Voittaminen vai tehopisteet?

Aihetta on sivuttu varmaan usein ennenkin mutta en löytänyt ketjua siitä.

Eurooppalainen ja yhdysvaltalainen suhtautuminen joukkueurheiluun tuntuu eroavan voimakkaasti. Yhdysvaltalaiset rakastavat kaikenlaista tilastointia, mutta siellä päin voittaminen nostetaan keskeiseksi arvoksi. Joukkuelajeista esimerkiksi jääkiekossa ja baseballissa lasketaan maalivahdin ja lukkarin voittotilastoja ja -prosentteja, mikä suomalaisittain katsottuna on lähes koomista. Liigassa keskitytään maalivahdon torjuntaprosenttiin, päästettyjen maalien keskiarvoon ja nollapeleihin, jotka liittyvät suoremmin tämän yksilösuoritukseen.

Molemmille näkemyksille on perusteensa: joukkuelajissa tähdätään voittoon, joten pelaaja, joa edustaa voittavaa joukkuetta, on onnistunut tehtävässään. Toisaalta nelosketjun tupinpureksija on yhtä lailla maailmanmestari kuin ykkösketjun sentteri, mutta ovatko molemmat yhtä tärkeitä osia joukkueessa?

Kun arvioitte pelaajien hyvyyttä joko tällä hetkellä tai historiallisesti, miten suuren painoarvon annatte voittamiselle? Onko Esa Tikkanen merkittävämpi NHL-jääkiekkoilija kuin Saku Koivu, kun toinen ei voittanut yhtään Stanley Cupia ja toinen vei viisi? Nostiko viime kevään Stanley Cup Kimmo Timosen loisteliaan uran arvoa, vaikka hän pelasi terveyshuolien jäljiltä pelkkiä jämäminuutteja?

Tämä on hyvä keskustelun avaus ja varmasti hyvin monipolvinen aihepiiri, johon ei ole yhtä selvää vastausta ja se rippuu aina kenen näkökulmasta katsoo. Mitä tulee Timoseen, niin mielestäni isossa kuvassa viime kevään voitolla ei ole juuri merkitystä kun ajatellaan Timosen uraa kokonaisuutena. Voitto oli kuitenkin hieno kruunu uralle, jonka varmaan kaikki hänelle suovat, vaikka rooli jäikin pieneksi.

Mitä tulee tehopisteisiin, niin näkisin niin, että pelaajan ensimmäinen prioriteetti on päästä mukaan joukkueeseen ja sen jälkeen pyrkiä kasvattamaan rooliaan potentiaalinsa huipulle. Voiton arvo peilautuukin usein tähän omaan käsitykseen potentiaalistaan ja lopulta toteutuneeseen rooliin. Varmasti sellainen voitto tuntuu aina parhaalta, jossa pelaaja on päässyt potentiaalinsa mukaiselle tasolle ja on ratkaisevassa osassa voittoa. Jos olet katsomossa varamiehenä, niin aika lailla se on mielestäni usein sananhelinää, että "vain voitto merkitsee". Mutta toisaalta, jos pelaaja täysin hyväksyy pienenkin roolinsa, niin silloinkin voitosta varmasti pystyy nauttimaan täysillä siellä varapelaajanakin; olin sentään niin hyvä, että pääsin edes varamieheksi. Asia on siis hyvin subjektiivinen.

Voittamisen ja pisteiden väliin sijoittuu ehkäpä se kaikkein merkittävin (?) mittari, eli onnistuminen (=pisteet) tärkeimmillä hetkillä (=voittaminen). Tämä ei kuitenkaan aina johda pokaaleihin asti, koska kyse on kuitenkin joukkueurheilusta kaikkine muuttujineen. Joukkueiden johtaville pelaajille tämä on ensisijaisen tärkeää ja erottelee kirjaimellisesti jyvät akanoista. Tarkoituksena oli kirjoittaa tästä vielä vähän syvällisemmin, mutta aikataulullisista syistä se jää valitettavasti toiseen kertaan. Oma subjektiivinen mielipide rakentuu ennen kaikkea sen vaikutelman varaan, että pelaaja antoi aina kaikkensa, pelasi parhaat pelinsä tiukoissa paikoissa ja tuotti pisteitä (rooliin suhteutettuna) tasaisen vahvasti. Mestaruudet ja henkilökohtaiset palkinnot seuraavat usein bonuksena kyseisellä tasolla suorittamisesta, mutta poikkeuksia löytyy myös.

