Pulp Jatkis - tarinoita väkivallasta

[Vanha Len]

Saunan lauteilla syttyi pieni ajatuksen tynkä kaikille Jatkoajan pikku novellisteille.

Haasta Jatkoajan nimimerkki kirjoittamaan pieni tarina kirjasta jonka nimeät.

Ideana on haastaa Jatkoajan jokin nimimerkeistä kirjoittamaan väkivaltainen pieni tekstin pätkä kuvitteellisesta kirjasta, jonka haastaja otsikoi. Haastettavalle nimimerkille nimetään varamies, joka ottaa haasteen vastaan jos alkuperäinen nimimerkki ei reagoi haasteeseen 24 tunnin aikana. Haastajan viestin lähetysajasta näkee milloin kello alkaa käydä. Jos taas haastettava näkee haasteen mutta ei vastaa siihen niin saa automaattisesti nyhverön ja tylsän ihmisen maineen.

Kirjoitusten pitää olla siis väkivalla väritettyjä tarinoita, jotka kuitenkin noudattavat Jatkoajan sääntöjä. Toive on myös, että tarinat ovat hengeltään roskakirjallisuutta...tai kioskikirjallisuutta, unohtamatta softpornoa, kirosanoja, verta ja ironista huumoria. Kaikki kliseet siis kayttöön. Kieliasu voi olla slangia tai murretta mutta teksti kannattaa oikolukea sillä puuttuvat kirjaimet tai räikeät kielioppivirheet paistavat monille punaisena vaatteena.

Kun haaste otetaan vastaan niin haastajan viestistä kopioidaan ainoastaan tarinan nimi. Katsotaan mitä saadaan aikaan. Ideoikaa sääntöjä jos tulee mieleen jotain hyviä juttuja. Ties vaikka minkälaisia kykyjä saadaan esiin. Tekstin pituus muokkautuu varmasti käytännön kautta. Ei kuitenkaan mitään muutaman rivin juttuja. Kyllä täällä mielikuvituksellisia ihmisiä on.

Haastan nimimerkki Evilin (varalla ervatsalo) kirjoittamaan tekstipätkän kirjasta:

Olen Roy Steel - henkipatto

EDIT. no niin...jäi varamies pois sitten meikäläiseltä:)

[Evil]

Hitto, taidan olla myöhässä, vasta huomasin tämän kun olin päivän netin ulottumattomissa... No, kokeillaan.

Olen Roy Steel - henkipatto

Tyttö oli syntinen, sen näki hänen katseestaan ja tavasta jolla hän puhalteli savurenkaita. Ne muistuttivat pääkalloja. Ei hän poikennut muista laitakaupungin räkälän huorista kuin yhdessä suhteessa - hän oli kaunis. Mietin, mitä hän siellä teki, muuta kuin työtään siis. Vasta tuntia aikaisemmin hän oli ampunut kylmäverisesti konstaapeli Frank O'Quinnin hengiltä, ja nyt hän istui baaritiskillä viskilasi edessään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Vittumaisen tilanteesta teki se, että minua jahdattiin juuri tuosta samaisesta murhasta.

Tytöllä oli mahdollinen asiakas työn alla, joten siirryin nurkkapöytään tarkkailemaan tilannetta. Pian pariskunta nousi tuoleiltaan ja poistui, mutta ei suinkaan etukautta vaan baaritiskin ohi keittiöön ja sitä kautta takaovelle, jonka tiesin vievän pimeähkölle kujalle. Ainahan ne vievät.

Lähdin perään. Baarimikko yritti estellä, mutta täräytin häntä suoraan nenärustoon nyrkkiraudan verhoamalla luuviitosellani. Luigi putosi kuin pörssikurssit mustana maanantaina, ja harpoin hänen ylitseen huoran ja miehen kannoille.

Mies oli näyttänyt tutulta, muistelin avatessani takaovea, ja kun huomasin tuijottavani hänen kasvoihinsa suoraan pistoolinpiippua pitkin, tajusin missä olin nuo rottamaiset piirteet kohdannut. Tyyppi oli nimeltään Lee, ja hän toimi erään lain rajoilla tasapainoilevan komisarion vasikkana. Kukaan ei pitänyt hänestä, mutta moni joutui sietämään.

Vilkaisin vaistomaisesti taakseni. Lee yllättyi, katsoi olkani yli, ja sillä hetkellä potkaisin miestä jalkoväliin nopeasti ja terävästi. Hän ulvaisi ja kyyristyi kokoon, ja sain tarvitsemani sekunnin iskeä häntä naamaan, väistää roiskahtava veri, poimia pistooli ja kohottaa se huoran hämmästyneitä kasvoja päin.

- Moi muru, sähähdin. Miltäs tuntuu olla vaihteeksi piipun sillä puolella?

[Uleåborgir]

Koska Evil ei haastanut ketään, otan uskaliaana miehenä oikeuden omiin käsiini ja jatkan pugilistista tarinaa.


Olen Roy Steel - henkipatto



Tytön haaleat silmät olivat pyöreät kuin lautaset. Hänen valkoiset tiukat housunsa saivat keltaisen ja ruskean sävyjä, haju oli kamala. Hän yritti kai sanoa hiukan jotakin, mutta sanat jäivät höpiseville, punatuille turpeille huulille. Vapautin aseeni varmistimen, tämä sai tytön kirkumaan. Paikalle saapui väkijoukko, jota usutin kauemmaksi osoittelemalla aseellani.

Baarin portsari - kunnioitettu Carl "KO" Smith - oli väkijoukossa. Hän oli ainoa, jota hieman pelkäsin. Kun hän alkoi kopeloida vyötäisiltään pippurisumutetta, ammuin ilmaan varoituslaukauksen. Smith heitti sumuttimen kostealle asfaltille, jonka lätäköissä kuvastui täysikuu.

Melkeinpä heti sen perään alkoi kuulua hälytysajoneuvon ulvonta, joka lähestyi noudattaen doppler-ilmiötä; joku oli soittanut poliisit. Pian siniset valot alkoivat vilkkua korttelin nurkilla ja päätin juosta. Juosta niin pitkälle kuin jaksaisin, juosta kuin antilooppi, jota gepardi jahtaa.

Potkaisin vielä kerran Leetä kylkeen kuullen rutinan, joka syntyi kun hänen kylkiluunsa murskautuivat, kuin murskautuu sellainen talo, johon osuu nostokurkeen kiinnitetty purkumoukari. Huora sai vielä suustaan kähisten itkuisen kysymyksen:

- Roy, miksi olet niin armoton, niin ankara, mutta sisältä niin herkkä?

En vastannut mitään. Kiipesin aidan yli ja juoksin kadulle. Iskin erään vanhan Impalan ikkunan rikki, yhdistin virtajohdot ja iskin vaihdelaatikkoon ajoasennon, painoin nastan lautaan ja aloin kaahata kohti alakaupunkia. Tiesin paikan, josta minua ei löydettäisi. Kunhan vain saisin tarpeeksi etumatkaa.

Haastan Vanhan Lenin, varamieheksi nimeän banaaninviljelijän.

[mtuq]

Kylmyys. Jäätävä kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin. Ei ole paikkaa mihin kylmyys ei pääsisi.

Muistutan itseäni, että seuraavalla kerralla talvisessa siperiassa ollessani otan mukaan kunnolliset talvivaatteet sekä makuupussin, samalla kun pieni ääni jostain järjen rajamailta kertoo, että seuraavaa kertaa ei luultavasti tule olemaan.

Miten helvetissä tähänkin tuli taas päädyttyä, mietin. Mitättömän autokauppiaan pieni velka, kuinka saatanan turhan asian takia voi pieni ihminen kuolla. Tekisi mieleni syyttää jotain muuta, mutta kaikki syyttämisen arvoiset ovat jo tässä vaiheessa vainajia, enkä itsekään ole kovin kaukana, joten tyydyn soimaamaan ainoastaan itseäni.

Edesmenneen autokauppiaan kuuman vaimon ajatteleminen sytyttää pienen elonkipinän luovuttaneeseen ruumiiseen, Olga, siinähän se. Autokauppias itsessään oli merkityksetön, Se on ollut koko ajan Olga. Onneksi tapoin hänet.

HAH. Jahtaajien koiravaljakon ulvonta on jo lähelllä, mutta omassa itsetyytyväisyydessäni olen vain riemuissani syyllisen keksimisestä. Älkää alkako mulle, mietin. Saatanan urpot.

Kylmyys saa hourailemaan, yksinäinen nälkäinen susi pelasti henkeni. Kipu herätti. Vaikea nukkua, kun joku alkaa nakertamaan jalkaa. Susi teki sen mitä sen pitää selvitäkseen hengissä, joten säästin myös suden hengen. Miksi tuhlata toista kahdesta jäljellä olevasta luodistaan? Järjellinen ajatteluni katkesi sudelle syöttämieni makkaroiden kanssa samaan aikaan. Näin unta vanhempien takan ääressä nukkumisesta, vanhusten piskin kanssa nukutiin usein takkahuoneessa. Herään. Koira tuntuu lämpimältä. Susi kiitti ilmeisesti ruuasta pelastamalla allekirjoittaneen hengen. Pois lähtevän suden katse kertoo, että älä luota onneesi ensi kerralla. Aäni tajunnan rajamailta kertoo, eilisestä lumimyrskystä, ihmettelinkin miten eivät ole vielä löytäneet minua. Muistan raakana syödyn jäniksenlihan, ja oksennan sisukaluni pellolle.

Tajunta palaa hiljalleen. Revolveri sekä kaksi panosta ovat edelleen tallella. Päätän jatkaa elämää, yrittäkööt ottaa hengiltä.

Tarina jatkuu, mutta suurin ongelma on, että kenet haastaisi, joten vedän yllätyskortin lyhyestä hihastani, ja haastan Speedyen.

[C.Orr]

Herään hikikarpaloiden keskeltä kauhtuneen nahkasohvan uumenista. Pistävä valokeila rikkinäisen säleverhon välistä ravistelee minut hereille ja päässä takovat tuonelan moukarit. Vitun liskojen yöt. Mistä vitusta nämä Siperiat ja sudet hiipivät mieleen aina parin päivän kiskonnan jälkeen? Viimeiseksi muistikuvaksi jäänyt jäätyneen jäniksen lihan syönti tuo hissin kyselemättä nieluuni. Heitän pitkän syljen lankkulattialle ja olo helpottuu heti. Lainehdin vapauttavaan uneen, kunnes puhelin soi.

Tonteilla? -kuuluu käskevä mutta intensiivinen miesääni. Tunnistan soittajan pystynenä-Parkinsoniksi, jonka lempinimi juontaa juuresta eräästä kapakkatappelusta tai itseasiassa sen lopputuloksesta. Alakoukku magnum-kokoisella Jamieson-viskilekalla suoraan nenän alapuolelle oli muotoillut Parkinson nenän uuteen asentoon. Monen mielestä ulkonäkö muuttui samalla parempaan suuntaan. "Hengittäminen on nykyään helpompaa" on Parkinsonkin todennut ihaillen monesti.

