Suosittele ja arvostele pelejä

Eilen tuli läpäistyä pitkän pelitauon jälkeen peli nimeltä Murdered Soul Suspect puolivahingossa. En ollit varautunut, että se niin nopeasti päättyisi.
Paska maku jäi kyllä suuhun, ei ollut mikään erikoisen hyvä peli. Liian lyhyt ja helppo.
Harmittavaa oli vielä se, ettei peliä pystynyt enään jatkamaan, kun sen oli läpäissyt.
Olisin kerännyt kaikki jutut mitä jäi matkan varrelle.
Suosittelen peliä niille, jotka pitävät
Synkistä, yksinkertaisista ja kävely peleistä.
Muille en sitten suosittelekkaan.
Morjens.

Supergiant Games ei kenties suurelle yleisölle ole mikään tutuin indie-studio (ja tätä ei auta, että Supermassive Games, mm. "Until Dawn", kuulostaa hyvin samalta), mutta pelit, eli "Bastion" (2011) ja "Transistor" (2014), ovat kenties vähän tutumpia. Tämänkertainen tuttavuus eli "Pyre" poikkeaa kaavasta aika paljon.

Bastion ja Transistor olivat jokseenkin samanlaisia - eroja löytyy toki paljonkin, etenkin yleisestä estetiikasta ja tunnelmasta, mutta perusperiaate on sama: isometrinen ARPG, jonka juonesta joko pitää tai ei (tuntuu jakavan tehokkaasti mielipiteitä), hyvin uniikilla visuaalisella ilmeellä ja mahtavalla musiikilla varustettuna. Visuaalinen ilme ja (aivan todella) mahtava soundtrack löytyy tästäkin, mutta vaikka kevyitä RPG-elementtejä löytyy, kyseessä on oikeastaan... urheilupeli.

Ensin vähän tarinasta: nimetön pelaajahahmo (sukupuolen voi vaihtaa asetuksista, mutta ainoa muutos on he/him vs. she/her keskusteluissa) herää "The Downside"ssä. Tämä on jonkinasteinen limbo, jonne rikolliset tai muuten vain ei-toivotut henkilöt "The Commonwealth"ista heitetään kärsimään ikuisuuksiksi. Kolmen muun hylkiön kanssa pelaajahahmo alkaa käydä läpi maagista kirjaa (ihan vain "The Book"), jossa kuvataan mystinen rituaali: käymällä läpi sarjan riittejä, ihmiset (ja olennot, fantasiamaailmasta kyse) voivat palata takaisin Commonwealthiin. Matkan varrella joukkoon tulee mukaan useampi muukin mitä erikoisempi hylkiö ja pelaajan valinnat vaikuttavat siihen, mitä kullekin kumppanille loppujen lopuksi tapahtuu.

Tämähän kuulostaa jokseenkin tyypilliseltä RPG:ltä lähän mennessä, mutta se ei sitä ole. Tarina on paljon ohuempi kuin Supergiantin aiemmissa peleissä - henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja niiden kanssa voi jutustella enempi aika ajoin jos haluaa, mutta itse tarinassa ei ole kovinkaan paljon lihaa luiden ympärillä. Pääosassa ovat "rituaalit". Mistä päästäänkin itse pelin ytimeen.

Kyseessä on jonkinlainen väännös koripallosta/amerikkalaisesta jalkapallosta, vaikka tuokaan ei kuvaa asiaa oikein hyvin. Yksinkertaistettuna, on pallo. Molemmilla joukkueilla on oma nuotio (eli "pyre", käytännössä maali), johon tuo pallo pitää saada, joko kuljettamalla tai heittämällä. Kun näin tapahtuu, vastapuolen joukkueen nuotiosta tippuu pisteitä riippuen maalin tehneen pelaajan "glory"stä (käytännössä, mitä hitaampi hahmo, sen enemmän tuhoa). Tätä jatketaan, kunnes häviäjän nuotio on nollissa eli täysin sammunut.

Molemmilla joukkueilla on käytössään kolme pelaajaa, joista vain yksi voi liikkua kerrallaan. Erilaiset hahmot omaavat myös hyvinkin erilaisia kykyjä, mutta perusperiaatteena jokaisella hahmolla on (ainakin) neljä eri toimintoa: syöttö (tämä on kaikilla samanlainen), juoksu, hyppy ja "ampuminen" - kuinka nuo kolme muuta tapahtuu on sitten hyvinkin hahmosidonnaista. Kun pelaaja on paikallaan/ilman palloa, hänen ympärillään on "aura". Jos tuo aura osuu vastustajaan, vastustaja "is banished" (kuinka tuon sitten suomentaakaan - karkoitettu? - käytännössä poissa pelistä hetken aikaa). Kun kuljettaa palloa, auraa ei ole, eli joutuu varomaan vastustajia. "Banished" ei kestä ikuisesti, jonkin ajan päästä (riippuu hahmon "hope"-attribuutista) tulee respawn.

