Fanin tunnemaailma

Avauduin jo tuossa vähän aikaa sitten vitutusketjuun SaiPan pelin seurauksena. Kysymys ei tosin ollut vain tämän päivän pelistä, vaan kattila kiehui ylitse kaikkien viime aikojen matsien seurauksena. Tällä hetkellä kotonani soi Rammstein kiitettävällä teholla, ja olen yhä jokseenkin kuumentuneessa mielentilassa.

Seuraan siis jääkiekkoa tunteella, sen huomaa näistä hetkistä. Tappiot harmittavat, voitot naurattavat ja välillä ääni jää jonnekin jäähallin käytävien ja kaukalon väliin. Ilmeetöntä hievahtamatta paikoillaan istuvaa katsojaa minusta ei saisi tekemälläkään.

Tämän päiväisen ketutuksen keskelle olen kuullut jo kaksi kertaa kommentin, jossa minulle sanotaan joko "Ei SaiPan takia kannata tuolla tavalla korpeentua" tai "Se on vain jääkiekkoa". Onko jääkiekko kuitenkaan jonkun tietyn seuran fanaattiselle kannattajalle ikinä vain jääkiekkoa? Ihmisillä on totta kai erilaiset suhtautumistavat asioihin, eikä viilipyttymäisyys esim. todella kuuman ottelun jälkeen tee kannattajasta mitenkään vähemmän fania, mutta välillä tunteet myös kiehahtelevat katsomossa siinä kuin jäälläkin. Fanit kokevat usein olevansa jonkinlainen osa joukkuetta, ja uskoisin, että tuolloin myös tunteiden merkitys korostuu. Oikeastaan asian voisi melkein kääntää niinkin, että joukkue on osa fania, sillä joukkueen voittaessa myös fani voittaa. Tappion karvasta kalkkia niellessään on taas fanikin hävinnyt, vaikka useinmiten yksittäisten tappioiden aiheuttama harmitus häviääkin nopeasti. Toista saattaa olla silloin, kun oma joukkue rämpii ottelusta toiseen kuin Mika Myllylä aikoinaan suolla.

Ajatellessani asiaa omalta kohdaltani tulen siihen tulokseen, että SaiPalla ja jääkiekolla ei olisi läheskään näin isoa osaa elämässäni kuin nyt, ellen olisi hommassa mukana tunteella. En usko, että jaksaisin kerta toisensa jälkeen suunnata hallille joko katsojaksi tai muihin tehtäviin, ellei lajilla olisi myös tunteiden puolelta jotain merkitystä minulle. Saan kiekolta paljon itselleni juuri tuntemuksien osa-alueella enkä olisi valmis luopumaan yhdestäkään kiekon takia koetusta tunnemyräkästä. En edes nyt kokemastani ketutuksesta enkä Machuldan vuokrauksesta aiheutuneesta kyynelien sävyttämästä pettymyksestä. Myös yhteenkuuluvuuden tunne muiden SaiPa-fanien kanssa on jotain, jota en haluaisi olla kokematta.

Tarkoituksenani oli kuitenkin kartoittaa tässä ketjussa hieman teidän muiden ajatuksia faneudestanne omaa joukkuettanne kohtaan, kuten myös kannattamistyyliänne. Miltä sinusta tuntuu karvaan tappion hetkellä tai tuskan värittämän pitkääkin pidemmän tappioputken aikana? Entäpä mitkä ovat fiiliksesi voiton jälkeen vieraspaikkakunnan jäähallin käytävällä kulkiessasi? Seuraatko edes kiekkoa tunteella vai ovatko matsit sinulle vain ajanvietettä ilman sen suurempia tuntemuksia tai ajatuksia?

On vielä pakko sanoa, että kiukuttavan tappion jälkeen ei mielestäni varmaan ole juuri mitään ärsyttävämpää kuin se, että joku tulee kyselemään sinulta "Miten siinä nyt niin pääsi käymään?".

"Dein Glück
ist nicht mein Glück
ist mein Unglück"

(Rammstein - Feuer Frei!)

Enää ei muuten ota päähän läheskään niin paljoa. Ensi kaudella me tullaan, -kele.

Hyvä aihe. Itse olen huomannut reagoivani tällä kaudella erityisen voimakkaasti Jokereiden voittoihin ja tappioihin. Niitä voittoja kun ei tällä kaudella ole tullut aivan yhtä helposti ja paljon kuin viime kausina, tuntuu niukan voiton jälkeen aivan uskomattoman hyvältä. Tappion jälkeen vituttaa vaikka onkin henkisesti valmistautunut tappioon ennen peliä.
Viime kausina kun Jokerit lähti lähes poikkeuksetta jokaiseen peliin ennakkosuosikkina niitä voittoja ei osannut arvostaa niin paljon kuin nyt kun meillä on nuori sakki kehissä. Nyt jopa Pelicansin tai SaiPan kaatamisesta tulee todellinen hyvänolontunne. Ennen pelejä jännittää pirusti ja jos on vieraspeli kyseessä jota seuraa kotona tulee aika avuton olo, ei auta kuin toivoa parasta.
Suhtautumiseni jääkiekkoon on siis aika vakavalla pohjalla, elän suosikkijoukkueeni mukana. Koskaan en ole unohtanut pelipäivänä että illalla on peli. Jos on tiukka peli kyseessä, on tapanani poistua kolmannen erän ajaksi pihalle tunteitani viilentämään.
Hallilla jännitys ei ole niin kova, ja siellä pystyn katselemaan tiukatkin pelit loppuun asti. Onneksi ei ole vielä tarvinnut nähdä Jokereiden häviävän kotonaan kuin kerran, tosin sekin oli liikaa ;)

Viestin lähetti Poison

Tämän päiväisen ketutuksen keskelle olen kuullut jo kaksi kertaa kommentin, jossa minulle sanotaan joko "Ei SaiPan takia kannata tuolla tavalla korpeentua" tai "Se on vain jääkiekkoa". Onko jääkiekko kuitenkaan jonkun tietyn seuran fanaattiselle kannattajalle ikinä vain jääkiekkoa?

Laajenna klikkaamalla

Lainaan ja aloitan tästä. Noita lauseita saan aina silloin tällöin kuulla, ensimmäisenä tietysti avopuolisoltani, joka kyllä sympatisoiden myötäelää kanssani Bluesin alamäet ja mahdolliset ylämäetkin, mutta hän ei voi koskaan käsittää sitä tunnekuohua ja käytettyä aikaa (aka wasted time) jonka käytän suosikkijoukkueeni mukana elämiseen ruumiini rajojen sisällä. Todellista määrää en halua koskaan paljastaakaan hänelle, koska muutoin saisin ehkä vielä jääräpäisemmän hullun leiman kuin nyt hallussapitämäni.

En ole Kiekko-Espoo-fani lähtien vuodesta 1 tai kaks, mutta pitkälle toistakymmentä vuotta mielenlaatuni päiväjärjestys on noudattanut K-Espoon/Bluesin otteluohjelmaa ja sarjasijoitusta. Kotipelipäivä on aina hyvin erityinen päivä, kaikkine omine rituaaleineineni. Vieraspelipäivät ovat melkein yhtä intensiivisiä, tosin tällä kaudella en ole erityisistä syistä johtuen nähnyt yhtäkään pk-seudun ulkopuolista vierasmatsia, monesta viime kaudesta poiketen. Tuon epäkohdan korjaan välittömästi tilaisuuden tullen.

