurillisella alueella. Hyviä yksilöitä oli jo silloin mutta todellisen Joukkueen yhteenhitsautuminen ei oikein onnistunut. Pelin kulmakivi oli aina loistava maalivahtipeli Urpo Ylösestä ja Jorma Valtosesta lähtien. Puolustajista haluan mainita Juha Rantasilan, hyökkäävä kovaluu, joka oli aikaansa edellä. Juha kuitenkin kieltäytyi monet vudet maajoukkuetehtävistä keskittyen fiksuna miehenä opintoihinsa ja siviiliuraansa. Hyökkäyspuolella Vellu Ketola oli 1970-luvulla Suomelle sitä mitä Mölli Keinonen edellisellä vuosikymmenellä. Avainpelaaja, jonka syttymistä ja ratkaisumaaleja odotettiin joka peliin. Kaikki mainitut ja moni muukin aikansa tähtipelaaja olisi kyllä kelvannut muillekin maille. Neuvostoliitosta en tosin tiedä kuinka paljon olisivat arvostaneet liian vahvoja yksiloitä.

Tuli vähän pitkä kirjoitus, mutta oli mukava antaa muistojen valua vuosien takaa juuri tänään, joka saatta olla uusi suomalaisen jääkiekkoilun merkkipäivä. Ja sen haluan vielä mainita että jääkiekon seuraaminen oli pahuksen mielenkiintoista muuten hieman seisahtuneella 1970-luvulla. Nuo MM- ja olympiakisat olisivat olleet paljon tylsempiä tapauksia ilman Suomen ikuista mitalijahtia. Silloin aina sattui ja tapahtui.

JayV kirjoitti:

Kun Kanada ja USA tulivat uudelleen mukaan 1980-luvulla, alkoi mieleen hiipiä epäilys, että nyt ainakaan sitä mitalia ei enää saada. Kunnes Moskovassa 1986 kaikki näytti hyvältä ja Ruotsia vastaan johdettiin 4-2 viimeiselle minuutille asti ja sekin onnistuttiin kadottamaan. Tähän tapahtumaan katosivat silloin myös omat toiveeni, että Suomi joskus saisi arvokisamitalin jääkiekossa.

Laajenna klikkaamalla

Aika usein muuten unohtuu se tosiseikka, että 1986 Moskovassakin Suomella oli vielä sen Ruotsi-tasapelin jälkeen mahdollisuus mitaliin. Pronssia olisi ollut tuomisina, jos viimeisessä pelissä olisi kaatunut Kanada, ja käsittääkseni myös tasapeli olisi Suomelle riittänyt mitaliin. Ajassa 57.xx Tony Tanti sitten teki Kanadan voittomaalin, ja se tiesi sitä että Suomi jäi taas neljänneksi.


Monestihan tuohon aikaan, 70- ja 80-luvuilla, kävi niin, että arvokisoissa piinattiin pitkään Neuvostoliittoakin, joskus jopa kahden erän jälkeen oltiin johdossa mutta viimeinen erä hävittiin tyyliin 0-5 tai 0-6. Ruotsista ja Tsekkoslovakiasta joskus silloin tällöin voittokin otettiin, yksittäisissä maaotteluissa ja Izvestija-turnauksissa aina vaan useamminkin, mutta Neuvostoliiton lyöminen missä tahansa maaottelussa oli pienimuotoisen kansanjuhlan aihe.

Huvittavaahan se oli joka kevät ennen kisojen alkua lukea lehdistä, kuinka pronssijahtiin lähdettiin, ja yleensä se vuosi oli "juuri nyt", kun pronssia otetaan. Ei otettu, välillä oli jopa putoaminen B-sarjaan lähellä kuten Prahassa 1978, jossa viimeisen pelin voitto Itä-Saksasta ratkaisi sen että B-sarjaan lähtivätkin Suomen sijasta "banaanipojat" (Itä-Saksan urheiluministerin tuohon aikaan käyttämä nimitys jääkiekkoilijoista).