Hfboardsilla yms. on aina huvittanut tuo voittamisen korostaminen arvioitaessa pelaajia. Tosin ylikorostuvat siellä ne tehopisteetkin ja ajatus tuntuu olevan, että parhaassa mahdollisessa jääkiekkojoukkueessa pelaisi 19 Sidney Crosbya. Tai ehkä joku sentään kelpuuttaisi maalivahdiksi jonkun muun.

Mutta voittamisen korostaminen arvioitaessa pelaajia toisiaan vastaan (mikä sekin on hillittömän ylikorostunutta, koko foorumi on täynnä ketjuja, joissa verrataan toisiaan vastaan niitä samoja n. 20 supertähteä, joukkueita ei vertailla kuin korkeintaan pudotuspeleissä, jos silloinkaan), on aika erikoista, kun ottaa huomioon, että pelaajat eivät pääse valitsemaan joukkueitaan vaan ovat pitkälle urallaan täysin tuurin armoilla sen suhteen, joutuvatko Edmontoniin vai pääsevätkö johonkin, missä voi jotain voittaakin.

Pelaajien hyvyyttä mittaa minusta enemmänkin yksilösuoritukset ja tasainen luotettavuus ja toisaalta hyödyllisyys joukkueelle. Joku voi olla, voittavalle, joukkueelle erittäin hyödyllinen, vaikka se ei tilastoista niin tulisikaan ilmi ja toisaalta hyvätkin pisteet tekevä voi olla jopa taakka, jos sotkee joukkueen peliä.

Sattuneesta syystä seuraan tällä hetkellä hyvin paljon juniorikiekkoa, ja aiheeseen liittyen juuri viime viikonloppuna oli mielenkiintoinen episodi. Poikani joukkue oli n. kolmannen erän puolivälissä tappiolla 4-3. Koko ottelu oli pelattu kolmella pakkiparilla ja neljällä hyökkäysketjulla, kaikkia suurinpiirtein tasaisesti peluuttaen. Sitten valmentaja tuumasi että jotain tarttis tehdä jos halutaan tästä 3 pistettä. Hän tiivisti kahteen kentälliseen, laittaen jäälle vain ne parhaat ja kuumimmat pelaajat, ja kas kummaa pian peli oli tasan, ja pari minuuttia myöhemmin tehtiin voittomaali 4-5. (molemmat maalit muuten Carlos jr:n syötöistä, köhköh, toimhuom). Joukkueen riemulla ei ollut rajaa, myöskin ne vilttiketjulaiset olivat aikalailla hymy herkässä. Tuntui että kaikki pelaajat olivat aidosti kiinnostuneita vain joukkueen voittamisesta, ja miksi eivät olisi, sarjataulukko toimii tässä aika hyvänä motivaattorina.

Mites sitten muiden sidosryhmien puolella? Erään vilttiketjulaisen isä juoksi katsomoa ylös-alas naama punaisena, ja huusi useita kertoja kädellä viittoen että tuo Arschloch ei anna mun pojan pelata, se ei ole tehnyt mitään väärää. Eräs toinen papparainen jonka huippulahjakas poika (siis isän mielestä) joutui vilttiketjuun murjotti hiljaa itsekseen, eikä ole tähän päivään mennessä suostunut esim. puhumaan meidän kanssa mitään. Yleensä muuten kyllä. Kolmannen huippulahjakkaan vilttiketjupojan isä retuutti jälkikasvunsa pikajuoksua autoon ja lähti kumit vinkuen paikalta - tottakai naama nyrpyssä. Pelin jälkeen vielä neljäs papparainen tivasi valmentajalta inttäen että mitä tää oli, miksi noi sai pelata enemmän, nehän on nuorempiakin kuin tää mun poika. Eli siis tämän sidosryhmän silmissä joukkueen voitolla ei ollut vitunkaan verran merkitystä, vain sen oman pojan peliaika ja tehopisteet kiinnostaa. Surettaa vaan poikien puolesta, kun sieltä tullaan hymy naamalla pukuhuoneesta, ja sitten vastassa on remuava ja naama punaisena sättivä isukki joka aloittaa paasaamisen viedessään jälkikasvua autolle.