Takaisin itse aiheeseen, olen joskus kuullut kommenttia tyyliin "hanki itselles elämä, miten sä voit jotain vitun lätkäjengiä miettiä kaiken valveillaoloaikasi.." Niin, kyllä te lajitoverit tiedätte, kuinka se on mahdollista.

Minulle jääkiekko ei ole viihdettä, vaan rakastan vain ja ainoastaan Bluesia, meni miten meni. Elämäni kaksi suurta rakkautta, ne ovat molemmat tässä viestissä. Suuruusjärjestyksellä ei väliä, sillä rakkaus on vertaamaton käsite.

Haastan samalla muut K-Espoo/Blues-fanit heittämään ketjuun ajatuksiaan julki.

Tästähän kuuluisi avautua vitutusketjuun, mutta tehdäänpä se täällä. Eläydyn paikoin melko voimakkaasti tämän porilaisjoukkueen, (jonka toimistoakin kutsutaan aurinkokuninkaan tulon myötä kansainvälisesti nimellä "team office"), sekä ylä- että alamäkiin. Tämänpäivän peli (mitä en suuren pessimistin tavoin vaivautunut katsomaan) minua vituttaa sen takia, että hävisimme Lukolle 4-5. Ässien pelatessa kuudella kenttäpelaajalla, ilman maalivahtia, viheltää tämä runkkari-Kruus jäähyn väärästä vaihdosta!!!!!!!

No joo, itse asiaan. Fanit reagoivat aina ihailemiinsa kohteisiin hyvinkin rajulla tunnemyrskyllä, meni sitten hyvin tai huonosti. Joskus kun Ässillä menee hyvin, olen niin täynnä energiaa, ettei meinaa saada nukutuksi. Kun taas menee huonosti (mennyt viimeiset 5v) olen niin masentunut, että tuo edellä mainittu ilmiö toistaa itseään.
Tästä saa sitten tutuilta kuulla juuri näitä iänikuisia kommentteja, "Sehän on vain jääkiekkoa", "Elämässä nyt vain on muutakin" tai "Ei sitä kannata nyt ihan noin vakavasti ottaa". Todellinen fanius edellyttää tunteidensa näyttämistä joka solulla, eikä tarkoita sitä että velvollisuuden tunnosta on pakko vaivautua peliin.

Kuten jo mainitsin, reagoin aina melko voimakkaasti asioihin jotka liittyvät tavalla tai toisella jääkiekkoon, joskus jopa niinkin että koulussa tulee keskittymisvaikeuksia miettiessä illan peliä.
Erään jatkoaikalaisen sanoin:
"Elämä ei ole jääkiekkoa, mutta jääkiekko on elämää"

No tämäpä ketju sattui enemmän kuin sopivasti. Äsken oltiin kaverin kanssa juomassa yhdet pelin jälkeen ja paluumatkalla bussissa istuessani sitten mietiskelin hiukan "omaa joukkuettani". Oli ollut ensimmäistä kertaa hiukan outo olo seurata ottelua, jossa pelasi kaksi joukkuetta, joilla ei periaatteessa ole mitään merkitystä minulle (SaiPa - Kärpät). Pelkästä jääkiekon seuraamisen ilosta olin paikalla. Huomasin odottavani väliaikatietoja Helsingistä jatkuvasti ja suurin pettymyksen hetkeni pelissä oli kun kuulin HIFK:n siirtyneen johtoon, se tuntui pahalta. Pelin jälkeen ensimmäinen ajatus oli, miten kävi Helsingissä? Eli periaatteessa olin Kisapuistossa SaiPa-Kärpät ottelussa seuraamassa Jokereiden esitystä. Jokerit todellakin merkitsee minulle enemmän kuin jääkiekko, poislukien maajoukkue-pelit.

Jokerit on todellakin ollut todella lähellä sydäntä jo pitkään. Kannattajana olen jo pitkälti tottunut naljailuun siitä. Esim. tuntui hiukka hankalata mennä kouluun erään Kärpille hävityn playoff-sarjan päätyttyä ensimmäisellä kierroksella. Se päivä oli yhtä vittuilun kuuntelemista ja tauluille oli kirjoitettu tappiolukemat sun muuta kivaa. Myönnettäköön, että tämä johtunee osittain myös siitä, että tuppaan hehkuttamaan Jokereita joka paikkaan ja naljailemaan muille muiden tappioista (tosin se on aina huumoria jota harvat ymmärtävät). Tuo kierre ei pääty ikinä. Olen tottunut asumaan paikoissa, jossa Jokereiden kannattamista ei lueta eduksi ja kannattajat ovat todella pieni vähemmistö.

Jos Jokerit voittaa mestaruuden mikään ei masenna minua, muut tulokset kauden päätyttyä sen sijaan pilaavat mielentilan täydellisesti. Esim. Jokereiden kärsittyä viime keväänä katkeran tappion viimeisessä ottelussaan, olin siitä kuultuani seuraavan päivän aika masentunut. Yleensä en kauheasti pyri näyttämään sitä muille, mutta edellä mainitun huomasivat monet. Koko ajan oltiin kyselemässä "What´s wrong? You´re not obviously allright." (Olin siis Englannissa)

Yksittäisten otteluiden häviämiset pystyn ohittamaan nopeasti (joskus saattaa olla etteivät haittaa oikeastaan lainkaan), ratkaisuottelut harmittavat pidempään ja rankemmin. Siltikin olen aika nopea toipumaan. Voitot piristävät taasen aina ja mestaruudet ovat todella herkullisia. Olen melko pitkälti tunteella mukana Jokereita seuratessani, mutta mitään supertunteellista fania minusta ei saa kirveelläkään. Aika rauhallisesti seurailen otteluita paitsi ratkaisuhetkiä ja maaleja. Ulkoisesti en ehkä näytä aina innostuneelta, mutta totuus sisällä on toinen. Poisonin kuvailemaan tunnetilaan en ole oikeastaan useinkaan joutunut, en ikinä ainakaan keskellä kautta.

Olipas sekavaa tekstiä, mutta ainakin itsekseni sain hiukan taas mietittyä asioita. Edellä oleva pätee myös suhtautumiseeni Leijoniin (21.2.2002 on päivä, joka tulee mieleen kun pitää miettiä todella surullinen päivä (tuolloin oli myös syntymäpäiväni))

En ole fani. En hypi, huuda, itke, uhoa. Hallissa en nosta persettäni penkistä kuin ehkä erätauoilla ja pois lähtiessä. Otan urheilun vakavasti mutten fanaattisesti, enkä osaa ottaa yhtä joukkuetta suuremmin osaksi elämääni, sillä itselleni peli on tärkeämpi kuin joukkue. Minulla on kuitenkin suosikkijoukkueeni, joiden kautta peliä ihmettelen, ja joiden puolesta sydämeni lyö pelin aikana ja miksei ennen matsiakin. Tutkailen, tarkkailen ja analysoin mutten fanatisoi. Voitosta tulee hyvä mieli mutta hyvästä viihteestä kenties vieläkin parempi, vaikkakin ratkaisupeleissä saattaa meikäläinenkin sortua voitosta hiukkasen tuulettamaan.

