Suosikkijoukkueen taustat

Henkka kirjoitti:

Omasta mielestäni tämä muutos Coffey-->Murphy oli Cupin voittamisessa lähes yhtä merkittävä, mitä Brendan Shanahanin hankkiminen.

Laajenna klikkaamalla

Kirjoittelin tuolloin 90-luvulla, oikeastaan käytännössä koko 90-luvun erään Red Wings-fanin kanssa, joka asui Ypsilantissa (pieni kaupunki lähellä Detroitia). Tuolloin useamman kerran totesin, että Coffey on aivan liian hazardi omassa päässä pelatessaan. Liikaa epävarmoja ratkaisuja ja kun loistokkuus hyökkäyksessäkään ei kokonaisvaltaisen pelityylin muutoksen myötä ollut enää niin loistokas, oli hän pelaajana tietyssä mielessä turha Red Wings-miehistöön.

Murphyn tulo kesken kauden (96-97) tasapainotti oivallisella tavalla joukkueen puolustuksen. Bowman sai rakennettua kaksi hyvää pakkiparia, joita tuki sitten kolmas suhteellisen varma ja tasapainoinen pari, joka kykeni hoitamaan oman roolinsa moitteettomasti. Enempää ei voinut vaatia ja sillä puolustuksella sekä loistavasti roolitetulla hyökkäyksellä joukkue marssi sitten mestaruuteen saakka.

vlad.

Oma fanitukseni alkoi NHL:n suhteen oikeastaan 1993, kun seurasin Los Angeles Kingsin matkaa aina Stanley Cup finaaleihin. Se oli sitä aikaa, kun NHL jääkiekkoa tuli niukasti telkkarista ja NHL oli vielä semmonen suuri ja tuntematon mutta itselleni nuo 3 maagista kirjainta olivat jo tatuoituneet sydämmeeni, N - H - L !!! SM-liiga ja MM-kisat tuntuivat täysin heikkotasoiselta pelleilyltä, kun NHL alkoi tulla enemmän telkkarista.

Aluksi minulla, kuten monella muulla nuorella kiekkofanilla oli siihen aikaan monia eri suosikkijoukkueita, jotka vaihtuivat mutta mitä enemmän syvennyin NHL kiekkoon, sitä enemmän Detroit Red Wings tuntui omalta joukkueelta. Fanitin todella paljon Brendan Shanahania, kun hän pelasi Bluesissa ja pienenä poikana aina pihapeleissä halusin olla Shanahan! :) Kun Shanahan sitten Hartfordin kautta siirtyi Red Wingsiin niin kaikki sai sinetin.

Rakastuin Detroit Red Wingsiin. Oli Yzerman, McCarty, Larionov, Vernon, Lidström, Murphy... Hienot pelipaidat ja tiesin, että tunneside joukkueeseen oli syntynyt joka ei koskaan katkeaisi. Sen verran pitää sanoa, että venäläispelaajista en koskaan erityisemmin pitänyt Igor Larionovia lukuunottamatta, varsinkin Sergei Fedorovia inhosin.

90-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun oli todella nostalgista ja klassista aikaa. Muistan kovat taistelut Coloradon ja Chicagon (ennenkuin Blackhawks sukelsi!) kanssa ja se kuinka lukioaikana odotettiin noita matseja kuin seuraavia huippubileitä ja tässä vaiheessa maksukanavat näyttivät pelejä jo ihan kiitettävästi.

Kyllä, myönnän, olen jääkiekkoromanttikko. Jokainen 4 mestaruutta mitkä ovat minun elin aikanani tulleet ovat minulle ainutlaatuisia. Muistan kaikista klassisia yksityiskohtia. -97 Darren McCarty maali 4.Stanley Cup finaalissa Phillyä vastaan, jossa mies vei Janne Niinimaata, -98 Kris Draperin jatkoaika maali 2.Stanley Cup finaalissa, 2002 mestaruudessa tiukka 7.sarja Coloradon kanssa Konferenssi finaalissa, jota en enää uskonut joukkueen kääntävän voitoksi ja 2008 mestaruudessa Valtteri Filppulan uskomaton maali 2.Stanley Cup finaalissa! Parhaat mestaruudet olivat 1997 ja 2008. En osaa sanoa miksi mutta ne ovat rakkaimmat!