Ja mistähän sitten nämä kiekkopojat ovat ammentaneet ja tulevat ammentamaan elämänkatsomuksensa? Eli en pidä ihmeenä jos tämmöisellä kotikasvatuksella tulee sitten semmoisia pelaajia joita oikeasti kiinnostaa vaan ne omat tehopisteet.

Meillä ainakin on kyllä molemmille junioreille aina teroitettu että joukkueen voitto on ainoa mikä merkitsee, pitää tehdä parhaansa sen eteen. Ja siinä mielessä tehty maali ja estetty maali on molemmat yhtä arvokkaita, että pitää tehdä töitä molemmissa päissä kenttää. Ja tämä tekee kiekosta myös oikeasti hauskempaa -ja jos koko joukkue ajattelee samaan suuntaan, on otteluissa mukana eläminenkin siellä kaukalossa ihan erilaista. Pienistäkin onnistumisista iloitsee sitten enemmän, "hei mä autoin meidän joukkuetta voittoon". Sen sijaan jos joukkue voittaa sillä että joku Gretzky Jr. tekee joka ottelussa 10 maalia yksin purjehtien, niin eipä siitä taida kukaan nauttia - paitsi ehkä se Gretzky Jr.

Ja varsinkin ammattilaiskiekossa millään muulla kuin joukkueen voitolla ei oikeasti ole väliä. Kun joukkue voittaa, kaikki ovat tyytyväisiä, katsojat, sponsorit, omistajat, lehdistö, positiivisuus on itseään ruokkiva kierre. Pelaajat jotka omassa roolissaan auttavat joukkuetta voittamaan saavat ihan varmasti jatkaa niin kauan kuin menee hyvin. Tappiokierre on taas sitten sen täysi vastakohta, ja lopulta huippupelaajatkin vaihdetaan, eihän kukaan jaksa katsella sitä jatkuvaa häviämistä.

Voin olla väärässä mutta täältä ehdottomasti isoin käsi sille voittamiselle. Kiekkoa on aina pelattu voittamisen takia, ei egoistien egobuusterina. Kaikki haluavat nähdä vahvoja, voittavia joukkueita. Joukkueen voitossa tärkeitä on myös ne nelosketjun tupenpurijat, huoltajat, jääkoneenkuljettajat, jne. Juuri sillä hetkellä ja juuri siinä joukkueessa heidän roolinsa saattoi olla tärkeämpi kuin suuri yleisö edes tajuaa. Eikä kukaan tiedä mikä vaikutus ko. hemmolla on ollut vaikka loppukesän treenikaudella, kuinka paljon hän on saanut tuotua henkeä/suorituskykyä jengiin. Voittaja on voittaja, huippupelaaja joka ei koskaan voita mitään tullaan sellaisena myös muistamaan. Tai oikeastaan ei tulla, koska kenelläkään ei pyöri ko. pelaaja millään euforisella muistojen highlight-reelilla.

Mutta en halua tällä dissata niitä tehopisteitäkään, yleensä pelaajat jotka pelaavat vahvasti ja auttavat joukkuettaan voittoon tulevat saamaan lähes väkisin myös tehopisteitä, se on melkeinpä automaatio. Mutta niiden tehopisteiden määrä ei missään nimessä saisi olla se menestyksen päätavoite, ainakin minun mielestäni ne ovat "vain" sivutuote.

Pari ajatusta @Carlos 'n ansiokkaan tekstin pohjalta.