"Olen siellä viiden minuutin päästä, meillä on juteltavaa" - sanoo pystynenä.
"Selvä"- sanon ja lähden laahustamaan kohti suihkua. Matkalla liukastun oksennukseeni ja heitän itseni siistillä puolinelsonilla lattialle. Maatessani omassa eritteessäni näen sohvan alla siististi taitellun paperilapun...

Jatkakoon tarinaa ken tahtoo...

[Bronco]

Mitä helvettiä? Uleåborgir haastoi Vanhan Lenin / banaaninviljelijän kisaan, mikä tarkoittaa sitä, että vain Vanha Len raapustaa seuraavan 24 H kuluessa seuraavan tarinan.

Ei näin.

[Vanha Len]

Mitä helvettiä? Uleåborgir haastoi Vanhan Lenin / banaaninviljelijän kisaan, mikä tarkoittaa sitä, että vain Vanha Len raapustaa seuraavan 24 H kuluessa seuraavan tarinan.

Ei näin.

Ehdotuksia kehiin. Mulla on tarinan tynkää hieman valmiina wordissa työpöydällä:)

Kehittäkää ideaa sillä aivan loistavia raapustuksia on nuo tuossa yläpuolella. Tämä pitää saada jatkumaan jotenkin jouhevana.

[Uleåborgir]

Mitä helvettiä? Uleåborgir haastoi Vanhan Lenin / banaaninviljelijän kisaan, mikä tarkoittaa sitä, että vain Vanha Len raapustaa seuraavan 24 H kuluessa seuraavan tarinan.

Ei näin.

Tässä oli tarkoituksena heittää pallo takaisin Vanha Lenille, jotta saisin kunnolla ideasta kiinni. Käsittääksenihän tässä pitäisi jatkaa tuota Roy Steele -tarinaa, mutta näkyypi olevan tarinan ohi kirjoitettua ainesta. Olen vähän pihalla nyt. Pistähän Len Wordisi sisälmys palstaan, niin nähdään miten tämä homma toimii!

[mtuq]

Ja sori vaan omastakin puolestani. Kunhan nyt päissäni ja puolittain nukuksissa kirjoittelin jotain.

[Uleåborgir]

Tässä ketjussa olisi potentiaalia jopa yhdeksi JA:n profiiliketjuksi, joka myöhemmin voitaisiin sitoa kansien väliin.

Nyt pitäisi vaan mielestäni rukata vähän sääntöjä. Etenkin mitä tulee haasteeseen. Ensimmäinen prinsiippini olisi se, että Roy Steele - henkipatto -tarinaa jatkettaisiin, juuri niin kuin Vanha avausviestissään toitotti. Nythän Steele on kaahaamassa kohti alakaupunkia varastamallaan Imapalalla.

Toinen prinsiippini on se, että kuka tahansa voi jatkaa tarinaa, ja jos käy niin, että joku toinen on jo ehtinyt kirjoituksen aikana jatkaa tarinaa, poistetaan oma pätkä ja kirjoitetaan uusi.

Kolmas prinsiippini on se, että jokaisen novellistin edellisestä kirjoituksesta on oltava kulunut 24 h ennen kuin hän voi jatkaa puolestaan tarinaa.

Tämä haastamisjärjestelmä ei nyt näytä toimivan.

[Sambovais]

Ja mä odotin, ja odotin ja odotin, että joku kirjottaa tähän ketjuun. Mikä siinä nyt on että tarina ei ota jatkuakseen. Tää on hyvä idea, ja jos ne säännöt olis selvillä nyt ihan kunnolla niin meikäläisen saa haastaa.

[Beneway]

Tässä ketjussa olisi tosiaan mittava legendaarisuus-potentiaali, joten harmi, ettei lupaava tarina ole lähtenyt jatkumaan. Sen verran huikeita ovat nuo ylhäältä löytyvät pätkät.

"Löysin" ketjun vasta tämän viimeisimmän pinnallenoston kautta, ja itse olisin oikein halukas osallistumaan projektiin, mutta onko täällä enää muita asiasta kiinnostuneita - siis Sambovaisin lisäksi?

Tuli tässä nimittäin mietittyä, miten tätä haasto-järjestelmää saisi paranneltua. Tällainen yllättävä haasto tulisi varmasti monille vähän turhan äkkiää, joten mieleeni tuli vähän erilainen ratkaisu:

Eli, jos keräisi kaikki projektiin mukaan haluavat yhteen listaan, ja näiden kesken arvottaisiin jonkinlainen kirjoitusjärjestys, jota sitten toistettaisiin - tai vaihdeltaisiin - aina kierroksen läpi mentyä. Kirjoitusjärjestykseen voisi sisällyttää myös päivän/aikamääreen, jolloin oman tekstin olisi määrä olla vispattuna palstalle. Tämän kautta saisi kirjoittaja omasta vuorostaa edes pienen heads upin, ja näin ollen oma kirjoitusvuoro ei tulisi ihan puuntakaa.

Tästä päästäänkin tähän haaste-järjestelmään, joka lisäisi mielenkiintoa huimasti. Haasteen voisi vaikkapa sisällyttää oman kirjoituksensa loppuun, jossa kirjoittaja voisi antaa pienen tehtävän seuraavalle kirjoittajalle. Seuraavana vuorossa olevan kirjoittaja tulisi siis täyttää tämä tehtävä omassa kirjoituksessaan.

Tehtäviä voisi olla esimerkiksi se, että seuraavaan kirjoitukseen tulisi sisällyttää seksikohtaus, tai, että päähenkilö tapaa isänsä, jonka oli luullut olevan kuollut. Tai, että kirjoittajan pitää sujuvasti mainita tekstissään sana "vaginamonologi". Ihan mitä vain, kunhan tehtävä ei muuta koko tarinaa aivan päälaelleen, eikä homma menisi aivan pissikakkahuumori -osastolle. Näin jonkinlaisen haastejärjestelmänkin saisi ympättyä projektin kylkeen.

Nämä nyt ovat kuitenkin vain sivustaseuraajan mietteitä. Idea vaan kuulostaa niin hienolta, että väkisinhän näitä rupeaa pyörittelemään pään sisällä.

Mutta mutta. Löytyykö palstan syövereistä vielä muita kiinnostuneita?

[M@rko77]

Tässä ketjussa olisi tosiaan mittava legendaarisuus-potentiaali, joten harmi, ettei lupaava tarina ole lähtenyt jatkumaan. Sen verran huikeita ovat nuo ylhäältä löytyvät pätkät.

"Löysin" ketjun vasta tämän viimeisimmän pinnallenoston kautta, ja itse olisin oikein halukas osallistumaan projektiin, mutta onko täällä enää muita asiasta kiinnostuneita - siis Sambovaisin lisäksi?

Tuli tässä nimittäin mietittyä, miten tätä haasto-järjestelmää saisi paranneltua. Tällainen yllättävä haasto tulisi varmasti monille vähän turhan äkkiää, joten mieleeni tuli vähän erilainen ratkaisu:

Eli, jos keräisi kaikki projektiin mukaan haluavat yhteen listaan, ja näiden kesken arvottaisiin jonkinlainen kirjoitusjärjestys, jota sitten toistettaisiin - tai vaihdeltaisiin - aina kierroksen läpi mentyä. Kirjoitusjärjestykseen voisi sisällyttää myös päivän/aikamääreen, jolloin oman tekstin olisi määrä olla vispattuna palstalle. Tämän kautta saisi kirjoittaja omasta vuorostaa edes pienen heads upin, ja näin ollen oma kirjoitusvuoro ei tulisi ihan puuntakaa.

Tästä päästäänkin tähän haaste-järjestelmään, joka lisäisi mielenkiintoa huimasti. Haasteen voisi vaikkapa sisällyttää oman kirjoituksensa loppuun, jossa kirjoittaja voisi antaa pienen tehtävän seuraavalle kirjoittajalle. Seuraavana vuorossa olevan kirjoittaja tulisi siis täyttää tämä tehtävä omassa kirjoituksessaan.

Tehtäviä voisi olla esimerkiksi se, että seuraavaan kirjoitukseen tulisi sisällyttää seksikohtaus, tai, että päähenkilö tapaa isänsä, jonka oli luullut olevan kuollut. Tai, että kirjoittajan pitää sujuvasti mainita tekstissään sana "vaginamonologi". Ihan mitä vain, kunhan tehtävä ei muuta koko tarinaa aivan päälaelleen, eikä homma menisi aivan pissikakkahuumori -osastolle. Näin jonkinlaisen haastejärjestelmänkin saisi ympättyä projektin kylkeen.

Nämä nyt ovat kuitenkin vain sivustaseuraajan mietteitä. Idea vaan kuulostaa niin hienolta, että väkisinhän näitä rupeaa pyörittelemään pään sisällä.

Mutta mutta. Löytyykö palstan syövereistä vielä muita kiinnostuneita?

Itse en edes tiennyt tämän ketjun olemassaolosta. Mutta, kiinnostaa. Olen mukana.

[Uleåborgir]

Mutta mutta. Löytyykö palstan syövereistä vielä muita kiinnostuneita?

Laske mut ineen.

[Käyttäjänimetön]

Löytyykö palstan syövereistä vielä muita kiinnostuneita?
Eihän tämä ole se Jatkoajan homoketju? Ai ei, no sitten, mukana olen.
Laske mut ineen.
Vai oliko sittenkin...

[Infamous]

Kuulostaa hauskalta, voisin koittaa myös osallistua sikäli mikäli vuoro ei osu "huonolle päivälle". Terv. nimim. pikkujoulutonttu.

[Vanha Len]

No kyllähän meitsin pitää olla messissä myös...

EDIT. missähän pöllyissä mä tämän ketjun edes aukaisin...?

[Beneway]

Nyt olisi siis kuusi kirjoittajaa mukana talkoissa. No eipä siinä, kyllähän tälläkin joukolla homma toimii, mutta kirjoitusvuoroja nyt tulisi useammin. Siis mikäli tarinaa vain aiottaisiin jatkaa pidempään kuin yhden kierroksen verran.

Heitän ilmoille parit ajatukset "säännöistä", joita sitten saa kommentoida ihan oman mielen mukaan:

- Kun lopullinen osanottajalista selviää, kirjoitusjärjestys arvotaan.

- Jokaiselle kirjoittajalle määrätään omat kirjoitusajat, jotka eivät ole riippuvaisia siitä, milloin edellinen kirjoittaja on tekstinsä julkaissut. Eli, jos Ranen kirjoitusaika on vaikkapa 14.12-16.12, niin seuraavan kirjoittajan kirjoitusaika on 16.12-18.12, vaikka Rane olisikin julkaissut tekstinsä jo 15.12.

