Niinpä SM-liigassa jääkiekko on kehittynyt nimenomaan joukkuepeliksi, jossa voidaan voittaa kehnommallakin materiaalilla kunhan joukkueen peli eli ns. pelikirja on kaikin osin kunnossa. Samalla kasvatetaan nuoria pelaajia sisään systeemiin ja tehdään heistä ensin liigapelaajia, sitten EHT-pelaajia. Tässä kaikessa suomalaisvalmentajat ovat kilometrin edellä AHL- ja muiden alaliigojen valmentajia. Eikä yksin heitä, vaan useita NHL-valmentajia myös. On kuitenkin huomattava, että joku Aravirta tai J Jalonen ei pärjäisi silti edes yhtä kautta NHL:ssä päävalmentajana. Ne asiat jotka he ovat täällä oppineet ja joihin he ovat kasvaneet sisään, eivät riittäisikään enää NHL:ssä.
Kysymys on myös kulttuurisidonnaisuudesta. Pohjois-Amerikassa yksilön merkitys korostuu enemmän.
Aika hemmetin hyvä kirjoitus cobolilta.
Kanadalaisessa valmennuksessa on aina ollut sanonta, että "your best players have to be your best players". Syy miksi tuo sikäläinen kiekkokulttuuri on muodostunut tuollaiseksi on tietenkin on selvä. Siinä missä meillä puhutaan pelaajapulasta on Kanadassa on aina ollut ylitarjontaa pelaajista suhteessa joukkuemääriin (siis ihan pienimmistä junnuista alkaen). Lisäksi tämä ajattelumalli on niin hyvin sisäistetty, että sitä ei kyseenalaisteta, vaan siihen päinvastoin tietoisesti pyritään NHL:ssäkin. Pelaajien ylitarjonnalla, farmisysteemillä ja sopimushierarkioilla pyritäänkin varmistamaan jatkuva kilpailu.
Kuten sanottua, pohjois-amerikassa pelaajat ovat tottuneet taistelemaan paikasta auringossa verissä päin jo pienistä junnuista alkaen. Teini-ikäiset pelaavat jo niin paljon pelejä kaudessa, että koulut jäävät hoitamatta, joten pelaajan vaihtoehdot ovat joko pärjätä tai tippua tyhjän päälle, se laittaa yrittämään. Ja tekee pelistä kovaa, väkivaltaista ja raadollista. Pelaajille tärkeintä ei usein ole voitto, vaan se että he pärjäävät itse.
Tämän takia toisaalta pohjoismaalaiset ovat äärimmäisen hyviä joukkuepelaajia ja pärjäävät resursseihin nähden maajoukkueturnauksissa hyvin. Kymmenen pisteen kysymys varmaan onkin että kumpi on tärkeämpi tekijä jääkiekossa, jatkuvat kilpailu ja siitä saatava ylimääräinen tsemppi ja yritys vai pysyvyydestä ja perusturvallisuuden tunteesta mahdollistuva luovuus ja rentous? Kumpikin vastaus on perusteltu. Joku tietenkin voisi myös sanoa että tähtipelaajilla jälkimmäinen ja duunareilla ensimmäinen, mutta jos joukkuetta kohdellaan kaksilla erilaisilla standardeilla niin silloin joukkuehengen muodostuminen voi olla vaikeaa.
Se että pärjäisivätkö Jukka Jaloset ja nuoremman sukupolven valmentajat NHL:ssä onkin sitten mielenkiintoisempi kysymys. Se kun ei ole pelkästään siitä kiinni että ovat he tarpeeksi "hyviä", vaan myös siitä että olisivatko sikäläiset organisaatiot valmiita vaadittavaan asennemuutokseen, että hommia tehtäisiinkin pitkäjänteisemmin ja määrätietoisemmin. Eihän NHL:ssä pelaajia nykyään kehitetä, vaan miehet heitetään boksiin ja jos he eivät voita niin otetaan uusia pelaajia tilalle hyvinkin kaavamaisesti. Ensimmäisten kierrosten varaukset ovat poikkeus sääntöön (tosin kaavamainen sellainen). Nykyinen CBA tietenkin takaa sen että pelaajat vaihtavat joukkueitaan kiihtyvällä tahdilla, mikä taas osittain romuttaa pitkäjänteisyyden.
Sama pätee taktiseen puoleen. NHL:ssä on aina valittu joku tavoiteltava pelityyli ja sitten pyritty kopioimaan sitä mahdollisimman hyvin. On se sitten ollut Montrealin taitoon perustuva tyyli, Philadelpian kovuuteen perustuva, Islandersin kovaan puolustukseen perustuva, Oilersin paikanvaihtoon perustuva hyökkäävä tai New Jerseyn neutral zone trappiin perustuva.
Jos ajatellaan nykyisin valloillaan olevaa pelillistä suuntausta, niin nyt NHL-kiekko on kehittynyt eurooppalaisempaan suuntaan, joten sen puolesta eurooppalaisille valmentajille pitäisi löytyä kysyntään jollakin aikavälillä. Selvää on että eurooppalaiset valmentajat ovat tässä tyylissä taktisessa puolessa pohjois-amerikkalaisia kolleegojaan edellä (itse en laske peluutusta taktiseen puoleen kuuluvaksi kuten cobol yllä teki).
Tästä eurooppalaisten taktisesta etumatkasta todisteita on historiassakin nähtävissä (ellei se olisi selväksi tullut jo Olympialaisia ja World Cupeja seuraamalla). Esim Edmonton Oilersin Glen Sather oppi oman taktisen osaamisensa imemällä vaikutteita Winnipeg Jetsin WHA-kaksikolta Nilsson & Hedberg; joukkueethan kävivät tuolloin jopa seuraamassa Ruotsalaisten ja Suomalaisten junnujoukkojen harvoittelua opetellessaan transitio-peliään. Muut NHL-joukkueet sitten kopioivat Oilersin menestyksen myötä tyyliä itselleen.