Suomessa Urheilulehti on toisinaan kommentoinut tätä voittamisen ja tehopisteiden välistä jännitettä. Lehti on tehnyt sen tyylilleen uskollisesti ärsyttävällä tavalla, ottaen lähtökohdaksi sen että Suomessa asia tehdään väärin ja puhuen vuorotellen molemmista näkökulmista.

Lehden mukaan siis Suomessa yhtäältä ei ymmärretä, että joukkueurheilussa vain voittaminen ratkaisee viime kädessä. Meillä ihastellaan hienoja yksilösuorituksia tai teholukemia, vaikka pitäisi katsoa joukkueen toimintaa kokonaisuutena

Toisaalta samaan aikaan "Suomessa ei ymmärretä", että usein huippuluokan yksilöt auttavat joukkuetta voittamaan parhaimmin silloin kun huolehtivat henkilökohtaisista tehopisteistään: kun hyökkääjä paukuttaa pari maalia pelissään, hän epäilemättä auttaa joukkuettaa kohti voittoa, ja on täten joukkuepelaaja ja voittaja.

Koska molemmat järkeilyt ovat omalta kannaltaan oikeita, ollaan jälleen lähtöpisteessä: Onko Alexander Ovechkin voittaja, koska hän takoo maaleja joukkueelleen, vai häviäjä, koska joukkueen muut osatekijät eivät ole riittäneet Stanley Cupin saavuttamiseen eikä hänen henkilökohtainen panoksensa ole korvannut sitä?

Juniioriurheilussa tilanne on vielä toinen. Kertomastasi esimerkistä palasi mieleeni Magic Johnsonin muistelmateos. Hän kertoi siinä, kuinka junioriliigassa valmentaja käski hänen ajaa itse korille tai heittää joka kerta paikan saadessaan, koska hän oli joukkueen paras pelaaja. Magic teki työtä käskettyä ja joukkue voitti, mutta muut pelaajat eivät iloinneet, koska kokivat, etteivät saaneet osallistua. Magic järkeili että hänen kannattaa alkaa pedata hyviä paikkoja muille, jotta muutkin saavat tehdä ratkaisukoreja. Joukkue voitti jälleen ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Magic lienee poikkeus huippu-urheilussa sikäli, että kunnianhimon ja voittamisen halun sijaan häntä aidosti vaikutti ajavan eteenpäin lapsenomainen innostus koripallon pelaamiseen: vaikkapa Michael Jordan ei olisi koskaan jakanut samalla tavalla vastuuta joukkuetovereille, jos hänen omat yksilösuorituksensa johtavat voittoon todennäköisemmin. Voitto edellä voi siis kulkea sekä tehopisteistä huolehtien että niistä luopuen

Vain voitto. Hetki sitten oli tilanne, jossa kuntopuntarin ykkösen (JYP) kultakypärä oli pistepörssin sijalla 30. Se oli hieno hetki kannattajalle.

On pelaajia, jotka ovat menestyneet usean joukkueen mukana. Kyllähän se ei ole sattumaa, että Ilkka Mikkolan uralle on osunut pyttyjä. Oliko yksi Ruotsinkin puolelta? Eikä se, että hyviä tuloksia toistavilla valmentajilla on omia "rivimiehiä" jotka seuraavat häntä joukkueesta toiseen. RD:llä ehkä selvimmin näkyy tämä ilmiö.

Menestys seuraa joskus siitä, että voitetaan tietyt tilanteet isolla prosentilla. Jokainen pelitilanne on "tasa-arvoinen" keskenään.

Ei sillä, ettenkö näkisi patriklaineiden arvoa. Se arvo myy lippuja. Totuus on kuitenkin, että Diego Maradona > Lionel Messi niin kauan kuin vain toinen heistä on maailmanmestari.

