Miten kaikki alkoi kenellekin?

Eräskin VerbaaliVirtuoosi on joskus päästänyt bittiavaruuteen kutakuinkin seuraavanlaisen oodin:

“Kaikki, mitä maailmassa on, on lähtöisin Ilveksestä. Ilves on aina ollut ja on aina oleva. Ilves on.”


Italialaisilla on tapana ilman minkäänlaista kauniimpaan sukupuoleen kohdistuvaa pahansuopaisuutta tai sovinismia sanoa, että mies voi rakastaa elämänsä aikana useaa naista, mutta vain yhtä jalkapalloseuraa. Tämä sanonta on suoraan sovellettavissa. Seuraava romantisoitukin kiteytys on oma tarinani.


Varhaisimmat jääkiekkoon liittyvät jännityksentäyteiset muistot ovat 1980-luvun puolivälistä. Silloinen pikkupojan sydämeni sykki vain ja ainoastaan Leijonamiehistölle, ja tuossa vaiheessa seurajoukkueiden puolesta olisin yhtä hyvin voinut päätyä kenen leiriin tahansa. Muistan Tshekkoslovakian mielipuolisen riemun, kun he kotikisoissa 1985 onnistuivat perivihollisensa Neuvostoliiton kaadettuaan voittamaan maailmanmestaruuden. Ja Rauno Korven kyyneleet, kun “Masken” Carlssonin kaksi viimeisen minuutin maalia murskasivat Suomen unelman ensimmäisestä arvokisamitalista Moskovassa 1986. Muistan, kuinka muuan superlupaus nimeltään Teppo Numminen keräsi katseet jälleen kerran kaukalon ulkopuolella katkeriksi osoittautuneissa Itävallan MM-kisoissa 1987 ja kuinka Suomelle alkusarjassa hävinnyt Ruotsi meni Sikora-farssin seurauksena mitalisarjaan vain voittaakseen MM-kultaa maalisuhteella. Calgary on ikimuistoinen Myllyksen kummallisine kokoplekseineen, “Taisto” Tammen satumaisen fantastisine torjuntoineen Neuvostoliittoa vastaan puhumattakaan siitä, miten tuossa arvokisahistoriamme ensimmäisessä ja viimeiseksi jääneessä voitokkaassa Neuvostoliitto-ottelussa Ojanen teki ensin Leijonille 1-0-johtomaalin ja loppuminuuteilla Ekku Lehtosen nosto sinetöi Suomen jo varmistuneen ensimmäisen mitalin sensaatiomaisesti hopeiseksi. Tuolloin en kaikessa riemussa voinut kuvitella, ettei suurimmasta jääkiekkoilullisesta rakkaudestani ollut vielä tietoakaan, tämä oli ollut vasta alkua.


Syksyllä 1989 touhutessamme poikaporukalla niitä näitä, erään koltiaisen isä tuli aivan yllättäen kysymään, ketkä haluaisivat lähteä mukaan katsomaan SM-liigaottelua. Aluksi estelin; mitä sekin maksaisi, eihän mulla oo varsinaista suosikkiakaan, mää oon Suomen miehiä, maajoukkue on paljon kiinnostavampi. Toki olin liigaa tarpeeksi seurannut ja "kannustinkin" leikisti Ilvestä, mutta senkin lähinnä vain kiusatakseni isoasiskoani, joka oli useaan otteeseen kerskaillut suosikkijoukkueellaan ja Tapparan voittamilla useilla peräkkäisillä mestaruuksilla. Totuus oli siihen aikaan Kaksiteräinen Kirves; eipä tosin sillä, että mokoma ilmiö olisi menestyksekkään seuran "vika" ollut, mutta varsinkin meilläpäin Tapparan kannustaminen oli muotia, vaikkei laji sinänsä olisi kiinnostanut pätkääkään. Niillä oli kuulemma niin hyvännäköiset pelaajatkin. Niinpä kyselin vastahakoisesti, mistä ottelusta oli kysymys. Täydellisen tietämättömänä siitä, ettei tulevan päätöksen myötä mikään olisi enää entisensä, suostuin vastauksen kuultuani edellä kerrotusta leikkimielisestä syystä lähteä matkaan viisitoista vuotta ja seitsemän päivää sitten. Ilves-TPS.