Nykypäivänä en niin paljoa kerkeä seurata urheilua mutta Red Wingsiä seuraan aina niin paljon kuin mahdollista ja luojan kiitos on jatkoaika missä on niin paljon hyviä ja asiantuntevia kirjoittajia mitä on mukava lukea. Pysyy ajan tasalla! Yritän tällä kaudella osallistua enemmän itse, kun on todennäköisesti Nicklas Lidströmin viimeinen kausi ja sitten hän siirtyy Steve Yzermanin seuraksi lopettaneisiin Red Wings legendoihin, jota ei kukaan voi unohtaa koskaan, ei ainakaan Red Wings fani.

Blackhawks-faniuteni juontaa ala-asteajoilta, jolloin Pittsburgh ja Chicago kohtasivat Stanley Cup -finaalissa. Paras kaverini kannatti pingviinejä, joten valitsin inkkarit, joiden logo ja peliasu miellyttivät pikkupojan silmää. Mielipide maailman hienoimmasta pelipaidasta ei ole muuttunut parinkymmenen vuoden aikana mihinkään.

Super-Marion Dream Team oli voittamaton, mutta fanius oli jo ehtinyt syntyä. Finaalisarjasta otettiin tietysti kaverin kanssa revanssia ulkokentällä. Samoihin aikoihin NHL tuli elämään lippisten, keräilykorttien, konsolipelien ja TV:n makasiiniohjelmien muodossa.

1990-luvun Blackhawks oli hieno joukkue, joka ei koskaan saavuttanut jääkiekon suurinta palkintoa. Tynkäkaudella 1994-1995 Chicagossa tosin pelattiin konferenssifinaaleja, mutta Stanley Cup -finaalit jäivät haaveeksi Detroitin viedessä sarjan 4-1. Tuohon aikaan kokoonpano oli täynnä nimimiehiä, kuten Jeremy Roenick, Ed Belfour, Chris Chelios, Steve Larmer, Michel Goulet, Gary Suter, Steve Smith, Dirk Graham, Eric Weinrich, Joe Murphy, Sutterit jne. Myös Christian Ruuttu jäi salmiakkimainoksineen pikkupojan mieleen etenkin, kun sain hankittua lippikseen hänen nimmarinkin. Taitava joukkue pelasi kovaa ja näyttävästi. Valitettavasti suurimmat tähdet myytiin yksi kerrallaan pois.

Vuosikymmeniä kestänyttä playoff-putkea seurasikin sitten tasapaksulla pelaajamateriaallilla pitkä kymmenen vuoden korpivaellus, jolloin joukkue selvisi vain kerran pudotuspeleihin tippuakseen silloinkin ensimmäisellä kierroksella Bluesille. Taaperruksen keskellä jäi silti mieleen monta valopilkkua: Tony Amonte, Alexei Zhamnov, Bob Probert, Jocelyn Thibault, Michael Nylander, Steve Sullivan, Phil Housley, Doug Gilmour, Boris Mironov, Steve Thomas, Eric Daze. Hienoja pelaajia, mutta monella oli jo parhaat vuodet takana inkkarinuttua kantaessaan. Uransa parasta peliään esittäneet taiturit puolestaan hukkasivat parhaat pelivuotensa surkeassa joukkueessa.

Tokihan tuon jakson aikana kävi suomalaisiakin kokoonpanossa, mutta vain Tuomo Ruutu pelasi useamman kauden, eikä hänkään lunastanut suuria odotuksia loukkaantumisten vuoksi. Edelleen silti yksi suosikkipelaajistani. Muita suomalaisia olivat mm. Ville Nieminen, Tony Salmelainen, Sami Helenius, Lasse Kukkonen, Petri Kontiola sekä tietysti ensimmäinen suomalainen NHL-päävalmentaja Alpo Suhonen.