Hyviä pelaajiahan Suomella on jokaisessa kisajoukkueessaan ollut, mutta muutama hyvä yksilö ei riittänyt siihen että Ruotsi tai Tsekkoslovakia olisi syrjäytetty, myöhemmin tähän tuli vielä Kanadakin vaikeuttamaan Suomen pronssijahtia.

JayV kirjoitti:

Mitalijahti sai lopulta lähes koomiset piirteet. Aina meni jokin pieni yksityiskohta pieleen, itkettävimpänä muistona Stigun efedriinihässäkkä Helsingin kisoissa 1974. Kun ei niin ei. Puupronssia niissä kisoissa juhlittiin, kun Vellu teki ikimuistoisen voittomaalin toisessa Tsekkiottelussa.

Laajenna klikkaamalla

Suomellahan oli v.1975 MM-kisoissakin mahdollisuudet pronssiin, mutta se menetettiin Ruotsille vierasmaalisäännön takia. Joukkeethan kohtasivat kaksi kertaa kisojen aikana, Ruotsi voitti ensimmäisen ottelun 1-0 ja Suomi toisen 2-1, mutta Ruotsi teki molemmissa otteluissa maalin, Suomi vain toisessa. Suomihan oli lähellä voittaa tuon toisen ottelun 3-1, mutta Lauri Monosen tyhjään maaliin menossa ollut laukaus osui ruotsalaispuolustajan koukkaaman Jorma Vehmasen luistimeen. Sen jälkeen Ruotsi ja Suomi olivat tasapisteissä mutta Ruotsille pronssi tuon vierasmaalisäännön takia. Tokihan Ruotsilla oli parempi maalierokin, mutta silti... Jos tuosta em. tilanteesta olisi tullut maali, niin Suomi olisi kyllä todennäköisesti voittanut pronssimitalin. Onneksi se MM-mitali tuli sitten "vähän" myöhemmin...

Innsbruck 1976

Taisi olla näissä olympialaisissa, kun Suomelta vietiin kabineteissa olympiapronssi. Vaikka Suomella oli parempi maaliero kuin Länsi-Saksalla, niin keksittiin kesken turnauksen joku sääntö, että saatiin sakemannit tasapisteissä olleen Suomen edelle.

Eikä jäänyt valitettavasti ainoaksi kerraksi, kun Itävallassa avitetaan sakuja tai kampitetaan Suomea. Surullisenkuuluisa tapaus Sikora tuli vastaan 80-luvulla.

Kyllä, Suomella, Länsi-Saksalla ja USAlla oli kaikilla kolmella saman verran pisteitä Innsbruckin kisoissa. Maalieroja vertaillessa USA tippui kelkasta, Suomella ja Länsi-Saksalla oli molemmilla +1, Suomella enemmän tehtyjä. Suomalaiset luulivat saavansa pronssia, mutta sitten keksittiinkin että tehdyt maalit eivät ratkaise, vaan maalisude eli tehdyt maalit jaettuna päästetyillä maaleilla. Länsi-Saksalla oli pikkuisen parempi maalisuhde, ja he veivät pronssin. Länsi-Saksan Günther Sabetzki oli iso pamppu jääkiekkopiireissä silloin, ja hänen keksintöään tuo taskulaskimen käyttö tasapisteissä oli.

Näin luki uusimmassa Jääkiekkolehdessä.

Näille ajoille kaksi tyypillistä asiaa olivat:

1. Suomi pelasi suuria vastaan usein kaksi erää hyvin. Esimerkiksi Lake Placidin olympialaisissa Suomi olisi voittanut kultaa, jos otteluiden lopputulokseksi olisi huomioitu kahden erän jälkeiset tilanteet. Romahdus tapahtui aina kolmannessa erässä.