Vain pieni askel pikkupojalle, mutta valtava harppaus ihmiselämälle. Peruuttamattomasti on mieleeni porautunut, kuinka en hallin käytävältä katsomon puolelle astuessa ollut uskoa näkemääni: Pikkukaupungin pojan silmissä Hakametsä olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Madison Square Garden tai Colosseum, ei sellaisia paikkoja ollut olemassakaan. Silloin koin yhden vaikuttavimmista hetkistä hädin tuskin kymmenvuotiaan elämäni aikana. Jalkapallo voi olla aina pelien kuningas, mutta mikään muu kuin paikan päällä nähty jääkiekko-ottelu kaikessa intensiteetissään, taidokkuudessaan, fyysisyydessään, esteettisyydessään ja jätkämäisyydessään ei ollut koskaan saanut kertojaa samalla tavoin elämään jokaista tapahtumaa jokaisella solullaan. Sillä kaudella Jalon, Summasen, Rike Siltasen, Veikko Niemisen ja kumppanien tähdittämä kotijoukkue voitti ottelun 3-2, ja sieluni oli myyty ikuisiksi ajoiksi Tampereen Ilvekselle, kadonneen Pojan ajoittain epätoivoisellekin metsästykselle, ja sittemmin Raipelle, Taistolle, Tinkelle, useammallekin Veskulle, Larssonille, Allulle, Ahlbergille… kaikille olleille ja tuleville, Pelimiehille/Tulisieluille, Veijareille&Virtuooseille. Elettiin marraskuun neljättä päivää armon vuonna 1989.



Ranger

Tarkemmat yksityiskohdat ovat vuosien myötä hämärtyneet, mutta valinta tehtiin ollessani ekalla luokalla Takahuhdin ala-asteella (eli 1979-1980). Tapparalla oli enemmän kannattajia paikallisessa porukassa, joten minun joukkueeni oli Ilves. Hyvin se on kelvannut tähän päivään asti - tylsää ei ole koskaan.

menin isäni kanssa HIFK-Ilves-peliin joskus v 70. Muuta en muista siitä, kuin kovan metelin. Istuin 1-rivillä suunnilleen maaliviivan kohdalla.

Lalli Partinen huitaisi mintsu Hakasen kumoon maalinteon jälkeen poikittaisella ja pääsi 5-minuutille.

Seuraava peli olikin lokakuussa 71 HJK-TPS. Olin /olen HJK:n jalkapallokannattaja. Luonnollisesti vaihdoin siihen lajiin. HJK hävisi tuon pelin, mutta siitä se alkoi.

Sitten siirryin Jokereihin HJK:n lopetettua huipulla.

Noh, enhän minä enää kunnolla muista, mutta ala-asteella tuolloin olin. Faija osti kausarit, ja sen jälkeen seurattiin silmä kovana kerhon edesottamuksia divarissa. Naapuripenkin mukava mies tarjosi aina pastillin, kun kerho teki maalin ja divarissa niitä maaleja kyllä riitti. Ensimmäisestä vuodesta hallilla ei ole havaintoa, mutta elävästi kyllä muistan esimerkiksi Marko Palon ensimmäiset esiintymiset edustusjoukkueessa. Oma suosikkipelaajani oli muutaman kauden ajan Jouni Tuominen, joka oli jollain oudolla tavalla ovela pelaaja olematta kuitenkaan kovin taitava. Toinen suosikki oli Jouni Vuorinen, joka ole helvetin kankea ja melko huono pakki, mutta kova rähisemään. Se oli nuoren miehenalun mieleen.

Ikimuistoisin ottelu divariajoilta on ehdottomasti liigakarsinta kalpaa vastaan. Kerho johti 6-1 ennen kolmatta erää, ja oli vakaasti nousussa kiinni. Kalpa teki kolmannessa viisi börsää ja divariin jäätiin. Nousu olisi saattanut tulla kerholle vuotta liian aikaisin, joten tuo saattoi olla onnikin. Seuraavana vuonna sitten ei pysäyttäjää löytynyt ja ruvettiin seuraamaan liigamatseja. Faijan kanssakaan ei enää kehdannut käydä peleissä, joten peliseura löytyi muualta.

Sitten vielä yksi kysymys, jonka olen esittänyt tällä palstalla aiemminkin. Mikä oli se kerhon maalilaulu divarissa, jonka kertosäe meni tyylii 'naa naa black and white naa naa...'? Sama kipale soi myös Jokerien kotipelissä muutama vuosi sitten. Tietäjälle tarjoan tuopin.

edit: Tieto on löytynyt. Kiitokset tietäjälle, biisi oli siis Sladen Run Runaway

Oulusta ja raksilasta joko vuonna 85 tai 86 ja vastustaja oli joko tappara tai hifk. Kärpät voitti ja on ollut siitä lähtien No1. Olin joku 5-6v napero.

Itse aloin seuraamaan passiivisesti joskus 70-luvun loppupuolella. Silloin alle kouluikäisenä tosin olympiakisat, yleisurheilu, hiihto ja mäkihyppy kiinnostivat enemmän penkkiurheilijana. 80-luvun alussa sitten tuli käytyä enemmän lätkämatseissakin ja 83 mestaruuden jälkeen 10 vuotiaana sitä alkoi olla jo fani.