Carlos kirjoitti:

Ja mistähän sitten nämä kiekkopojat ovat ammentaneet ja tulevat ammentamaan elämänkatsomuksensa? Eli en pidä ihmeenä jos tämmöisellä kotikasvatuksella tulee sitten semmoisia pelaajia joita oikeasti kiinnostaa vaan ne omat tehopisteet.
....
Ja varsinkin ammattilaiskiekossa millään muulla kuin joukkueen voitolla ei oikeasti ole väliä. Kun joukkue voittaa, kaikki ovat tyytyväisiä, katsojat, sponsorit, omistajat, lehdistö, positiivisuus on itseään ruokkiva kierre. Pelaajat jotka omassa roolissaan auttavat joukkuetta voittamaan saavat ihan varmasti jatkaa niin kauan kuin menee hyvin. Tappiokierre on taas sitten sen täysi vastakohta, ja lopulta huippupelaajatkin vaihdetaan, eihän kukaan jaksa katsella sitä jatkuvaa häviämistä.

Laajenna klikkaamalla

Minun mielestäni juniorikiekko ja ammattilaiskiekko ovat tässä suhteessa aivan eri asia syystä että: juniorikiekossa lasten vanhemmat maksavat helvetillisiä summia siitä, että poika saa harrastaa. Jos harrastaminen käytännössä on sitä, että poika pääsee pelaamaan muutaman minuutin, koska hänestä ei ole kentällä hyötyä, mitä järkeä siitä on vanhempien maksaa tuhansia euroja vuodessa, vaikka pojan joukkue pärjäisikin hyvin? Minusta tuntuisi paljon järkevämmältä ruveta harrastamaan jotain sellaista, jossa pääsee oikeasti tekemään jotain. Toki ei mielestäni ole myöskään järkevää kiukutella esim. koutsille siitä, jos oma poika ei osaa pelata tarpeeksi hyvin päästäkseen kentälle.

Ammattilaiskiekossa sen sijaan kolme-neljä minuuttia pelaavalle nelosketjulaisellekin maksetaan pelaamisesta palkkaa, joten hänen kannaltaan joukkueen osana oleminen on huomattavasti järkevämpää kuin tuppia purevan junnun kannalta.

En missään nimessä tahdo sanoa, etteikö junioreissakin parhaita voisi/tulisi peluuttaa vaikka viittäkymmentä minuuttia per ottelu, mutta minusta silloin on myös ihan loogista, jos niiden penkkiveikkojen vanhemmat vetävät sellaisen johtopäätöksen, ettei harrastukseen ole mitään järkeä syytää rahaa. Silloin voi olla, että niiden hyvien pelaajien vanhemmille koituu harrastuksesta vähän isommat kustannukset mutta se tuskin on mikään ongelma. Niitä hyviä pelaajia kehittää se, että pääsevät pelaamaan enemmän, ja samalla huonot voivat mennä tekemään jotain penkillä istumista järkevämpää, kuten vaikka hiihtämään tai pelaamaan lätkää huonommassa joukkueessa tai jotain ihan muuta lajia. Mihin siellä junnupelissä tarvitaan neljää ketjua, jos kerran pojat jaksavat pelata joka toista vaihtoa? Miksei voida pelata koko ottelua kahdella ketjulla ja kahdella pakkiparilla?

Sanainen arkku kirjoitti:

Totuus on kuitenkin, että Diego Maradona > Lionel Messi niin kauan kuin vain toinen heistä on maailmanmestari.

Laajenna klikkaamalla

Tästä totuudesta olen täysin eri mieltä. Saman tien voisi väittää, että Messi > Maradona, koska Messi on voittanut Mestareiden liigan/sen edeltäjän ja Maradona ei. Nykypäivänä kovimmat pelit vieläpä pelataan Mestareiden liigassa, jossa joukkueet on roolitettu ja taktiikat laadittu paljon tarkemmin kuin maajoukkueissa.

Tässä tullaan juuri siihen, että vaikka voittaminen olisi ainoa ratkaiseva tekijä, kukaan urheilija maailman historiassa ei ole voittanut omakätisesti joukkueurheilussa: Dominik Hasek olympialaisissa '98 lienee yksi lähimmistä. Messin MM-voitto 10 kariutui Maradonaan ja ilman taktiikkaa pelanneeseen joukkueeseen, 14 Saksaan, joka järjesti yhden ylivoimaisimmista esityksistä MM-tasolla vähään aikaan. Maradonan taival Eurocupeissa päättyi niin ikään siihen ettei Napoli ollut riittävän hyvä, sen sijaan '86 Argentiina hän sai tarvitsemansa tuen (toki yksilönä hän oli aivann maaginen). Eivätkö samalla logiikalla kaikki Argentiinan mestarijoukkueen jäsenet sijoitu Messin edelle?