2. Mikäli Suomi sattui voittamaan jonkun suurmaista, niin sitä seurasi usein tappio jommalle kummalle Saksalle. Länsi-Saksan Eric Kühnhackl kaatoi monesti yksinään Suomen. Eikä pysty vieläkään käsittämään, miksi tätä miestä ei koskaan saatu kuriin.

Nämä neljä suurmaatahan tuohon aikaan oli tietysti Neuvostoliitto, Tsekkoslovakia, Kanada ja Ruotsi. Eikä Suomi paljon ollut näitä jäljessä, mutta tarpeeksi kuitenkin. Eniten ehkä henkisellä puolella.

Nuo maalisuhteet ja vierasmaalisäännöt ovat muuten aivan käsittämättömiä asioita. Suomi ei siis pärjännyt kabinettipelissäkään.

1970 -luvulla Suomella oli jo maailman luokan pelaajia, mutta joukkuepeli oli vielä hakusessa. Täytyy muistaa, että vasta 1970-luvun puolivälissä otettiin ensimmäinen askel kohti ammattilaisuutta suomalaiskiekkoilussa, kun Tappara ammattimaisti harjoitteluaan Kalevi Nummisen johdolla. Muissa seuroissa askel ammattimaisuuteen otettiin hieman myöhemmin. Suomi taisteli monasti tasapäisesti etenkin Ruotsin kanssa, mutta mitali jäi haaveeksi. Lähellä se oli esim. vuosina 1974, 1975, 1976 ja 1980.

1980-luvun alkupuolella maajoukkueeseen alkoi tulla tämä ensimmäinen ns. voittava pelaajasukupolvi, joka oli tottunut menestymään nuorten maajoukkueissa. Kurri, Ruotsalainen, Jalonen, ketju Summanen-Jalo-Skriko, Blonqvist, Mäkitalo, Virta, Ruotanen, Saarinen, Melametsä, Markus ja Petteri Lehto jne...aikansa otti, ennen kuin nämäkään pelaajat jaksoivat viedä Suomen A-maajoukkueen mitalikantaan. Se tapahtui vasta Calgaryn olympiakisoissa v. 1988. 80-luvun alkupuolella monet seurat Suomessa ottivat isoja askeleita kohti ammatimaisuutta ja sitä kautta alkoi taso nousta huipentuen mm. Calgaryn ensimmäiseen mitaliin.

Calgaryn mitali tuli silloisen päävalmentajan, Pentti Matikaisen mukaan vahvalla kiekottomalla pelaamisella, jossa nimenomaan joukkuepeli oli ratkaisevassa osassa. Mukana eivät olleet parhaat yksilöt vaan kuhunkin rooliin sopiva sopiva pelaaja. Tämän jälkeen Matikainen alkoi ajamaan maajoukkueeseen enemmän kiekollista osaamista ja tämä toi hieman takapakkia, koska kiekollinen ja kiekoton pelaaminen oli ristiriidassa.

Sanoisin, että valmentajanimet Alpo Suhonen, Rauno Korpi ja Pentti Matikainen olivat ne uuden ajan valmentajanimet, jotka olivat omalla työllään 1980-luvun alussa pohjustamassa Suomi -kiekon nousua kohti kansainvälistä kärkeä. 1970 -luvulla Kalevi Numminen oli aikaansa edellä käytyään tutustumassa neuvostokiekon saloihin ja tuotuaan sieltä joitakin vivahteita suomalaiskiekkoon.

teemu73 kirjoitti:

2. Mikäli Suomi sattui voittamaan jonkun suurmaista, niin sitä seurasi usein tappio jommalle kummalle Saksalle. .

Laajenna klikkaamalla

Osittain ajan patinoimaa myyttiä tämä. DDR oli 80-luvulla vain kahdesti MM-kisoissa, vuonna 1983 jolloin Suomi ei voittanut isoja sekä vuonna 1985 jolloin isoista voitettiin Ruotsi x 2.

Sarjevon sijoitusottelun ohella klassisin tappio Länsi-Saksalle on vuoden 1987 Sikora-ottelu jonka perään sitten voitettiin tuleva maailmanmestari Ruotsi.

