Tuli vietettyä lukioaika kokonaisuudessaan samassa NELJÄN HENGEN solukämpässä (3 ja puoli vuotta) ja jälkeenpäin mietittynä ihmettelen edelleen miten se oli mahdollista. Meno oli omasta ja tasaisin väliajoin vaihtuneiden asuinkumppaneiden puolesta aikamoisen värikästä.
1 vuosi: 15-vuotias JWill tuli taloon. Kaikki vaikutti aluksi ihan mukavalta, kunnes tajusin jakavani asunnon 19-vuotiaan ammattikoulua "käyvän" alkoholistinarkkarin kanssa. Kaveri dominoi asuntoa jenginsä kanssa aika totaalisesti, söi jääkaapista niin omia kuin muidenkin ruokia ja käyttäytyi erittäin aggressiivisesti. Lähti kävelemään joskus keväällä maksamattomien vuokrien takia, törmäsin kaveriin muutaman vuoden päästä uudelleen bussissa. Naama oli lyötynä sisään, käsi paketissa ja aivot kokkelina. Muisti kuitenkin vielä naamani ja lupasi tappaa minut seuraavan kerran kun näkee (heitti onneksi veivinsä ennen sitä). Sen aikainen paras kaverini muutti hänen asuntoonsa ja yhdessä pidimme kämppää vallassamme seuraavat puolitoista vuotta. Tavarat lojuivat pitkin käytäviä, keittiö, wc:t ja huoneet olivat kuin sikolätti ja asuintoverit eivät kovin kauaa kanssamme viihtyneet.
2. vuosi: Monikulttuuristen kohtaamisten vuosi. Ensin asuntoon saapui lievästi hintahtava, mutta hyvin pukeutuva belgialaismies nimeltään Gilles. Kaverini arvosti hänen pukeutumistaan ja ottikin mielellään vastaan muotivinkkejä belgiltä. Tosin minun tulkkausavullani, koska ei itse sanaakaan kieliä puhunut. Kulttuurierot olivat kuitenkin liian suuria. Kiusallisimpia hetkiä koimme Naganon olympialaisten aikaan. Gilles ei vain voinut ymmärtää mäkihypyn hienoutta kello 3 aamulla. Katosi kämpästä ja Suomesta luonnollisen poistuman kautta. Gillesin valtakauden viimeisillä viikoilla asuntoon muutti myös saksalainen karvatumppi Jens. Hetken aikaan olimme kaverini kanssa jo ahdingossa ylisiistin ulkomaalaiskaksikon kanssa. Jens iski vessoihin heti ensitöikseen itse piirtämänsä A4 kokoiset piirrokset siitä millä asialla kummassakin vessassa sai käydä. Lisäksi saimme puhuttelun yleisestä siisteydestä ja tiskien tiskaamisesta. Jenssin erikoispiirteisiin kuului aamuiset joogahetket omassa huoneessaan ovi auki. Alasti. Tämän jälkeen hän tykkäsi teutaroida pitkin asuntoa punaisissa miesstringeissä. Lopulta Jenskin luovutti ja muutti pois ilmeisen närkästyneenä meihin. Ei nimittäin vaivautunut enää kaupungilla nähtäessä edes tervehtimään meitä. Sellaisia ne saksalaiset...
3. vuosi: Junttien vuosi. Kaverini muutti pois keskinäisen riitautumisen johdosta. Syynä olivat henkilökohtaiset erimielisyydet ja naiset. Luonnollisesti. Kulmahuoneeseen muutti koulunsa uudelleen aloittanut 50-vuotias ex-alkoholisti, joka oli kaiken kaikkiaan aika koominen näky talossa, jossa asukkaiden keski-ikä pyöri 18-vuoden paikkeilla. Ristin hänet "Jönssijätkäksi" ja nimi kertoo kaiken. Todella yksinkertaiset rutiinit, ei poistunut juuri koskaan asunnosta, ei vieraita, ei puhetta, ei mitään. Harmiton veikko, mutta aivan väärässä paikassa. Mieleenpainuvin asia hänestä olivat vessarutiinit, jotka muutaman kuukauden jälkeen alkoivat todella ottamaan päähän. Asunnon valtiaana pidin yksinoikeudella oveani auki aina, joten en voinut välttyä tältä rutiinilta. "Jönssijätkän" vessarutiini, jossa hän jätti wc:n oven auki, alkoi kuselle ja pieraisi AINA lorinan päätteeksi, sai minut raivon partaalle. Toinen tyyppi, joka asuntoon muutti oli Sodankylästä isompaan kaupunkiin tullut 15-vuotias amistaukki. Hän järjesti bileitä ala- ja yläasteikäisille kavereille ja teinipissisten hätyytteleminen lahkeesta alkoi välillä käymään jo kiusallisen työllistäväksi. En kuitenkaan avannut suutani ennen kuin koulupäivän päätteeksi kotiin saavuttuani yllätin hänet, hänen nuuskaa käyttävän isosiskonsa ja amiskaverinsa laittamassa lömppipönttöä käymään suihkuhuoneeseen. Tuon jälkeen aloinkin avautumaan useammin kuin alakerran mummo ja ajoin Sodankylän sankarin lukittujen ovien taakse. Lähdin asunnosta lopulta joulukuussa, muutamaa päivää ennen armeijan alkua ja voin ylpeänä todeta tehneeni sen solukämppäni ehdottomana yksinvaltiaana, jonka ei tarvinnut nöyrtyä muiden edessä.
Kertomatta jäi toki useita omasta mielestäni hyviä tarinoita, mutta tarkoitus oli keskittyä enemmän mielenkiintoisimpiin naapureihin, ei omiin tekemisiin. Sen voin loppuyhteenvetona sanoa, että soluasuminen opetti todella paljon yhteisasumisesta. Nimittäin, jos joku niistä punkeista pystyi asumaan minun kanssani ilman riitoja, niin silloin he kykenevät siihen kyllä tulevien vaimokkeidensakin kanssa. Itse olen tätä nykyä rauhoittunut erittäin paljon, siitä kiitos omalle naiselleni, mutta koskaan en anna tulen täysin sammua. Tiskejä en tiskaa ja hikisukat löytyvät edelleen makuuhuoneen lattialta, eivät pyykkikorista. ;)