Tämä kuulostaa monimutkaisemmalta kuin onkaan, enkä välttämättä osaa selittää tätä selkeiten, joten jos kiinnostaa suosittelen etsimään tuubista jonkun pelausvideon - mutta yhteenvetona, peli on nopea oppia teoriassa, mutta käytännössä riittää paljon hanskattavaa, etenkin jos haluaa useammalla hahmolla pelata. Myös joitain "RPG-lite"-elementtejä löytyy, eli jokainen hahmo kerää XP:tä, jota voidaan sitten sijoittaa "skill tree"hen (jokaisella hahmolla max. 4 pistettä käytettävissä, joten kannattaa harkita mitä valitsee). Myös erilaisia amuletteja voi käyttää omiin statseihin, tai sitten pelin edetessä tulee vastaan voi laittaa "Titan Stars"eja päälle pelin ajaksi: käytännössä erilaisia vitutuskertoimia (vastustajalle enemmän energiaa/itselle vähemmän, nopeammat/fiksummat vastustajat jne.), joita käyttämällä saa sekä enemmän haastetta että enemmän XP:tä, jos voitto sattuu kohdalle.

Ja jos häviö tulee, se ei ole maailman loppu - sillä on vain (tietyissä tilanteissa) vaikutusta tarinan kulkuun ja silloinkin vain yksittäiseen hahmoon. Mutta kaiken kaikkiaan se olennainen, eli peli, on hyvinkin miellyttävä - vaatii lyhyen opettelun, mutta sen jälkeen toimii oikein hyvin. Kentissä on myös vaihtelua, maalit sijaitsee koko ajan jokseenkin saman etäisyyden päässä toisistaan, mutta ympäristö voi asettaa omat haasteensa.

Tekniseltä osalta peli on 1080p tai 2160p pleikkarilla, riippuen kumpi versio on kysessä, 60fps joka tapauksessa. PC:llä sen verran mitä koneesta lähtee, mutta ilmeisesti ei vaadi ihmeitä. Visuaalinen ilme on kuin todella nyrjähtänyt satukirja, pidin itse kovasti. "Tarinaa" (enemmänkin dialogia) seuratessa tosin pitää lukea tekstiä (puheääntä pelissä on pääosin otteluiden "selostaja") eikä animaatioita ole, mennään perinteisellä JRPG-tyylillä eli staattinen kuva puhuvasta hahmosta, joka saattaa vaihtua ehkä kerran pari puheenvuoron aikana. Myös musiikki on aivan ensiluokkaista - tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään joka on Bastionia tai Transistoria pelannut, mutta osaa Darren Korb edelleenkin.

Ja pitää vielä erikseen hehkuttaa - lokaali kaksinpeli on katoavaa kansanperinnettä, mutta tässä se on, saa myös käyttöön hahmoja joilla ei kampanjassa voi pelata. Sohvaillanistujaisiin siis miksei.

Sitten päästään siihen miksei tämä kaikille tipu: roolipeliä haluaville tässä on sekä turhan vähän roolipelielementtejä, että turhan aktiivinen pelimekaniikka. Sen sijaan urheilupeliä haluaville pitää lukea jonkin verran (tai paljon, jos haluaa hahmojen kanssa palaveerata) tekstiä, mikä vie pois itse pelaamisesta. Toki on mahdollista mennä vain kaksinpeliin, mutta sitten jää itse maailma vieraammaksi; itse suosittelisin silti käymään kampanjan läpi vaikka hampaat irvessä, että näkee pelin visuaalisen kirjon kenttien ulkopuolella, sekä saa vähän tutoriaaleja eri hahmoihin. Ja moninpeli ei toistaiseksi toimi kuin lokaalisti - Supergiant on sanonut tyyliin "never say never", mutta jos verkkopeliä haluat, niin ei ole vieläkään mitään takeita, että tuo joskus tulisi. Myös (arvostelujen perusteella, EOS itse) vaikka peli sikäli "toimii" hiiri+näppis-yhdistelmällä, ohjain lienee se mitä haluat käyttää.

