A-talk keskusteluna ei taas antanut paljoakaan uutta ja tuntuukin siltä, että aiheesta on jo kaikki sanottu, mutta yritetään vielä...
Asevelvollisuusarmeijan kustannuksista ja ammattiarmeijasta - jonkinlaista välimallia mielestäni pitäisi hakea, siis palvelukseen astuvien määrän karsimista ja laatuun satsaamista. Perustelen alustukseni jälkeen:
A-talkin keskustelussa kansantaloustieteilijä puhui kansantaloudellisista kustannuksista kokonaisuudessaan ja korosti mm. opintojen venymisen vaikutusta jne. Näitä laskelmia voi tehdä minkälaisia vain, mutta niissä törmätään aina siihen ongelmaan, että miten arvioidaan aineettomia asioita. Mikä hinta lasketaan sille, että potentiaalinen hyökkääjä jättää hyökkäyksen tekemättä. Ei sille ole hintaa. Toisekseen usein unohtuu se, että armeija myös "tuottaa" eikä vain kuluta. Armeija on muutakin kuin kuntokoulua ja sulkeisia. Vuosittain armeijassa suoritetaan satoja C-/E-ajokortteja, tuhansia ensiapukursseja, koulutetaan elektroniikka-asentajia ja lentokonemekaanikkoja jne - siis paljon sellaista tulevaisuutta ja yhteiskuntaa palvelevaa hyvää, joka tunnutaan unohtavan näissä yleistä asepalvelusta vastustavien puheissa ja kustannuslaskelmissa. Tokihan voidaan laskea, että yksityinen lääkärikeskus antaisi edullisemmin kilpailutettuna saman ensiapupaketin, mutta kuinka realistista on se, että kaikki armeijassa opittu "ei-suoranaisesti-aseelliseen-toimintaan-liittyvä" opetettaisiin muualla. Lisäksi täällä paljon parjattu
johtajakoulutus on nykypäivänä oikeasti paljon mainettaan parempaa. Sitä myydään jopa kalliisti
yksityisille puolelle.
Palvelusajan pituuteen, lyhentämiseen ja tiivistämiseen litttyen löytyy aina ihmisiä, jotka sanovat, että tiivistetään ja leikataan löysät pois. Kuin myös niitä, jotka eivät vuodessa oppineet _mitään_. (Jos joku ei vuodessa (tai puolessa vuodessa) opi _yhtään mitään_, niin siitä lienee armeijaa turha syyttää.) Kun palveluksessa on iso joukko ihmisiä, on itsestäänselvää, että homma menee välillä odottamiseksi. Varusteiden luovuttamiset, terveystarkastukset, oikeudenhoitoon ja oikeusturvaan liittyvät asiat, palvelusturvallisuuteen, kirkolliseen työhön liittyvät tunnit, turvallisuuspolitiikan asiat jne on pakko sisällyttää opetukseen ja hoitaa aina. Niiden määrää ei voida pudottaa, koska muuten puheet kääntyvät siihen, että "neljä kuukautta oltiin ja kertaakaan ei kerrottu miksi täällä ollaan", "neljä kuukautta oltiin ja missään vaiheessa ei selvitetty, mitkä ovat oikeutemme, oikeusturvaa loukattiin", "niin kiire oli odottamaan, että ei ollut enää turvallista, onni ettei mitään tapahtunut".