Ei täälläpäin muita vaihtoehtoja ollut kuin IFK. Se oli itsestään selvyys. Toinen vaihtoehto olisi ollut joku muu laji.

EDIT: voisin kertoa vielä miten FC Bayern Müncheniin innostuin. Olin ollut lapsesta saakka usein Saksassa, mutta usein kesällä, jolloin futista ei näkynyt (poislukien arvokisat). Maajoukkuetta olin seurannut, mutta Bundesliga oli sellainen vieras juttu. Syksyllä 85 Yle alkoi sitten näyttämään pelejä lauantai-iltana. Ensimmäisenä pelinä tuli joskus marraskuussa muistaakseni Bayern vastaan Werder Bremen. Siellä oli talviset olosuhteet. Oli tullut hieman lunta, joka oli kerätty kentän laidalle. No ennen ottelun alkua oli ihmeellinen tapahtuma, kun Adidaksen ottelupallo pudotettiin helikopterista kentälle. Se sävähdytti siihen aikaan. Samoin se, että Adidas oli sponsorina ja Trikotsponsorina oli Commodore, joka oli silloin kotikoneenani. Ja itse ottelu oli aivan uskomaton spektaakkeli. Lothar Matthäus ajettiin ulos ekan puoliajan lopussa, kun astui Werder-pelaajan päälle, joka oli hänet ensin kaatanut. Mutta toiselle jaksolle tuli todella innostunut FC Bayern. Vaihdosta tullut Dieter Hoeness teki kaksi maalia ja FCB voitti 4-1. Kun TOR ja maalintekijän nimet vilkkuivat valotaululla, oli tunne aivan mahtava. Viikkoa myöhemmin Yle näytti vierasmatsin. Epäonnekseni jouduin lähtemään perheeni kanssa toisen perheen luo vierailulle, mutta laitoin sen matsin nauhalle. Se tuli muuten juuri ennen vuoden urheilija lähetystä. Se matsi itse asiassa ei mennyt niin hyvin, enkä pitänyt edes niistä keltaisista vieraspeliasuista, mitkä silloin olivat käytössä.

Sen jälkeen seura ollut selvä ja Olympiastadionille meno lähes pyhiinvaellusmatkoja joka kerta. Joskus sielläpäin asuessa on tullut nähtyä tietysti enemmän pelejä kuin Suomessa gägäillessä. No onneksi Antenne Bayern sentään laulaa netin kautta, joten Stimmungiin edes jotenkin messiin + 3Satilta koosteet (+CL + joskus Urheilukanavan pelit).

tai Jokerit.

Viestin lähetti Kontulan Ottawa
tai Jokerit.

Laajenna klikkaamalla

Jokerit oli 80-l alussa vähän eri asia kuin tänä päivänä. Porvarillisessa perheessä, jossa toisella vanhemmista suomi äidinkielenä ja toisella ruotsi ja vaikka kotikielenä oli suomi ja identiteettinä molemmat ja Uutta Suomea, Hesaria ja Husaria tilattiin, ei olisi voinut kuvitellakaan kannattavansa TUL-menneisyyden omaavaa maaseudun ja lähiöiden joukkuetta, joka kaiken lisäksi oli vähintään joka toinen vuosi täysin kaaoksen partaalla.
Jokereiden kanssa ei ollut silloin mitään yhteistä, eikä mihinkään voinut siinä samaistua. Hjallis on tietysti muuttanut tilannetta. Jokereilla on nyt halli, jonka palveluista enemmän pidän eli he ovat porvarillistuneet, mutta vaikka olisin nyt 7v, en usko, että voisin lähteä jokereiden kelkkaan.

minulle Jokerit ei ole ollut poliittinen valinta. vaikka työläisperheestä olen, niin jokerit vain muodostui kakkossuosikikseni ja sitten HJK:n jälkeen ykkössuosikiksi.

HIFk toki oli "parempien ja hienompien" ihmisten seura. lähilöleinaa en jokereista tunne, kun itse asuin helsingin keskustassa.

jokereilla vaikutti pelitavaltaan (nallipyssyketju, sutinen, koskela jne) houkuttelevalta. Ehkäpä HJK:n kovat kamppailut HIFK:n kanssa paikallispeleissä estivät HIFK:n valinnan. ja voihan hommassa olla se, että kun KAIKKi olivat glory-hunter HIFK-faneja (kuten jokerifaneja oli paljon 90-luvulla), halusi olla erilainen nuori.

hassua että HIFK:ta pidetään nyt duunarijenginä ja Jokereita herraseurana. Ovat asemat kääntyneet päälaelleen.

mitäköhän asiasta ajattelevat ne perinteiset ylempää luokkaa edustavat ruotsinsuomalaiset, jotka pitivät Jokereita 80-luvulla kommareina ?