Silti kampanja (n. 12h) oli mielenkiintoinen kokemus ja moninpeli tullee viihdyttämään montaa iltaa kavereiden kera. Sekä PS Storessa että Steamissa 20€. Jos päädyt tähän ja tykkäät, niin sekä Bastion että Transistor menevät myös omalle suosituslistalle - henk. koht. enemmän jälkimmäinen, mutta mielipiteitä on monia.

Eilen tuli pelattua läpi Uncharted 4: The Thief's end ja voi pojat mikä kokemus. Olen itse todella myöhäisherännäinen tuon pelisarjan suhteen ja pääsi kyllä yllättämään täysin puskista visuaalisuudellaan, tarinallaan, näyttelijöillään, pelattavuudellaan ja oikeastaan ihan kaikessa. Aivan huikea peli ja huikea lopetus Nathan Draken tarinalle. Suosittelen ehdottomasti niille, jotka haluavat kokea, miltä tuntuisi olla nykyajan Indiana Jones ;)

Omalla kohdalla Draken tarina ei lopu, sillä seuraavaksi pitää kai sitten pelata nuo kolme ensimmäistä läpi sekä myös tuo Lost Legacy, joka on oma tarinansa, mutta loistava kuulemma sekin.

iibor kirjoitti:

Eilen tuli pelattua läpi Uncharted 4: The Thief's end ja voi pojat mikä kokemus. Olen itse todella myöhäisherännäinen tuon pelisarjan suhteen ja pääsi kyllä yllättämään täysin puskista visuaalisuudellaan, tarinallaan, näyttelijöillään, pelattavuudellaan ja oikeastaan ihan kaikessa.

Laajenna klikkaamalla

Muista kohdista samaa mieltä mutta itse "pelaaminen" oli mielestäni aivan liikaa kiipeilyä. Myös juoni oli mielenkiintoinen mutta edelliset pelit pelanneena vähän halvasti luotiin Nathanille veli josta ei aiemmin ole ollut mitään mainintaa.

Olet onnellisessa asemassa jollet ole aiempia sarjan pelejä pelannut.
Ykkönen on aivan liikaa ammuskelua,
Kakkonen on miltei täydellisen tasapainoinen paketti ja oma suosikkini sarjasta,
Kolmonen on kakkossuosikkini.

Tifosi kirjoitti:

Muista kohdista samaa mieltä mutta itse "pelaaminen" oli mielestäni aivan liikaa kiipeilyä. Myös juoni oli mielenkiintoinen mutta edelliset pelit pelanneena vähän halvasti luotiin Nathanille veli josta ei aiemmin ole ollut mitään mainintaa.

Laajenna klikkaamalla

Varmasti olisin samaa mieltä, mikäli olisin aiemmin pelannut nuo aiemmat osat jo läpi. Nythän tilanne oli aika täydellinen, kun itseasiassa tuo nelonen kertoi Nathanin tarinan aika riittävän hyvin itselleni ja tietysti tuohon tarinaan liittyi oleellisesti Sam. Sinänsä kyllä ihmettelen nyt itsekin, että miten Samista ei ole ollut mainintaa aiemmin, kun ilmeisesti kolmosessakin käydään Nathanin lapsuutta läpi jonkun verran ja nimenomaan sitä, miten hän tutustui Sullyyn.

Olet onnellisessa asemassa jollet ole aiempia sarjan pelejä pelannut.
Ykkönen on aivan liikaa ammuskelua,
Kakkonen on miltei täydellisen tasapainoinen paketti ja oma suosikkini sarjasta,
Kolmonen on kakkossuosikkini.

Laajenna klikkaamalla

Ja sopivasti saan huomenna kaikki kätösiini, joten siinähän joulun pyhät menevät mukavasti ;)

Jokeri23 kirjoitti:

Pakko yhtyä @iibor näkemykseen. Itse sain tuon pelattua muutama viikko sitten läpi ja tuli jotenkin todella tyhjä fiilis pelin loppumisen jälkeen. Itseäni ei häirinnyt kiipeily eikä mikään muukaan ja merirosvoaarteen jahtaaminen imaisi niin mukaansa että meinasi muu maailma unohtua kokonaan.
Lost Legacyn sain läpi viikko sitten ja oikein maistuva sekin oli, yhtä sulavaa ja sujuvaa kuin emopelikin. Tarina ei vain itseäni ihan samalla tavalla ilmaissut sisäänsä, mutta ehdoton suositus kuitenkin!

