Eräskin VerbaaliVirtuoosi on joskus päästänyt bittiavaruuteen kutakuinkin seuraavanlaisen oodin:
“Kaikki, mitä maailmassa on, on lähtöisin Ilveksestä. Ilves on aina ollut ja on aina oleva. Ilves on.”
Italialaisilla on tapana ilman minkäänlaista kauniimpaan sukupuoleen kohdistuvaa pahansuopaisuutta tai sovinismia sanoa, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Tämä sanonta on suoraan sovellettavissa. Seuraava romantisoitukin kiteytys on oma tarinani.
Varhaisimmat jääkiekkoon liittyvät jännityksentäyteiset muistot ovat 1980-luvun puolivälistä. Silloinen pikkupojan sydämeni sykki vain ja ainoastaan Leijonamiehistölle, ja tuossa vaiheessa seurajoukkueiden puolesta olisin yhtä hyvin voinut päätyä kenen leiriin tahansa. Muistan Tshekkoslovakian mielipuolisen riemun, kun he kotikisoissa 1985 onnistuivat perivihollisensa Neuvostoliiton kaadettuaan voittamaan maailmanmestaruuden. Ja Rauno Korven kyyneleet, kun “Masken” Carlssonin kaksi viimeisen minuutin maalia murskasivat Suomen unelman ensimmäisestä arvokisamitalista Moskovassa 1986. Muistan, kuinka muuan superlupaus nimeltään Teppo Numminen keräsi katseet jälleen kerran kaukalon ulkopuolella katkeriksi osoittautuneissa Itävallan MM-kisoissa 1987 ja kuinka Suomelle alkusarjassa hävinnyt Ruotsi meni Sikora-farssin seurauksena mitalisarjaan vain voittaakseen MM-kultaa maalisuhteella. Calgary on ikimuistoinen Myllyksen kummallisine kokoplekseineen, “Taisto” Tammen satumaisen fantastisine torjuntoineen Neuvostoliittoa vastaan puhumattakaan siitä, miten tuossa arvokisahistoriamme ensimmäisessä ja viimeiseksi jääneessä voitokkaassa Neuvostoliitto-ottelussa Ojanen teki ensin Leijonille 1-0-johtomaalin ja loppuminuuteilla Ekku Lehtosen nosto sinetöi Suomen jo varmistuneen ensimmäisen mitalin sensaatiomaisesti hopeiseksi. Tuolloin en kaikessa riemussa voinut kuvitella, ettei suurimmasta jääkiekkoilullisesta rakkaudestani ollut vielä tietoakaan, tämä oli ollut vasta alkua.
Syksyllä 1989 touhutessamme poikaporukalla niitä näitä, erään koltiaisen isä tuli aivan yllättäen kysymään, ketkä haluaisivat lähteä mukaan katsomaan SM-liigaottelua. Aluksi estelin; mitä sekin maksaisi, eihän mulla oo varsinaista suosikkiakaan, mää oon Suomen miehiä, maajoukkue on paljon kiinnostavampi. Toki olin liigaa tarpeeksi seurannut ja "kannustinkin" leikisti Ilvestä, mutta senkin lähinnä vain kiusatakseni isoasiskoani, joka oli useaan otteeseen kerskaillut suosikkijoukkueellaan ja Tapparan voittamilla useilla peräkkäisillä mestaruuksilla. Totuus oli siihen aikaan Kaksiteräinen Kirves; eipä tosin sillä, että mokoma ilmiö olisi menestyksekkään seuran "vika" ollut, mutta varsinkin meilläpäin Tapparan kannustaminen oli muotia, vaikkei laji sinänsä olisi kiinnostanut pätkääkään. Niillä oli kuulemma niin hyvännäköiset pelaajatkin. Niinpä kyselin vastahakoisesti, mistä ottelusta oli kysymys. Täydellisen tietämättömänä siitä, ettei tulevan päätöksen myötä mikään olisi enää entisensä, suostuin vastauksen kuultuani edellä kerrotusta leikkimielisestä syystä lähteä matkaan viisitoista vuotta ja seitsemän päivää sitten. Ilves-TPS.
Vain pieni askel pikkupojalle, mutta valtava harppaus ihmiselämälle. Peruuttamattomasti on mieleeni porautunut, kuinka en hallin käytävältä katsomon puolelle astuessa ollut uskoa näkemääni: Pikkukaupungin pojan silmissä Hakametsä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Madison Square Garden tai Colosseum, ei sellaisia paikkoja ollut olemassakaan. Silloin koin yhden vaikuttavimmista hetkistä hädin tuskin kymmenvuotiaan elämäni aikana. Jalkapallo voi olla aina pelien kuningas, mutta mikään muu kuin paikan päällä nähty jääkiekko-ottelu kaikessa intensiteetissään, taidokkuudessaan, fyysisyydessään, esteettisyydessään ja jätkämäisyydessään ei ollut koskaan saanut kertojaa samalla tavoin elämään jokaista tapahtumaa jokaisella solullaan. Sillä kaudella Jalon, Summasen, Rike Siltasen, Veikko Niemisen ja kumppanien tähdittämä kotijoukkue voitti ottelun 3-2, ja sieluni oli myyty ikuisiksi ajoiksi Tampereen Ilvekselle, kadonneen Pojan ajoittain epätoivoisellekin metsästykselle, ja sittemmin Raipelle, Taistolle, Tinkelle, useammallekin Veskulle, Larssonille, Allulle, Ahlbergille… kaikille olleille ja tuleville, Pelimiehille/Tulisieluille, Veijareille&Virtuooseille. Elettiin marraskuun neljättä päivää armon vuonna 1989.