Viestin lähetti Kontulan Ottawa
...mitäköhän asiasta ajattelevat ne perinteiset ylempää luokkaa edustavat ruotsinsuomalaiset, jotka pitivät Jokereita 80-luvulla kommareina ?

Laajenna klikkaamalla

Helppo. Ne osti sen.

höpö höpö, niillä on jo riittävästi rahaa

eihän Hjallis ostanut kuin Mikko Kivisen, Riki Sorsan ja Satu Silvon. Muut perskärpäset tulivat ilmaiseksi (tai vapaalipuin ja tarjoiluin) perässä.

Viestin lähetti ranger

"kannustinkin" leikisti Ilvestä, mutta senkin lähinnä vain kiusatakseni isoasiskoani, joka oli useaan otteeseen kerskaillut suosikkijoukkueellaan ja Tapparan voittamilla useilla peräkkäisillä mestaruuksilla.

Laajenna klikkaamalla

Kas, kas... Samanlainen syy-yhteys. reilu kymmenenvuotta aijemmin tosin seitkytluvulla, mutta koska pari vuotta vanhempi siskoni oli henkeen ja vereen Tappara, se ei tietenkäään sopinut minulle. sitten kun ensimmäinen koulukaverini oli Ilves kannattaja, tuli myös minusta sellainen. Vasta jälkeenpäin selvisi, että Isäni oli myös Ilves. Hän ei sitä kotona (kun olin alle kouluikäinen) tuonut kummemmin esiin. oli (ja on) lähinnä futis miehiä. Siskoni on edelleen Tappara (tottakai, lynkattakoon takinkääntäjät) ja on (prkl) kasvattanut lapsistaan myös sellaisia, vaikka eno kovasti yritti asiaan vaikuttaa ;-)

Viestin lähetti Kontulan Ottawa
höpö höpö, niillä on jo riittävästi rahaa

eihän Hjallis ostanut kuin Mikko Kivisen, Riki Sorsan ja Satu Silvon. Muut perskärpäset tulivat ilmaiseksi (tai vapaalipuin ja tarjoiluin) perässä.

Laajenna klikkaamalla

Vähän offtopiccia, mutta Ekonomi-lehdessä Henrik de la Chapellen haastattelu. Mielenkiintoista luettavaa. Voisi olla ifk-miehiä hänkin kun on Hankenilta kuten Hjalliskin ja yrityselämästä hyvin kokemusta.

Ai mistä kaikki alkoi? Miksi juuri K-Espoo ja Blueshirts ja Gunners?

Kiekko - Espoon ottelua kävin kuulemma ensimmäistä kertaa katsomassa kun pelattiin joensuulaisia vastaan liigakarsintoja The Jäähallissa. Silloin tosin olin alle kouluikäinen, enkä muista siitä mitään.
Toki aluksi seurasin suuremmalla mielekiinnolla maajoukkuetta, mutta SM-liiga kiinnosti kokoajan enemmän ja enemmän.
Aluksi faija vei minua lähinnä IFK:n matseihin ja yrittikin istuttaa broidieni kanssa minuun hifkiläisyyden. Ensimmäinen SM-liiga ottelu josta muistan jotain oli IFK-Kalpa kaudelta 93-94, istuimme toisessa lyhyessä päädyssä alimmalla mahdollisella rivillä. Se oli mahtavaa. Aluksi perheeni juoni näytti toimivan, mutta heidän harmikseen aloitin itse jääkiekon pelaamisen Espoon Jäähongassa, Espoossa kun asuimme siihen aikaan. Jäähonka harjoitteli Matinkylässä, jossa siis silloinen K-Espoo pelasi. Pääsin siis Hyvin lähelle SM-Liigan pelaajia ja lopulta, junnuille jaettujen kausarien myötä, hurahdin Kiekko - Espooseen ja erityisesti Juha Ikosen peliin totaalisesti.
Kävin kaudet 94-97 jokaikisessä Kiekko-Espoon kotipelissä ja sitä myöten IFK jäi kakkosjoukkueeksi. Vuosien ja Bluesin myötä innostukseni on laantunut eikä "faniuteni ole enää niin fanaattista".
Kuitenkin Espoo on minulle se selkeä ykkösjoukkue.
Näyttää myös siltä että vanha isäukkonikin on höperöitymässä ja siirtymässä sinisten puolelle. Onneksi olemme sentään säilyttäneet jo yli kymmenvuotisen perinteemme, ja käymme vähintään kaksi kertaa vuodessa katsomassa lähisukulaisten voimin IFK:n ja Bluesin kohtaamista.

