Fyysisesti ja erityisesti henkisesti aina niin virkeä ja reipas mutsi alkoi hourailemaan. Eilen oli vielä OK, mutta yksi yö kaiken muuttaa voi. Näemmä.
Puhe on selkeää, muistikuvat ulottuvat kauas, mutta käytös on hyvinkin sekavaa. Tältä viikolta ei muista miltään päivältä mitään. Viime viikonloppu hämärää. Parin minuutin välein etsii puhelintaan tai kotiavaimiaan, koska ei muista niitä etsineensä. Ei muistanut millä kyydillä pääsi päivystykseen, eikä muistanut aamustakaan kuin ajaneensa pyörällä. Ei muistanut vuotta, kuukautta, päivämäärää tai edes viikonpäivää. Muisti kuitenkin kaikki henkilöt, sukulaiset, syntymäpäivät ynnä muut. Vitun hänmentävää.
Mutsilla todettiin 2014 paksusuolen syöpä, jonka aikoinaan jo "selätti", mutta pahimpana pelkonahan tuli aivoverenkiertohäiriön lisäksi jonkin sortin kasvainta päässä. Kuvat olivat - luojan kiitos - puhtaat, ja lääkäri diagnosoi vaivan väliaikaiseksi, jopa vuorokaudessa ohimeneväksi sairaudeksi. Varmuutta asiasta ei ole, mutta toivoa on. Huomenna ollaan jälleen paljon viisaampia.
Elämäni raskain päivä, ylivoimaisesti. Omassa lähipiirissä on porukkaa kannettu hautaan jo urakalla mun 25-vuotiaan elämäni aikana, mutta tämä päivä oli hyvinkin ahdistava kokemus. Aivan vitun ahdistava. Se hätä ja ihmetys ihmisen kasvoilla, kun lähipäivät, tunnit ja jopa minuutit ovat sumeaa, eikä henkilö muista miksi on lääkärissä, miksi päätä kuvataan tai mitä ihmettä täällä tehdään, on niin kauheaa. Se avuttomuuden fiilis, on aivan järkyttävä.
Siinä mielessä tuo sairaus, oli se sitten mikä tahansa, oli hyvinkin hämmentävä. Johtuen muistamattomuudesta mielikuva oli hyvinkin sekava, mutta tilannetta ehkä kymmenettä kertaa hänelle kertoessani, hän joka kerta vastasi, että mikähän tukos hänellä on aivoissa, kun on niin saatanan hämärää viime päivät. Minä tai hoitaja ei mainittu tuohon mennessä mitään aivoverenkiertohäiriöistä - eikä hän sitä olisi muistanutkaan - mutta tuollainen päättely mielestäni kertoo siitä, että kyllä se järki leikkaa siellä.
Sitä ei vaan muista, että leikkaa.