Kovasti kiitoksia mielenkiintoisista jutuista. Näyttää siis vähän siltä, että jos Suomen joukkueen henkinen kantti ei kestänyt ennen mitalipeleihin asti, niin nyt se riittää jo finaaliin. Vielä kun 20 vuotta odotellaan, niin ehkä meidän finaalien voittoprosentti on parempi kuin 12.50 %.

Helmut Steiger kirjoitti:

Osittain ajan patinoimaa myyttiä tämä. DDR oli 80-luvulla vain kahdesti MM-kisoissa, vuonna 1983 jolloin Suomi ei voittanut isoja sekä vuonna 1985 jolloin isoista voitettiin Ruotsi x 2.

Laajenna klikkaamalla

No juu, mutta hävittiin näille muutenkin vaikkei suuria olisikaan voitettu. Ja vaikeuksissa oltiin joka kerta.

1983 hävittiin kaksikin kertaa DDR:lle ja kerran BRD:lle. Silti pelattiin Ruotsin kanssa tasan. 1985 voitettiin kahdesti Ruotsi (tosin naapurimme pelasi kisat myös perseelleen), ja huikean alkusarjan muuten pelannut USA:kin 8-3, mutta molempien Saksojen kanssa nyhjättiin tasapeli alkusarjassa ja BRD:lle hävittiin vielä toisessa pelissä mutasarjassa.

Sitten vielä 70-luku erikseen, mutta siitä en itse muista mitään, olen nähnyt vain lopputuloksia. Kuokkaan on tullut silloinkin.

Kyllähän noilta ajoilta päällimäisenä nousee mieleen Calgaryn hopea, joka oli Suomen ensimmäinen arvokisamitali ja mitä oli pitkään ja hartaasti tavoiteltu. Hopeahan varmistui vasta viimeisessä ottelussa(pronssi oli jo varmaa), jossa Suomi voitti Neuvostoliiton 2-1. Ottelua onkin hyvä muistella eilisen tappion jälkeen. Tilanteen ollessa vielä ruotsin kannalta otollinen niin katsomosta näytettiin hymyileviä ruotsalaispelaajia, jotka olivat jo valmistautuneet hopeamitalien hakuun. Mutta Suomi yllättäen menikin johtoon ja sen jälkeen ilmeet olivat ruotsalaisleirissä todella apeat varman hopean vaihduttua pronssiksi. Eli on sitä osattu ruotsalaisillekin tedä kiusaa.

Yksittäisistä otteluista tuolta ajalta on jäänyt mieleen se, kun Suomi voitti ensimmäisen kerran suuren ja mahtavan Neuvostoliiton. 3-2 lukemiin päättyneen ottelun pääarkkitehtina toimi Jari Torki kahden maalinsa ansiosta.

Ikävämpi muisto tietysti on kotikisat 74, kun Suomi oli jo ottamassa pronssia, mutta Stig Wetzellin kärähdettyä doupingista menivät nekin mitalit sivu suun. Wetzellinhän huhuttiin syönen banaaninkuoria sun muuta sen aikaisissa "kaupunkijutuissa".

Nämä tapahtumat nyt päälimmäisinä tulivat mieleen.

70-luvun suomalaisen jääkiekon kiteytti Tamminen yhdessä haastattelussa melko hyvin: "Maalilla turpaan ja Valtonen palkittiin kentän parhaana." Joskus Suomi roikkui hyvin mukana tsekkejä ja ruotsia vastaan, mutta yleensä se oli sellaista amatöörikiekkoa. Sveitsi on aika hyvä vertaus.

Kun nyt hävittiin Ruotsille, niin lienee paikallaan muistella vanhoja Ruotsi-otteluja ja muutamia muitakin vanhoja turnauksia. 70-luvun asiat ovat monien muistissa, joten seuraavat ovat niitä aikaisempia asioita.