- Kirjoitusaika voisi olla tuo kaksi päivää, joka tietenkin lisää miettimisaikaa, ja näin ollen vähentää improvisoinnin hienoutta, mutta se toisi kuitenkin myös lisää joustavuutta kirjoittajille osallistua projektiin.

- Ensimmäinen kierros voitaisiin vetää läpi ilman haasteita, jotta tarina saataisiin hyvin alkuun. Toisella kierroksella, jonne toivottavasti kiinnostusta riittää, voisi tulla nämä seuraavalle kirjoittajalle annettavat tehtävät. Toki tehtävät voivat pyöriä myös heti ensimmäiseltä kierrokselta, ihan miten haluja on.

- Tarinaa jatkettaisiin tuosta Evilin ja Uleåborgirin tekstien jälkeisestä pisteestä, jossa Impalalla painellaan kyttiä karkuun.

Kuten nähdä saattaa, olen oikeasti aika hyvissä fiiliksissä tämän projektin osalta. Uskon, että tässä on sopivasti hauskuutta ja haasteita samassa paketissa. Joten, jos jotakuta homma vielä kiinnostaa, pistähän nimeä vain listan jatkoksi.

Ja Evil hei, tule sieki vua mukkaa. Niin hienosti laitoit tarinan jo alulle...

[Evil]

Ja Evil hei, tule sieki vua mukkaa. Niin hienosti laitoit tarinan jo alulle...
No okei, puhuit ympäri. Jos vaan ehin.

[Beneway]

Nostan ketjun esiin näin kesän kunniaksi. Vaikkei aurinkoinen kesä olekaan ehkä se soveliain aika kirjoittaa synkkää väkivaltamateriaalia, uskon, että aurigonpaisteenkin keskellä voidaan hyvä tarina yhdessä saada tekaistua. Tai jos ei ikinä valmiiksi, niin ainakin hyvälle alulle.

Homma jäi siis pahasti kesken aiemmin, mutta nyt voisimme ottaa uuden startin, ja koettaa saada homma ihan aikuisten oikeasti rullaamaan. Oma innostus ei ole ainakaan hävinnyt mihinkään, vaan ketjun ideaa on tullut pyöriteltyä päässä tasaisin väliajoin.

Aiemmin mukaan ilmoittautuneet kirjoittajat ovat:
- Beneway
- Vanha Len
- Infamous
- Käyttäjänimetön
- Uleåborgir
- M@rko77
- Evil

Jos ei homma enää maistu niin voitte toki vielä poistua tästä upeasta ryhmästä.. Kuten huomaa, mahtuu upeaan ryhmään vielä lisääkin, joten jos tuntuu siltä, että tekisi joskus mieli rustailla jatkuvaa tarinaan niin nimeä alle vain.

Laitan koko remmille vielä YV:tä ihan vain häiriköinnin vuoksi. Ja siksi, ettei jokainen saa homman taas tietoonsa.

Nimesin joitakin sääntöjä jo aiemmin, mutta tässä ne vielä kertauksena. Jos muita tulee mieleen, niin saa ilmoittaa.

- Kun lopullinen osanottajalista selviää, kirjoitusjärjestys arvotaan.

- Jokaiselle kirjoittajalle määrätään omat kirjoitusajat, jotka eivät ole riippuvaisia siitä, milloin edellinen kirjoittaja on tekstinsä julkaissut. Eli, jos Ranen kirjoitusaika on vaikkapa 14.12-16.12, niin seuraavan kirjoittajan kirjoitusaika on 16.12-18.12, vaikka Rane olisikin julkaissut tekstinsä jo 15.12.

- Kirjoitusaika voisi olla tuo kaksi päivää, joka tietenkin lisää miettimisaikaa, ja näin ollen vähentää improvisoinnin hienoutta, mutta se toisi kuitenkin myös lisää joustavuutta kirjoittajille osallistua projektiin.

- Tarinaa jatkettaisiin tuosta Evilin ja Uleåborgirin tekstien jälkeisestä pisteestä, jossa Impalalla painellaan kyttiä karkuun.

- Tehtävät/haasteet eivät olisi toistaiseksi mukana.

[Uleåborgir]

Jos ei homma enää maistu niin voitte toki vielä poistua tästä upeasta ryhmästä.. Kuten huomaa, mahtuu upeaan ryhmään vielä lisääkin, joten jos tuntuu siltä, että tekisi joskus mieli rustailla jatkuvaa tarinaan niin nimeä alle vain.



Kyllä maistuu ja mukana ollaan edelleen! Jos saan ehdottaa, niin mukaan voisi pyytää vähintään muutamia nimimerkkejä seuraavasta kaartista:

Pisin Kääpiö 186cm
JHag
FASlapsi
Sambovais
ukkometso
kovalev
-FNM-
vlad
ELÄKELÄINEN
krobbe
Hemingway
Crazy Diamond
Ted Raikas
Splendide
verikuut
Kilvenkantaja
Tarinankertoja
varatuomari
Yläpesä
Surukuku
mjr
Luulajanpuisto
Musta Nuoli

[Vanha Len]

Messissä ollaan. Ei muuta kuin kirjoitusaika kehiin.

[Beneway]

Kyllä maistuu ja mukana ollaan edelleen! Jos saan ehdottaa, niin mukaan voisi pyytää vähintään muutamia nimimerkkejä seuraavasta kaartista:

...
...

Häiriköin samantien koko listaa yksityisviestillä ja kyselin mukaan.

Messissä ollaan. Ei muuta kuin kirjoitusaika kehiin.

Hieno homma! Ei auta muuta kuin odotella vielä hetki, että vanhat - ja mahdollisesti uudet - kirjoittajat löytävät perille ketjuun. Sitten alkaa arvontakone surrata kirjoitusjärjestyksen selvittämiseksi.

Mutta enää tätä ketjua ei jätetä unholaan vaan vedetään kunnolla loppuun asti. Jumalauta!

[ukkometso]

Mukana, kiitos kutsusta. Kohti tositoimia!

[alwahla]

Ilmaisen tällä viestillä kiinnostukseni näin jaloa ja kunnianhimoista tehtävää kohtaan.

[seeyou@jäähalli]

Minäkin voin osallistua tähän projektiin.

[SamSpade]

Mukana.

[JHag]

Olen periaatteessa Jatkis-kesälomalla, mutta kyllä tähän ehtii jotain väsätä. Väkivaltahan on kaunis asia aina kun joku aasialainen ohjaaja tai Tarantino tekee sitä. Mutta jos Tony Scott tai Renny Harlin tekee väkivaltaelokuvaa, se on vastenmielistä. Kumma juttu?

Miten tää siis etenee, on tarkoitus jatkaa tuota yhtä tarinaa ihan vapaavuoroillako? Toisaalta mua viehättää dialogiketjun tyyppiset yksittäiset jutut, jolloin ei mene järjestys sekaisin. Nythän tähän saattaa tulla minuutin välein pari täysin toisistaan poikkeavaa jatkoa?

-But hey, I ain't complaining, mennään ketjun avaajan säännöillä, sanoin baaritiskillä notkuvalle blondille
-Etkö uskalla vastustaa häntä, kysyi tyttö pisteliään haastavasti
-Ei ole kysymys uskaltamisesta, vaan periaatteesta muruseni
-Ooh ihanaa, haluatko harrastaa seksiä kanssani
-Haluan, mutta vasta silloin, kun itse haluan. Nyt odotan viestiä ketjunavaajalta.

[Yläpesä]

Tattista vaan kutsusta ja kunniasta. Luulen kuitenkin, että pasifistina suhteeni väkivaltaan ja varsinkin sen sanallisesti kuvailevimpaan graafiseen lajiin on sikäli ongelmallinen, että minun on kieltäydyttävä tarjolla olevasta tarjouksesta. Nimittäin, jo pelkkä ultraväkivallan ajatteleminenkin saa hiostavat puuvillatangani painautumaan ahdistavasti kankkujen väliseen kanjoniin ja vasemman käden jäljellä olevat vammautumattomat sormet vapisemaan sydämen tahtiin. Pelkkä tekstin tuottamisen ajatteleminenkin saa minut saman tien hyppäämään auton rattiin, ajamaan kuin paholaisen riivaamana pienelle kylälle Pohjanmaalla, päivystämään sen tyhjiä keskuskatuja yön yli kasvavan nälän voimistuessa. Taakse jumittuneen tunnistamattoman auton ajovalot häikäisevät taustapeilistä ja porautuvat otsalohkoni oikosulkuiseen maastoon. Miksi se ajaa noin lähellä? Miksi se tähtää valoillaan minuun? Seuraavan mäen ylitettyäni painan lukkojarrutuksen.

"Mitä vittua?"

[Vanha Len]

Nyt odotan viestiä ketjunavaajalta.

Kyllä Benewayn ehdottama systeemi kirjoitusaikojen arpomisesta on hyvä. Näin homma pysyy paremmin kasassa eikä joukkoon toivottavasti eksy pari rivisiä aivopieruja. Saadaan ehkäpä ehjempi kokonaisuus aikaiseksi kun homma hoidetaan hieman "asiallisemmin".

[Pisin Kääpiö 186cm]

Kiitän luottamuksesta, voin yhtyä mukaan. Tosin kesäreissuja tulee lähelle ja kauas, ja heinäkuussa 2-3 viikkoa menee muissa merkeissä. Kun on aikaa, niin ainahan sitä mielellään väkivallasta turinoi. Erityisesti sydäntä lämmittää pahiksien lahtaaminen, mutta randomväkivalta käy sekin. Naisten ja eläinten pahoinpitely piristävät nämäkin kesää kummasti. Sama juttu muuten kuin viinien kanssa. Kesällä särveksii mieluusti pihagrillauksen yhteydessä kevyempiä juomia, kun syksyn tullen verinen pihvi vaatii seurakseen amaronea tai muita rotevuuksia.

[Beneway]

Miten tää siis etenee, on tarkoitus jatkaa tuota yhtä tarinaa ihan vapaavuoroillako? Toisaalta mua viehättää dialogiketjun tyyppiset yksittäiset jutut, jolloin ei mene järjestys sekaisin. Nythän tähän saattaa tulla minuutin välein pari täysin toisistaan poikkeavaa jatkoa?

Homman olisi tarkoitus edetä juurikin siten, että kirjoitusvuorot arvotaan ja jokainen vuoro olisi vaikkapa kahden vuorokauden mittainen. Kaksi päivää voisi olla ihan sopivan mittainen aika, jottei oman tekstin tuottamisella ole mikään hengenhätä.

Arvonnan jälkeen jokaiselle kirjoittajalla arvotaan tuo oma kahden päivän slotti, jonka aikana oma jatkotekstipläjäys tulisi lisätä tähän ketjuun. Jos sopii, niin kirjoitusvuorot eivät olisi riippuvaisia edellisen kirjoittajan tekstipätkän julkaisuajasta. Eli, jos Ranen kirjoitusaika on vaikkapa 14.12-16.12, niin seuraavan kirjoittajan kirjoitusaika on aina 16.12-18.12, vaikka Rane olisikin julkaissut tekstinsä jo 15.12. Tämä voisi olla mukavampi järjestelmä, sillä jokainen osallistujista tietäisi tarkkaan oman kirjoitusvuoronsa ja voisi vähän ehkä aikatauluttaa hommiaan siten, että jokunen tovi luppoaikaa löytyisi tuolta kahden päivän kirjoitusajalta.