Ranger
“Kaikki, mitä maailmassa on, on lähtöisin Ilveksestä. Ilves on aina ollut ja on aina oleva. Ilves on.”
Italialaisilla on tapana ilman minkäänlaista kauniimpaan sukupuoleen kohdistuvaa pahansuopaisuutta tai sovinismia sanoa, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Tämä sanonta on suoraan sovellettavissa. Seuraava romantisoitukin kiteytys on oma tarinani.
Varhaisimmat jääkiekkoon liittyvät jännityksentäyteiset muistot ovat 1980-luvun puolivälistä. Silloinen pikkupojan sydämeni sykki vain ja ainoastaan Leijonamiehistölle, ja tuossa vaiheessa seurajoukkueiden puolesta olisin yhtä hyvin voinut päätyä kenen leiriin tahansa. Muistan Tshekkoslovakian mielipuolisen riemun, kun he kotikisoissa 1985 onnistuivat perivihollisensa Neuvostoliiton kaadettuaan voittamaan maailmanmestaruuden. Ja Rauno Korven kyyneleet, kun “Masken” Carlssonin kaksi viimeisen minuutin maalia murskasivat Suomen unelman ensimmäisestä arvokisamitalista Moskovassa 1986. Muistan, kuinka muuan superlupaus nimeltään Teppo Numminen keräsi katseet jälleen kerran kaukalon ulkopuolella katkeriksi osoittautuneissa Itävallan MM-kisoissa 1987 ja kuinka Suomelle alkusarjassa hävinnyt Ruotsi meni Sikora-farssin seurauksena mitalisarjaan vain voittaakseen MM-kultaa maalisuhteella. Calgary on ikimuistoinen Myllyksen kummallisine kokoplekseineen, “Taisto” Tammen satumaisen fantastisine torjuntoineen Neuvostoliittoa vastaan puhumattakaan siitä, miten tuossa arvokisahistoriamme ensimmäisessä ja viimeiseksi jääneessä voitokkaassa Neuvostoliitto-ottelussa Ojanen teki ensin Leijonille 1-0-johtomaalin ja loppuminuuteilla Ekku Lehtosen nosto sinetöi Suomen jo varmistuneen ensimmäisen mitalin sensaatiomaisesti hopeiseksi. Tuolloin en kaikessa riemussa voinut kuvitella, ettei suurimmasta jääkiekkoilullisesta rakkaudestani ollut vielä tietoakaan, tämä oli ollut vasta alkua.
Syksyllä 1989 touhutessamme poikaporukalla niitä näitä, erään koltiaisen isä tuli aivan yllättäen kysymään, ketkä haluaisivat lähteä mukaan katsomaan SM-liigaottelua. Aluksi estelin; mitä sekin maksaisi, eihän mulla oo varsinaista suosikkiakaan, mää oon Suomen miehiä, maajoukkue on paljon kiinnostavampi. Toki olin liigaa tarpeeksi seurannut ja "kannustinkin" leikisti Ilvestä, mutta senkin lähinnä vain kiusatakseni isoasiskoani, joka oli useaan otteeseen kerskaillut suosikkijoukkueellaan ja Tapparan voittamilla useilla peräkkäisillä mestaruuksilla. Totuus oli siihen aikaan Kaksiteräinen Kirves; eipä tosin sillä, että mokoma ilmiö olisi menestyksekkään seuran "vika" ollut, mutta varsinkin meilläpäin Tapparan kannustaminen oli muotia, vaikkei laji sinänsä olisi kiinnostanut pätkääkään. Niillä oli kuulemma niin hyvännäköiset pelaajatkin. Niinpä kyselin vastahakoisesti, mistä ottelusta oli kysymys. Täydellisen tietämättömänä siitä, ettei tulevan päätöksen myötä mikään olisi enää entisensä, suostuin vastauksen kuultuani edellä kerrotusta leikkimielisestä syystä lähteä matkaan viisitoista vuotta ja seitsemän päivää sitten. Ilves-TPS.
Vain pieni askel pikkupojalle, mutta valtava harppaus ihmiselämälle. Peruuttamattomasti on mieleeni porautunut, kuinka en hallin käytävältä katsomon puolelle astuessa ollut uskoa näkemääni: Pikkukaupungin pojan silmissä Hakametsä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Madison Square Garden tai Colosseum, ei sellaisia paikkoja ollut olemassakaan. Silloin koin yhden vaikuttavimmista hetkistä hädin tuskin kymmenvuotiaan elämäni aikana. Jalkapallo voi olla aina pelien kuningas, mutta mikään muu kuin paikan päällä nähty jääkiekko-ottelu kaikessa intensiteetissään, taidokkuudessaan, fyysisyydessään, esteettisyydessään ja jätkämäisyydessään ei ollut koskaan saanut kertojaa samalla tavoin elämään jokaista tapahtumaa jokaisella solullaan. Sillä kaudella Jalon, Summasen, Rike Siltasen, Veikko Niemisen ja kumppanien tähdittämä kotijoukkue voitti ottelun 3-2, ja sieluni oli myyty ikuisiksi ajoiksi Tampereen Ilvekselle, kadonneen Pojan ajoittain epätoivoisellekin metsästykselle, ja sittemmin Raipelle, Taistolle, Tinkelle, useammallekin Veskulle, Larssonille, Allulle, Ahlbergille… kaikille olleille ja tuleville, Pelimiehille/Tulisieluille, Veijareille&Virtuooseille. Elettiin marraskuun neljättä päivää armon vuonna 1989.
Ranger
Viimeksi muokattu: