Perhe- ja sukulaissuhteista

En löytänyt vastaavaa ketjua, mutta mieleni teki päästä avautumaan eräästä ongelmallisesta sukulaissuhteesta.

Minulla on kolme sisarusta, joista kaksi on n. 10 vuotta vanhempia ja yksi kaksi vuotta nuorempi. Viimeksi mainittuun kaksi vuotta nuorempaan siskooni minulla on ollut pienestä pitäen läheiset välit, tavallaan hyvässä ja pahassa. Tarkoitan, että pienenä tappelimme paljon, mutta toisaalta kyllä meistä toisillemme seuraakin paljon oli. Ja mielestäni yläaste- ja lukioiässä välimme olivat oikeinkin hyvät.

Nyt vanhemmiten ja perheiden perustamisen jälkeen on ilmennyt omituisia ongelmia, mikä on viilentänyt välejämme aika lailla. Asumme noin kilometrin päässä toisistamme, mutta lasten syntymäpäiviä lukuun ottamatta emme oikeastaan tapaa, mikä on aika surullista. Mutta eipä kauheasti tee mielikään.

Yksi ongelma on erilainen suhtautumisemme lasten kasvattamiseen. Vaimoni kanssa olemme kai aika konservatiiveja. Pyrimme pitämään lapset kurissa ja nuhteessa, kuitenkin lämmöllä, joka toivottavasti välittyy heille. Siskollani taas tuntuu olevan periaate, että lapset ovat aina jalustalla. Hänen lapsiaan pitäisi koko ajan ihastella ja vaikkapa juuri syntymäpäiväkekkereillä kaikkien ihmetellä hänen lastensa esityksiä yms. Samapa se, oltiinpa sitten heillä tai meillä. Ja sikäli huvittavaa, kun meillä on suunnilleen saman ikäisiä lapsia. Mieluiten sitä ihastelee ihan omia lapsiaan, ei toisten lapset ikinä samalla tavalla säväytä, sori vaan!

Jotenkin homma on usein sellaista sirkusta ja showta ja meteliä, että sitä ei jaksa. Tuosta syystä luovuimme yhteisistä sukujoulunvietoistakin muutama vuosi sitten, mikä onkin ollut ihanan vapauttavaa.

Mitä lasten kasvattamisen eroavaisuuksiin tulee, voi osansa olla siinä, että siskoni mies on ruotsalainen. Fiksu ja helvetin nasta tyyppi. Mutta mitä Ruotsissa nyt olen työnikin kautta paljon pyörinyt, olen usein todennut melko isoja eroa juuri näissä kasvatusasioissa. En ole kuitenkaan yksin ajatusteni kanssa, myös vanhempi siskoni on monesti pyöritellyt päätään nuoremman siskomme tavoille. Ja jopa vähän uskaltanut kritisoidakin.

Miksi nyt asiasta innostuin kirjoittamaan, johtuu siitä, että alkoi tuossa vituttaa oikein kunnolla kun puhkesi kylmä sota, yllättäen aiheesta lasten syntymäpäivät. Pikkusiskollani on ärsyttävä tapa ottaa todella pienistä asioista nokkiinsa. Ärsyttävä on myös tapa kysellä kaikilta ihmisiltä etukäteen, että milloin sopisi syntymäpäiviä viettää. Minusta kutsut lähetetään, ja jos nyt kellekään ei käy, sitten kutsutaan uudestaan toiselle ajankohdalle. Muuten bubimaisesti todeten juhlitaan juhlat niiden kesken jotka paikalla ovat.

Kylmä sota puhkesi siitä, kun olimme vastanneet päivän x käyvän meille. Ongelma oli se, että sitten kun virallinen kutsu lopulta tuli, oli aloitusaika rukattu sen verran aikaiseksi, että vanhimmat lapseni ovat silloin harrastuksissaan ja vaimoni heitä kuskaamassa. Meille tämä ei olisi ongelma, minä menisin edustamaan perhettämme nuorimman lapsemme kanssa. Pikkusiskolleni tämä oli kuitenkin riittävä syy vetää jälleen herneet nenään: "teillehän piti sopia tuo päivä". No niin perkele sopiikin, mutta ei välttämättä jokaiselle!

Ihmettelen muutenkin tuota oletusta, että aina jokaisen pitäisi paikalle saapua. Minunkin kaksi vanhinta lastani alkavat olla sen ikäisiä, että intressit alkavat olla muualla kuin serkkulasten syntymäpäivillä. Toki hyvään käytökseen kuuluu muistaa toisten merkkipäiviä, mutta katson kyllä sormien läpi jos juhlat osuvat samaan aikaan esimerkiksi tavoitteellisten treenien kanssa. Minulle ei ikinä ole ollut ongelma se, että vanhempi siskoni ei suinkaan joka kerta ole saanut kekkereille koko perhettä mukaansa. Kerran oli jopa kokoonpanona pelkästään perheen nuoret aikuiset lapset, kun menevillä vanhemmilla oli samaan aikaan muuta menoa.

Avautukaapa muutkin ongelmallisista perhe- ja sukulaissuhteistanne!

Minulla on puolisentoista vuotta nuorempi pikkusisko, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä 10 vuoteen. Hänellä on vakavia mielenterveydellisiä ongelmia ja lisäksi hän oli ainakin jossain vaiheessa sekaantunut sekä Cannonballiin että Helvetin Enkeleihin, joiden kautta hän tutustui huumausaineisiin, joita hän käytti ainakin 10 vuoden ajan noin 14-vuotiaasta alkaen. Hän myös jossain vaiheessa yritti värvätä kyseiset porukat listimään sekä minut että äitimme, mutta tuo suunnitelma ei toteutunut rahanpuutteen vuoksi.
Viinaa hän on juonut noin viisivuotiaasta lähtien, mutta hänen viimeaikaisista tottumuksista en osaa sanoa mitään, koska en ole puhunut hänen kanssaan sitten elokuun 2007. Olen kyllä satunnaisesti törmännyt häneen vuosien aikana, mutta kumpikaan meistä ei ole halukas parantamaan jo ennestään tulehtuneita välejä.

Jossain vaiheessa systeri yritti muutamaan otteeseen ulkoisen painostuksen kautta saada äidillemme lähestymiskielto, mutta tuo suunnitelma kariutui, koska oikeus näki selvästi systerin tilanteen.

Lisäksi minulla on tunisialaista syntyperää olevat serkkupojat, jotka ovat jossain vuosituhannen vaihteen jälkeen radikalisoituneet ja jotka toistuvasti yrittävät joko ajaa päälle, pahoinpidellä, kuvata livenä nettiin sekä uhkailla sekä minua että äitiäni, koska olemme vääräuskoisia. Poliisit ovat jotenkin onnistuneet hillitsemään heitä, mutta koska kummallakin serkkupojistani on mielenterveydellisiä ongelmia yhdistettynä äärimmäiseen lyhyeen pinnaan, on vain ajan kysymys, koska tuo kaksikko tekee seuraavan hyökkäyksen.

Tuo synttärisumpliminen on tunnetusti aivan helvetin hankalaa. Ketjun aloittajan kertomus kulttuurieroista ja siitä, miten tämä ns. liberaalimpi kulttuuri kuitenkin on jotenkin ei-niin-liberaali, on kuin lukisi päivän sanomalehteä: vapauksistaan huumautuneet ihmiset vaativat sääntöjä. Täällä Helsingin punavihreässä kuplassa näihin ironisiin hetkiin toki tottuu, mutta silti välillä yllättyy.

Omat perheet ja sukulaisuudet mulla on minimissä. Kaksi velipuolta, joista toisen kanssa en ole ollut tekemisissä yli 20 vuoteen, toinen, vanhempi heistä, asuu pitkällä mutta on hyvä tyyppi (pl. Jokeri-kannattajuus, vittu kun joutui kerran yöpymään huoneessa, missä oli Strömbergin pelipaita seinällä, muttei kukaan ole täydellinen). Nuoremman ajatusmaailmaa en tunne. Lapsia heillä ei ole, tietääkseni. No, ei oo mullakaan.

Ed. Onkohan IFK-laisuus ja sukulaisongelmat jotenkin samassa kategoriassa? Tuli mieleen kun katsoo suosikkijoukkueita. (hymiö)

Alwahlan tilanne on kyllä vittumainen ja eikö noi oo jo terrorismia, että päälle yritetään ajaa ja syynä uskonto.

Faija kuoli kun olin penska ja mutsin kanssa ei oikeastaan koskaan olla oltu hyvissä väleissä. Tai ei meillä mitään kinoja ole ollut, mutta ollaan vaan luonteeltaan niin erilaisia. Se on sellainen tyypillinen nainen. Joskus oon miettinyt onkohan toi vaikuttanut mun suhtautumiseen naisia kohtaan ja onhan se varmasti. Mä en esimerkiksi tiedä miltä tuntuu haluta parisuhdetta, tai siis sellaista missä asutaankin yhdessä ja suunnitellaan tulevaisuutta tai vaikka lapsia. On mulla kyllä suuri hoivavietti ja tietty mä muutenkin kaipaan naisilta moniakin juttuja.

Ehkä lapsuuden takia musta tuli myös aika nuorena itsenäinen, vai miten sen nyt sanoisi. Olin mä kyllä muutenkin aika putkiaivo, varsinkin teininä. Siis sellaisissa tunteilujutuissa. Tietty aika kultaa muistot, mutta mä muistan kun en Suosikista viitsinyt lukea sitä yhtä palstaa kun en ymmärtänyt miksi ne niin murehtii ja ala-asteen lopussa kun divarista ostettiin pokelehtiä niin en ymmärtänyt miksi kavereita ujostutti eikä kaikki uskaltanut. Seksuaalisuus on maailman luonnollisin asia. Ja senkin muistan lapsuudesta kun kaveri kaatui pyörällä ja alkoi itkemään. Itsellä sitten sielusta asti lähti se tonnin seteli -ilme kun ei kivusta itketä vaan avuttomuudesta. Parista aasinsillasta päästiinkin ryyppäämiseen. Ehkä sen takia sitä ryyppää että tuntee jotain. Itkee vuorotellen ilosta ja surusta. Ja se surusta itkeminen ei ole negatiivista vaan helvetin positiivista.

Taas on asiaa tähän ketjuun. Ja asia koskee samaa mitä ketjunavaukseni. Taas kerran sai sisareni aiheen suuttua. Ja jälleen on aiheena syntymäpäiväkekkerit, joista kieltäydyimme. Syynä ei ole suoranainen koronahysteria, vaan pidempään suunnittelemamme remontti, jonka toteutuminen on vallitsevan tilanteen vuoksi ollut hieman vaakalaudalla.

Yksi huone pienehkössä asunnossamme on tarkoitus jakaa väliseinällä kahtia, jotta kaksi nuorimmaista saavat omat huoneet. Olimme suunnitelleet tekevämme tämän alkukesästä, jotta voisimme hyödyntää äitini kesäisin tyhjillään olevaa asuntoa. Asunnossamme on hankala evakoitua, kun huoneita alunperinkin on liian vähän. Nyt kuitenkin koronatilanteen vuoksi äitini ei pääse mökilleen länsinaapuriin, joten tuo hieman hankaloitti tilannetta. Onneksi tuli asia puheeksi kaverini kanssa, jonka perheen asunto on tyhjillään juhannukseen asti. Näinpä saimme tuon asian ratkaistua. Lisäksi remonttimiehet on buukattu.

Jotta saisimme muutostyöt vietyä läpi suunnitelman mukaisesti, olemme päätyneet siihen että jatkamme edelleen tiukkaa rajoituslinjaa tapaamisten suhteen siihen asti kunnes homma on valmis. Pyrimme siis kaikin tavoin välttämään kaikenlaista sairastumista, jotta remonttijengi esimerkiksi ei kieltäytyisi tulemasta duuniin, ja jotta itsekin voimme bunkata siellä kaverini kämpässä.

