oka kirjoitti:
Sen seuraus on se että pelataan varsin epätasaisia pelejä monta vuotta, johtuen tasoeroista. En usko vanhempien voittamisen haluun vaan siihen että tulisi kehittäviä (myös tappiot kehittävät) pelejä pelaajan omalla tasollaan.
Eipä sekään kehitä sitä heikompaa jos joutuu olemaan pujottelukeppinä liian hyvien seurassa, mutta kun sillekkin saataisiin oman tasoisia pelejä niin kehitys ja motivaatio olisi taattu.
Pahimmassa tapauksessa lahjakkaimmat junnut eivät joudu tiukkoja pelejä kokemaan kuin vasta nuoremmassa C:ssä ja silloin on jo hukattu monta vuotta.
edit: näyttää tuolla pk-seudun E-junnuilla olevan jo harrastesarja (18 joukkuetta !) ja yleinen sarja, joten onkohan Jääkiekkoliittokin jo alkanut toimenpiteisiin.... ei ole ihan Nuori Suomi -periaatteiden mukainen jako :-)
Täytyisikö aluksi tarkentaa, minkä ikäisistä junioreista puhumme, ettemme puhu vahingossa toistemme ohi? Minun viestini koskevat lapsia, jotka ovat suunnilleen ikähaarukassa 0-14. Tämän jälkeen selkeiden tulostavoitteiden asettaminen ja "parhaat pelaavat" -systeemi voi ja saa astua kuvaan. Sitä ennen...
..."epätasaisten" pelien pelaaminen ei mielestäni ole ongelma. Oli lapsi ikäluokassaan ja joukkueessaan sitten ylivoimaisen lahjakas, keskitasoa tai surkuhupaisa höntsääjä, tekee hän silti jokaisen ottelun jokaisessa tilanteessa parhaansa. Se on pelin ja lapsen luonne. Joku saattaa mättää kuusi maalia ottelussa, toinen potkii menemään jäljessä hokkarit vinossa ja kypärä silmillä, mutta jokainen pelaa taitojensa äärirajoilla, parhaansa mukaan. Se riittää. Olen kanssasi eri mieltä siitä, etteikö tällaisessa tilanteessa myös "heikompi" pelaaja kehity: kyllä kehittyy. "Parhaiden" pelaajien kehityksestä ei tässä vaiheessa tarvitse mielestäni olla edes erityisen huolestunut, sillä lahjakkuudet pärjäävät aina.
En usko, että yksikään juniorivalmentaja voi hyvällä omallatunnolla sanoa olevansa se mies (tai nainen), jonka ansiosta esimerkiksi Jari Kurrista, Teemu Selänteestä tai jostain muusta lahjakkuudesta tuli tähti. Kyllä he pelasivat "tiukkoja pelejä" jo junioreina, koska he kilvoittelivat joka vaihdossa paitsi vastustajien, myös ja ennen kaikkea omien rajojensa kanssa.
Mitä tulee vanhempien voitonhimoon, on se minun mielestäni eräs suomalaisen junioriurheilun suurimpia ongelmia. Liian moni isä ja äiti haluaa (hyvää hyvyyttään, tietenkin) nähdä lapsessaan tulevan menestyjän, ja tässä halussaan kadottavat perspektiivin pelaamiseen ja valmentamiseen. Toisaalta he elävät "tässä ja nyt" (voittoja on tultava NYT), mutta tässä vaateessaan he menettävät ymmärryksen siitä, ettei kokemuksen hankkimista ja oppimista voi nopeuttaa. Tämä johtaa liian usein siihen, että (tietenkin ensin valmentajan selän takana) alkaa vanhempien keskinäinen rutina ja riitely peliajoista, taktiikoista, valmennuksesta ja sen sellaisista - alkaa siis horina, joka on tragikoomista, koska puhumme koko ajan lapsista ja heidän harrastuksestaan, emme ammattilaisten tekemisistä.
En oikein vieläkään ymmärrä, miksi nämä Nuori Suomi- ja Kaikki Pelaa -henkiset systeemit nähdään junioripelaajan kehitystä hidastavina tekijöinä. Kysehän on siitä, miten joukkue ja valmentaja niitä työssään käyttää. En toisaalta myöskään ymmärrä sitä, miksei joskus ikävuosista 14-15 eteenpäin voisi aivan hyvin käyttää tasojoukkueita ja -sarjoja nykyistäkin enemmän, kenties jopa pelata enemmän ja harjoitella vähemmän (siis hieman kanadalaisen mentaliteetin mukaisesti). Viime kädessä on kai kuitenkin syytä muistaa, ettei yhtäkään huippupelaajaa kykene millään valmennuksella "luomaan" - sen sijaan lahjakkuuksia voi "valmennuksella" kyllä pilata.