Vasta kaksi vuorokautta sitten saimme kuulla Arto Javanaisen poismenosta pitkähköön sairauteen ja tapaus järkytti suomalaista kiekkomaailmaa. Seuraavana päivänä Santtu Silvennoinen käsitteli kolumnissaan uran jälkeistä tyhjiötä, mitä pelaajalle jää lukuisien pukukopeissa vietettyjen vuosien jälkeen?
Javanainen oli toki tietyssä mielessä poikkeava tapaus, koska pelasi aikana jolloin vielä käytiin lähes täyspäiväisesti töissä ja loi kaupan alalla jonkin sortin urankin. Automyyjänä ja pankkialan esimiestehtävissä työskennelleen miehen tiedän viimeksi pitäneen jotain lämärikoulua tai vastaavaa Paimiossa, mutta ilmeisesti ei ainakaan viimeisinä aikoinaan työskennellyt em. ammatin parissa ja itsekin myönsi työpaikkansa menneen ainakin osittain alkoholinkäytön vuoksi.
Suht tuoreessa muistissa ovat myös Ariman ja Nikanderin tapaukset, joidenka elämä niinikään päättyi hieman surullisissa merkeissä. Oli näiden tapausten takana sitten mitä hyvänsä, niin jonkinsortin varoituksina niitä voidaan pitää.
Itselläni ei juurikaan C-junnuja pidemmälle ole kokemusta pukukopin loistokkaasta hengestä, tai elämästä kaukalon ja pelin sisällä, joten olen hieman epäpätevä kommentoimaan ns. uran jälkeistä tyhjiötä, mutta lienee selvää että sellainen väkisinkin pääsee muodostumaan. Miten tähän pitäisi reagoida? Käsittääkseni pelaajien auttaminen itse touhun loputtua on organisoitua toimintaa. SM-Liigan alumni pyrkii opastamaan ja auttamaan jätkiä uran jälkeen etsimällä opiskelupaikkoja ja työmahdollisuuksia, mutta riittääkö se?
Olisiko jonkinmoinen laajempi henkinen valmistautuminen uran aikana tarpeen? Tosiasia on, että elämä on keskimäärin pidempi kuin 40 vuotta, eli jotenkin pitäisi pystyä mukautumaan normaaliin elämään keski-iän kynnyksellä. Vai onko kaikki hyvin, eikä asiasta tarvinne edes keskustella?
Javanainen oli toki tietyssä mielessä poikkeava tapaus, koska pelasi aikana jolloin vielä käytiin lähes täyspäiväisesti töissä ja loi kaupan alalla jonkin sortin urankin. Automyyjänä ja pankkialan esimiestehtävissä työskennelleen miehen tiedän viimeksi pitäneen jotain lämärikoulua tai vastaavaa Paimiossa, mutta ilmeisesti ei ainakaan viimeisinä aikoinaan työskennellyt em. ammatin parissa ja itsekin myönsi työpaikkansa menneen ainakin osittain alkoholinkäytön vuoksi.
Suht tuoreessa muistissa ovat myös Ariman ja Nikanderin tapaukset, joidenka elämä niinikään päättyi hieman surullisissa merkeissä. Oli näiden tapausten takana sitten mitä hyvänsä, niin jonkinsortin varoituksina niitä voidaan pitää.
Itselläni ei juurikaan C-junnuja pidemmälle ole kokemusta pukukopin loistokkaasta hengestä, tai elämästä kaukalon ja pelin sisällä, joten olen hieman epäpätevä kommentoimaan ns. uran jälkeistä tyhjiötä, mutta lienee selvää että sellainen väkisinkin pääsee muodostumaan. Miten tähän pitäisi reagoida? Käsittääkseni pelaajien auttaminen itse touhun loputtua on organisoitua toimintaa. SM-Liigan alumni pyrkii opastamaan ja auttamaan jätkiä uran jälkeen etsimällä opiskelupaikkoja ja työmahdollisuuksia, mutta riittääkö se?
Olisiko jonkinmoinen laajempi henkinen valmistautuminen uran aikana tarpeen? Tosiasia on, että elämä on keskimäärin pidempi kuin 40 vuotta, eli jotenkin pitäisi pystyä mukautumaan normaaliin elämään keski-iän kynnyksellä. Vai onko kaikki hyvin, eikä asiasta tarvinne edes keskustella?