Pakko laittaa oma lusikka myös tähän soppaan. Olen toiminut lähes 20 vuotta valmennustehtävissä aina kiekkokoulusta nykyisin valmentamaani miesjoukkueisiin asti. Ja täytyy sanoa, että harvemmin olen lukenut tekstiä johon yhtyisin niin mielelläni kuin oli Rautokorven tilitys 07.01. Veikkaajassa.
Suomalainen junnukiekko lähti väärille urille tasan siinä vaiheessa, kun Jääkiekkoliitto aloitti kampanjansa harrastajamäärien kasvattamiseksi ja että kaikilla pitää olla kivaa kiekon parissa. Niinkuin Rautakorpi totesi, silloin päästettiin isit ja varsinkin äidit junnujoukkueiden pukukoppeihin. Tuo näkyi ja tuntui välittömästi joukkueiden toiminnassa. Toiminnassa, joka siitä eteenpäin tapahtui sen joukkueen heikoimman lenkin ehdoilla. Ja joka aiheutti sen, että ne kaverit jotka olivat hieman parempia, tai aikaisemmin kehittyneitä, turhautuivat. Mutta kun joukkueelle oli laadittu oikein kirjalliset säännöt, jossa oli niin pelaajien, valmentajien kuin vanhempien edustajien allekirjoitukset alla, ei toimintaa voinut kehittää yhtään järkevämmäksi. Jos jotain yritit, oli lauma elantonsa sosiaalivirastossa tai psykologianlaitoksella ansaitsevia äitejä kimpussasi. Järjestettiin kriisipalavereja, kanneltiin valmennuspäällikölle, valitettiin liittoon.
Luojan kiitos olen päässyt irti tuosta junnuvalmennuksen noidankehästä ja seurailen sitä nykyään ihan vaan sivusta. Luulenpa, että aika moni kaltaiseni (=vankka kokemus niin omalta peliajalta kuin valmennuksesta, liiton kurssit käytyinä etc.)valmentaja on myös kyllästynyt touhuun ja joko lopettanut valmennuksen tai siirtynyt vanhempiin ikäluokkiin. Ja kun näin on käynyt, on turha puhua valmennuksen tason nostamisesta pikkujunnuissa. Kaikki kunnia isivalmentajille, kaikkienhan pitää aloittaa jostain ja ilman heitä olisi pikkujunnujen ohjaaminen todella vaikeasti järjestettävissä, mutta mielestäni kaikilla junnuilla pitäisi vastuuohjaajana tai -valmentaja olla kokenut hemmo jonka tukena nämä isit sitten voisivat hankkia kokemusta ja sitäkautta kasvaa vastuuvalmentajiksi.
Pakko tarttua tähän kommenttiin, sillä se on paljon puhuva ja osuu myös paljolti oikeaan. Mutta surku kuulla silti. Sillä tällaisia valmentajakavereita kentällä juuri tarvittaisiin.
Jokunen kommentti kuitenkin asiaan oman vajaan 10 vuoden junnukasvatuskokemukseni pohjalta. Oma poika pelasi 7 vuotta, ensin pienessä seurassa ja lopulta aika suuressa pks:n organisaatiossa. Seinällä ja hyllyillä roikkuu kymmeniä tsempparipalkintoja ja mitaleita turnauksista. Menestyksen nälkä on tyydytetty, sillä sitä se junnutoimintakin ensi sijaisesti tahtoo olla. Enää poika ei pelaa muuten kuin huvikseen, vaikka kyselyjä maalivahdiksi (C-joukkueisiin) yhä tulee. Myönnän ja ymmärrän, että voittaminenkin on tärkeä aspekti jo alle 10-vuotiaissa, vaikka ei välttämättä tarvitsisi.
Uskonpa, että mikä tahansa lajiliitto olisi tyytyväinen jäsenmääränsä kasvusta. Mikä tekee jääkiekkoliitosta erilaisen, elitistisen pienten piirien hyvä veli kerhon? Mikä meni pieleen, kun harrastajamäärät alkoivat kasvaa? Oliko syynä se, etteivät liitto ja seurat olleet valmiita ottamaan vastaan nopeasti kasvavaa lapsimäärää? Puhumattakaan, että kaikille olisi järjestynyt tasokasta ohjausta... Epäilen, että näin pääsi käymään ja edes vähänkin halukkaita ja innokkaita vanhempia oli otettava mukaan, jotta toiminta edes jollain tapaa onnistuisi ja pyörisi. Seurojen resurssit olivat mitä olivat ja täysin riittämättömät uuteen tilanteeseen. Liitosta nyt puhumattakaan. Se tekee todella pienellä ydinporukalla duunia, mutta onneksi alueilla on vapaaehtoista ja asiantuntevaa porukkaa talkoohommissa. Joten aina kun yksisilmäisesti syytetään liittoa lähes kaikesta, olisi hyvä huomioida myös reunaehtoja.