Vahvasti tunteella tulee elettyä. Sissiryhmän kanssa tulee B2:sessa kotimatsit seurattua ja joskus vieraspelejä samassa porukassa kierrettyä. TPS:ää diggailen suuresti. Vaikka imago ei täysin itselleni maistukaan, ei vaihoehtoa ole. TPS on liigajoukkueista se ainoa, jolle lämpenen aidosti.

Tappiot ottavat päähän vain saman illan. Muista illan tapahtumista ja matsin tyypistä riippuen tappiot ottavat päähän vain vähän aikaa, joskus kuitenkin pidempäänkin. Seuraavana aamuna viimeistään mennään kuitenkin jo "uutta suoleen kun vanha kuolee"-menetelmällä.

Play-offeista en uskalla sanoa mitään, kun nuorempana en edes tajunnut kun TPS menestyi ja viime kaudella olin varsin kypsynyt säälittäviin esityksiin. Vaan tänä vuonna taidan olla kuin perämoottoriin ladattu karhu.

TPS on hieno juttu, ja irti ei olla päästämässä.

Kyllähän jääkiekolla on aivan älytön merkitys minunkin elämässäni. Ei sitä osaa edes sanoa, että miten siitä niin tärkeätä tuli. Sitä vaan syttyi joku ihme tuli sisällä. Alle kouluikäisenä isä vei pojan ensi kertaa hallille. Siitä asti siellä on käyty. Pienenä kun ei matsiin päässyt, niin kuuntelin radiosta pelit ja piirsin lätkäkuvia. Asiat on päässeet muuttumaan ajan kuluessa. Enää ei (tosiaankaan) isän kanssa hallille lähdetä. Nyt mennään kaveriporukassa viettämään iltaa. Edelleen joka ikinen jäähallille meno on jännittävä. Fiilikset on katossa, tätä on taas odoteltu muutama päivä!

Joka vuosi tuntuu olevan enemmän ja enemmän koukussa kiekkoon. Peleissä tulee käytyä joka vuosi enemmän, niin koti- kuin vieraspelejä käydään katsomassa. Ja ne matsit joihin ei paikan päälle tule jostain syystä mentyä, kuunnellaan radiosta.
Tämän kauden ajan olen ulkomailla, joten pelejä en katsomaan pääse. Ja kyllä niitä lätkämatseja kaipaa. Onneksi on nuo nettiradiot! Viikonloppuisin herään varta vasten kuuntelemaan rakkaan joukkueeni pelejä. Kaikkihan sitä ihmettelee, mutta antaa ihmetellä. Siitähän me ei välitetä, vai kuinka on...?

Viestin lähetti Juha Salminen
Tappiot ottavat päähän vain saman illan. Muista illan tapahtumista ja matsin tyypistä riippuen tappiot ottavat päähän vain vähän aikaa, joskus kuitenkin pidempäänkin. Seuraavana aamuna viimeistään mennään kuitenkin jo "uutta suoleen kun vanha kuolee"-menetelmällä.

Laajenna klikkaamalla

Itselläni on vähän samanlainen tyyli. Jos matsi on ollut hyvä, mutta SaiPa sai takkiinsa, ei harmita läheskään niin paljoa kuin oikeasti huonon pelin jälkeen. Viime aikoina tuollaiset tappiot ovat tosin alkaneet ottamaan päähän ihan erilailla, ja niistä johtui tämänkin päiväinen "kilahdus". On tuskaa katsoa illasta toiseen, miten peli voisi kääntyä kummalle tahansa, mutta aina vastustaja vie voiton. Myös muun elämän tapahtumat heijastuvat siihen, miten tappion koen: Jos jo valmiiksi on ollut huono päivä, niin tappiosta tulee helposti ns. jäävuoren huippu. Toisaalta taas matsin voitto voi nostaa fiilistä.

Tappion aiheuttaman kiukutuksen saan usein nollattua jo kotimatkalla jäähallilta. Noin kilometrin kävely raittiissa ilmassa kirkastaa ajatuksia kummasti, ja kotiin tullessa sitä on usein jo kohtuullisissa fiiliksissä.

Jääkiekolla on fanin elämässä paljon sijaa, mutta kai se olisi hyvä osata pitää lätkä yhtenä palasena elämää omassa osiossaan. On kuitenkin olemassa monia asioita, jotka loppupeleissä ajavat faneuden ohitse. Itselleni SaiPasta on kuitenkin myös ollut lähes korvaamaton apu elämäni vaikeimmilla hetkillä. Oli hyvä, että minulla oli tuolloin kiekkomatsit, joihin pääsin tuulettumaan ja pitämään "lepoaikaa" muun elämän paineista ja rikkirepivistä ajatuksista.

Rutiinitunnetta

Kausikortti on perustarvike. Sähköä ostetaan sähköyhtiöltä ja jääkiekkoa HIFK:lta. Matsit merkitään kalenteriin ensin, sitten katsotaan muut menot ja lomat. Mitä tunteita näistä sitten irtoaa...sähkösopimuksensa edessä sitä on lähinnä ärtynyt ja alistunut. Minkäs teet, laskut ovat sekavia ja kustannan siirtohintoina hälssingin energialle paritkin sähköverkot. Marraskuisessa tiistaipelissä, kun kaikki niin kentällä kuin katsomossakin ovat niin kovin vähän innoissaan, päällimmäiset tunteet ovat niinikään ärtymys ja alistuneisuus.

Jääkiekko on vähän niin kuin yöuni: kun tapittaa aamuyöhön kattoa huolissaan typeristä vaivalloisista asioista tai kun puolet joukkueesta loukkaantuu kuukauden sisällä ja lopuilla on tervatut luistimet ja itse tallustaa jäähallilta pois avuttoman pelin jälkeen tappio niskassa, olo on kireä ja haluton. Kun nukkuu makeasti siloisissa lakanoissa hilpeitä unia nähden ja joukkue rökittää reippaan ja ovelan vastustajan vauhdikkaasti, mieli on kepeä ja asiat tuntuvat luistavan kuin pienessä nousuhiprakassa.

Ennen kaikkea lätkä on sosiaalinen asia: samanmieliset ystävät jakavat tunnekokemuksen uskollisesti myötä- ja vastamäessä. Sen yhteisyyden voimalla irtoaa tekohymy vierashallissa tappiomatsin jälkeen. Voitetun ottelun kohokohdista touhottaminen yhdessä moninkertaistaa riemastuneen olon ja liittää kokemuksen omaan ifk-historiaan, jota muistellaan kerta toisensa jälkeen aina samoin sanoin kuin kansanperinnettä konsanaan. Kuitenkin peli on aina mitä henkilökohtaisin kokemus ja maalin tullessa ylös singahdetaan niin jäähallissa kuin yksin kotisohvalla.