Pointti Ilkka Mikkolasta sen sijaan on mielenkiintoinen ja häntä ajattelinkin kun aloitin tämän ketjun. Mikkola on pelannut kovissa joukkueissa, mutta mestaruus on osunut kohdalle niin usein, että alkaa vaikuttaa siltä, että hän on merkittävä tekijä sen taustalla. Rankataankko hänet tällä perusteella kaikkien aikojen SM-liigapakiksi?

Dorian Gray kirjoitti:

Pointti Ilkka Mikkolasta sen sijaan on mielenkiintoinen ja häntä ajattelinkin kun aloitin tämän ketjun. Mikkola on pelannut kovissa joukkueissa, mutta mestaruus on osunut kohdalle niin usein, että alkaa vaikuttaa siltä, että hän on merkittävä tekijä sen taustalla. Rankataankko hänet tällä perusteella kaikkien aikojen SM-liigapakiksi?

Laajenna klikkaamalla

Kyllä, olen valmis allekirjoittamaan väittämän: Ilkka Mikkola on ammattilaisaikakauden menestynein, siispä merkittävin puolustaja SM-Liigassa.

Hyökkääjistä samanlaista useissa organisaatioissa mestaruuksia voittanutta ei nouse mieleen. Jossain vaiheessa Arttu Luttinen veti aika huomattavaa sarjaa, mutta mestaruuteen se johti "vain" IFK:ssa. Tuomas Pihlman voitti mestaruudet 2012 ja -13 kahdessa eri organisaatiossa.

Kaikkia edellämainittuja yhdistää pitkä ura sen tasoisena pelaajana, että täällä iso rooli, iso tili, mutta ulkomailla ei suurten lihapatojen äärelle siivet kantaneet. Lihapadoilla tarkoitan huomattavasti kotiliigaa parempia ansioita.

Sanainen arkku kirjoitti:

Hyökkääjistä samanlaista useissa organisaatioissa mestaruuksia voittanutta ei nouse mieleen. Jossain vaiheessa Arttu Luttinen veti aika huomattavaa sarjaa, mutta mestaruuteen se johti "vain" IFK:ssa. Tuomas Pihlman voitti mestaruudet 2012 ja -13 kahdessa eri organisaatiossa.

Laajenna klikkaamalla

Luttinen ei ole ikinä voittanut Liiga-mestaruutta. 2011 pääsi kyllä seuraamaan HIFK:n mestaruutta hieman liiankin läheltä.

Beagle Boy kirjoitti:

Luttinen ei ole ikinä voittanut Liiga-mestaruutta. 2011 pääsi kyllä seuraamaan HIFK:n mestaruutta hieman liiankin läheltä.

Laajenna klikkaamalla

Tämä selvä. Käsi pystyssä virheen tähden.

Kirjoittelija kirjoitti:

Minun mielestäni juniorikiekko ja ammattilaiskiekko ovat tässä suhteessa aivan eri asia syystä että: juniorikiekossa lasten vanhemmat maksavat helvetillisiä summia siitä, että poika saa harrastaa. Jos harrastaminen käytännössä on sitä, että poika pääsee pelaamaan muutaman minuutin, koska hänestä ei ole kentällä hyötyä, mitä järkeä siitä on vanhempien maksaa tuhansia euroja vuodessa, vaikka pojan joukkue pärjäisikin hyvin? Minusta tuntuisi paljon järkevämmältä ruveta harrastamaan jotain sellaista, jossa pääsee oikeasti tekemään jotain. Toki ei mielestäni ole myöskään järkevää kiukutella esim. koutsille siitä, jos oma poika ei osaa pelata tarpeeksi hyvin päästäkseen kentälle.