Koska siis "pakollisiin" järjestelyihin välttämättä menee aikaa, niin mahdollinen lyhennys koskettaa sitä ydintä eli aseellista koulutusta ja joukoksi hitsautumista. Sotatieteellinen tutkimus osoittaa selvästi muutaman seikan: joukon selviäminen kentällä riippuu siitä, mikä on yksittäisten sotilaiden taso ja varustus, mutta olennaisesti myös siitä, millä tavalla kokonaisia joukkoja osataan johtaa ja miten joukot osaavat operoida isoina kokonaisuuksina. Kokemukset ja tutkimukset osoittavat sen, että lyhyen koulutuksen käyneiden ja hätäisesti yhteenkooottujen joukkojen menestys taistelussa on heikompi kuin kiinteästi yhdessä harjoitelleen ja toimineen joukon. Tappiolukemat ovat aivan eri luokkaa, kun verrataan yhdessä toiminutta joukkoa ja eri joukoista tilapäisesti yhteenliitettyjä joukkoja. Sekä Suomen sotahistoria että nykyaikainen sotatutkimus (Usa, Israel) vahvistavat tämän väitteen. Tästä seuraa johtopäätös siitä, että lyhyt tiivis yksilöllinen paketti ei ole riittävä, vaan tarvitaan joukot yhdistäviä isoja harjoituksia, joissa myös vakinainen henkilökunta saa harjaannusta joukkojen johtamiseen. Esimerkkinä isojen joukkojen johtamisen puutteista toimikoon vaikka talvisodassa tehty vastahyökkäys, joka tunnetaan kansan suussa nimellä "hölmön tölväys". Katso lisää aiheesta jostakin sotahistoriaa käsittelevästä teoksesta, jos kiinnostaa.
Siirtyminen tiiviimpään pakettiin (parin kuukauden palvelus) jättäisi puutteita moniin ydinkohtiin (kovien ampumatarvikkeiden rutiininomainen käsittely, sovelletut taisteluammunnat, pitkäkestoiset maastoharjoitukset, viestivälineiden käyttö jne). Henkilökunta pitää jo nykyistä palvelusaikaa sellaisena, että joudutaan kriittisesti miettimään, mitä voidaan jättää pois, jotta joukko oppisi edes välttämättömät perustaidot. Monin paikoin reserviin luovutetaan joukkoja, jotka tiedetään puutteellisiksi - liian lyhyen koulutusajan vuoksi.
Miksi armeijassa maataan iltaisin kasarmilla? Miksi ollaan lomilla? Miksi on löysää ja eikö sitä voisi kuntokoulua pitää sitten siviilissä?
Kaikki vähänkin fyysisestä suorituskyvystä ymmärtävät tietävät sen, että kroppa kestää vain tietyn määrän päivittäistä rasitusta ja vaatii säännöllistä lepoa. Ei ole mahdollista jatkuvasti ja koko ajan opetella lisää ja tehdä enemmän. Välillä on pakko levätä enemmän ja olla viikonloppuisinkin lomalla. Kunnon puolesta rapakuntoisen ihmisen kuntoon saattaminen vaatii rauhallista aloitusta ja pitkää aikaa, useita kuukausia. Siksi koulutuspäivien tulee olla järkevän mittaisia, varsinkin palveluksen alussa. Mikä mekkala siitä syntyisikään, jos koulutus olisi tiivis parin kuukauden paketti ilman vapaita iltoja ja viikonloppuja.
Toisekseen tullaan resurssikysymykseen, mitä se maksaa, jos koulutusta vedetään kahdessa vuorossa. Henkilökunta tulee töihin aamuvuoroon ja iltavuoroon, kustannus ja resurssitarve tuplautuu. Ei ole mahdollista. Siirtyminen "tiiviiseen" parin-neljän kuukauden koulutukseen tyssää siihen, että henkilökuntaresurssit ei ole riittävät ja siihen, että jos varusmies ei kestä nykyistäkään kevennettyä aloitusta, niin miten hän kestäisi kovan ja tiiviin lyhennetyn koulutuksen ilman lomia ja vapaita? "Siksi, kun se olis mielekästä ja ylimäärinen löysä olis leikattu pois", näinhän sitä eräskin oikeustieteen opiskelija varmaan sanoisi.
Totta kait täältäkin löytyy kirjoittajia, joiden varusmieskokemus jälkikäteen on se, että löysää oli ja tiivistää olisi voinut vaikka kuinka paljon. Näitä löytyy vaikka koulutus olisi kuukauden mittäinen, sillä se "löysä" on sinne kuitenkin laitettava.
Olennaista on se, että kuinka paljon sitä tiukkaa on jo nyt jouduttu jättämään pois.
No, sitten mitä pitäisi tehdä?