Elämässä tulee parempia ja huonompia jaksoja, välillä henki kulkee vähän vaivattomammin. Peli menee milloin huonosti, milloin hyvin huonosti ja rouva fortuna kätyreineen lähettää milloin minkäkinlaista pelinappulaa milloin faksilla, milloin junalla. Niin se käy*, ja toistaiseksi ainoa näkemäni mestaruus lämmitti sitäkin enemmän, kun sitä edelsi tahmea räpistelykausi.

Omat pääsylipuilla ostetut tunneskaalat kalibroidaan aika ajoin uudestaan: kun jäähallin ulkopuolella tarvitsee vain suoltaa riviväliltään passeleita muistioita, vastustajan onnistunut sukellus pleijareissa kajauttaa mittarin pohjaan. Kun kaksi vauvaa riepottaa äidin hermoja herkeämätöntä vuoristorataa tunnista, päivästä ja viikosta toiseen, tarvitaan jäähallissa oikein erikoisen kelvoton tumpelo viheltämään tunteet kunnolla miinukselle.

Kevyesti keskiluokkainen keski-ikäistyvä järkirouva voi nauttia fatalismista ja heittäytymisestä omassa elämässä aika pieninä annoksina, ja siksi on rentouttavaa, että asioita voidaan tunaroida aivan päin helvettiä ja ainoa seuraus on nautinnollinen rypeminen vitutuksessa, josta voi nousta kuin peenikslintu heti, kun Karalahti kajauttaa jonkun seinälle.

Työhön ja lapsiin ja terveyteen ja pankkitiliin on pakko suhtautua jotensakin huolellisesti. Joukkueen jokaisen osa-alueen kokoonpanosta ja tilanteesta en suostu kantamaan väsymättä huolta, en HALUA analysoida kaikkea puhki jo ennen kuin mitään elettiinkään, enkä anna kaikille kenkää heti ylihuomenna. Olisihan se kakkosketjun sentteri kiva, mutta jos näillä mennään niin mennään sitten, olen mukana. Hymyilen tai kiroan, kun sen aika on. Punaviinilasi kädessä sieväilevä suhoslainenko? Tiedä häntä, kivointa on kuitenkin silloin, kun hanskat putoavat.


*Kirjallisuusviite tunnistettaneen.

'Vain' jääkiekkoa? Onhan se toki totta, että ihmisellä on elämässä monia perusarvoja, jotka laitetaan jääkiekon edelle, mutta tämäkin tosiseikka huomioiden on tuomittavaa käyttää 'jääkiekkoa' sanan edessä vähättelevää partikkelia, 'vain'.

Itse olen kotoisin Kanta-Hämeestä. Tuolla alueella vallitsee niin kutsuttu 'hämäläinen vittuilukulttuuri'. Eli vittuillaan kaikille kavereille, mutta tehdään se pilke silmäkulmassa ja siten, että kenellekään ei jää paha maku suuhun. Tämän vittuilukulttuurin olennainen osa on, että osaa myös puukottaa itseään selkään, eli vittuilla itselleen. Tämä näkyy myös suhtautumisessani jääkiekkoon. Kun Kerholla menee hyvin, pitää jatkuvasti piikittää muiden joukkueiden faneja. Kun taas menee kehnosti, pitää iskeä puukkoa omaan selkään. Ja kaiken aikaa sama kieroutunut, sisäänpäin kääntynyt hymy pysyy kasvoilla. Kieroa huumoria Sydän-Hämeen Sahtimailta.

HPK on ollut minulle jo vuosia se 'yksi ja ainoa'. Muistan hyvin, kuinka pienestä sympaattisesta pikkuseurasta on kasvanut iso sympaattinen pikkuseura. Ennen iloittiin pudotuspelipaikasta. Sitten todettiin, että 'jee, tuli pronssia'. Nyt pronssikin alkaa maistua puulta. Nälkä on kasvanut syödessä. Oikeastaan kolme kertaa ollaan oltu tilanteessa, jossa olisi pitänyt pystyä ottamaan se kaikkein kirkkain. Nuo ajoittuvat keväille 2000, 2002 ja 2003. Mutta joka kerta on pettymys ollut suuri, kun ollaan vajottu pronssille. Pettymystä on lisännyt myös se, että historiaa seuraamalla on osannut sanoa, että se kesä, jolloin meidät taas kupataan tyhjiin, on yhden vuoden lähempänä. Toisaalta - pettymyksiinkin tottuu, ja itseäänkin selkään puukottamaan kykenevät Kerho-fanit ovat saaneet taas niin monet naurut tuosta Pronssi-kaudesta.

En ole ikinä asunut suosikkijoukkueeni kotipaikkakunnalla ja olenkin siksi seurannut 90% peleistä Joksin legendaaristen radioselostusten välityksellä. Oikeastaan tästä syystä suurimmat ja ikimuistoisimmat hetkeni jääkiekossa ajoittuvatkin kaukalon ulkopuolelle. Viime keväänä pettymys oli valtava Santalan aloittaessa omaan maaliin ja finaalipaikan luisuessa näin Tapparalle. Pettymystä lisäsi suuresti tieto Kärppien finaalipaikasta. Tämän illan päätteeksi sain eräältä hyvältä naispuoliselta Kärppä-faniystävältäni lahjaksi omistuskirjoituksella varustetun Kärppä-julisteen. Tuossa kirjoituksessa minua kiitettiin kuluneesta kaudesta ja kerrottiin, että pronssi ei ole mitali. Tuo on siis tätä ystävällisessä hengessä tapahtuvaa vittuilukulttuuria parhaimmillaan! Toinen tapahtuma sattui parisen viikkoa tämän jälkeen, eli finaalien päätyttyä. Opiskelija-asuntolamme lipputankoon oli tuolloin hinattu Tappara-lippu. No tämän Kärppä-fanin ja hänen poikaystävänsä kanssa laskimme kollektiivisesti tämän lipun puolitankoon. Jälleen loistava esitys jääkiekkofanien yhteishengestä seurarajoihin katsomatta! Mainittakoon vielä, että tälle e.m. pariskunnalle lahjoitettiin tupaantuliaislahjaksi kaksi kappaletta HPK-aiheisia tuoppeja... oliko idea Sistiksen suusta... arvauksia saa esittää. =)

Näiden tyhjänpäiväisten kappaleiden tarkoituksena onkin ollut lähinnä pohjustaa sitä, mitä jääkiekko todellisuudessa on Sistis-nimiselle, sudeetti-Kerholaiselle. Jääkiekko on hieno peli, jonka yksi kantava voima piilee siinä fanikulttuurissa, minkä turvin pääsee harrastamaan mustaa huumoria seurarajoihin katsomatta. Parhaimmillaan se on sellainen voima, mikä aikaansaa syvän ja kieronkin ystävyyssuhteen joko saman tai eri joukkueiden kannattajien välille. Muille saa nauraa, mutta pitää muistaa myös osata nauraa itselleenkin.

Loppuun todettakoon, että jääkiekkofania ymmärtää yleensä vain vähintään yhtä fanaattinen jääkiekkofani.

Elän vahvasti jääkiekon mukana ja varsinkin TPS:n mukana. Pelit tulee aina seurattua paikan päältä ja Tepsiä tulee aina kannustettua niin kauan kuin vain ääntä lähtee ja jos käy niin hassusti, että ääni loppuu niin sitten taputetaan käsiä yhteen.