Ensimmäisen kerran Suomi pelasi hyvän Ruotsi-ottelun peräti jo vuoden -59 MM-kisoissa. Tuolloin Ruotsi johti ottelua jo 4-1 ja luuli ilmeisesti voittaneensa ottelun. Kuitenkin neljä minuuttia ennen ottelun loppua Teppo Rastio kavensi jo 4-3:een ja vain reilu minuutti ennen loppua Raimo Kilpiö tasoitti ottelun. Suomi selvisikin turnauksen loppusarjaan, mutta hävisi siellä kaikki ottelunsa. Tosin Suomi piinasi sielläkin Ruotsia loppuun asti häviten vain 2-1. Suomen ongelma alusta asti ovat olleet ottelut heikompia maita vastaan. Esimerkiksi loistavan 4-4 Ruotsi-tasapelin jälkeen Suomi meni ja hävisi 4-5 Italialle. Muissa vanhoissa arvokisoissa tappioita on tullut usein L-saksalle ja I-Saksalle.

Tässä yhteydessä on syytä kuitenkin muistaa, että jo vuoden -57 MM-kisoissa Suomi pelasi erittäin hyvät kisat ja oli itseasiassa hyvinkin lähellä mitalia. Todellinen syy tähän oli tosin kiekkoilun ulkopuolinen, eli Kanada, Usa ja myös L-Saksa jäivät Moskovassa pelatusta MM-kisoista pois edellisenä vuotena tapahtuneen Unkarin kansannousun takia. Suomi oli turnauksessa lopulta neljäs ja sitä parempaa sijoitusta MM-kisoissa saatiin odottaa aina vuoteen 1992 asti!! Eli 35 pitkää vuotta. Suomen tärkein ottelu oli "pronssiotteluksi" tiedetty ottelu Tsekkejä vastaan. Kaksi erää Suomi pysyi hyvin ottelussa mukana, mutta kolmannessa erässä Tsekit ratkaisivat pronssien kohtalon voittamalla ottelun 3-0. Lopulta turnaus meni siis hyvin, koska kaikki heikkomat joukkueet voitettiin. Turnaus oli tosin lähteä käyntiin huonoimmalla mahdollisella tavalla, koska ensimmäisen ottelun toisessa erässä Puola oli siirtynyt jo 3-0 johtoon. Yrjö Hakala käynnisti kuitenkin SUomen takaa-ajon kahdella maalillaan ja Voitto Soini lopetti sen puhtaalla hattutempullaan. Ottelu päättyi Suomella siis 5-3.

Samankaltaiset kisat pelattiin myös -62 Colorado Spring:ssä, tuolloin Itä blokin maat olivat poissa ja mitali olisi ollut mahdollista ottaa. No mitali tulikin, tosin vain EM-hopea. On muuten Suomen historian ensimmäinen arvokisamitali. Se MM-mitali jäi edelleen saavuttamatta, tulosena oli neljäs sija. 3-6 tappio Usa:lle ja käsittämätön tappio kisojen heittopussi Iso-Britannialle vei Suomelta pronssin. Varsinkin Tappio 40-kymppisille papoille kirveli pitkään suomalaisten mielissä. Sen huonompaa ottelua en ole ikinä pelannut muisteli muun muassa Suomen maalivahti Juhani Lahtinen. Keinonen taas totesi ottelusta näin: "Jokainen meistä oli parempi pelaaja kuin yksikään niistä, mutta kun me löimme päätä seinään, ne tekivät maalin. Kyllä ne papat mahtoivat nauraa ivallisesti jostain peräkylästä tulleita juntteja, jotka koohottivat kaukalossa kanain lailla". Britit jäivät turnauksessa viimeiseksi ja ainoat pisteet tulivat Suomi-ottelusta. Maaleja Britit päästivät keskimäärin yli kymmenen joka ottelussa. Suomi Hävisi ottelun 7-5, vaikka johti sitä parhaimmillaan 4-2.