Tarina, jota aletaan jatkamaan on tuo Olen Roy Steel - Henkipatto kertomus, ja tarina jatkuu juuri tuosta kohdasta, missä kyttiä ajetaan karkuun Impalalla. Eli Evil ja Uleåborgir ovat molemmat jo yhden värssyn kirjoittaneet. Uleåborgirillekin arvotaan toki uusi vuoro heti ensimmäiseltä kierrokselta, vaikka viimeisin pätkä sinun tuotos onkin.

Evilille napsahti näköjään kuukauden kakku, joten hän tuskin on mukana - ainakaan näin alkuun. Muutamia kieltäytymisiä on tullut minulle YV:llä, mutta on hienoa nähdä, että uusia nimiä on löytänyt ketjuun paikalle. Odotellaanko vaikka juhannuksen yli ilmoittautuneita ja aletaan sitten työstämään itse tarinaa? Juhannuksena on porukalla varmaan muutakin tekemistä kuin istuskella kirjoittamassa Roy Steelin seikkailuista, vaikka cooliahan sekin on. Vai kuinka on?

Mukaan ilmoittautuneet tällä hetkellä:
- Beneway
- seeyou@jäähalli
- SamSpade
- JHag
- Pisin Kääpiö 186cm
- Vanha Len
- ukkometso
- alwahla
- Uleåborgir

---

Onhan tuossa jo oikein mukava lista nimimerkkejä. M@rko77, Infamous ja Käyttäjänimetön ovat ilmoittautuneet mukaan tuossa aiemmassa rekrytoinnissa, mutteivät ole vielä nyt vahvistaneet osallistumistaan, joten heitä en laske (vielä) mukaan. Lähetin tosiaan YV:tä koko Uleåborgirin antamalle listalle, joten sieltäkin voi tulla vielä lisää osallistujia.

Nyt voi JHag mennä harrastamaan seksiä. Jos haluaa.

[alwahla]

Tempura pitäisi houkutella mukaan tähän pieneen piiriimme.

[Kilvenkantaja]

Oho, kiitoksia kutsusta (ja kunniasta)! Kuulostaa mielenkiintoiselta, minut voi laskea mukaan.

Jos oma kirjoitusvuoro napsahtaa ajankohtaan, jolloin sen toteuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta, sen voi varmaankin yrittää vaihtaa? Itse poistun maasta juuri juhannuksen jälkeen viikon ajaksi.

[Beneway]

Oho, kiitoksia kutsusta (ja kunniasta)! Kuulostaa mielenkiintoiselta, minut voi laskea mukaan.

Jos oma kirjoitusvuoro napsahtaa ajankohtaan, jolloin sen toteuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta, sen voi varmaankin yrittää vaihtaa? Itse poistun maasta juuri juhannuksen jälkeen viikon ajaksi.

Hienoa! Vielä mahtuu mukaan oikein mallikkaasti. Voisin arpoa huomenna jo ensimmäisen kierroksen vuorot siten että ensimmäisen kirjoitusvuoro olisi maanantai-aamuyöstä tiistain keskiyöhön. Ensimmäinen rustaaja pääsisi sitten hyvin työstämään synkkää tekstiä vieläkin synkemmässä juhannus-rapulassa.

Ensimmäinen kierros vedettäisiin siis läpi sillä porukalla, joka tuohon huomiseen arvonta-ajankohtaan mennessä on ilmoittautunut leikkiin mukaan. Seuraaville kierroksille olisi sitten uusien halukkaiden mahdollista liittyä joukkoon mukaan.

Ja tuosta vuoron vaihtamisesta pitikin puhua. Eli koska vuorot ovat ennalta määrättyjä, eivätkä ne ole riippuvaisia edellisen kirjoittajan tekstin julkaisuajankohdasta, on mielestäni täysin sopivaa, että vuoroja saa hätätilanteessa vaihdella muiden kanssa. Tälläisessä tilanteessa olisi kuitenkin mielekästä, että asiasta ilmoitetaan kaikille osallistujille kunnolla hämmingin välttämiseksi.

[Infamous]

Jahans!

Voisihan tuota edelleen liittyä seuraan, fasaaninsulkakynä onkin ollut jo turhan pitkän tovin pölyttymässä koinsuojassa. Pitää juhannusriennoista metsästää vielä tonkallinen vastasyntyneen verta musteeksi, niin riittää koko pitkäksi ja pimeäksi kesäksi.

Let's go!

[mjr]

Minun täytyy kyllä kunniasta ja ystävällisestä kutsusta kieltäytyä - julman valkoisen sivun pelko on liian suuri! Mutta onnea projektille, tulen ehdottomasti sitä seuraamaan. Bonus-pisteet jokaisesta uskottavasta mutta pirullisesta käänteestä chick litin ja/tai romanttisen komedian puolelle.

[JHag]

Nyt voi JHag mennä harrastamaan seksiä. Jos haluaa.

Painuin kujalle noukkimaan blondin kyytiini. Kaikki oli ensivilkaisulla kunnossa. Blondi nojaili sovittuun lyhtypylvääseen. Tarkemmin katsottuna hän ei nojaillut, vaan roikkui naru kaulassaan. Koska nekrofilia on minusta yhtä kaukana kuin dildo Paavin anuksesta, annoin asian olla. Jatkoin matkaa.

Ja mulle kelpaa tuo vuorosysteemi. Olen heinäkuun aikana jenkeissä noin 15 vrk, enkä tiedä vielä tarkkaa aikaa. Kun tiedän ja jos vuoroni osuu tuohon väliin, pyydän mitä todennäköisimmin vaihtoa. Odotellaan arvonnan tulosta.

[-FNM-]

Kutsu tuli perille, kiitokset siitä. Taitaa olla kuitenkin kaikkien kannalta parempi, että jätän osallistumisen väliin. Tänään alkaa kesäloma, ja suurin osa lomasta tulee todennäköisesti vietettyä mökillä, kun se tuossa parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsee. Ainoa väline jolla tuolla nettiin pääsee on puhelin, joten menisi liian vaikeaksi näillä nakeilla näpytteleminen.

Seuraan kuitenkin tarinan etenemistä suurella mielenkiinnolla..

[Crazy Diamond]

Kirkas liekki vastaa kipinään innokkaan myöntävästi, eli messissä ollaan.

[Uleåborgir]

Ilmoitan ennen arvontaa, että 5.-7.7. ja 15.-18.7. minulla on sen tyyppisiä gineksiä, ettei pieteetillä kirjoittaminen onnistu. Että jos nalli napsahtaa noille ajoille, niin pyydän lykkäystä.

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ilmoitan ennen arvontaa, että 5.-7.7. ja 15.-18.7. minulla on sen tyyppisiä gineksiä, ettei pieteetillä kirjoittaminen onnistu. Että jos nalli napsahtaa noille ajoille, niin pyydän lykkäystä.Samalla asialla, olen huonosti kirjoitusvälineiden äärellä noin 6.-20.7, ja mahdollisesti osan aikaa myös alentuneesti kirjoituskykyisenä. Jos pahoinpitelyvuoro osuu tuolle ajalle niin arpokaa uudestaan tai mitä hyvänsä.

[Beneway]

Ensimmäiselle kierrokselle ilmoittautuivat siis seuraavat nimimerkit:

- Beneway
- seeyou@jäähalli
- SamSpade
- JHag
- Pisin Kääpiö 186cm
- Vanha Len
- ukkometso
- alwahla
- Uleåborgir
- Kilvenkantaja
- Infamous
- Crazy Diamond
- Käyttäjänimetön

---

Kierroksen kirjoitusvuorot menevät siis ajallisesti näin:

Vuoro 1: klo. 0.00, 25.6 - klo 23.59, 26.6 = ukkometso

Vuoro 2: klo. 0.00, 27.6 - klo 23.59, 28.6 = Pisin Kääpiö 186cm

Vuoro 3: klo. 0.00, 29.6 - klo 23.59, 30.6 = Uleåborgir

Vuoro 4: klo. 0.00, 1.7 - klo 23.59, 2.7 = JHag

Vuoro 5: 3.7 - 4.7 = seeyou@jäähalli

Vuoro 6: 5.7 - 6.7 = alwahla

Vuoro 7: 7.7 - 8.7 = Kilvenkantaja

Vuoro 8: 9.7 - 10.7 = Crazy Diamond

Vuoro 9: 11.7 - 12.7 = Käyttäjänimetön !!!!!!!!!

Vuoro 10: 13.7 - 14.7 = Beneway !!!!!!!!!

Vuoro 11: 15.7 - 16.7 = Infamous

Vuoro 12: 17.7 - 18.7 = Vanha Len

Vuoro 13: 19.7 - 20.7 = SamSpade !!!!!!!!!

Kirjoitusvuoro alkaa siis aina heti kun päivä vaihtuu, ja loppuu silloin kuin tuo vuoron toinen päivä loppuu. Tekstinsä saa toki julkaista aikaisemminkin, jos homma on rullannut nopeammin kuin aikatauluissa on määrätty. Tämä ei kuitenkaan velvoita sitä seuraavaa kirjoittajaa siis kiirehtimään vaan oman tekstinsä saa julkaista tuolla omalla kirjoitusvuorolla, vaikka aikaa kertyisikin vaikkapa viikko. Tämä siis voi olla mahdollista vain, jos monta aiempaa kirjoittajaa nykii tekstinsä tiskiin äkäiseen tahtiin.

---

Tuossa ovat siis tulevat kirjoitusvuorot ja homma alkaa maanantaina ukkometson toimesta. Arvontakone oli valmiiksi 186 senttisen (ei Vanha Len) ja Uleäborgirin puolella, sillä he pääsivät aloittamaan urakkansa jo kesäkuun puolella, eikä näin ollen reissailut/ginesit sotke suunnitelmaa pahemmin, ainakaan heidän osaltaan. JHagin vuoron vaihdoin kylmän viileästi suoraan tuohon heinäkuun alkuun, jottei härdelliä sen suhteen syntyisi. Se lienee okei kaikille...? Viimeinen vuoro napsahti Vanha Lenille, ja sen jälkeen sitten katsotaan, miten jatketaan toiselle kierrokselle. Eli onko tullut lisää halukkaita mukaan ja haluaako joku lopettaa. Yhteen kierrokseenhan tätä hommaa ei vielä lopeteta!

