87-88 kaudella aloin peleissä pikkujässikkänä käymään
91 tuli Pronssi
93 tuli hopeaa ja olin maaliviivalla pleksin äärellä todistamassa Marko Palon tahtomaalia 5. semifinaalin jatkoajalla.
90-luvun loppupuolella muutin itse pois Hämeenlinnasta opiskeluiden kautta Helsinkiin töihin, peleissä on käyty mutta ei enää yhtä paljon kuin aikanaan Hämeenlinnassa asuessa, playoff-pelit olen yrittänyt parhaani mukaan säätää vapaaksi kaikesta muusta että on mukaan päässyt niin kotiin kuin vieraisiin. Monet välierätappiot on todistettu ja yhtä monet pronssiottelut nähty vaan nyt se muuttui. Joukkueen pelit tuntuivat sujuvan hyvin, tosin sattuneesta syystä runkosarjan peleihin pääsin vielä harvemmin kuin aikaisempina kausina, sen kuitenkin päätin että playoffit mennään joukkueen mukana kuten aikaisemminkin. 2 matsia vaille kaikki playoff-pelit pääsin paikan päältä todistamaan, niistä kiitos kavereille sekä fanclubille vierasmatkojen hienosta järjestämisestä.
Niin mentiinkin, 2 matsia jäi väliin, molemmat vielä Hämeenlinnassa, toinen Ilves-matsi ja toinen IFK-matsi jäivät ylitsepääsemättömän esteen takia näkemättä, jälkimmäisen sentään pääsin todistamaan tv:stä. Ilvesmatsista sain kavereilta raporttia, jännäksihän meinasi mennä mutta peli voitettiin. IFK-pelin näin tv:stä kotona kuumeessa, mutta ei paljon raastavampaa tunnetta tule mieleen kuin katsoa sohvalla maaten jälleen kerran ratkaisevaa semifinaalia, missä taistellaan mahdollisuudesta siirtää ratkaisua yhdellä pelillä.
Sitten seurasi 5. ja ratkaiseva peli Helsingissä, kahtena yönä en nukkunut, kuume ihme ja kumma väistyi, olo oli hermostunut, jännitti, vatsa oli kipeä, kaikki oli huonosti. Tähän matsiin en ehtinyt saada fanclubin paikkaa joten menin hallille itsekseni hyvissä ajoin, istahdin puoleksi tunniksi tyhjään katsomoon jännittämään ja mietiskelemään mahdollista finaalipaikkaa. Minuutit kuluivat todella hitaasti. Voutilaisen maali oli upea, mutta yksi ainoa maali aiheutti sen ettei jännitys ainakaan helpottanut yhtään pelin edetessä. Pelistä kunnolla edes muista näin jälkikäteen mitään muuta kuin viimeisen minuutin pelikellossa ja sen raivoisan kannustuksen mitä muiden ritaripaitojen kanssa mylvimme. Tunne oli aivan älytön kun katsoi vuoroin pelikelloa, vuoroin IFK-hyökkäystä. 5, 4, 3, 2, 1, huutoa. Siinä se sitten oli, finaalipaikka. En muista koska olisin viimeksi niin korkealle tasajalkaa hyppinyt ja huutanut kurkku putkella, tunnelma fanien keskuudessa oli kuin olisi voitettu kolme mestaruutta putkeen.
Finaalisarjaa pelattiin lämpimissä tunnelmissa, kovia pelejä oli ja hienoa tunnelmaa. Sitten 4. finaali ja Pori, peli kulkee, Wiikman pelaa kylmähermoisesti, peli näyttää kulkevan mutta silti ei uskalla toivoa liikoja, niin monta kertaa on joutunut pettymään. 0-1, 0-2. 2. erätauolla Porilaiset tulivat jo onnittelemaan mestaruudesta, en voinut uskoa korviani. Miten joku voi tuossa vaiheessa peliä heittää oman joukkueen pyyhettä kehään. Kiitin kohteliaasti kehuista ja toivotin onnea vastapuolelle viimeiseen erään. 1-2, aika syvä vihlaisu tuntui jossain sisällä. Kun Louhi sitten vihdoin teki 1-3, pieni pala sitä isoa kiveä mikä sisällä mylläsi ja painoi irtosi pois. Helpotus iski tuuletuksen ajaksi, kunnes jännitys ja sekava odotus vei taas voiton. Pelikellosta tuli uusi paras ystävä mitä vilkuilin herkeämättä joka ikisen syötön jälkeen. Joka ikinen sekunti oli meille. Peli jännitti niin paljon ettei mikään aikaisempi urheilukokemus tuntunut samalta, silti tuntui tahtomaattankin siltä että tämä on meidän peli, meidän mestaruus. Sydän tiesi mutta järki sanoi vielä tässä vaiheessa vastaan.
59.16 sydän saattoi vihdoinkin siirtyä lepopulssiin, vatsa rauhoittui, hiki katosi otsalta, käheä ääni muuttui kirkkaaksi kuoropojan falsetiksi, aivan järjettömän leveä hymy levisi kasvoilleni. Se oli siinä, kukaan ei ikinä veisi tätä meiltä pois.
Viimeisistä sekunneista en muista oikeastaan mitään, huutoa, hyppimistä, halailua, huutoa, onnea. Ryntäsin katsomomme etuosaan, rappusten yläpäähän kaiteelle juhlimaan, ympärillä tuntemattomia ihmisiä, mutta sillä hetkellä siskoja ja veljiä. Kun juhlinta hieman rauhoittui ja katselin omien pelaajien kultamitalijuhlintaa jäällä, tippa jos toinenkin tuli silmiin. Vieressä seisonut HPK-fani hymyili ja kommentoi kuinka isokin mies saa joskus itkeä :)
Juhlinta hallilla, se on siellä-biisin soitto pojan noustessa Jokelan ja kumppanien käsille, kuohujuoma jäähallin ulkopuolella bussin ovelta ruiskutettuna, paluumatkan tunnelma ja juhlinta torilla. Vieläkin sitä herkistyy kun alkaa muistelemaan.
Itse olen näiden vuosien saatossa toivonut aina joukkueen parasta ja toivonut kultamitalia, mutta liikoja en ole koskaan odottanut. Jokainen pronssimitalikin on ollut aina ilon aihe, mutta kyllä nyt tapahtui se mitä varten tässä on mukana pyöritty 19 vuotta. Ja totuuden nimissä, onhan se kulta ollut sieltä tuloillaan jo monta kertaa, joku on aina vaan klikannut viime metreillä vastaan.
Tästä muodostuikin aika pitkä kirjoitus näin yömyöhässä mutta haittaneeko tuo. Ketjun aloituskysymykseen miltä se mestaruus tuntuu voin vain vastata että se tuntuu niiiiiiiiiiiin hyvältä ettei sanotuksi saa, vieläkin hymyilyttää kun ratkaisupeliä ajattelee tai sitä seurannutta juhlintaa. On myös hienoa että muita joukkueita kannattavat omat kaverit ja työtoverit ovat muistaneet sekä toivottaneet joukkueelle vilpittömästi onnea saavutetusta voitosta.
Upeampaa kautta en olisi voinut koskaan toivoa, kauden alussa minä sain pojan, esikoinen syntyi syyskuussa. Kun kausi päättyi, oli pelaajilla kaulassaan kultamitalit ja myös Kerho sai pojan. Tämän paremmaksi ei jääkiekkokausi voi tulla. Kiitos Kerho!