Pelin aikana tulee elettyä todella voimakkaasti mukana tapahtumissa, mutta oman joukkueen tappio harmittaa vain loppu illan, jos edes niin kauaa. Aina tappio ei edes harmita vaan sitä tulee vain naurettua esim. Jokereille tällä kaudella kärsitty 5-0 kotitappio vain nauratti, no vielä 3-0 tilanteeseen saakka se otti päähän sen jälkeen alkoi Tepsin peli huvittaa. Joskus harmittaa voitettu ottelukin, jos peli on ollut ns. neppailua ja on vain käynyt hyvä tuuri, että omat ovat voittaneet, koska hallille mennessäni haluan nähdä hyvää jääkiekkoa ja lopputuloksella ei ole silloin niin suurta väliä, jos peli on hyvää ja vauhdikasta, mutta tietysti oman joukkueen tappio harmittaa silloinkin oli peli kuinka hyvää tahansa.

Itse menen hallille aina pitämään kavereitten kanssa hauskaa ja kannustamaan omaa suosikkijoukkuetta voittoon ja tietysti katsomaan jääkiekkoa. Omasta mielestäni matseihin pitää mennä pitämään hauskaa ja siinä samalla niissä tulee myös rentouduttua, kun saa ajatukset pois arkihuolista ja kaikista muista asioista ja stressiäkin saa siinä samalla purettua ja pahan olon tunnetta, kun huutaa pääpunaisena oman joukkueen kannustuksia ja ehkä pari kertaa tuomarillekkin jotain.

Play offseissa on tietysti tappiolla suurempi merkitys kuin runkosarjassa, koska runkosarjassa se yksi peli on vain yksi 56:sta, mutta play offseissa voiton ja tappion merkitys on paljon suurempi. Play offseissa tappio merkitsee niin paljon enemmän, sehän on taas kesäloma taas hieman lähempänä ja mestaruuden voittaminen kauempana, mutta niistäkin kyllä selviää viimeistään seuraavana päivänä. Tietysti, jos oma joukkue häviää kauden viimeisen pelinsä ja se tapahtuu play offseissa niin silloin sitä tulee muutama päivä kiroiltua, mutta sekään ei ole maailmanloppu ei edes siellä päin. Ja jos oma joukkue voittaa sen play offssien viimeisen pelin ja voittaa mestaruuden sitä tulee kyllä juhlittua useita päiviä ja hyvän olon tunne jatkuu vielä kauemmin.

Vieraspeleillä on myös suuri merkitys minulle, koska niihin menemme yleensä pienellä kaveriporukalla ja silloin tunnelmaan pääsee jo useita tunteja ennen peliä ja nuo arkihuolet katoavat myös pitemmäksi aikaa mielestä.

Ja kuten Sistis tuossa hieman aikaisemmin mainitsi, että "jääkiekkofania ymmärtää yleensä vain vähintään yhtä fanaattinen jääkiekkofani." niin siitä olen kyllä aivan samaa mieltä. Henkilö joka ei jääkiekkoa seuraa niin ei voi ymmärtää jääkiekkofanien tunnemaailmaa.

Aloitetaan Haukoista. Oman kotikaupungin seuraan liittyy paljon tunnelatausta ja otteluita pitää päästä katsomaan aina, kun se vain on sopivuuden rajoissa mahdollista. Perse nousee penkistä, kun maali tulee, usein tulee huudettua mukana. Pelipäivät ovat sinänsä päiviä muiden joukossa. Siitä huolimatta tietty jännitys piilee aina ilmassa. Ahdistaa aivan julmetun suunnattomasti esimerkiksi missata jokin oman joukkueen ottelu jonkin ylitsepääsemättömän esteen vuoksi. Armeija on tietenkin tällainen este. Kaikki Haukkojen jatkoaika- ja muut yllätysvoitot kotihallissa ovat todella harmillisia, kun niitä ei itse näe!

Joukkueeni liigassa on Blues. On oikeastaan varsin outoa, että suosikkiseuroja on kaksi, mutta toisaalta taas tilanne on mielestäni melko hyväksyttävä, mikäli nyt tällaista termiä voidaan aidon faniuden määrittelyn yhteydessä käyttää. Kiekko-Espoon aikoina katsoin vain tuloksia, kuuntelin pelejä radiosta ja katsoin televisiosta, jos niitä vain sattui tulemaan. Bluesin aikoina olen vasta käynyt ensimmäistä kertaa katsomassa joukkueen pelejä ihan hallissa asti. Joukkueeseen sisältyy hirvittävä määrä tunteita. Etenkin muutama vuosi sitten Bluesin menestys oli minulle kaikki kaikessa. Voiton jälkeen olin onnellinen, tappion jälkeen hyvin pettynyt. Tällaiset tuntemukset ovat laimentuneet vuosien myötä, mutta nykyäänkin tällaisia piirteitä on olemassa. Joka maalista osaan riemuita, eikä ole ollut sellaista Bluesin maalia, jonka seurauksena en olisi noussut seisomaan peliä hallissa katsoessani. Kun joskus pari vuotta sitten ajattelin, että SM-liiga ei merkitse minulle niin paljon, en jaksa kannattaa mitään, huomasin yht'äkkiä, että sydän sykkii yhä Bluesille. Ei suosikkijoukkuetta vain yksinkertaisesti voi vaihtaa.

Olen huomannut ettei viime vuosina ole enää jaksanut ottaa näitä matseja enää niin tosissaan kuin aikaisemmin. Tottakai tappiot harmittaa, mutta aika helposti niistä nykyään pääsee yli. Jotenkin on tullut vanhemmaksi ja kyynisemmäksi sekä huomannut että se on vaan jääkiekkoa. Vaikka aktiivisesti pelejä paikanpäällä seuraankin, niin en enää jaksa huutaa ja kannustaa peleissä samalla tavalla kuin 90-luvun loppupuolella. Se saattaa osaksi johtuen tästä Espoon fanikulttuurin puutteesta tai sitten vain omasta itsestään. On vaan jotenkin mukavampaa kattella peliä relasti kavereiden kaa läppää heittäen.

Arvostan kyllä paljon näitä ns. tosifaneja, jotka jaksavat huutaa koko pelin ajan ja kiertää ympäri Suomea joukkueen pelejä seuraten. Se on hienoa ja sitä on tullut itsekin harrastettua. Nykyään vaan omat harrastukset vie sen verran paljon aikaa ettei se ole enää mahdollista. Joka tapauksessa Blues on kuitenkin aika iso osa elämää.

Miten Kerhon ottama voitto voi saada minut niin iloiseksi? Miten Kerhon tappio voi saada mieleni niin matalaksi? Miksi ihmeessa hurraan television ääressä, kun suosikkijoukkueeni voittaa? Miten niin siitä ei ole mitään hyötyä, että huudan televisiosta peliä katsoessani pelaajille ohjeita? Jos noita kysymyksiä ihan oikeasti joutuu kysymään, niin asian selittäminen on turhaa. Jääkiekon, ja minkä tahansa joukkueen aito ystävä, ymmärtää kyllä, miksi. Heille ei tarvitse selittää. Muut eivät tule koskaan ymmärtämään.