Jostain pienistä "käyttäytymissäännöistä" voisi vähän sopia. Ainakin sen verran toivoisin, ettei kukaan - ainakaan näin alkuun - ala ns. kirjoittamaan muita suohon vetämällä juonikuviot ihan överiksi. Tämä siis ihan sen takia, ettei tässä nyt kenenkään tarvitse hiuksia ja perskarvojaan repiä tuottaessaan uutta pätkää tekstiä. Toki jokainen kirjoittaja saa heittää lusikkansa soppaan juonikuvioiden puolesta, mutta kunhan ei mihinkään Inception "have to go deeper" -meininkeihin lähdetä. Siis eihän tässä mitään scifiä kirjoiteta, mutta noin niinkuin vertauskuvallisesti. You know what i mean.

Loppuun toivotan kaikille onnea ja huikeasti tsemppiä koitokseen. Itse, kun en ole mikään sanaseppo, tai en edes sanapertti, voi omat tuotokseni kalveta jonkin verran palstan oikeiden sanaseppojen tuotoksista. En nimittäin koskaan ole tällaista tekstiä paperille tuottanut, eikä pahemmin ole muutenkaan tullut fiktiivistä tarinaa rustattua, joten kyllähän tässä tasoitusta annetaan - vaikkei tämä mikään kilpailu toki olekaan. Toisaalta kokemattomuus tekee hommasta vaan mielenkiintoisempaa, ja innolla odottelenkin tuota omaa kirjoitusvuoroani. Sittenhän sen näkee mihin pensaaseen olen pääni työntänyt. Parhaani lupaan kuitenkin yrittää, eikä löysäilylle jätetä varaa.

Kun homma saadaan vietyä loppuun, joku paikallinen sanaseppo fiksaa tarinan kuntoon. Sitten se lyödään kansiin, ja sitten siitä tehdään hollivood-leffa ja sitten meistä kaikista tulee miljonäärejä. Eikös tämä niin mene?

Laitan kirjoitusvuorot vielä kaikille YV:llä, ihan vain piruuttani.

[Infamous]

Yksi toivomus kysymys kanssakirjoittajille/tekstin lukijoille: sovitaanko, että tähän ketjuun kirjoitetaan vain tarinaa (Beneway voisi vaikka linkittää alkutarinan yhteen viestiin ennenkuin jatketaan), ja muu keskustelu liittyen projektiin siirretään vaikka johonkin "seuranta"-ketjuun. Onko ideaa, täh? Olisi hieman helpompi seurannan kannalta.

[ukkometso]

Erinomainen idea, pysyy tarina ns ehyenä ja voi opeastikin vilkaista aiemmista sivujuonteita. Kohta mennään, pelikirjat avoimeksi!

[Beneway]

Yksi toivomus kysymys kanssakirjoittajille/tekstin lukijoille: sovitaanko, että tähän ketjuun kirjoitetaan vain tarinaa (Beneway voisi vaikka linkittää alkutarinan yhteen viestiin ennenkuin jatketaan), ja muu keskustelu liittyen projektiin siirretään vaikka johonkin "seuranta"-ketjuun. Onko ideaa, täh? Olisi hieman helpompi seurannan kannalta.

Erittäin hyvä idea ja seurantaketjun voisi ehdottomasti pystyttää. Siellä voisi sitten hoitaa kaikki ilmoitukset, kirjoitusvuorot, vuorojen vaihtamiset sekä muut epäselvyydet. Olisi tietenkin sitten tärkeää, että kaikki tasaisin väliajoin käyvät sitä ketjua kurkkaamassa, ettei jokin tärkeä tieto mene ohi suun.

Saattaapi kuitenkin olla, että se seurantaketju saatetaan modejen toimesta siirtää tuonne kierrätyksen puolelle. Mutta nähtävillähän se on sielläkin.

Ensimmäinen kirjoitusvuorojen vaihto on tapahtunut, sillä minä ja Käyttäjänimetön vaihdoimme päikseen vuoromme. Vuorojen vaihtoehdotukset tulevaisuudessa voi siis hoitaa tuolla seurantaketjussa. Haastan nyt jokaisen kanssakirjoittajan asennoitumaan auttamaan miestä mäessä. Eli jos joku ilmoittaa seurantaketjuun, ettei arvottu vuoro itselle käy, olisi hienoa, että muut kirjoittajat tarjoaisivat tälle pulassa olevalle rustaajalle omaa vuoroaan vaihdossa. Tämä vain asian yksinkertaistamiseksi, jottei vaihtajan tarvitse ottaa erikseen kaikkiin muihin kirjoittajiin yhteyttä.

[Beneway]

Tästä alkaa tarina hyvät naiset ja herrat.

---

Prologi: Miten minusta tuli minä, Roy Steel-henkipatto

Roy Steel ei pidä naisista, eikä etenkään miehistä, mutta Roy rakastaa alistamista. Hän on päättänyt maksaa potut pottuina ja pottuilla kaikille, julmasti. Ureassa uitetut ja perseensä polttaneet koulupojat luulevat kokeneensa kovia, mutta he pääsivät helpolla. He onnekseen eksyivät uhreiksi uransa aamunkoitteessa. Samaa ei voi sanoa nykyisistä kohteista. Tuotettu tuska ja vartalosta vuolaana valuva veri saa hänet enää syttymään. Vasta vuodatettu valtimoveri on kauneinta mitä Roy voi kuvitella. Tuore, suolainen ja hengästyttävän helakka elämänneste on jäljittelemätön kaikessa kauneudessaan. Laskimoveri on jo menettänyt hieman hehkuaan, mutta käy kuitenkin kakkosesta.

Mikä suisti Royn väkivallan piinaavalle tielle? Kaikki alkoi jo varhain, kun Roy oli vielä pelkkä ihmisen taimi. Pikku-poikana vanhemmat laittoivat hänet usein enonsa matkaan kalaan. Enska ajoi syrjäisille metsälammille ja koskille mistä huuto ei kantanut ihmisten korviin. Siellä eno jatkoi ajeluaan, rajusti. Vanhemmat aavistivat asian, koska koskista "kalastetut" kalat olivat usein vacum-pakattuja, eikä poika istunut kalareissujen jälkeen viikkoon. He eivät tehneet kuitenkaan asiasta numeroa, koska eno oli äveriäs mies ja avitti perhettä auliisti juoksevissa menoissa sekä erinäisin bonus-lahjoin. Veren tahrimat alkkarit pistettiin piinaavien peräpukamien piikkiin. Ärrä-vikaisen isän mielestä pojankin oli pinnisteltävä yhteisen hyvän eteen. Mies oli seisova mulkku, mikäli ei ollut makuulla taikka istuvilteen.

Roy kuitenkin varttui, kuten lapsilla on tapana. Hänestä kasvoi kaikessa kiukussaan roteva nuorukainen. Eikä eno älynnyt lopettaa ajeluaan ajoissa. Eräänä elokuun helteisenä viikonloppuna äiti pakkasi eväskorin taas valmiiksi. Eno tuli, muttei enää koskella. Roy teki mitä miehuuteen astuvan nuorukaisen tulee.
Enon parkkeerattua maasturinsa kuohuvan kosken rantatöyräälle Roy jäi vielä hetkeksi autoon. Eno komusi takakontille "jigejään" kaivelemaan. Hänellä oli uistinrasiassaan tapana pitää aimo valikoima kyrpärenkaita, joilla enska napakoitti jo hieman väsähtänyttä erektiotaan. Nettisivustoilla, missä pedofiilit tapasivat veikistellä, hän oli niittänyt mainetta "jigi-jormana", jonka tuo oli myös ottanut nikikseen.

Roy survaisi pakin päälle enskan viritellessä "jigiä" säkkiensä ympärille. Takaluukun kansi iski enskaa kipeästi otsaan. Pedofiili näytti enemmän yllättyneeltä kuin tuskaiselta. Ote ei kuitenkaan kirvonnut kyrvästä, vaikka tasapaino olikin menetetty. Mies möyri maassa mulkku kourassa vielä silloinkin, kun Roy otti maasturia eteen - enolta se alkoi jo ehtyä. Nyt nuorukaisella oli aikaa. Sivupeilistä hän näki, että enska yritti ryömiä pois sota-alueelta. Roy odotti olmin etenemistä kunnes kummin koipien taitteet tulivat pyörien linjalle. Takarenkaiden alla kuului: "Riks Raks" etupyrörien alla vain huutoa ja kaksi laimeaa massahdusta. Ukko yritti kammeta pystyyn, mutta lumpiot eivät kantaneet.

Royta olisi naurattanut, mikäli hän ei olisi ollut niin vihoissaan. Äijä näytti nimittäin käsinukelta jonka jalkoihin ei oltu sujutettu sormia ollenkaan. Oikea sääri sojotti eteen kuin polvistuneella kamelilla ja vasen koipi kenotti suorassakulmassa sivulle. Kasvot olivat jäljitelmä juuri myydystä Munkin maalauksesta ja mölinäkin muistutti etäisesti norjaa. Markkinoita tälle teokselle tuskin kuitenkaan olisi.

Roy sammutti auton ja jalkautui. Ukon mölinä alkoi ottaa pattiin. Suu tulisi tukkia. Roy kaivoi repustaan nippusiteitä ja lähestyi sukulaismiestään. Eno alkoi älytä, jotta tällä kertaa nettiin ei ollut välttämättä tuottaa uutta materiaalia, vaan ohjat olisivat toisaalla. Hän yritti lahjoa siskonsa poikaa. Lupasi ummet ja lammet, kunhan käivärä kyörättäisi tästä lääkäriin. Maanitteluiden mennessä kuuroille korville hän äityi uhittelemaan. Tapaili taisteluasentoa, jonka oli oppinut oppikoulun liikunnan opettajalta, joka oli kuulemma ruskean vyön karateka. Väri kiehtoi jo tuolloin, mutta itämainen hömppä ei niinkään. Roy hypähti maassa huiskivan enonsa lihasta törröttävän reisiluun päälle piittaamatta sen rosoisesta murtopinnasta. Ukon silmät muljahtivat ympäri ja hiljaisuus koitti.

Roy oli kätevä käsistään. Veistoluokan vitriinissä komeili yhä hänen nikkaroimansa keppihevonen. Arvosanaksi hän oli tuosta teoksesta saanut täyden kympin. Nyt oli taas kysyntää kädentaidoille. Hän valitsi huolella lähimetsästä männyntaimen. Arviolta kymmenvuotiaan. Vuoli sen kuoresta puhtaaksi ja karsi, muttei aivan runkoa myöden, silmällä pitäen tulevaa tarkoitusta. Teroitti molemmat päät hyväksyvästi nyökkäillen. Työstetyn taimen hän junttasi maahan isonman männyn juureen, jonka hän myöskin kuori. Siinä askarrelessa alkoi enokin jo virota. Hyvä niin, sillä pöytä alkoi olla katettuna

Roy leiskautti maasturin vinssin vaijerin kuoritun männyn oksanhankaan ja alkoi valmistella enoaan loppunäytökseen. Hän teki hinausköydestä silmukan, jonka pujotti “Jigi-Jorman” kainaloiden alta nostosilmukaksi. Hiloi ukon puun juurelle ja kiinnitti vaijerin koukun köyteen. Nosto pariin metriin ja nippusiteet kiinni ranteista ja nilkoista tunnettuun puunhalaus-asentoon. Jalat nyt olivat vähän niin ja näin, mutta Royn mielestä paketti oli huolitellumpi siten. Korkeutta vinssistä lisää ja eno-mies seipään nokkaan persreikä edellä.