Armeijan nykyinen ongelma on se, että siellä on kovin erilaista joukkoa, joka tulee palvelukseen velvollisuuden vuoksi. Tähän joukkoon mahtuu monenlaista sukankuluttajaa, kuten hyvin tiedetään, aina upseeeri-intoilijoista demareihin ja rikollisista perussuomalaisiin. Tätä joukkoa koulutetaan rajallisella henkilöresurssilla ja rajallisella kalustoresurssilla tehtäviin, joiden pitäisi mahdollistaa nykyaikaisen armeijan muodostaminen. Samaan aikaan sotatekniikka kehittyy niin huimaa vauhtia, että pienen rahallisen resurssin omaava armeija ei pysy perässä. Monin osin kalusto on vanhentunutta ja uuden kaluston hankkiminen ei onnistu, koska rahaa ei ole. Koska koulutettavia kuitenkin työntyy portista sisään, on niitä sitten koulutettava. Ja koska on käytössä vähän uutta kalustoa ja paljon vanhaa kalustoa, niin jaetaan koulutettavat sen mukaan. Innokkuuden mukaan varusmiehet hakevat alokasajan jälkeisiin tehtäviin ja innokkaimmat pääsevät haluamiinsa paikkoihin. Niinpä innokkaimmat saavat nykyaikaisen kaluston koulutuksen ja vähiten innokkaimmat määrätään vanhentuneelle kalustolle. Siitä seuraa ymmärrettävästi ongelmia, jotka näkyvät vaikkapa siinä, että muutamien epämotivoituneiden häirikköjen kurinpidollisiin asioihin joudutaan käyttämään suhteettoman paljon henkilökuntaresursseja. Ei ole kenenkään etu, että koulutettu henkilökunta yrittää kouluttaa "vastentahtoista tekemään vanhentunutta ja hyödytöntä" sen sijaan, että koulutettu henkilökunta olisi tekemässä tärkeää työtään nykyaikaisen kaluston ja motivoituneemman henkilöstön kanssa.
Oman ajatukseni mukaan ylläolevasta seuraa se, että armeijan tulisi luopua painokkaasti nykyideologiastaan "koko ikäluokka tarvitaan", koska niin ei oikeasti ole. Ei tarvita niitä kavereita, joista syntyy vain ongelmia. Keskittymällä siihen (riittävän isoon) ryhmään, joista on hyötyä armeijalle ja joille armeijasta on hyötyä, päästään maanpuolustuksen kannalta tehokkaampaan lopputulokseen. Kehitettäisiin järjestelmää siten, että asepalveluksesta saatavaa hyötyä arvostettaisiin yhteiskunnassa enemmän (päivärahojen nosto, hyöty jatko-opinnoille jne), jolloin palvelus muodostuisi halutummaksi kuin nykyään. Samaan aikaan ne, joille ajatus armeijasta on sietämätön, voisivat "tuottaa kansantaloudelle hirveästi" ja siirtyä aikaisemmin työelämään, kuten viisas professori ja oikeustieteen ylioppilas korostivat. Jos ikäluokasta koulutettaisiin vaikkapa puolet, niin se riittäisi armeijan tarpeisiin vallan hyvin. Henkilöstöresurssit kohdistuisivat tehokkaammin ja turhia ongelmia olisi paljon nykyistä vähemmän. Rahaa riittäisi myös teknologisesti uudenaikaisen kaluston hankintaa aiempaa enemmän.
Siitä, miten saadaan rakennettua tällainen järjestelmä, jossa saataisiin palvelukseen "se parempi puolisko suomalaisista", voi olla montaa mieltä. Onko se edelleen pakollinen yleinen asevelvollisuus vai vapaaehtoinen palvelus, osannee joku kehittämiskomitea varmaan sanoa painavan sanansa. Se on kuitenkin varmaa, että jos järjestelmää ei muuteta, niin asepalveluksen (siis maanpuolustuksemme taso) edelleen jatkaa rapautumista. Koko systeemi vaatii perusteellista uudelleenarviointia, ja mikäli puolustusvoimat jatkaa nykylinjallaan "kaikki tarvitaan", niin se vain kaivaa itseään syvemmälle kuoppaan.