Latasin Playstation storesta Journey nimisen pelin, koska kyseinen viritelmä voitti Gamespotin Game of the year palkinnon. Olin aikaisemmin nähnyt pelin videoarvostelun samoilla sivuilla, mutta en muistanut niin pelistä kuin arviostakaan yhtään mitään. Ajattelin kuitenkin, että 12,90€ on pieni hinta "vuoden pelistä".
Omasta pelihistoriastani sen verran, että pelasin nuorempana erittäinkin paljon, mutta tämän sukupolven konsoleista ei ollut kokemusta ollenkaan ennen kuin pari viikkoa sitten hommasin PS3:sen. Vähän tämän jälkeen avauduin kaverilleni kaljalla istuessamme siitä, miten minusta tuntuu että tietokone- ja konsolipeleissä hukataan valtava potentiaali tekemällä kaikki pelit 10-16-vuotiaille pojille. En nyt takerru tähän sen enempää, mutta ilokseni voin nyt todeta, että olin väärässä ja peleillä on oikeasti mahdollisuuksia nousta kokemuksina taideteosten tasolle. Tähän tulokseen en varmasti olisi tullut ilman Journeyn läpi pelaamista.
Journey on helvetin yksinkertainen peli. Se ei sisällä yhtään puhuttua tai kirjoitettua dialogia. Ainoat ohjeet, jotka pelaaja saa ovat alussa olevat muutaman näppäimen käyttötarkoitus. Loput on pääteltävä itse.
Tämä ei ole vaikeaa, sillä Journey kertoo kuvin sen, mitä pelaajan tarvitsee tietää. Kaukana taivaan rannassa näkyy vuorenhuippu, josta kohoaa taivaaseen valopatsas, kohde. Pelin aikana en huomannut edes miettiväni, miksi vuorelle olisi päästävä, mutta mitä lähemmäs sitä pääsi sen tärkeämmältä päämäärä alkoi tuntua.
Itse matkasta en viitsi hirveästi kirjoittaa, sillä se on vaikeaa ilman, että paljastaa liikaa. Pelissä ei oikeastaan tapahdu mitään ja silti koko ajan ja paljon. Rauhalliset kohdat ovat niin uskomattoman kauniita ja vaikuttavia, että ne luovat vahvan kontrastin ahdistavimpiin jaksoihin, jotka tämän takia tuntuvat melkein painajaisilta. Juuri tämä rytmitys ja se tosiasia, että pelaajalle ei väännetä mitään rautalangasta tekee matkasta symboolisen.
Maininnan arvoinen on myös Journeyn mielenkiintoinen lähestymistapa monin peliin. Matkan aikana pelaaja törmää toisiin "pyhinvaeltajiin", jotka esiintyvät täysin anonyymeinä. Nämä pelaajat ovat samaa kohtaa pelissä pelaavia pelaajia, joiden kanssa ei voi chatata tai kommunikoida muuten kuin "soittamalla" yhden nuotin ääniä. Tämäkin toimii ihmeellisen hyvin ja luo pelaajien välille elekielen, joka tuntuu syventävän pelaajien välistä suhdetta aivan eritavalla kuin peruschättimeininki. Pelaajat pystyvät auttamaan toisiaan pelin aikana, mutta tätä apua ei ole pakko käyttää. Yksin autiomaassa vaellettuaan huomasi kuitenkin seuran piristävä ihmeesti pelaamista.
Jotkut ovat kritisoineet Journeyn pituutta, sillä sen läpipeluuseen ei tarvitse kuin 2-3 tuntia. Minua tämä ei kuitenkaan haitannut vaan tunsin saaneeni rahoilleni enemmän kuin paljon vastinetta. Journey on peli, joka kuuluukin kokea yhdellä istumalla. Se on vähäeleinen, uskomattoman kaunis ja käsittämättömän voimakas kokemus.