New York Rangersia aloitin kannattamaan heidän saavutettua Stanley Cup kaudella 93-94.
Olin siis silloin pahemman luokan gloryhuntteri, mutta Rangers on säilynyt omana vuosien mittaan, ja tuntuu tällä hetkellä paljon läheisemmältä kuin Blues.

Jalkapallosta olen ollut Arsenal fani suurinpiirtein noista samoista vuosista lähtien. Sen ainakin muistan että Ian Wright ja Tony the Great olivat suosikkejani ja mangerina oli siihen aikaan joku muu kuin Wenger, olisiko sitten ollut se joku Graham.
Asenal innostukseni on lähinnä vanhempien veljieni syytä, jotka kuuluivat aikoinaan Arsenalin viralliseen fanclubiin ja pakottivat minut siihen mukaan. Vuosia kaverit nauroivat suosikilleni joka tuntui olevan ikuinen kakkonen, mutta nyt on minun vuoroni nauraa ja olla onnellinen. Minun tuurillani on ihan hyvin että yksi kolmesta suosikista edes jotenkin pärjää.
Gloorihuntteri en Arsun puolesta ole, syyttäkää vain veljiäni.

Minä ja Ilves...?

mitään tarkkaa alkupäivämäärää ei pysty sanomaan, mutta ensimmäinen muistikuva taitaa olla jostain 80-luvun puolivälistä, kun isä vei katsomaan Ilves-Kiovan Sokol- peliä. Toinen, suunnilleen samoihin aikoihin sijoittuneva peli oli Ilves-Tappara, jolloin n. 5-vuotiaan nöösin mieleen piirtyi 4 tapparalaista jäähypenkillä, ja Ilves kentällä mättämässä maaleja. 5- vuotiaan logiikallahan oli siis sanomattakin selvää, että Ilves on parempi!

Mutta vakavasti puhuen, ei niitä vaihtoehtoja juuri ollut; Isä pelannut lähes koko ikänsä Ilveksessä, ja äitinikin yhden kauden (Suomen ensimmäisessä tyttöjoukkueessa muuten, valmentajana muuan Lasse Oksanen). Tämän lisäksi enoni oli kuulemma aikas kovakin pelimies, vaikkakin liittyi näihin ikuisiin -laiskoihin- lupauksiin.

Toki asiaan myötävaikuttivat myös kaverit, joista 90 % oli selkeän Ilves- mielisiä. Liekö ollut jalkapallon myötävaikutusta, kaikki kun pelasivat Ilveksen I-junioreissa kunhan vain juoksemaan oppivat.

Sen verran 80- luvusta muistan, että viimeisintä mestaruutta en muista -kieltämättä aika pitkä odotus. Olisihan sekin tietty kiva kokea...

Se vaan tuli joskus 90-luvun alkupuolella. Ala-asteella olin ja kaikki kannustivat Ilvestä. Muu sukukin siskoani lukuunottamatta kannusti Ilvestä, mutta minä tietenkin kiusallanikin Tapparaa kannustamaan. Isästäni en oikein vieläkään tiedä, kumpa hän kannattaa, mutta luulen, että olen saanut hänet seuraamaan Tapparaa mikäli ennen on neutraali ollut.

Ensimmäisiä selkeästi mieleen tulevia lätkämuistoja olivat Prahan MM-kisat 92. Se Kettererin tuuletus, Varvion pisteet ja Säilynojan rankkari (tietysti voi olla, että väärinkin muistan). SM-liigan seuraamisen alku on hämärän peitossa, mutta ensimmäisiä pelejä on ollut Ilves-Lukko joskus, veikkaisin vuonna -89. Serkku pakotti kannustamaan Ilvestä tai muuten ei mennä kiertelemään halliin ja osteta karkkipussia. Syvällä sisimmässäni kuitenkin toivoin Lukon voittoa. Nykyään osaan iloita Ilveksenkin menestyksestä, kunhan se ei tapahdu Tapparan kustannuksella.

NHL:stä suosikkijoukkueina tulevat ensimmäisinä mieleen Buffalo Sabres ja Calgary Flames. Calgarylla oli niin hieno logo ja joukkue oli muutenkin niin mystinen, Buffalo ja Boston tuntuivat jostain syystä olevan kovatkin paikallisvastustajat, ainakin pikkupojan mielestä. Olivathan ne aakkosissakin perätysten ja näin monesti pihapeli tms. kaavioiden ottelupari. Nykyään Boston onkin sitten näistä kahdesta se suosikimpi, johtuen ehkäpä J.Thorntonista.

NHL:stä ei sitten suosikkijoukkuetta kuitenkaan löydy. Tykkään enemmin hyvistä pelaajista: Thornton, Bertuzzi, Lecavalier, Nimo (tietysti). Ei siis mitään puhtaita maalintekijöitä, mutta Thornton ja Bertuzzi ovat isoja, ilkeitä, mutta äärettömän taitavia. Lecavalier on tullut vaan jotenkin muuten.