Minulle on myös sanottu, että ei Kerhon menestykseen saa suhtautua noin tunteella. Tai että tuollainen suhtautuminen ei ole tervettä, tai että se vaan on jotenkin väärin. Olen aina tällaisessa tilanteessa esittänyt kyseisen latteuden lausujalle kysymyksen: millä perusteella kyseinen ihminen on oikeutettu antamaan tuollainen tuomio? Koskaan en ole saanut minkäänlaista järkevää vastausta. Miten se on keneltäkään pois, jos minä tai joku muu todellinen jääkiekon ystävä elää pelissä tai joukkueensa mukana tunteella?

On sekin totta, että joillekin Kerho-faniuteni on muodostunut lyömäaseeksi minua vastaan. Kerhon pelatessa huonosti saa kuulla jatkuvaa pientä vittuilua. Uskoakseni näitä samoja ihmisiä hieman harmittaa se, että en tunnu tuosta paljoa piittaavan. Miksi piittaisin? He eivät ymmärrä, mitä joukkueeni minulle merkitsee. Jos ymmärtäisivät, he eivät käyttäytyisi niin. Ja koska eivät ymmärrä, niin miksi siitä vittuilusta tarvitsisi välittää?

Sistis mainitsi tuon kanta-hämäläisen vittuilukulttuurin. Tunnustaudun sen yhdeksi edustajaksi. Ja tiedän kyllä, että sitä on sangen vaikea ulkopuolisen ymmärtää - todisteita löytyy kilokaupalla Jatkoajan keskustelupalstalta. Joillekin on tavattoman arka paikka, kun Kerho-fanit joko ylistävät tai haukkuvat omiaan. Joillekin asia voi jopa muodostua jonkinlaiseksi pakkomielteeksi. Mikäs siinä, jos niin haluaa, mutta se ei ole tämän vittuilukulttuurin tavoite. Tällä hetkellä, kun Kerho esittää huonointa peliä ties kuinka ja moneen vuoteen, on piikkien kärjet kohdistettu oman suosikin avainpelaajiin. Jos he joskus heräävät koomastaan, kohdistuu suurin suitsutus samaan osoitteeseen. Ainakin minulle tämä on jonkinlainen suojautumiskeino. Jos repisin sieluni verille ja huutaisin tuskaani aina, kun Kerho toheloi, olisi oloni paljon pahempi. Jos suhtaudun tilanteeseen ironialla, sarkasmilla ja pikku vittuilulla, on askel normaaliin ja ylistävään olotilaan paljon lyhyempi.

Mielestäni aitoon faniuteen kuuluu myös seurarajat ylittävä yhteenkuuluvuuden tunne. Jos voiton hetkellä päälimmäinen tarve on päästä aukomaan päätään hävinneen osapuolen faneille, tai tappion hetkellä päästä vetämään heitä turpaan, ei mielestäni ole kyseessä aito rakkaus jääkiekkoa tai suosikkijoukkuetta kohtaan. Silloin kyseessä on jonkin oman puutteen peittely tai korjausyritys. Tiedän, tämä mielipite tulee herättämään vastustusta. Siitä vaan, ihan vapaasti. Tähänastinen kokemukseni vain on osoittanut asian olevan kuten juuri kerroin. Tiedän myös, että henkilö, joka pystyy kylmän viileästi analysoimaan jokaisen suosikkijoukkueensa vaihdon ja saa suurimmat kiksinsä jonkin tietyn kuvion oikein suorittamisesta, ei koskaan täysin tule ymmärtämään tapaani kannattaa joukkuettani. Ei se mitään, en minäkään tule ymmärtämään hänen tapaansa. Hän saa kannattaa tavallaan, ja oletan saavani hänelta saman luvan. Ikäänkuin kukaan mitään muiden lupia tarvitsisi.

Poison, hyvä otsikko. Pääsee istahtamaan itsensä tutkittavaksi freudilaiseen tyyliin...

Onhan tämä touhu kylmästi ajatellen ihan kahjoa: sitoudumme tietyn väristä paitaa kantavaan yhteisöön - nykyisin vieläpä osakeyhtiöön, käyttäydymme heitä seuratessamme aivan toisin kuin normaalisti, murehdimme heidän epäonnistumisiaan ja juhlimme voittojaan. Toisin sanoen voisi sanoa että jääkiekko on oma elämänsä suuremman elämämme sisällä. Eli aivan kuin Terry Pratchettin fantasiakirjoissa myös omat touhumme sijoittuvat vahvasti Kiekkomaailmaan...

Miksi sitten olen hallilla, kierrän silloin tällöin jopa Suomea joukkueen perässä? Olenhan rationaalinen ja kypsä yliopisto-opiskelija, joka osaa optimoida elämänsä tieteelliseen tasapainoon. Ehkäpä siksi, että jostain täytyy löytyä paikka, jossa ei tarvitse olla virallinen, laskelmoiva ja jatkuvasti aivokoppaansa rasittava "fiksu" ihminen, vaan voi olla aisteilla ja tunteella elävä olento - niin kuin muutkin kaltaisensa. Voi käydä lyhyessä ajassa läpi tunneskaalan ääripäät vihasta rakkauteen ja voitosta tappioon. En voisi kuvitella katsovani oman joukkueen toimia puhtaan analyyttisesti ilman eläytymistä kentän tapahtumiin. Scouttia minusta ei siis tule.

Lisäksi tietää, että hallilla on muitakin kaltaisiaan - ehkäpä "heimo" on sopiva sana. Juro suomalainenkin löytää helposti puhuttavaa, kun kiekko-ottelu tuomareineen on käynnissä. Lisäksi hallissa voi olla huoletta värittyneet silmälasit päässä ja elää "massan mukana" - olla jollain tavalla "alkukantainen". Siis ilman että on humalassa, jota en kyllä muutenkaan harrasta...

Tunnemaailma onkin sitten moninainen. Viime kevät ja yllättävä menestys näkyi varmasti kauas myös minusta. Tosin tämän kauden vaisuhko menestys on saanut apatiakäärmeen luikertamaan, ja joskus huomaa "hällä väliä"-asenteen olevan pinnassa. Tämän hetkinen signaus osoittaa, että aika alhaalla ollaan. Suhde on koetuksella, muttei katkea...Etenkin vierasmatkoilta palatessa ja tappion iskiessä on vaikea repiä huumoria - tosin väsymys auttaa siinäkin. Onneksi lähipiiri on melko kiekkohullua (sama seura) porukkaa, joten "älä ota sitä noin vakavasti"-kommentit ovat todella vähissä. Onneksi.

Tämä touhu on paljon antanut ja tulee antamaan paljon. Ystäviä, tuttuja sekä paljon kokemuksia, joista löytyy tukea elämän ei niin valoisina hetkinä.

Tuli tuossa eilen illalla paneuduttua tähän omaan suhtautumiseen lätkään, ja kyllähän siinä mietittävää piisasikin.