Puolipökerryksissä ollut sukulaismies ynisi mielihyvästä, kun Roy antoi vaijerista löysää, ja näytti jopa siltä, että peräaukko ikäänkuin hamusi ja imi seivästä sisäänsä. Hetken oli epäselvää vajosiko eno alaspäin, vai imikö perse seivästä maasta. Royta alkoi vituttaa! Äijällä oli nivelet nurinpäin puikoista ja jätkä makustelee mielihyvällä seivästä perseessään, sitä paitsi sillä oli aivan järkyttävä boner - ja aivan ilman "jigiä"! Kuinka vitun perverssejä enoja maailmaan mahtuikaan? Tuosta oli kertakaikkiaan tehtävä loppu. Roy kirautti nipparin enon mulkun juureen ja silpaisi partiopuukollaan yhdellä määrätietoisella vedolla suonikkaan elimen irti. Veri syöksähti ja mulkku veltostui kuin Lidlin juomapullo avaamisen jälkeen. Isännästään erotettu elin näytti haukkovan henkeään. Terskan liepeet lepattivat kiduksina ja mulkun aukko aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Myös enolla alkoi olla amputaation jälkeen happi kortilla. Roy ei hätääntynyt, vaan saattoi happivajeesta kärsivät takaisin yhteen tyrkkäämällä kyrvän takaisin isäntäänsä - suu kun sattui sopivasti olemaan auki. Vielä pari kierrosta ilmastointiteippiä pään ympäri, niin pysyy osat tallessa.

Royta alkoi enon kanssa pelehtiminen jo kyllästyttää. Etenkin, kun seipääseen vajoaminen oli dramaattisesti hidastunut vuosikasvantojen myötä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt karsia se puu runkoon asti. Ukko ei sitä paitsi tahtonut kestää enää tajuissaan. Mulkun tynkä ei juurikaan vuotanut verta, kiitos nippusiteen, mutta avomurtumat jaloissa vaativat verenhukan muodossa veronsa. Roy päätti lähteä kerrankin kalaan, kun on koskille tultu. Pulmana vain oli, ettei eno koskaan ollut ottanut oikeita vieheitä taikka jigejä kalaan mukaan, vaan oli onkinut lähinnä sattumia Royn ryppyreijästä. No eipä hätää, tuumi Roy. Sanotaan että särjenkin silmällä saa kalaa, niin miksi ei enon? Rapuloissaanhan se aina oli, jos ei kännissä.
Roy kaivoi pakistaan lusikka-haarukka -yhdistelmän esiin ja alkoi muljuttaa enolta silmää päästä. Ukko yltyi vielä vänisemään teipin takaa, mutta eihän siitä mulkku suussa selvää saanut. Silmä oli yllättävän tiukassa, mutta viimein se pullahti kuopastaan. Sen suuri koko yllätti, kun ei Roy enoa minään varsinaisena bambina ollut pitänyt. Päässä se näytti kuitenkin paljon pienemmältä. Poika pujotti öögan ruosteiseen koukkuun, joka purskautti parhaat mehunsa Royn sormille. Liekkö tuolla luttanalla mitään kalaa tuleekaan, mietti kalamies, kunnes karppi iski.

Maasta paettuaan laivan tervetulokuvassa komeilee Royn rintapielessä hopeinen Abun virvelitehtaan myöntämä kunniamerkki. Se karppi oli sen vuoden toiseksi suurin. Jossain kaukana Ruotsin Ålandissa oli muuan nuori Lars-Lars Stenbeck saanut sata rammaa painavamman, mutta kalamiespiireissä huhutaan, että pyyntiväline oli verkko ja siten epäkelpo kilpaan - sitä paitsi sen suusta oli valunut maitia, vaikkei ollut edes kutuaika. Pitkään kalatta ollut poikamies buustaa nimittäin helposti sen satkun omasta pussistaan. Roy piti itseään voittajana.

Eno löydettiin sittemmin sienestäjien toimesta varrastettuna. Taimi ei vienyt enon henkeä. Oksantyngät olivat liian pitkiä ja ne pelastivat kivuliaasti enon. Perseestä ei tullut enää kalua ja kalukin oli kuopattava. Oli ollut liian pitkään irti juuriltaan ja hapantunut heikkoon suuhygieniaan. Persereikä kurottiin tikei umpeen infektioiden välttämiseksi ja jalatkin amputoitiin. Oikea polvesta ja vasen puolesta reidestä. Pedofiilien nettisivuilla hän yhä pyörii, mutta nikki on nykyisin “Varras-Anneli”. Ainoa silmä tahtoo kyllä rasittua pikku-poikien vahtaamisesta ja vaikka kädet toimivat, niin ei ole enää mitään kopeloitavaa haaruksissa. Paskalla käyntiin ei enää kulu aikaa, kiitos avanteen, mutta pissalla on käytävä istualtaan, eikä sittenkään tahdo osua. Varras pelastettiin sairaalan jätelavalta ja hiottiin sileäksi läheisellä puusepän verstaalla, mutta eipä sekään enää tunnu avanteessa oikein miltään - paska homma kaiken kaikkiaan.

Eno oli menettänyt lähes kaiken. Mulkun, annelin, jalat ja toisen silmän sekä stifferän nuorukaisen. Lihatehtaita hänellä yhä oli ja muuta maallista mammonaa, joista torsolle ei enää ollut juuri muuta iloa kuin maksaa niille joiden oli rankaistava syyllistä ankarasti – ankarammin kuin eno aikoinaan.

Roy Steel, pidä varasi!

[Beneway]

LUKU 1: Evil

Olen Roy Steel - henkipatto

Tyttö oli syntinen, sen näki hänen katseestaan ja tavasta jolla hän puhalteli savurenkaita. Ne muistuttivat pääkalloja. Ei hän poikennut muista laitakaupungin räkälän huorista kuin yhdessä suhteessa - hän oli kaunis. Mietin, mitä hän siellä teki, muuta kuin työtään siis. Vasta tuntia aikaisemmin hän oli ampunut kylmäverisesti konstaapeli Frank O'Quinnin hengiltä, ja nyt hän istui baaritiskillä viskilasi edessään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Vittumaisen tilanteesta teki se, että minua jahdattiin juuri tuosta samaisesta murhasta.

Tytöllä oli mahdollinen asiakas työn alla, joten siirryin nurkkapöytään tarkkailemaan tilannetta. Pian pariskunta nousi tuoleiltaan ja poistui, mutta ei suinkaan etukautta vaan baaritiskin ohi keittiöön ja sitä kautta takaovelle, jonka tiesin vievän pimeähkölle kujalle. Ainahan ne vievät.

Lähdin perään. Baarimikko yritti estellä, mutta täräytin häntä suoraan nenärustoon nyrkkiraudan verhoamalla luuviitosellani. Luigi putosi kuin pörssikurssit mustana maanantaina, ja harpoin hänen ylitseen huoran ja miehen kannoille.

Mies oli näyttänyt tutulta, muistelin avatessani takaovea, ja kun huomasin tuijottavani hänen kasvoihinsa suoraan pistoolinpiippua pitkin, tajusin missä olin nuo rottamaiset piirteet kohdannut. Tyyppi oli nimeltään Lee, ja hän toimi erään lain rajoilla tasapainoilevan komisarion vasikkana. Kukaan ei pitänyt hänestä, mutta moni joutui sietämään.

Vilkaisin vaistomaisesti taakseni. Lee yllättyi, katsoi olkani yli, ja sillä hetkellä potkaisin miestä jalkoväliin nopeasti ja terävästi. Hän ulvaisi ja kyyristyi kokoon, ja sain tarvitsemani sekunnin iskeä häntä naamaan, väistää roiskahtava veri, poimia pistooli ja kohottaa se huoran hämmästyneitä kasvoja päin.

- Moi muru, sähähdin. Miltäs tuntuu olla vaihteeksi piipun sillä puolella?

---

Tytön haaleat silmät olivat pyöreät kuin lautaset. Hänen valkoiset tiukat housunsa saivat keltaisen ja ruskean sävyjä, haju oli kamala. Hän yritti kai sanoa hiukan jotakin, mutta sanat jäivät höpiseville, punatuille turpeille huulille. Vapautin aseeni varmistimen, tämä sai tytön kirkumaan. Paikalle saapui väkijoukko, jota usutin kauemmaksi osoittelemalla aseellani.

Baarin portsari - kunnioitettu Carl "KO" Smith - oli väkijoukossa. Hän oli ainoa, jota hieman pelkäsin. Kun hän alkoi kopeloida vyötäisiltään pippurisumutetta, ammuin ilmaan varoituslaukauksen. Smith heitti sumuttimen kostealle asfaltille, jonka lätäköissä kuvastui täysikuu.

Melkeinpä heti sen perään alkoi kuulua hälytysajoneuvon ulvonta, joka lähestyi noudattaen doppler-ilmiötä; joku oli soittanut poliisit. Pian siniset valot alkoivat vilkkua korttelin nurkilla ja päätin juosta. Juosta niin pitkälle kuin jaksaisin, juosta kuin antilooppi, jota gepardi jahtaa.

Potkaisin vielä kerran Leetä kylkeen kuullen rutinan, joka syntyi kun hänen kylkiluunsa murskautuivat, kuin murskautuu sellainen talo, johon osuu nostokurkeen kiinnitetty purkumoukari. Huora sai vielä suustaan kähisten itkuisen kysymyksen:

- Roy, miksi olet niin armoton, niin ankara, mutta sisältä niin herkkä?

En vastannut mitään. Kiipesin aidan yli ja juoksin kadulle. Iskin erään vanhan Impalan ikkunan rikki, yhdistin virtajohdot ja iskin vaihdelaatikkoon ajoasennon, painoin nastan lautaan ja aloin kaahata kohti alakaupunkia. Tiesin paikan, josta minua ei löydettäisi. Kunhan vain saisin tarpeeksi etumatkaa.

[ukkometso]

Impala totteli. Tietenkin, olihan se NewGreat Chevy tyyppinen. Tuntui, että voisin ajaa loputtomiin. Mutta sen pikkupillun kirjekuorikäsilaukku poltteli povarissa, ja tiesin, että piti päästä kadoksiin ehkä kahdeksi yöksi ja yhdeksi päiväksi. Sen jälkeen pää toimisi kirkkaasti ja tarpeet olisivat tyydytetyt ainakin hetkeksi.

Eikä muutenkaan vielä oltu heitetty kirvestä kaivoon, ei tullut mieleenkään uskoa presidentti Nixonin lupauksia paremmasta. Olin siis hengissä, tulevaisuuden tekisin itse. Joku muu katselisi tiilenpäitä Frankin teloituksen johdosta. Mieluiten useampi muu.