No, takaisin siskooni. Selitin yllä olevan asian ystävällisesti ja pahoittelin tilannetta. Lopputuloksena oli tietenkin suuttuminen. Ongelma on siis aina se, että kun hän kutsuu mille tahansa kekkereille, pitäisi lyhyelläkin varoitusajalla olla valmis hyppäämään sinne. Ja mieluiten tietenkin myös perheen teinit mukaan raahattuna.

Itse en tilastoi hänen perheensä osallistumisia meidän kekkereihin, mutta väkisinkin tässä tulee mieleen, että varasivat etelänmatkan vuosi sitten ajankohtaan, jolloin tiesivät esikoiseni rippijuhlia vietettävän. Hän kyllä pahoitteli asiaa kovasti, tuossakin oli palapeliä heillä aikataulujen sovittamisessa. Eikä tuossa mitään, ymmärsin kyllä. Mutta pointti olikin siinä, että mitäköhän olisi tapahtunut jos tilanne olisi ollut sama toisinpäin? Ts. miksi minun pitää koko ajan nöyristellä?

Olen alkanut kallistua siihen, että elämä on turhan lyhyt haaskattavaksi ihmisiin, joiden seurassa saa koko ajan olla varuillaan. Eli kusipäihin. Aiemmin olen ihmetellyt mm. äitini ja hänen toisen sisarensa välirikkoa, vaan nyt alan paremmin ymmärtää. Lopulta aika pienistä asioista tämä meillä on kiinni, mutta kun ei toimi niin ei.

Ehkä asia pitäisi koittaa ottaa ihan reilusti puheeksi - sitä en vielä ole tehnyt. Tätä vaimonikin suositteli. Mutta jos tuokaan ei mihinkään johda, voisin kyllä ihan vaan antaa olla. Kovasti eilenkin tilanteen eskaloiduttua vakuuttelin itselleni, että ihan sama. Valitettavasti vaan ei se kuitenkaan ole.

Voimia sulle.
Anna siskon pilata vain oma elämänsä, pysy erossa, pääset taatusti vähemmällä, usko pois!

Schwein kirjoitti:

.....
Olen alkanut kallistua siihen, että elämä on turhan lyhyt haaskattavaksi ihmisiin, joiden seurassa saa koko ajan olla varuillaan. Eli kusipäihin. Aiemmin olen ihmetellyt mm. äitini ja hänen toisen sisarensa välirikkoa, vaan nyt alan paremmin ymmärtää. Lopulta aika pienistä asioista tämä meillä on kiinni, mutta kun ei toimi niin ei.

Ehkä asia pitäisi koittaa ottaa ihan reilusti puheeksi - sitä en vielä ole tehnyt. Tätä vaimonikin suositteli. Mutta jos tuokaan ei mihinkään johda, voisin kyllä ihan vaan antaa olla. Kovasti eilenkin tilanteen eskaloiduttua vakuuttelin itselleni, että ihan sama. Valitettavasti vaan ei se kuitenkaan ole.

Laajenna klikkaamalla

Ikävältä kuulostaa, eivätkä viileät välit siskojen kanssa ole minullekaan vieraita. Pari vuotta vanhemman isosiskon kanssa opiskelin samassa kaupungissa ja asuttiin vuosikaudet parin sadan metrin päässä toisistamme, mutta kumpikin vietimme aikaa tahoillamme. Muistaakseni emme tainneet lähteä kertaakaan esimerkiksi baariin yhdessä, vaikka kaljaa tuli molempien kitattua vähintään tarpeeksi. Muutamaa vuotta nuoremman siskon kanssa taas ollaan oltiin paljonkin samoissa riennoissa, kun harrastukset ja opintosuunta osuivat yksiin, ja hänen kanssaan olen aina tullut paremmin toimeen. Siskot saavat keskenään riidan aikaan vaikka mistä mystisestä sivulauseesta tai rivinvälistä, mutta minulta se ei kummankaan kanssa oikein onnistu.