Kaikkihan alkoi...

Tjaa-a, liekö jo jossain tuolla Kärppien mestaruuden jälkeisenä vuonna, tai siinä paikkeilla. Bauttiarallaa. Sedän pelejä seurattiin tuolla Käppyröiden mukana. Sittemmin into Kärppiin hiipui kun tämä "ikioma idoli" eli setä siirtyi Känädään. Itsekin pelaili vielä tuolloin kiekkoa junnuissa.
Noh, sittemmin kun Kärpät tippui kakkosdivariin, luulin peräti joukkueen lopettaneen tai jotain, ei voi muistaa. Itse ainakin lopetin sekä Kärppien edustuksen seuraamisen (sen harhaluulon vuoksi) sekä pelaamisenkin. Kunnes joku kaveri sanoi käyneensä Kärppien peleissä, ja sanoihan tuo Alalaurikin että pelaavat vielä. Niistä ajoista lähtien, joskus 94 tai 95, jotain sinne päin, on Käppyröiden pelejä seurattu.

Verenperintöä, verenperintöä...

Varoitus nimimerkille Kontulan Ottawa

Viestin lähetti Kontulan Ottawa
tai Jokerit.

Laajenna klikkaamalla

Nimimerkki Kontulan Ottawa kuittaa itselleen varoituksen jatkuvista onelinereistä, tsäteistä ja sisällöttömistä viesteistä. Tästä eteenpäin nollatoleranssi.

"§4 Kirjoitetuilta viesteiltä odotetaan jotain uutta sisältöä keskusteltavana olevaan aiheeseen. Miettikää hetki ennen kuin painatte ”lähetä”-nappulaa: onko viestissänne todellakin annettavaa ketjuun. Sisällöttömiin viesteihin puututaan erityisesti silloin, kun ne häiritsevät ketjun alkuperäistä keskustelua. Chattaamista ja muuta jutustelua varten on omat kanavansa, ne eivät kuulu keskustelupalstalle."

Minulle tämä alkoi jo 70-luvun puolivälissä, vuosi taisi olla suunnilleen 1975 kun aloin sanomalehdestä leikkaamaan jääkiekkojuttuja sekä -kuvia ja liimaamaan niitä sinikantiseen vihkoon, samoin ottelutulosten kopiointi lehdestä samaan vihkoon oli tuolloin 8-vuotiaalle pojalle mieluisaa puuhaa. Samaan aikaan rupesin telkkarista katsomaan jääkiekkoa (ne todella harvat pelit jotka tulivat), nämä kaikki iskivät vanhempien kertoman mukaan minuun aivan yllättäen eli kai se joku jääkiekkokärpänen oli joka tuona syksynä puraisi pahasti poikaa persposkeen.

Kaikki kaverit luonnollisesti olivat Lukon kannattajia, samoin isä joka kävi ahkerasti katsomassa pelejä Äijänsuolla. Isä kertoili eläväiseen tapaansa Lukon peleistä minulle ja houkutteli monta kertaa minua mukaansa, mutta se minulle ei ole selvinnyt tähänkään päivään mennessä että miksi vasta vuonna 1978 kävin ensimmäisen pelin Äijänsuolla katsomassa, kun kerran jääkiekko niin kovasti kiinnosti minua.

No, ensimmäisen pelin jälkeen minua ei sitten enää villit hevosetkaan olisi saaneet pysymään Lukon kotipelin aikana kotona, vaan jopa kipeänäkin piti mennä peliin. Ja koska sääntö oli se että mikäli kouluun ei menty, niin illalla ei myöskään pirtistä ulos päässyt, niin tottakai jos pelipäivänä iski kuume, nuha tai muu tauti niin tietysti menin silloin kipeänä kouluun jotta illalla olisin päässyt isän kanssa Äijänsuolle seisomaan.

Siitä se lähti. Katson minun ja Lukon rakkauden kestäneen siis viimeistään syksystä 1978 tähän päivään saakka, eikä loppua näy.

Isani on viimeiseen asti jalkapallo- ja jaakiekkomiehia. Minut on kaytannossa kasvatettu latka- ja futiskatsomoissa (HIFK ja HJK). Varhaislapsuuteni on taynna hamaria kuvia katsomoissa seisoskelusta, aikuisten miesten kiroilusta ja iskan vierustoverista, joka useammin kuin kerran kysyi: "Miksi sulla on toi tytto niin usein matseissa mukana, kun onhan sulla niita poikiakin?".