Jossain vaiheessa tuntui, että perinteiset suosikkijoukkueeni Blackhawks ja Ilves eivät tule voittamaan elinaikanani mestaruuksia, mutta työsulkukauden jälkeen Chicagossa alkoi muutos, joka kruunattiin keväällä 2010. Jos EA:n NHL-pelisarja mullisti 90-luvulla joukkueiden seuraamisen, niin ESPN Player teki saman tällä vuosituhannella. Sen äärellä on tullut jännitettyä nykyisen joukkueen nousua taalaliigan huipulle. Tälle kaudelle palvelu vaihtui tosin ViaPlayeriksi.

Mestaruuskevät 2010 tuotti paljon univelkaa, mutta en varmaan ikinä unohda niitä pelejä. Samoin Stanley Cupin hiplaaminen Lahden jäähallissa oli mahtava juttu. Parasta on kuitenkin, että joukkueella on hyvä runko, jonka voi olettaa pistävän kampoihin muille kärkijoukkueille vielä pitkään.

Tästä tulikin näköjään tällainen Blackhawks-historiikki parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä, mutta toivottavasti ei haittaa. Niin se aika vaan vierähtää.

Sivuaa hieman aihetta mutta itseäni lähinnä harmittaa että ei ole tuolta NHL:n puolelta oikein mikään joukkue pelannut koskaan tietään tämän fanin sydänmeen. Olen henkeen ja vereen Ässien fani, ja voisin väittää että sieltä fanaattisimmasta päästä. Jääkiekkoa rakastan ja NHL:ää tulee seurattua päivittäin. Kotona työskentely mahdollistaa sen että katson jokailta sen pari matsia vähintään.

Eniten juuri harmittaakin se että vaikka jääkiekon seuraamista rakastan niin noiden NHL pelien seuraamisesta puuttuu kuitenkin "se jokin". Eli ei välttämättä pysty eläytymään niin hyvin matseihin kun ei käytännössä ole fanitettavaa. Aina ihan sama kumpi tekee maalin ( ellei ole pitkävetoa kiinni ) kunhan pääsen seuraamaan viihdyttävää kiekkoa.

Olen koittanut jo monet ajat "metsästää" sitä suosikkijoukkuetta johon pystyisin jotenkin samaistumaan mutta ei ole onnistunut :(

Eniten ehkä nautin kuitenkin Bostonin ja Detroitin peleistä mutta harmikseni voi vaan todeta että en usko minusta tulevan lähellekään "fania" ellen pääse joskus todistamaan NHL matsia paikanpäältä. Silloin sellainen palo voisi jotakin joukkuetta kohtaan syttyä... Ehkä.

Pitäydytään SM-liigassa siis fanaattisuuden osalta ja katsellaan muuta lätkää puhtaasti siitä nautinnosta että se on hienoa!

Lätkäjope kirjoitti:

Eli ei välttämättä pysty eläytymään niin hyvin matseihin kun ei käytännössä ole fanitettavaa.

Laajenna klikkaamalla

Tämä on kyllä hyvin pitkälti totta. Itse näkisin, että aika "pitkän" ajan pitäisi olla jonkunlainen linkki johonkin joukkueeseen, että voi ihan oikeasti olla tunteilla aidosti mukana. Symppaukset on sitten oma lukunsa. Itsellä pitemmän aikaa Rangers oli semmoinen joukkue jolle tuli peukkuja pidettyä (Immonen & Lundqvist), mutta viime kausina se vaakakuppi on kääntynyt Sensin puolelle. Toki pari ehdotonta suosikkia (Vermette-Fisher) on vaihtanut jo maisemaa, mutta Frölunda-taustaiset pelaajat paikkaavat tuota lovea. Yksittäistä syytä tähän symppaukseen ei löydy (kyllä, ei edes Alfredsson), vaan jonkun verran kun pelejä on katsellut, niin Senators on sitten "jäänyt" sellaiseksi joukkueeksi mitä tulee seurattua enemmän. En laske itseäni Sens-faneihin, vaan lähinnä Senatorsin otteiden seuraajaksi. Eli ei sen kummempaa kuin kun on sattunut lätkätyttämään ja etsinyt striimejä, niin Sens-pelit on sopivasti tullut juuri sinä aikana ja siitä se sitten lähti.