Viime vuosina vanhempien vanhennuttua ollaan kuitenkin pakosta jouduttu hoitamaan asioita yhdessä, ja on ollut mukava huomata, että ns. isoista asioista ollaan oltu lähes poikkeuksetta samaa mieltä ja ne hoituvat kitkatta. Muuten ei olla yhtään enempää tekemisissä kuin ennenkään.

Varoittava tarina sukumme edellisestä sukupolvesta: Isäni ja hänen veljensä riitaantuivat jo joskus 1970-luvun alussa jostakin asiasta, ja välit menivät käytännössä kokonaan poikki. Asuimme samalla pienellä paikkakunnalla kilometrin päässä toisistamme, mutta emme koskaan olleet missään tekemisissä, jos ei ollut pakko. Toisella ei käyty kylässä, ja jos meidän perheemme meni mummolaan ja setäni sattui olemaan siellä, hänen seurueensa lähti pois käytännössä samalla ovenavauksella. Toisin päin en muista tapahtuneen, mutta meillä sedästäni, hänen vaimostaan tai lapsistaankaan ei puhuttu, ja jos puhuttiin, niin jotenkin kielteiseen tai ivalliseen sävyyn. Näimme toisiamme vain yhteisten sukulaisten syntymäpäivillä, häissä tai hautajaisissa. Yritin vuosien mittaan saada selvää siitä, mistä kenkä puristi, mutta vastaus oli luokkaa "kyllähän sinä sen tiedät". Selvä.

Tämän – ja ikäeron – vuoksi myös setäni lapset jäivät minulle täysin vieraiksi. Viime vuoden aikana ilmeni kuitenkin yksi asia, jota päädyin hoitamaan yhdessä kymmenen vuotta minua nuoremman serkkupojan kanssa. Alettiin viestitellä ja tultiin hyvin juttuun. Viime viikolla tavattiin sitten asian tiimoilta kahteen otteeseen, turistiin kaikessa rauhassa ja oli oikein mukavaa. Oli hienoa huomata, että hänelläkään ei ollut minua kohtaan minkäänlaisia antipatioita, vaikka molemmat kyllä tietävät isiensä olemattomat välit. Siksi harmittaakin, että meiltä molemmilta kului niiden vuoksi koko lapsuus ja parikymmentä vuotta aikuisikääkin, ennen kuin vähänkään tutustuimme.

Näiden kokemusten pohjalta kannustaisin sinua ottamaan pulmasi puheeksi ja pyrkimään mahdollisuuksien mukaan vähintäänkin asiallisiin väleihin siskon kanssa, koska ikinä ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan, ja verisukulaisiaan ei voi valita. Jonain päivänä voi tulla sellainen paikka, että on pystyttävä puhumaan ja päättämään oikeasti tärkeistä asioista yhdessä. Jos teidän välinne eivät kuitenkaan korjaannu, yrittäkää pitää huolta ainakin siitä, että seuraava sukupolvi saa kehittää sukulaisuussuhteensa ihan omilla ehdoillaan ilman vanhempiensa pahoja puheita tai edes hymähtelyitä. He ovat tuossa asiassa kuitenkin täysin sivullisia.

Omalla kohdallani toinen vanhemmistani on paljastunut melkoiseksi valehtelijaksi. Taustalla on riippuvuutta rahapeleihin ja päihteitäkin menee aika tiuhaan. Työt tulee hoidettua, mutta se perjantaipullo on saatava joka ikinen viikko.

Isovanhemmuuskaan ei näytä menoa paljon rauhoittavan. Silti olen väleissä pysynyt ja yhdessä tehdään asioita, vaikka luottamus on mennyt. Siinä käy väkisellä niin, että valheiden jälkeen alat epäilemään kaikkea aiemmin kuulemaasi.

Oikeastaan se ei harmita yhtään, että kaikki maallinen mammona on paukutettu hyvän tahdon peleihin vaan se, että vielä pitää valehdella ihmeellisistä asioista.

Kaikille vaan jaksamisia jotka joskus ovat kohdanneet lähipiirissä samanlaista.

@Rainer Zufall
Kiitokset järkevästä kirjoituksestasi.