HJK oli ensimmainen suosikkijoukkueeni. Kiitos siis iskan. Mutta jostain syysta isan menetelma ei toiminut aivan loppuun asti... HIFK:ta ja Liverpoolia tarjottiin ja mina "valitsin" Jokerit ja Manchester Unitedin. Miksiko? Sita en todellakaan tieda. Kolme veljeani ovat kaikki joko Hifki- ja Pool-faneja tai ainakin muodollisesti niiden puolella.

Muistan kun pelasimme takapihalla naapureiden mukuloiden kanssa jalkkista ja mina olin aina Jokerit. Yksinkertaista. Tama siis tapahtui kauan ennen kuin tajusin itse jaakiekosta mitaan. Tai edes tiesin mika Jokerit ylipaansa on.

Olin 11-vuotiaana aarettoman iloinen siita, etta ehdin ManU:n veneeseen ennen suuruuden ajan alkamista... Olin siita iloisempi kuin vuoden 93 liigamestaruudesta.

Jaa mää vai?

Noin kaudella 77-78 minut vietiin Kupittaalle Tepsin matsiin. Kentällä tuossa vaiheessa mm. Rauteen veljekset, Pappa Lindström, Pärre Leppänen, Timo Nummelin jne. Siitä lähtien homma on ollut selvä, on vain yksi lätkäjengi ja se on TPS. Noina poikavuosina IFK-matsit olivat kauden ehdottomia kohokohtia, siitä edelleen jatkuva lukkarinrakkaus "Stadin kingejä" kohtaan.

Totta puhuen eniten symppaan Turun alueen seuroista TuNMKY:tä ja sen johdannaisia (Aura Basket), koska itse tuli tahkottua koriskentillä junnuikäluokissa. Kenties siksi minuun eivät jorinat "mustavalkoisista sydämistä" ja muusta huuhaasta ole koskaan tahtoneet kunnolla juurtua.

Kansitakkeja ja mibbejä enemmän diggaan edelleen esim. Juha "Juppe" Stenin otteista kentällä. Jukka Koivussa TPS-koutsina (ja Ahossa, Bouckissa, Tuokossa jne. pelaajina) olen tunnistavinani jotain samaa taisteluasennetta kuitenkin, kenties tämä pitää spirittiä yllä Tepsiä kohtaan edelleen...

Jaa-a. Sen muistan, että Tappara - Ilves oli matsi, isäpapan mukana menin. Ja sehän tietty sympatiseeraa Ilvettä. Vuosi taisi olla 85 tai 86. En sen jälkeen mitenkään hirveästi Tapparasta innostunut, tuloksia seurasin yms., koulussa taisteltiin kumpi on paras, kunnes 90-luvun alkupuolella jotenkin heräsin tapparalaisuuteen ja aloin käydä matseissa.

Elämäni kymmenen ensimmäistä vuotta Porissa asuneena sitä vain yksinkertaisesti kasvoi kiinni Ässiin. Koskaan en varsinaisesti mitenkään fanaattinen kannattaja ollut, mutta se nyt vain oli silloin luonnollista kannattaa Ässiä. Muista joukkueista minulla ei edes ole kunnon muistikuvaa noilta ajoilta. Ensimmäinen varsinainen muisto itse ottelun kulkuun liittyen on se kun KooKoo joskus oli Porissa vierailulla ja Ässät voitti tuon pelin. Lukemat taisivat olla 4-2 tjsp. Mutta suosikkipelaaja minulla kuitenkin aina oli, ja se oli Tapio Levo. Joku siinä numerossa 12 oli muita hienompaa.

Mutta kyllähän sitä peleissä tuli isän sekä isoveljen ja joskus myös äidinkin kanssa aika usein käytyä. Vakiopaikkana oli "takakaarteen" silloinen seisomakatsomo. Ainoa vaan, että meikäläisellä ei oikein pituus riittänyt siihen, että kentälle olisi kunnolla nähnyt. Tosin joskus isäni tai joku ystävällinen vierustoveri nosti meikäläisen reppuselkäänsä, jolloin näkyvyyskin oli huomattavasti parempi. Mutta yleensä sellaisena pikkunassikkana se meno sitten keskittyi lähinnä lätkäliiga-karkkien (niiden kaksi kertaa nykyistä suurempien) sekä makkaran syöntiin, laidan yli lentäneiden kiekkojen etsimiseen ja erätauoilla kaukalon kulmien ulkopuolelle jääneillä pienillä jääalueilla liukasteleminen. Järkkärit eivät muuten yhtään tykänneet siitä, jos niille jääalueille meni itse pelin aikana. Hyvinkin nopeasti tuli lähtö, jos sinne yritti vaivihkaa päästä.