Laajenna klikkaamalla

Mielenkiintoinen johtopäätös, itsellä tulee yleensä ensin mieleen pari muunlaista asiaa. On sitä meillekin tapahtunut että oma juniori on purrut tuppea suurimman osan pelistä. Ihan ensinnä tästä yleensä seuraa se että isä Carlos vetää johtopäätökset - ja sen jälkeen vetää hokkarit jalkaan - ja sitten mennään juniorin kanssa muutaman ylimääräisen kerran jäälle. Yllättävän pienellä extra-treenaamisella yleensä saa tekemisen tasoa nostettua sen muutaman pykälän mitä vaaditaan. Luistelua, taitoharjoitteita, syöttelyä ja laukomista, 2-3 tuntia viikossa extraa tekee jo ihmeitä hyvin nopeasti.

Jos sitten käy niin että sittenkään se oma tekemisen taso ei riitä, niin sitten olisi hyvä vaihtaa tasoryhmää tai vaikkapa vähän heikompaan joukkueeseen. Ja tähän mainittuun esimerkkiin palatakseni, meillä pojat pelaavat isossa organisaatiossa, siellä löytyy joka ikäryhmästä 3-4 eritasoista porukkaa, yleensä valmentajat siirtelevät kavereita eri jengeihin surutta juuri sen hetkisen tason mukaan. Lapset kehittyvät kuitenkin eri tahdissa monesta eri asiasta riippuen, tuntuu usein että kärsivällisyys on se jota vanhemmilta puuttuu eniten.

Ja sitten tästä saan taas aasinsillan siihen voittamiseen ja häviämiseen. Eräs junnuvalmentaja sanoi joskus että hänelle on ihan sama voittaako joukkue vai häviää, kunhan jokainen vaan tsemppaa 100 lasissa alusta loppuun. Tottahan se on toisaalta niinkin, juniorikiekon perimmäinen idea kai on kasvattaa hyviä tulevaisuuden aikuisia pelaajia. Ja sen pohjalta taas paljon lähtee asenteesta.

Carlos kirjoitti:

Ja sitten tästä saan taas aasinsillan siihen voittamiseen ja häviämiseen. Eräs junnuvalmentaja sanoi joskus että hänelle on ihan sama voittaako joukkue vai häviää, kunhan jokainen vaan tsemppaa 100 lasissa alusta loppuun.

Laajenna klikkaamalla

Jos voittaminen olisi niissä peleissä se tärkein tavoite, ei kai sitä peliä olisi mitään järkeä aloittaakaan neljällä ketjulla? Jos pelin tempo on sellainen, että vikat 10 minuuttia pystyy pelaamaan kahdella ketjulla, kyllä ne ensimmäiset viisitoista minuuttia pystyisi varmasti pelaamaan enintään kolmella ketjulla, ja tulos olisi hyvin todennäköisesti parempi, kun parhaat pelaajat saisivat enemmän peliaikaa.

Junnulätkä siinä mielessä huono verrokki, että siinä tekeminen ei ensisijaisesti tähtää voittamiseen. Tärkeämpiä ovat ainakin nuorten ja lasten kehitys ja se, että pelatessa on hauskaa.

Vähän asian vierestä, mutta lätkässä muutenkin arvostetaan paljon enemmän maalintekijöitä kuin maalinestäjiä. Kuinka monelle tulisi edes mieleen kaikkien aikojen suomalaista pelaaja mietittäessä Toni Lydman, Selänteen taas muistaa kaikki.

Aiheesta taas sitten, vaikka lätkässä kaikki tähtääkin joukkueen voittamiseen niin on mielestäni vähän hassua vertailla yksittäisiä pelaajia sen mukaan miten joukkue on voittanut. Aika monesti jonkun pelaajan menestymättömyys johtuu lähinnä siitä, että ei ole pelannut voittavassa joukkueessa. Näkisin, että voittaminen vertailtaessa tuo lisäarvoa eikä saisi olla keskeinen tekijä. Toki voittajia arvostan ja pidän Jonathan Toewsia parhaana NHL-pelaajana.