Laajenna klikkaamalla

Nimenomaan tyhjä fiilis kuvaa parhaiten sitä tunnetta, kun lopputekstit rullasivat. Eikä tosiaan itseänikään häirinnyt yhtään mikään kyseisessä pelissä. Niin kovin imaisi tuo maailma mukaansa, että välillä huomasi ajattelevansa kesken työpäivänkin niitä tehtäviä tai jotankin kohtaa missä oli jumissa. Se pitää sanoa, että hyvin harvoin jaksan katsoa välivideoita missään peleissä, mutta tässä ne tuli katsottua todella tarkasti. Jos ei muuten, niin ihan vaan senkin takia, kun näyttelijäsuoritukset olivat niin huippuluokkaa.

Nyt on suositeltava. Indie AAA peli Ninja Theory:ltä. Stoorina siis Viikinkien helvettiin matkaavasta Senuasta.. nothing new there, mutta onhan tuo kuulokkeilla (suositus) pelattaessa vainoharhanen peli, kun ne skitsofreniset äänet höpöttää lähes taukoomatta. PC:lle, PS4:lle (ja Prolle) ja Xboxille

Hellblade: Senua's Sacrifice Arvio

Tarinankertoja kirjoitti:

onhan tuo kuulokkeilla (suositus) pelattaessa vainoharhanen peli, kun ne skitsofreniset äänet höpöttää lähes taukoomatta. PC:lle, PS4:lle (ja Prolle) ja Xboxille

Laajenna klikkaamalla

Korjattakoon sen verran, että ei ainakaan vielä löydy Xboxille. Mutta ehdottomasti suosittelen itsekin (ja luurit päähän) - Prolla valittavissa myös "performance"-tila, jossa peli pyörii 1080p:llä mutta ruudunpäivitys ~60fps.

Yakuza 6 pelattavana, minulle tuli mittari täyteen 22% etenemisen kohdalla. Yhden luonnehdinnan luinkin, että "Yakuza 6 is watching movies between fights", olisinpa huomannut tuon ennen hankkimista. X-namiska alkoi kulumaan puhki sen paukuttelusta kun puhetta on aivan helvetillisiä määriä, aloin jo skippailemaan suurimman osan kokonaan ylitse. Ensin katsomme puhetta, sitten tapellaan ja sitten katsotaan lisää puhetta. Hieno tarina ja juoni tässä varmasti on, mutta luen mieluummin kirjoja. Sivutehtäviä ja muuta puuhastelua tässä on mukana, mutta kun ei nekään oikein viihdytä.

Vein muutaman pelin vaihdossa ja sain huokeaan hintaan, Yakuza 6 on varmasti monen muun pala sushia, minulle tämä ei maistunut.

Ilmari Ahde kirjoitti:

Yakuza 6 on varmasti monen muun pala sushia, minulle tämä ei maistunut.

Laajenna klikkaamalla

Niin, kyseessä on kumminkin seitsemäs (ja viimeinen) osa Kiryun tarinaa, joten varmasti jos hahmot ei ole tuttuja niin ei tuohon hirveän helposti pääse sisälle. Ja juoni lähtee jopa Yakuza-standardeilla hitaasti liikkeelle. Itse tykkään kyllä, mutta helposti ymmärtää myös miksei tuo tipu, aika omanlaisensa (ja erittäin japanilainen) pelisarja.

Jos sarja kiinnostaa lainkaan, niin suosittelisin aloittamaan ihan alusta, viime vuonna ilmestyi Yakuza Zero joka on "prequel" koko sarjalle. Sitten kenties myös Yakuza Kiwami (uusintaversio ensimmäisestä pelistä), siinä esitellään useampi olennainen hahmo jatkon kannalta, vaikka onkin pelinä Zeroa heikompi. Elokuussa ilmestyy myös Kiwami 2 eli uusintaversio sarjan toisesta osasta. Mutta tosiaan, ei varmastikaan ole kaikkien juttu.

Tikiti kirjoitti:

Katsoppa youtubesta Xcom 2. Todella hauskaa ja mielenkiintoista strategia napsuttelua.

Laajenna klikkaamalla

Ensimmäinen läpipeluu menossa Xcom 2:sta. Monessa tehtävässä yrittänyt hiipimistaktiikkaa, mikä toimii usein melkein loppuun asti. Sitten kun paljastuu, niin kentän kaikki pahikset käy päälle yhtä aikaa (pl se yksi hahmo, joka säilyy piilossa vaikka muu tiimi paljastuu) eikä kahinassa ole enää siinä vaiheessa mitään jakoa. Tuntuu, että joka tehtävässä paras tapa on ottaa vihut pois sitä mukaa kun ne tulevat vastaan. Hyvä peli silti, koukuttaa meikäläisen ja edellinen xcom on myös pelattuna läpi pari kertaa.