On totta, että jääkiekkoharrastuksesta on tullut 90-luvulta lähtien osa päiväkerhotoimintaa. Vanhemmat roudaavat jälkikasvuaan hallille siksi aikaa, kun käyvät kaupassa tai omissa harrastuksissa. Mutta eihän siinä ole periaatteessa moitittavaa. Nappulat ja junnut harjoittelevat yhteisöllisyyttä uudella tavalla liikunnan parissa. Tämän yltiöindividualismin vastapainoksi. Tästä touhusta ison osan kantavat pienet kiekkoseurat, joiden tavoitteet eivät edes ole kilpaurheilussa, vaan jalossa harrastuksessa. Minusta näitä myös arvokasta työtä tekeviä pikkuseuroja ja niiden mukana isiä (äitejä) ei ole tarpeen syyttää U17- tai U20-ikäluokan menestymättömyydestä.
Olen läheltä, joukkueenjohtajana, seurannut isojen seurojen kykyjen etsintää jo n. 10-vuoden ikäisistä alkaen. Ja se on niin tehokasta, että harva nappula kieltäytyy kutsusta, jos pääsee esim. Jokereihin tai Tepsiin. Se on varmaan monella siihen astisen elämän täyttymys. Vanhemmille se tietää vähintään kulujen tuplaantumista, mutta mitäpä ei tekisi jälkikasvun hyväksi. He ovat tyytyväisiä, kun poika pääsee kunnon valmennukseen ja nhl-ura jo siintää...
No muutama vuosi kuluu, ja kehitystä tapahtuu. Mutta aina ei riittävästi, ja isot seurat kaventavat rosteriaan 1-2 joukkueeseen. Oma poika ei enää kenties mahdu narreihin ja on etsittävä uusi seura. Tai lopetettava koko touhu. Aika yleistä. Valiot jatkavat yhä. Heistä sinnikkäimmät ja lahjakkaimmat kokevat A-junioreiden kiekkomaailmankin. Ja A-junnuista muutama kelpuutetaan Mestis-joukkueisiin, jokunen liigaan asti. Ollaan jäävuoren huipulla. Aikaa tähän ns. tehovalmennukseen on kulunut n. 10 vuotta. Missä sitten menee pieleen, ettei näistä tarkoin skoutatuista ja monet valintaseulat läpäisseistä pikkukolleista kehity enempää - kansallisella tasolla huippuja mutta kansainvälisellä ei? Tällä tehovalmennuskaudella Nuori Suomi ei käytännössä paljoa ohjaile toimintaa. Joukkueen säännöt ja toiminta pitää joka tapauksessa kirjata ylös ja tiedoksi. Ja jos joukkue(et) on jo valmiiksi homogeninen, sisäinen kilpailu pitää huolen lopusta.
Älkää vaan tulko sanomaan, että virhe tehtiin jo 7-vuotiaana, kun se ja se isä oli valmentajana ja opetti luistelun alkeita. Vaikka poikittaiskentällä. Alle 10-vuotiaille ei paljoa taktiikoita kannata tyrkyttää, ei liioin terän käyttöä. Luistelu tulee kyllä harjoittelun kautta luonnollisesti, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Hienosäätöä voidaan ruveta tekemään 10-ikävuoden jälkeen, siinä D:n vaiheilla. Sitä, kenestä tulee tähti 20-vuotiaana, tai 25-vuotiaana ei välttämättä näe 6-vuotiaista, koska lapset kehittyvät kovin eri tahtiin.
Rautakorpi, Sihvonen ja kumppanit voisivat tehdä suuren palveluksen lajille ja liitolle, jos sapattivuosia liigavalmennuksesta pitäessään antaisivat tietotaitonsa tai edes osan siitä juniorivalmennuksen hyväksi. Esim. konsulttina tai määräaikaisena valmennuspäällikkönä tms. Kiertäisivät kentällä ja antaisivat ohjeita junnuvalmentajille ja seuraväelle, miten menetellä. Sen sijaan, että keskittyvät säännöllisesti haukkumaan esim. Nuorta Suomea ja Jääkiekkoliittoa. Mutta eihän siitä meritoidu mihinkään.
Lopuksi vedän sen verran yhteen ja toivon, että nähtäisiin laji kokonaisuutena. Ja että sen parissa toimii runsaasti ihmisiä, nuoria ja vanhoja, eri tavoitteilla. Osa haluaa vain pitää hauskaa lätkän parissa, jolloin vähempikin valmennus riittää. Osa taasen tähtää korkeallekin, ja heille on tärkeää järjestää parhaat mahdolliset edellytykset. Kuten liiton kursseilla todetaan, vain muutama prosentti jääkiekkoa harrastavista nuorista yltää edes kansalliselle huipulle. Kansainväliselle vielä vähemmän. Eikö olisi aika valmentajienkin katsoa peiliin, jos näistä timanteista ei hioudu 10-15 vuodessa teollisuustimantteja kummempaa? Se ei välttämättä onnistu niin, että nojataan laitaan ja huudetaan ohjeita naama punaisena kirosanoilla höystäen ja halli raikuen. Välillä on mentävä jätkien keskelle ja näytettävä kädestä pitäen, miten menetellä. Jos osaa.
Tämä ei ole suunnattu erityisesti JacceH:ta kohtaan, vaan on joukko yleisiä havaintoja omista kokemuksista.