Puhuimme siskoni kanssa toissapäivänä puhelimessa reilun tunnin. Keskustelu meni hyvin pitkälti niin kuin olin ajatellutkin: hyvässä hengessä, mutta ilman sen kummempaa läpimurtoa. Onpahan nyt ainakin keskusteltu suoraan asioista, joiden tiedämme hiertävän. Joten välit lienevät ihan asialliset joskaan eivät nyt mitenkään loistavat.

Yhdessä totesimme useaan kertaan, että olemme aika erilaisia. Yritin myös argumentoida hänen joitakin kummallisia näkemyksiään vastaan. Esimerkki: hänen mielestään surullista että serkukset, eli lapsemme tapaavat niin harvoin - ja varsinkin se, että en edellytä lukioikäiseltä tyttäreltäni osallistumista serkkujen syntymäpäiväkutsuille. Enkä kyllä yläasteikäseltäkään, jos joku muu meno osuu päälle. Kuitenkin on todettava, että yleensä poisjäännin syynä on ollut esimerkiksi tavoitteelliset treenit, joista poissaolon syyn on oltava painava.

Hän vertaa tilannetta vanhempiin sisaruksiimme (ikäeroa n. 10 vuotta), joiden lapset ovat syntyneet varsin tarkkaan kahden vuoden välein aikoinaan. Totta kai näillä serkuksilla on ollut paljonkin tekemistä toistensa kanssa, ja on edelleen. Minusta tuo on aivan eri asia juuri ikäeron vuoksi. Ja tämän toki sanoinkin. Luulen, että kunhan tämän nuoremman siskoni lapset kasvavat, saattaa ymmärrys lisääntyä sisarellanikin. Ihmetyttää vaan, että hänellä ei tunnu olevan kykyä todella ymmärtää sitä, että teini-ikäinen ei enää välttämättä toimi samalla tavalla kuin alakouluikäinen.

Toisaalta taas minun kymmenvuotiaalla tyttärelläni synkkaa hyvin ikäistensä serkkujen kanssa. En ymmärrä, miksei tästä voi iloita ennemmin, kuin että suree jotain puuttuvaa?

Keskustelimme myös, että meille on usein hankalaa sekin, että heidän kutsunsa tulevat sangen lyhyellä varoitusajalla. No, tähän hänellä oli ihan suhteellisen hyviä perusteluita. Siitä huolimatta toivoisin, ettei hän aina loukkaantuisi varsinkaan jos emme kaikki pääse osallistumaan kutsuttuun tapahtumaan. Kerroin myös, että pidän kyllä kunnia-asiana osallistua, ja siksi loukkaa se, ettei sitä osata arvostaa, että meiltä kuitenkin lähes aina vähintään joku osasto saapuu edustamaan.

Olen huomannut itsessäni sellaisen hienoisen korostuneen tarpeen miellyttää siskoani esimerkiksi suvun whatsapp-viestiketjussa, tai silloin kun tavataan. Se ei tietenkään ole hyvä merkki, vaan viestii epävarmuudesta ja konfliktinpelosta. Tämän kerroin myös, ja huomasin, että se ehkä pikkuisen kolahtikin.

Olen myös puhunut vanhemman siskoni kanssa, jolta olen saanut hyvää tukea ilman, että olisimme kuitenkaan perustaneet mitään liittoumaa pikkusiskoamme vastaan. Toki on myönnettävä, että meidän käsityksemme vaikka lastenkasvatuksesta ovat aina olleet keskenään varsin yhtenevät (niin kuin ketjun avausviestissä mainitsin).

Tällä hetkellä fiilis on, että olemme pikkusiskoni kanssa molemmat nyt ainakin puhdistaneet ilmaa. Minulla on tunne, että välimme voivat ehkä lämmetä joskus myöhemmin uudestaan, sitten kun lapset alkavat olla aikuisia. Niin kauan kun hän elää lastensa kautta, olemme toisistamme kovin etäällä. Se on harmillista, mutta lähinnä pidän pääasiana säilyttää asialliset välit ja vielä niin, että minun ei toistuvasti tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa asioista, joissa minun järkeni mukaan siihen ei ole syytä.