Seuraava Suomen tähtihetki oli luonnollisesti jälleen Ruotsi-ottelu vuoden -65 kotikisoissa. Tuolloinhan Matti Keinonen teki Suomen molemmat maalit 2-2 tasapeliin päättyneessä ottelussa. Valitettavasti yllätyksestä ei ollut paljoa iloa kun SUomi jäi lopulta seitsemänneksi. Tappiot tulivat myös heikkoja USA:ta ja I-Saksaa vastaan.

Seuraavat huippukisat Suomi pelasi Tukholmassa -70. Pronssi jäi käytänössä kiinni 3-4 tappiosta Itä-Saksalle. Turnaus sisälti eräitä Suomen parhaimmista otteluista kautta aikain. Ruotsi voitettiin ensimmäisessä ottelussa upeasti 3-1 ja sekös raivostutti Ruotsin valmentajat: "En pure, en niele tätä! Jääkiekossa voi voittaa tai hävitä toiselle joukkueelle. Mutta tuo satans Finland ei ole joukkue! Suomi on kokoelma kummia ihmetyyppejä. On yksi sirkushyrrä (Keinonen), on jokin Pisan kalteva torni kaatumassa kaikkien päälle (Ketola), on ryhmä vain yhden asian osaavia miehiä (Linnonmaa, leimu), on outo mörkö puolustussiniviivalla (Vehmanen). On puolustus, jossa on muutama täydellinen sähkötuoliehdokas. On se jäätiekiitäjä, joka tekee pelillisesti kaiken väärin (Mononen). Pelimiehiä on tasan kolme: kaksi maalivahtia ja Lasse Oksanen." Toisessakin ottelussa Suomi oli todella lähellä voittoa, Suomi johti ottelua 3-1, mutta lopulta Ruotsi väänsi väkisin ohi ja voitti 4-3. Myöskin turnauksen viimeinen ottelu pronssia voittanutta Tsekkejä vastaan oli hieno. Suomi voitti ottelun 5-3, valitettavasti Suomi oli hävinnyt edellisen ottelun Itä-saksalle ja kun eroa tsekkeihin ja pronssiin tuli tuon tappion myötä kolme pistettä jäi voitto tsekeistä merkityksettömäksi. Turnauksessa oli hyvin lähellä myös ehkäpä Kaikkein suurin mahdollinen sensaatio, koska piste Neuvostoliitolta oli todella lähellä. Kaksi erää mentiin 0-0, kolmannessa neukut teki kaksi maalia, joista Pekka Leimu kuittasi jälkimmäisen. Ottelu päättyi Neukkujen 2-1 voittoon, mutta Maltsevin ottelun lopussa ottama jäähy tarjosi Suomelle tasoitusmahdollisuuden. Suomi runnoi ja yritti, mutta tasoitusmaalia ei tullut. Turnauksen toisessa ottelussa Neuvostoliitto kuritti Suomea oikein kunnolla, 16-1 eivät jättäneet paljoa jossiteltavaa. Muutenkin ailahtelevuus oli Suomen perisynti, esimerkiksi ensimmäisen Tsekki peli hävittiin 9-1, mutta toinen voitettiin 5-3.

"Taisi olla näissä olympialaisissa, kun Suomelta vietiin kabineteissa olympiapronssi. Vaikka Suomella oli parempi maaliero kuin Länsi-Saksalla, niin keksittiin kesken turnauksen joku sääntö, että saatiin sakemannit tasapisteissä olleen Suomen edelle."

En ole varma muistanko tapauksen oikein, mutta ongelmahan taisi olla se, että kolme joukkuetta oli tasapisteissä. Eroa ei tehty kaikkien ottelujen maalierolla (mikä Suomella oli paras), vaan keskinäisten ottelujen maalierolla (mikä oli paras Länsi-Saksalla).