Ensimmäinen huomio oli se, että JA:n myötä oma ottelun seuraamistyylini on muuttunut asteen verran analyyttisemmaksi. Pystyn tätä nykyä jopa tarkkailemaan jotain tiettyä pelaajaa koko pelin ajan. Silti nuo Poisoninkin mainitsemat tunteet ovat edelleen (onneksi) hyvinkin tuttuja. Varsinkin viime kaudella. Tappioputken aikana ahdistaa ja voittojen sattuessa on iloinen olo (tällä kaudella tosin odotusarvotkin ovat kovat). Ja myös otteluissa - niissä tiukoissa ja tärkeissä - huomaan, ettei se tunteen palo ole mihinkään kadonnut.

Varsinkin tällä hetkellä sen huomaa hyvin, tuskastuminen vahvistuksen nimeä odotellessa on suuri. Turhautumisen aste korkea.

Olen muutenkin meneillään olevassa kaudessa aina vahvasti mukana, toisin kuin esim. jotkut pitkäaikaisemmat katsojat, jotka ovat nähneet useammankin IFK-mestaruuden. Itselläni toistaiseksi se yksi vyöllä, joten toista odotellessa..

Vaikka hyvästä kiekosta pidän ihan yleisestikin, olen joskus sanonut, että mikä tahansa peli, jossa Helsingin IFK on kentällä, on parempi kuin mikään muu vaihtoehto. Ja siinä kaiketi pysyn edelleenkin.

Minä ainakin elän jääkiekkoa kenties liiankin tunteella.
Osasyynä varmasti on se, että mahdollisuudet päästä hallille ovat melko huonot, kun olen ajokortiton ja kyytiä on vaikea saada.
Joten silloin harvoin kun Lappeenrantaan pääsen, niin katsomossa on erittäin vaikea pysyä paikoillaan, kaikenaikaa vaan tekisi mieli hyppiä ja huutaa (mutta istumakatsomossa vierustoverit yleensä istuvat hiljaa paikoillaan, joten saatan aiheuttaa pahennusta).

Yleensä olen yksin liikenteessä, niin sekin vie vähän hohtoa pois, ainahan se olisi hienompaa jos olisi samanhenkisiä ihmisiä ympärillä (en vaan tunne heitä).
Hienoja kokemuksia silti kaikki, oli pelin lopputulos mikä tahansa.

Aina kun on peli, niin teksti-tv tai radio ovat kovassa käytössä, ja en hiljaa malta kotonakaan olla. Tosin en ihan aina hihku riemusta kun maali tulee, mutta joissain peleissä on enemmän latausta kuin toisissa.

Ja tämänhetkinen tunnetila on hyvin arvattavissa, ainakin SaiPan osalta.
Yritän varsinkin työaikana unohtaa jääkiekon, mutta tällä hetkellä se on vaikeaa, aina jostain pomppaa eteen otsikko jostain pelaajakaupoista.
"Se on vain jääkiekkoa", olen usein kuullut, en ymmärrä mitä se sana "vain" siinä tekee.

Ei tässä tekstissä varmasti tolkkua ollut, mutta ei sitä ole Kaarnan touhuissakaan. Ehkä pitäisi välttää liikaa tunteilua, en vain voi sille mitään että jääkiekko vie mukanaan.

Olen kyllä ohimennen miettinyt, että olisi helpompaa kannattaa jotain "voittavaa" joukkuetta, mutta en voi SaiPaa hylätä, pelaa se sitten vaikka Mestiksessä. Todennäköisesti vaikeampaa olisi, jos olisin päässyt useampaan peliin paikanpäälle, helppohan se on kotisohvalta huudella, että älkää luovuttako!

Vuosien saatossa minä olen rauhoittunut paljon. Edelleen kuitenkin seuraan varsin suurella tunteella peliä, joskaan en kuulu niihin jotka ääntään hallissa käyttävät. Joskus tosin vanhakin vielä innostuu huutelemaan tuomarille tai vastustajille, mutta äärimmäisen harvoin kumminkin.

Oikein jännää peliä katselen rystyset valkoisina ja kainalot märkinä, ja Lukon maalia tuuletan melkein aina seisaaltani. Kun vastustaja tekee maalin Lukkolaisen karmean virheen seurauksena, hautaan pääni suurten kourieni sisään tai raastan harvoja hiuksiani, ja huuliltani karkaa tilanteen mukaan joko: "voi jumalauta sentään", "voi hyvä jumala" tai sitten legendaarisesti "voi kilin vittu".

Tappion jälkeen minua tietysti harmittaa. Jos Lukko kuitenkin pelaa tappiosta huolimatta hyvin, minua harmittaa vähemmän. Joka tapauksessa kiukku laantuu matkalla hallista kotiin, matka kestää noin 30 minuuttia joten siinä ajassa ehtii hyvin noitumaan suurimmat höyryt pois. Silti, kotona syttyy melko varmasti sota mikäli rouva erehtyy Lukon tappion jälkeen viisastelemaan jotain illan peliin liittyvää, eli kyselemään syitä tappioon tai lohduttelemaan tyyliin "ei se maailmaa kaada", "ei aina voi voittaa" tms. Harvoin kuitenkin noin tapahtuu enää nykyään.

Vastaavasti voitetun pelin jälkeen velatkin muuttuvat saataviksi.

Tuosta pelissä huutelemisesta tuli vielä sen verran mieleen, että tuo tuomareille ja vastustajille huuteleminen on mitä mainioin keino purkaa paineita: jos töissä on ollut vittumainen päivä, kotona on tullut riitaa tai päivän aikana on jotain muuta ikävää sattunut, niin mikäpä onkaan sen mukavampaa kuin huutaa pää punaisena jäähallissa pahaa oloaan ulos. Ei kuitenkaan kotijoukkueen pelaajille, sitä ei oikea fani tee.

Tunnen olevani jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Siitä on yli 2 vuotta kun olen viimeksi ollut katsomassa Kerhon vieraspeliä playoffien ulkopuolella. Kuluvalla kaudella jäin myös ensimmäistä kertaa 15 vuoteen vapaaehtoisesti kotiin Kerhon kotipelipäivänä. Tuo historian siipiä havisuttanut päivä oli 17.1. kun Rinkelinmäelle saapui Pelicans. Oli kovin epätodellinen olo kuunnella KOTIottelua radiosta.

Tähän asti olen ollut aina se, joka viimeisenä sanoo pelin olevan menetetty. Olen se ikuinen optimisti, joka seisoo joukkueen takana ja odottaa kärsivällisesti menestystä pitäen jengin puolia vaikka mitä tapahtuis.

Tunnistin itseni ja Hämeenlinnalaisen jääkiekkoilmapiirin ominaispiirteet mm. Sistiksen ja Designerin kirjoituksista. Usein olen maannut yöllä hiljaa sängyssä miettien miksi Kerhon peli ei kulje. "Ei päivää ilman lätkäkeskustelua" pätee meikäläisen elämään ja lätkällä on kohtuuton rooli maailmassani. Kuten se tässä ketjussa on jo useaan otteeseen todettu, sen ymmärtää vain toinen samanhenkinen.

