Loppukaudesta ja kauden jälkeen sitä alkoi täälläkin lukupäätteellä nousemaan pieni haikailu takaisin liiga aikoihin. Katsoin tänään kokonaisuudessaan liigan viimeisen finaalin, jonka pitäisi olla parasta liigaa. Sitä se ei kuitenkaan todellakaan ollut. Se oli äärimmäisen tylsä jääkiekko ottelu, jossa yksi poika pystyi taidollisesti dominoimaan aikuisia miehiä. Se oli hidasta puurtamista, huonoja laukauksia, heikkoja syöttökombinaatioita ja kiekon kuskaamista. Edes siitä mainostetusta fyysisyydestä ei ollut tietoakaan.
Lisäksi ulkopelilliset asiat syksyivät rumasti silmille. Kiekkokaukalo, sen jää ja ympäristö näytti joltain sählykentältä, esimerkiksi lähestulkoon koko jääpinta-alan oltua mainosten peitossa. Lisäksi joukkueiden paidat olivat kuin pahimmasta UFF:n tilkkutäkistä. Jos joukkueiden nimiä ei olisi tiennyt, ei sitä olisi peliasustakaan erottanut. Lisäksi sitten se paljon puhuttu tunne loisti ihan täysin poissaolollaan.
Tämä ottelu oli minulle ihan kuin eksän kanssa sänkyyn hyppääminen. Ensin sitä kaipaa, mutta sitten kun sitä näkee niin huomaa ajan kullanneen muistot ja se sama vanha paska sieltä taas tuli esiin, itseasiassa nyt jopa vahvistuneena.
Ei ole KHL täydellinen, mutta se on kuitenkin jopa tuomari työskentelyltään parempaa mitä nykyinen liiga on. Oli varsin positiivista huomata se, että tämä kaipuu takaisin liigaan oli osaltani samaa kuin kaipuu vaikka sen eksän luokse tai armeija aikoihin.
Kausi toisensa perään se tunneside liigaan heikkenee ja KHL:n kasvaa. Toivottovasti se sarja kehittyisi, tai sulautuisi osaksi jotain toista kehittyvää kokonaisuutta.