En muista turnauksen sen aikaisia sääntöjä kolmen joukkueen joutuessa tasatilanteeseen, mutta joskus oli sellainen sääntö käytössä, että tasatilanteessa katsotaan ensin keskinäisen ottelun voittajat ja jos ne ovat menneet ristiin (niin kuin tässä tapauksessa oli tapahtunut), niin sitten katsottiin keskinäisten ottelujen maalisuhde. Oletko varma, että sääntömuutos tehtiin todellakin kesken turnauksen??

Vuoden 1976 olympiakisoissa Suomi putosi mitaleilta joo, mutta homma laskettiin jollain ihmeen maalisuhteella, ei maalieroilla. Saksalaisten maalisuhde oli muistaakseni neljän sadasosan parempi kuin Suomen. Piru, kun ei muista, miten tuo laskettiin. Mutta Suomella oli muistaakseni parempi sekä kaikkien pelien että keskinäsiten otteluiden maaliero.

"Vuoden 1976 olympiakisoissa Suomi putosi mitaleilta joo, mutta homma laskettiin jollain ihmeen maalisuhteella, ei maalieroilla."

Joo, tarkistin asian kirjahyllyni lähteistä ja niiden mukaan asia meni näin. Ensinnäkin kolme joukkuetta (Suomi, Länsi-Saksa ja Usa) oli tasapisteissä. Kaikkien ottelujen maaliero olisi ollut Suomen hyväksi, mutta silloin tasapisteissä ensisijainen ratkaisija on keskinäist ottelut, jotka tuolloin menivät ristiin. Seuraava ratkaisu olisi ollut keskinäisten ottelujen maaliero, joka oli Suomella 9-8, Länsi-Saksalla 7-6 ja Usa:lla 6-8. Eli Suomen olisi siis pitänyt voittaa pronssi. Nyt vain kävi niin, että Länsi-Saksa keksi väittää, että maalierokin oli tasan (mitä se siis tavallaan olikin kun kummallakin oli keskinäisistä otteluista +1 maali (Suomella 9-8 ja L-saksalla 7-6)). Suomen mukaan (Säännöt ilmeisesti hiukan tulkinnanvaraiset) Suomi oli pronssimitalisti koska Suomi teki enemmän maaleja keskinäisissä otteluissa. Saksan mukaan taas tässä tapauksessa kun keskinäisten ottelun maaliero on kummallakin tasan +1, nousee ratkaisevaksi tekijäksi maalisuhde, joka siis laskettiin suoraan Suomen kohdalla 9/8 ja Länsi-Saksan kohdalla 7/6. Ja toden totta L-Saksa oli pronssimitalisti 0,04 maalisuhdepisteen erolla.

Suomelle mitalin menetyksen teki erittäin katkeraksi se, että Suomelta hylättiin tasoitusmaali ottelussa Usa:ta vastaan. Tuolloin kiekko osui Hannu Kapasta rintaa ja meni siitä maaliin. Ottelun sveitsiläistuomari näytti heti maalia, mutta kauempana ollut venäläinen Dombrovski väitti, että se oli potkumaali. Vaikka säännöissä on pykälä, jonka mukaan tuomarien kiistatilanteessa kauempana oleva tuomari yhtyy lähemmän tuomarin näkemykseen, niin nyt kuitenkin sveitsiläinen antoi periksi. Jos maali olisi hyväksytty, niin olisi se tuonut Suomelle pronssin.

Ja tästä vuoden 1976 olympiakisojen Suomi-USA -matsista löytyi YLE:n arkistoista ääninäytekin, jossa "Höyry" selostaa:
http://www.yle.fi/multifoorumi/arkki/zgo.php?z=20050201122957291545

TKH , löysit juuri oikean infon. Lisäksi Suomen eduksi oli lisäksi sekin, että Suomi voitti sakut 5-3. Enemmän maaleja, voitto keskinäisissä, ...mutta L-Saksa hilattiin edellemme säännöillä, joita ei kaiketi koskaan enää käytetty (ja oliko käytetty ennen näitä olympialaisiakaan? ).

En ole katkera, mutta kuitenkin...