Siihen miksi lätkä ei pysty enää antamaan samaa kuin ennen, on monta syytä. Pakko se on myöntää, että peli on muuttunut niin yököttävän varmistelevaksi joka joukkueella, että peli on pääasiassa tylsää. Viimeiset kaksi vuotta asialta on ummistanut silmänsä kun oma joukkue on järjestänyt maalikarkeloita, voittanut runkosarjan, rikkonut sm-liigan piste-ennätyksen ja vetänyt huikeita voittoputkia. Nyt kun Kerho on palannut maan pinnalle, on totuus nähtävillä selvästi täälläkin.

Yleisön vähyys, tunnelman puute, ei liigasta putoamisen pelkoa, passiivinen ja merkityksetön runkosarja, taklaukset on minimoitu, jatkoajalla ei voi jäädä pisteittä, joukkueet ei karvaa ollenkaan.. Kaikkee tällasta, mutta silti usko huomiseen on kuitenkin olemassa.

Mä vedän nykyään tällasta "hälläväliä"-linjaa, mutta kuukauden päästä alkaa vuoden kohokohta. Silloin ei synkistellä, vaan huudetaan keuhkot pihalle Rinkelillä ja reissataan joukkueen mukana vieraisiin raikuvasti laulaen:

pallokeeer-hoo pallokeeer-hoo, óle, óle, óle..

Tuskinpa kiakkoa tulisi seurattua, ellei siihen liittyisi juuri niin paljon kiihkeitä tunteita. Olkoonkin, että 'rakkaus' kiekkoon liittyy myös pelin luonteeseen ja sen taitajien arvostamiseen. FANINA tunteilla on mahdottoman suuri osuus kauden aikaan 'omien' poikain puuhia seuratessa.
Olen erittäin kriittinen fani. Pidätän itselläni oikeuden myös 'moukaroida omia'. Mutta olen AINA sitä mieltä, että ME voitettiin ja ME hävittiin. Fani nauttii voitoista ja nielee tappiot. TOSIfani on mielestäni kannattaja aina. Olisi helppoa vaihtaa joukkuetta menestyksen mukana. Fanius mitataan juuri silloin, kun menestyksellä ei voida mässäillä.
Pitää olla periaatteet. Piste.

Jääkiekko on hienoin asia elämässä, ilman jääkiekkoa ei olisi elämää. Lukon pelejä pohtiessa ja spekuloidessa menee päivittäin tunti jos toinenkin. Voittopelit tuovat poikkeuksetta mahtavan hyvän olon tunteen, kun taas tappioiden jälkeen ainakin muutama tunti menee masentuneessa mielentilassa. Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja sille tunteelle, kun astuu jäähalliin seuraamaan Lukon ottelua, silloin unohtuu elämästä kaikki muu, aivan kaikki. Kaverin kanssa on tullut naureskeltua tätä asiaa moneen kertaan...hallille mennessä on mielessä saattanut olla murhe jos toinenkin, mutta sisällä hallissa kaikki murheet unohtuvat.
Olen seurannut Lukon otteluita aktiivisesti yli 15 vuotta, pelistä olen jäänyt pois vain pakottavan syyn edessä...jos sellaisia nyt yleensäkään on olemassa. Pienempänä poikana tuli melkein väännettyä itkua kun ei peliin päässyt, nykyään armoton vitutus korvaa tuon asian. Pelaajasiirtoja, loukkaantumistilannetta ym. joukkueen asioita tulee seurattua kokoajan. Välillä tunnepuoli menee niin sanotusti yli, jolloin esim. tänne Jatkoaikaan tulee kirjoitettua kommentteja, joita myöhemmin saattaa hieman katua. Lukko on kuitenkin minulle niin iso asia, että nämä kaikenmaailman kahvasyytökset ym. saavat minut aina raivon partaalle.
En edes uskalla kuvitella elämässäni sellaista päivää, jolloin en jostain syystä enää voisikaan mennä Lukon peliin. Jokaisella ihmisellä on omat kiinnostuksen aiheet ja harrastukset joiden avulla pystyy irroittautumaan "normaalista elämästä". Vaikka käyn esim. punttisalilla aika ahkerasti niin en pysty siellä unohtamaan murheitani lähellekään vastaavalla tavalla kuin jääkiekkoa seuratessani. Minulle Rauman Lukko on aina maailman hienoin ja paras jääkiekkoseura, oli se sitten hallitseva Suomen mestari tai sarjajumbo. Ilman Lukkoa ei ole elämää.

Pakko nostaa tämä aiemmin avaamani ketju. Tämä tyttö on nyt nimittäin aika fiiliksissä. SaiPan kolmen ottelun voittoputki ei nyt ole vielä mitään superhienoa, mutta silti nyt tuntuu erityisen upealta kannattaa juuri tätä joukkuetta. Lauantaina oli hienoa olla Jyväskylässä osa huutomyrskyä, tänään oli upeaa todistaa SaiPan jatkoaikavoittoa. Ja lauantaina HIFK...

Kausi on vielä todella pitkä ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta myönnän, että tänään HAAVEILIN pleijareista. Haaveilin siitä, miten matkustan vieraspeliin ison fanilauman kanssa ja huudan ääneni käheäksi. Mielikuvissani koin myös täyden Kisapuiston hurmoksen, metelin, joka peittää kuuluttajan äänen alleen.

Ei hitto. Lauantaina voi taas tulla turpiin ties miten paljon, mutta juuri NYT on mielettömän hienoa seurata kiekkoa ja SaiPaa. Mies totesi juuri äsken minun "hehkuvan SaiPa-onnea". Heh.

Vuodatuksessani ei taida olla mitään järkeä, mutta luotan siihen, että muut kiekkoihmiset ymmärtävät.

Itselläni on tapahtunut ehkä jonkin sortin kasvua myös jääkiekon kuluttajana. Nuorempana sitä oli enemmän fanaattisesti mukana, nykyään luen itseni mielummin kannattajaksi kuin faniksi. Aiemmin sitä meni aina peleissä fanikatsomoon ja oli mukana huutamassa näitä muka fiksuja "tuomari kuolee matsin jälkeen"- huutoja. Saatoin myös viheltää ja buuata vastustajalle. Nykyisin seuraan jääkiekkoa enemmän lajina ja paljon analyyttisemmin, vaikken siitä mitään ymmärräkään. Menen melkein mielummin yläkatsomoon, josta pelin näkee parempana kokonaisuutena kuin lähes jään tasosta. Taputan myös vastustajan hyville suorituksille.

Tunne Jokereita kohtaan ei ole ainakaan laimentunut, vaikka joku voisi niin päätellä. Jokerien voitosta tulee aina hyvä olo ja tappio vituttaa. Varsinkin jos se tulee huonolla pelillä, kuten ilmeisesti tänään. En tosin silti voisi kuvitella itseäni huutelemassa kirosanoja hallin käytävillä äänekkäästi pelin jälkeen. Tämä johtuu täysin siitä, että pidän itseäni liian fiksuna tekemään vastaavia typeryyksiä, joita monet kannattajat tekevät.

Luulisin, että suurin osa jatkoaikalaisista on samantyylisiä. Mitään kirkuvia teinityttöjä täällä tuskin on, vaan ainakin aktiivisimmat kirjoittajat seuraavat lajia kokonaisvaltaisesti mutta omalle joukkueelleen uskollisesti. Tasoero esimerkiksi joukkueiden fanisivuihin nähden on todella huomattava.