Eri mestareita seuraamalla kaava menestykseen näyttää suurinpiirtein seuraavalta:
1. Valmennuksen on oltava liigan kärkitasoa. Valmentajan on pystyttävä puristamaan viimeisetkin paskat ulos omasta joukkueesta ja pystyttävä viemään kollegaa taktisella puolella.
2. Maalivahtipelin on oltava liigan kärkitasoa. Riksman, Helenius, Wallinheimo, jne. Kaikkia yhdistää se, että he olivat sarjan parhaita molareita. Tietyissä tilanteissa myös toisiaan täydentävä kaksikko voi ajaa saman asian, mutta näitä ei hirveän montaa lähihistoriasta löydy.
3. Kärkijätkien on onnistuttava. Perrin, Peltonen, Granlund, Filppulan sun muut viime kausina ovat näyttäneet, että isoissa peleissä tarvitaan isojen pelien miehiä. Jos kärkiosasto floppaa, niin pirun vaikeaa tulee.
4. Raatajat hoitavat hommansa kotiin. Teiltä tulee nyt mieleen Liivikin nelonen ja tällä kaudella Jypissä duunariosasto hiljensi aika tehokkaasti sekä meidät että Pelsut. Vastustajan tähdille ei saa antaa mahdollisuutta onnistua.
+ Jokerikorttina (tsk.) asenne, jonka lasken kaikkien kohtien yhdistelmäksi. Kun valmentajalla homma pysyy hanskassa ja pelaajat voivat luottaa toistensa tekemiseen, niin spiritin pitäisi olla kohdallaan. Jos valmentajalla ei ole langat käsissään, pelaajat alkavat sooloilemaan. Jos osa pelaajista ei ole tasollaan, muiden tekeminen menee helposti puskemiseksi ja turhautumiseksi.
Järjestystä voi hiukan vaihdella oman fiiliksen mukaan, noita pidän kuitenkin kokonaisuuden kannalta oleellisena. Kun noita katsoo esimerkiksi kuluneen kauden osalta, niin teillä muun muassa kohdat 1. ja 3. kusivat. Westerlund&Lämsä vei Matikaista aivan miten tahtoivat ja Pesonen, MG, Granlund ja kumppanit eivät millään saaneet limppua verkkoon.
Sen sijaan toissakaudella Nokka oli mies paikallaan puolivälierien jälkeen, Peltonen tykitti finaalissa hattutempun, MG väänsi yli pinna per peli tahtia pleijareita, Söde oli liekeissä, Riksman oli liekeissä ja teidän nelonen pelasi helvetin hyvät pleijarit. Koko paketti oli kasassa. Samoin Jypillä Aho raiskasi vastustajansa, Helenius otti isot kopit ja oli muurina tiellä, Perrinin lavasta tuli voittomaali ja rottaosasto piti Laschin, Hodgmanin ja kumppanit piilossa.
Itse näen, että runkosarjassa voi menestyä hyvin yhden osa-alueen ollessa heikommalla tasolla. Pleijareissa kuitenkin marginaalit pienenevät, vastustaja "tunnetaan" paremmat heikkouksineen ja henkinen paine on aivan toista luokkaa.
Liigassa on mun mielestä kolme resurssien mukaan suurseuraa: me, te ja Kärpät. Yksittäisiä huonoja kausia tulee pidemmällä tähtäimellä pakostakin, mutta kyllä mä uskaltaisin väittää ettei noista suuresta yksikään ole ollut pelillisesti suurseura moneen vuoteen. Viimeksi Kärpät tuota olivat, sitä ennen teillä oli pieni etsikkoaika 90-luvun lopussa ja meillä ennen sitä. Hyviä kausia (esim. teillä viime kausi) tulee, mutta niin niitä tulee pienemmillekin seuroille. Pelillisesti Jyp on ollut viime vuosina suurseura, mutta resursseista voidaan vääntää kättä.
Suurseurojen alisuorittamisessa näen parikin yhtäläisyyttä:
1. Edellisen listauksen kohdista ollaan tingitty. Valmentajavalintoja on mennyt pieleen (Alpo, Hanlon, Baxter, Haapakoski, jne.) ja maalivahtien suhteen historia on ollut surullisen kuuluisaa.
2. Ollaan eletty jossain kuplassa ja odotettu menestyksen tulevan automaagisesti aiemman menestyksen takia. Muut tulevat kuitenkin Jypin tavoin helvetin nopeasti rinnalle ja ohi jos kokoajan ei haluta kehittyä. Virmasen ja Matikainen I:n aikakaudet olivat hyviä osviittoja tästä: pelaajahankinnat tehtiin tilastojen perusteella, valmentajaksi kelpasi lähes kuka tahansa nimen perusteella ja toimintatapoja ei pyritty kehittämään. Kärpilläkin oli tshekkilegioonan kanssa hiukan havaittavissa tuota virmasmatikaista syndroomaa.
3. Toiminnasta on puuttunut pitkäjänteisyys. Sen sijaan että olisi mietitty pidemmän ajanjakson hyötyjä, ollaan suin päin rynnätty hetkeltä hyvältä tuntuvaan ratkaisuun. Sen sijaan että toimivaa runkoa olisi pyritty kehittämään, tuodaan yhden kauden palkkasoturi runkopelaajan tilalle tai viemään viimeiseltäkin junnulta näytönpaikka.
4. Ollaan luotettu liikaa rahan mahtiin. Raha itsessään on yksi edellytyksiä menestyä säännöllisesti, mutta pelkästään rahalla homma ei toimi. Tappara hyötyi helvetisti siitä, että henkilökohtaisemmalla valmennuksella Lehterän ja Enlundin tapaiset pelaajat halusivat juuri Tapparaan kehittymään. Mun mielestä hyvä ohjesääntö olisi se, että jos pelaaja suurinpiirtein samansuuruisesta summasta huolimatta valitsee toisen seuran, vika on joko meissä tai pelaajassa. Jos vika ei ole pelaajassa (seurauskollisuus, halu palata kasvattajaseuraan, merkittävästi suurempi rooli, perhe, jne.), niin vika on seurassa. Jos vika on seurassa, niin mietitään missä vika ja pyritään korjaamaan se.
Schollin uskottavuuspyramidin voisi lisätä tähän.
Teillä on tekeminen muuttunut uuden johdon myötä selvästi aiempaa paremmaksi, mutta muutos suurseuraksi sekä resurssien että pelillisen puolen osalta vie oman aikansa. Saa nähdä kävikö Matikainen II:n kanssa huonosti ja tuliko takapakkia, vai mennäänkö jutimaisesti eteenpäin.