Ja pelin jälkeen kun käveli takaisin autolle, piti pysyä aivan isän kyljessä kiinni, kun tuloksesta riippuen joko koti- tai vierasjoukkueen fanit olivat enemmän tai vähemmän pahalla tuulella. Siinä ei sellainen hieman vaahtosammutinta suurempi pojankoltiainen voinut kuin ihmetellä, miksi ne kaikki oikein olivat niin vihaisia. Sehän oli vain jääkiekkoa. Tosin eipä siellä nyt todellisuudessa varmaan juuri koskaan ollut mitään suurempaa nahinaa, mutta siltä se vaan silloin lapsen näkökulmasta tuntui.

Eli itselleni tärkeintä oli se, että ylipäänsä pääsi muun perheen mukana jäähallille kokemaan sen hienon tunnelman. Itse asiassa vieläkin niinä harvoina kertoina, kun pääsen Isomäkeen katsomaan Ässien peliä, tulee joka kerta lapsuus mieleen. Ensin siinä vaiheessa, kun kävelee sen pienen metsikön vierestä hallin maauimalan puoleista päätyä kohti ja todellinen nostalgia-aalto silloin kun astuu halliin sisälle. Siinä tuoksussa vain on se jokin, mitä ei voi sanoin kuvailla.

Kun lukee eräiden kirjoituksia kuinka heidän ensimmäiset kosketuksensa kiekkokatsomoon oli joskus 70 luvulla niin uskallankohan kertoa oman neitseellisen kokemukseni ah niin ihanaan Rinkelinmäkeen (nykyiseen Ritarihalliin) ja Hämeen Pallokerhoon.

Itselläni SE ensimmäinen kerta tuli eteen vuonna 88. Jäi niin hyvin päähän tuo vuosi kun pikkusisko syntyi sinä vuonna. Noh minä pieni tytön tyllerö, viisivuotias silloin tarkalleen ottaen pääsin isojensiskojen mukana ihka ensimmäiseen peliini. En tarkkaan muista enää ketä vastaan se oli (vuodet ovat hieman hämärtyneet näinä menneinä vuosina), mutta varmaan samalta kaudelta muistan toisen pelin Tampereella Tapparaa vastaan. Silloinen suosikkini Juha ”Jymy” Jyrkkiö pääsi suihkun puolelle ennen kuin kerkisi musta kumilaattaa tippua jäihin edes.

Rämäpää kun olin niin meinasin mennä auttamaan jäälle suosikki pelaajaani, eihän se käynyt päinsä että suosikkia mukiloitiin ilman kostoa. Istuimme päätykatsomossa isolla porukalla ja kyllä oli nauramista varmasti monella, kun kaksi suhteellisen aikuista (sisko ja sen kaveri) naista istuivat kummallakin puolella minua ja pitivät takinliepeistä kiinni etten olisi syöksynyt jäälle auttamaan Jyrkkiötä. Vielä kotimatkalla puhisin siskolleni linkussa, että olisi päästänyt kentälle niin olisin näyttänyt sille vastustajalle miten käy kun suosikkiani mukiloi.

Noista vuosista lähtien olen käynyt tauotta katselemassa kerhon pelejä Rinkulalla. Milloin siskojen kanssa milloin isäpapan kanssa.

Nykyäänkin eräät tulevat kuittailemaan että vieläkö sitä aiotaan mennä jäälle antamaan koulutusta vastustajalle. Ei, ei todellakaan enää. Se aika on onneksi jäänyt taakse, nykyään tyydyn vain verbaaliseen sanansäilääni.

Kaikki elämän vinoutumathan selitetään lapsuudesta johtuviksi, joten niin kait teen myös minä.
Silloin muinoin alakouluaikoinani meillä oli hyvin urheilumyönteinen opettaja, joka salli halukkaiden seurata televisiosta talviolympiakisoja 1968 Grenoblesta. Meidän oma kisakatsomomme hurrasi, kun Suomi ensimmäisen kerran löi Kanadan arvokisoissa. Sen jälkeen jäät olivat täynnä Keinosia, Hrbatyja, Firsoveja jne.
Ensimmäinen live-ottelu oli silloisen Maakuntasarjan peli, jossa kotijoukkueemme löi vieraat 23-0. Sen ajan ulkosalla pelatut ottelut olivat joskus hyvinkin värikkäitä lumipallojen lennellessä milloin mihinkin. Myös ottelun loppuhetkien pelaamisessa oli oma hohtonsa jos kotijoukkue oli vaikeuksissa. "Noin aikaa" näyttänyt pelikello kävi kieltämättä aika omituisesti.
Omasta mielestäni luonnollinen valinta SM-sarjan osalta oli TPS. Tämä johtui TS:stä, murrealueesta ja tietysti siitä, että se oli lähin pääsarjapaikkakunta, jos hallille halusi mennä.
Olisihan sitä pöljemmänkin harrastuksen voinut valita, olisihan?