Survaisin Impalan tien sivuun, kun olin päässyt jokivarteen. Sääli jättää, sama ajatus kävi silloin mielessä, kun lopulta lähdin entisen vaimon luota. Mutta hälvensin ajatuksen niistä sääristä ja etsin katseella puhelinkoppia. Vaikkei taskuissa montaa kolikkoa ollut, niin aina lantti soittoon.

- Niin, unelias ääni vastasi, tunsin tutun tunteen nivusissa.
- Cloudy, se olen minä.
- Olet siis tulossa?
- Mielelläni ainakin muutaman kerran, honey.
- Löydät varmaan avaimen, laitan jotain epäsäädyllistä päälleni. Tule.

Cloudy oli kuin vaalea unelma, mutta vain minun. Viittasin taksin, kuski ei tiennyt olisiko ollut Hulk vai Hogan, tiesi kuitenkin osoitteen. Kyydissä vilkaisin käsilaukkuun. Jep, nippu rahaa. Frankin valokuva, huulipuna ja käyntikortti jonka takana oli päivämäärä, kelloaika ja osoite. Ei siis mikään kaverikortti, vaan toimeksianto. Mutta nyt ajatukseni, ja jonkun muun täytti vain MissC.

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tunkkaiselta läyhäävä taksikuski oli puolalainen tai suomalainen tai jotain. Täällä kommunistimaan pakolainen tienaa ratin takana varmaan viikossa sen mitä saa vuodessa revittyä kasaan entisessä kotimaassaan. Minulle on yksi lysti kuka ajaa, paitsi juuri nyt on helvetisti paremmin näin. Ummikkokuskin kyyti pysyy paremmin salassa kuin jos suharina toimisi joku Butch tai Luigi. Viiksimieheni ei paljoa puhunut ja tuskin enempää osasikaan.

Ajosuunta oli ainakin oikea ja se riitti minulle mainiosti. Kunhan saan perillä parit viskisiivut tuulensuojaan, niin sen jälkeen annan Cloudylle rivoimmat kyydit mitä tyttö on tässä kaupungissa ikinä saanut. Housuissani kiristeli lupaavasti. Parin päivän piilottelu tulee mukavaan saumaan, vaikka tilanteestani oli mukavuus yhtä kaukana kuin Valkoisen talon isännän virka neekeriltä.

Hutsun käsilaukun sisältö poltteli takkini sisällä. Hallussani oli todiste joka vielä vapauttaisi minut epäilyksistä. Jonkun toisen se veisi osavaltion vankilaan 25 vuodeksi. Toistaiseksi minulla ei ollut aavistustakaan kenet tai ketkä. Yksi oli kuitenkin varmaa. Frankin poisti pelistä joku, jolla oli voimaa ja valtaa. Tiesin Frank-vainaan jotenkin entuudestaan, mutta hän penkoi tietääkseni aika mitättömiä juttuja. Jotakin murtokeikkoja ja perusväkivaltaa, ei mitään sellaista jonka kanssa voisi polttaa näpit pahasti. Niistä narautetuista paskiaisista yksikään ei olisi kyennyt murhan toimeksiantajaksi, vaikka monen olisi voinut tehdä mieli. Joku pelasi nyt korkeilla panoksilla.

Sillan jälkeen taksimies kysyi lupaa auton tankkaamiseen. Mittarin neula kertoi, ettei kuski välttämättä puhunut paskaa. Ajatus pakollisesta tauosta bensapumpun luona tuntui nihkeältä, ottaen huomioon että kaupungin poliisivoimat ja osa pahimmista roistoista oli kintereilläni. Kurotin eilisen sanomalehden paremminkin kasvojeni suojaksi kuin luettavaksi, kun tämä polakki tai mikä hyvänsä avasi huoltoasemalla ikkunan ja pyysi täyttöä kympin edestä.

Hädin tuskin polvihousuistaan ulos kasvanut Gulf-paitainen poika valutti bensaa tuskastuttavan hitaasti taksiauton uumeniin. Viiksekäs avasi oven ja elehti hakevansa sisältä tupakkaa. Koetin pitää pääni lehden suojissa, mutta vilkuilin samalla varovasti kuskin perään ja ympärilleni. Vaikka oli hiljaista, niin varmuuden vuoksi hapuilin toiseen käteeni Leeltä nappaamaani pistoolia, jonka olin jemmannut housunkaulukseen. Samalla harmaa pakettiauto lipui ohitse ja pysähtyi etummaiselle pumpulle. Ovet avautuivat voimalla auton molemmilta sivuilta.

Ensimmäinen laukaus lähti saman tien. Revolverin luoti repäisi taksikuskin takaraivoon nyrkinmentävän reiän ja karvoittuneet veriroiskeet lennähtivät äänekkäästi tuulilasiin. Syöksyin pää edellä ulos sivuovesta ja yhtä vauhtia roskakatoksen suojiin, kun konepistoolin luodit sirpaloivat asemarakennuksen ikkunoita. Gulf-pojan hintelä vartalo nytkähteli takanani osumista ja vajosi sotkuisena massana asfalttiin.

Haravoin nopeasti katseellani maata ja kierähtäessäni kaasupullokaapin taakse nappasin ruostuneen rautaputken kouraani. Vierestä tarjoutuivat tikkaat katolle, takaa puolestaan reitti kulman taakse uppo-oudolle kujalle.

[Uleåborgir]

Majuri ja hänen koiransa astuvat näyttämölle. Leijonan jahtaamana gibbonina. Elämä vilisee filminauhana silmieni edessä.

Valitsin tikkaat, valitsin ne, vaikka pelkään korkeita paikkoja. Silti päättelin, että korkeus suojaa minua nikkelimyrkytykseltä, se on tappava tauti. Olin survaissut rautaputken povariini murskaten siellä vetelehtivän Camel-savukerasian. Olisinpa voinut sytyttää Camelin. En kuitenkaan ajatellut sitä. Aloin nousta tikkaita, ja alakaupungin neonvalot välkkyivät silmissäni kuin öiset kangastukset, kuin jalokaasukäyttöiset kummitukset. En kuitenkaan huomannut niitä, koska adrenaliini virtasi suonissani. Käteni lipsuivat liukkailla pienoilla, mutta etenin, kuten etenee sellainen gibboni, jota leijona jahtaa.

Luoti oli tehdä minulle uuden jakauksen. Se otti kimmokkeen vastapäisen ruskeakiven fasadista. En kuitenkaan huomannut luotia. Silloin alimman kattotasanteen vieressä ollut ikkuna avautui, ja näin, että sieltä minua katseli vanha mies sotilaspuvussa juoden kuumaa suklaata. Saattoi olla vetsku, ajattelin, majurin tähdet. Tai sitten b-mielisairaalan ukkoja, karannut. Ehkä nisti, jolle huumeet tarjosi Setä Samuli ja jätti sitten katuojaan, jossa puliukko eli viimeiset päivänsä kuollen. Tämä mies ei kuitenkaan ollut yksin, vierelläään sillä oli valtava piski, jonka keltaiset hampaat kiilsivät yössä kuin viemärityömaan keltaiset varoitusvalot. Piski haukkui minulle yhä koristen, ja mies käski sen olla hiljaa. Taisi kirotakin. Hänen peililasinsa kiilsivät yössä kuin öljyiset lätäköt, joihin laitapuolen kulkija on sortunut, metroasemalla. Kädessään hänellä oli valkoinen keppi. Asunnon seiniä valaisivat sinertävät varjot, huoneessa oli televisiovastaanotin auki, mitä ihmettelin.

- Sotamies ryömii sisään, mies kiljaisi nostaen ikkunalasin ylös.

Tottelin miestä, vaikka piski haukkui leuat vaahdossa ja sen kaihin värjäämät silmät muljahtelivat. Toisella kädellään mies piti kiinni koiran kaulapannasta, jossa ei ollut veromerkkiä tai sitten piirikunnan veromerkit on asetuksella määrätty tekemään puhtaasta kullasta.

- Rita, suu kiinni, mies komensi. Koira rauhoittui. Minusta näytti, että koira olisi puhunut miehelle hieman jotakin. Sitä paitsi koiralla oli ilmiselvät pallit, miksi sillä oli naisen nimi? Olinko tulossa hulluksi? Kenties, mutta se ei nyt ollut suurin huoleni. Takaani kuulin, kuinka tikkaita noustiin. Gubbe laski verhon alas. Vaikka koira makasi television edessä, ei koiran hahmo heittänyt varjoa. Kylmä hiki virtasi selkääni pitkin, vaikka olin läkähtyä ponnistuksesta. Huoneen lattia oli kylmä kuin Cloudyn raukea katse, kun antaudun hänen kanssaan kuumiin syleilyihin. En kuitenkaan voinut ajatella Cloudyä, kireys housuissani oli muuttunut kahdeksi kutistuneeksi rusinaksi.

- Kumarra ja suojaudu, mies huusi kehottaen minua hörppäämään hieman kuumaa suklaata ja ottamaan jonkin verran kinkkuvoileipää. Tottelin. Ikkunalasi helähti rikki murskautuen tuhansiksi siruiksi, mutta ääni sekoittui alakaupungin riettaisiin ääniin. Lattialle kolahti käsikranaatti, josta oli sokka irti. Elämäni kelautui filminauhana silmieni edessä, tiesin kuolevani…

[JHag]

Minä ja Hönö

Olen varma, että käsite “elämä juoksee filminauhana silmissä” on sellaisen luuserin keksimä, joka ei ole koskaan ollut kuolemaisillaan. Luulin turhaan pääseväni katsomaan elämäni parhaimpia hetkiä kranun sihistessä lattialla kuin psykopaattinen tulikärpänen huoran pikkuhousuissa. Ainoa kuva, jonka tavoitin, oli surullisenkuuluisan lapsuuteni aikainen pikainen snapshot 35th streetin koulukodista.

Kuvassa virnuilin painaessani pienemmän kaverin päätä vessanpönttöön. Pönttö oli täynnä virtsaa ja oksennusta, olinhan itse huolehtinut sen täyttämisestä. Koulukiusaaminen oli lähes ammattini tuolloin, olin siinä hommassa kekseliäs, luova ja pahantahtoinen. Minulla oli myös yksi innokas fani, Hank “Hönö” Hansen, joka käytti päivänsä oman räkänsä syömiseen. En tarkoita nenän kaivamista ja pikku palojen syömistä. Hönö imi mehupillillä omaa nenäänsä ja jos nukahdit, hän vieraili myös sinun kolvillasi. Hönö Hansen avusti minua muistikuvassani. Hän poltti sytkärillä kontillaan olevan pojan persettä. Vanha kunnon Hönö! Viikko tämän jälkeen hän tappoi machetella kolme satunnaista vastaantulijaa ja sytytti sitten itsensä tuleen 7th avenuen Gulf-asemalla. Hän jätti kirjeen minulle. Siinä luki: “Fire!”.

Frank O' Quinn! Frank vittu O'Quinn! Poliisi, jonka kovin juttu tähän mennessä oli ollut pääkirjaston palauttamatta jääneiden kirjojen tapaus. Mitätön, verovirkailijan näköinen slurkki, takuuvarma pedofiilirunkkari, jolle kelpasivat tytöt ja pojat. Kunhan ikää oli alle seitsemän vuotta. Frank – sinunko takiasi Roy Steele muka kuolee? Ei vittu kiitos!

Majurin tarina

Majuri evp. Timothy TA Michaelson oli valeasussa. Hän oli oikeasti hyvin kaukana sokeasta ja retardista höpisijästä. Majuri hän kyllä oli, mutta vaarallinen sellainen. Vietnamissa hänet tunnettiin nimellä “Kyläntuhoaja”. Michaelsonille ei riittänyt Vietkong-sissien tappaminen, sillä hän vihasi koko helvetin Vietnamia ja joka ainoaa sen kansalaista. Tarkemmin sanoen Majuri vihasi kaikkia ihmisiä, jotka poikkesivat ulkoisesti hänen white trash -olemuksestaan.

1960-luvun lopulla ei vielä perusteltu jokaisen maitolasin kaatumisen jälkeen kriisiryhmää uhreille, eikä vihanhallintakurssejakaan ollut olemassa. Raiskauskin tapahtui vain silloin, kun musta mies rakasteli valkoista naista. Niinpä Michaelson pääsi toteuttamaan itseään tuhoamalla useita kyliä asukkaineen ja lemmikkeineen. Asiaa ihmetteleville majuri kertoi kuitenkin olevansa hyvin tasapuolinen kaveri. -Tapan jokaisen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Esittelen näille rääpäleille siis demokratian periaatteet, räkätti Michaelson, jos joku arvosteli häntä. Yhdysvaltain sotaoikeus oli eri mieltä ja siksi Michaelson oli valeasussa. Häntä uhkasi elinkautinen vankeus sotarikoksista. Majuri Michaelson naamioitui – majuriksi! Sokeaksi majuriksi nimeltä Patrick O'Neefe.

En tuolloin tiennyt vielä tuota ja siksi olin saada paskahalvauksen, kun näin Majurin syöksyvän salamana kranaatin luo paiskaten sen ulos ikkunasta huutaen -Kuolkaa!! Olin melko lähellä menettää rakkoni hallinnan odottaessani räjähdystä. Turhaan. Mitään ei kuulunut

-Vastapäisen talon meksikolaisäpärät leikkivät kanssani. He heittelevät aidon näköisiä kranuja ikkunastani ja keskimäärin joka 10.kranaatti on oikea. Pysyy vittu refleksit kondiksessa, vinkaisi vain hieman huohottava Majuri yrittäen samalla ilmeisesti hymyillä. Hammaskalusto oli kauttaaltaan keltainen, kusenkeltainen.

-Voi luoja, ilmoita paskalakeille tuollaisista leikeistä, huudahdin
-Miksi ilmoittaisin, olen itse ideoinut koko homman. Katso housujani poika. Massiivisin erektio sitten Vietnamin! Otatko suklaata?

Minä ja narttuni

Päätin jättää väliin ja yrittää jatkaa matkaani Cloudyn luokse. Bensa-asemalle ei enää ollut menemistä, ellei halunnut ruskeaa ja rapeaa kuorrutusta. Hiivin varovasti palotikkaille ja käsitin samantien, miksi olin kokenut vision entisestä koulukodistani. Joskus minulla leikkaa hitaasti kuin maissia leikkaavalla neekeriorjalla, joka tajuaa leikanneensa jalkansa poikki puolivälissä sarkaa hypittyään sinne asti yhdellä jalalla. Kaveri, jonka päätä uitin vessanpöntössä oli Frank O'Quinn! Meillä oli yhteinen menneisyys ja keskinäinen vihasuhde. Vitun Frankie-boy – onko tämä sinun käsityksesi hyvästä pilasta? Tapatat itsesi ja lavastat minut syylliseksi? Vai mistä perkeleestä tässä on kysymys?

Hetken päästä olin kotonani. Siis öisellä kadulla. Vilkaistessani taaksepäin, huomasin Rita-koiran lähteneen minun mukaani. Kaveri sai siis valita kahden seinähullun välillä ja otti minut. Arvelin Ritan olevan sittenkin narttu ja nyt se näytti haluavan olla minun narttuni. Hampaissaan Rita kantoi riekaleista korvalehteä, joka oli revitty tummaihoisen ihmisen päästä. Jep, vastapäiset meksikolaisäpärät.

[alwahla]

Camilla

Nainen hyväili minut hereille. Oli kulunut viikko Majurin erektiosta ja olin ilmeisesti löytänyt taas tieni Camillan luo.

Tutustuin Camillaan osittain vahingossa. Olin tapani mukaan viihteellä kaupungin pimeillä kujilla, kun päädyin - väsymyksen ja parin nyrkkitappelun kautta - johonkin betonikolhoosiin. Sisältä kuului puhetta ja koska vesisade oli muuttunut rajuksi, astuin sisälle himmeän valon täyttämään likaiseen entiseen liikuntasaliin.

Nuori jannu, jonka eteen oli kerääntynyt harras joukko luuserimaisia olentoja, joita joskus olisi ehkä sivulauseessa mieheksi tullut kutsuttua, oli kertomassa jotain tarinaa Navy Seal-ajoistaan. Katsoin taakseni ja huomasin valtavan lakanan, jossa seisoi seuraava teksti: "Johnson MacFail, life coach ja parisuhdeterapeutti paikalla 2 - 17. Vapaa pääsy. Ilmainen tarjoilu."
Lakanan alla oli kuutisenkymmentä olutpulloa sekä muutama vodkapullo. Nappasin vodkat mukaani ja rysähdin lähimmälle penkille niitä juomaan.

"Jo SWAT-koulutuksen ensimmäisellä viikolla kurssikaverini oli käynyt läpi kaikki naispuoliset kurssikaverit, opettajat sekä naapurin päiväkodin tädit. Hänen ei tarvinnut kuin sormiaan näpsäyttää, niin nainen oli myyty. Eihän tuo mikään ihme ollut: olihan tämä kurssikaverini albiino, liki seitsemän jalkaa pitkä ja painoi miehiset 150 paunaa. Äänikin sillä oli kuin Steve Buscemilla…."

Join pitkät kulaukset vodkapullostani ja nakkasin sen nurkkaan. Avasin toisen ja huomasin, että haltioitunut fanijoukko edessä seurasi hartaasti ohjaajansa puhetta.

"Olen nyt Broadwayn lähellä sijaitsevassa näyttelijäkoulussa vaksina ja viime viikolla yritin lähestyä nuorta norjalaista draamaopettajaa iskumielessä. Eihän siitä mitään tullut, koska änkytin niin pahasti. Olisihan tuo nainen juuri sellainen unelmieni täyttymys: kuutisen vuotta minua vanhempi, entinen rytminen kilpavoimistelija, joka on kuulemma sinkku ollut viimeiset kolme viikkoa. Hänen nimensä on Camilla ja uskon…."

Sammuin penkille ja kun heräsin viisi tuntia myöhemmin, huomasin fanijoukon triplaantuneen. Häivyin paikalta.

Seuraavana päivänä törmäsin Camillaan maleksiessani katuja kevyessä pilvessä. Hondurasialainen kaverini oli antanut, katkottuani häneltä ensin viisi kylkiluuta ja murskattuani hänen nilkkansa krokettimailalla, minulle parisataa grammaa parasta hondurasialaista tavaraa ja vaikka olin aluksi ollut hieman skeptinen nähdessäni kaman ensimmäisen kerran, olin hiljalleen huomannut sen tehokkuuden. Jostain sivukadulta eteeni astui blondi, joka rupesi heti tarjoamaan suihinottoa, jos antaisin hänelle osan kamastani. Tarjous, jolle ei voinut sanoa ei. Tiesin ilman kysymyksen esittämistäkin löytäneeni Camillan.

[Kilvenkantaja]

Nousin ylös sängystä ja totesin lattian tuntuvan tukevalta jalkojen alla. Olin valmis jatkamaan matkaani.
”Millon nähdään taas?”
Hymähdin. Minä olin kaukana huumeriippuvaisesta, mutta olin oivaltanut hyvin nopeasti, että Camilla ei ollut. Ainoa tapa nauttia Cammillan seurasta oli tuoda hänelle kamaa. Etsiskelin vaatteitani nuhjuisesta huoneesta enkä vastannut naiselle.

Olin yllättynyt siitä, että viikon jälkeen poliisit eivät olleet vieläkään päässeet jäljilleni. Amatöörit, ajattelin lievää ylimielisyyttä tuntien samalla kun kiristin vyötä. Tiesin olevani listalla ykkösenä. Jokainen, joka tappoi poliisin, oli erittäin suuressa vaarassa joutua itsekin tapetuksi. Ongelma oli siinä, että minä en ollut valmis kuolemaan jonkun Frank O' Quinnin takia.

Jätin Camillan makaamaan alastomana sänkyynsä annettuani hyvin epämääräisen lupauksen, että näkisimme pian. Tiesin, että Camillasta olisi minulle vielä hyötyä. Hän tunsi ihmisiä, totta kai kun oli itsekin sellainen. Roy Steel ei enää ollut, hän oli henkipatto, poliisintappaja. Tajusin virnistäväni, mutta hymyni hyytyi kun astuin ulos kadulle. Pettymys oli valtaisa. Kun piileskelee, sitä kuvittelee saavansa suurkaupungin hämäryyden ja sen epämääräisten kujien pimeyden suojakseen. Jouduin kuitenkin varjostamaan silmiäni jouduttuani kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
”Vitun loistavaa”, kirahdin hampaideni välistä, kopeloin hetken takkini taskuja ja löysin lopulta aurinkolasit. Muistin, että hallussani oli myös todistusaineistoa, ja pengoin Frankin kuvan ja käyntikortin taskustani.
”Sun poikaystävä?”
Haistoin miehen ennen kuin näin hänet. Käännyin hitaasti ympäri ja tajusin helpotuksekseni tuijottavani katujen asukkia. Peräännyin vaistomaisesti kauemmas päästäkseni hengittämästä miehen löyhkää.
”Ei ole poikaystävä”, tokaisin.
Mies käkätti tukkapehkonsa alta ja vilkaisin hänen silmiään. Liian terävä katse sai minut jälleen epäluuloiseksi. Tiesin varsin hyvin, että tämä mies kertoisi kaiken näkemänsä ensimmäiselle poliisille, joka ymmärtäisi tarjota palkkioksi muutamaa dollaria. Minun kannaltani ei olisi hyvä, jos mies kuvailisi kytille nähneensä poliisin tappajan uhrinsa valokuvan kanssa.

Otin jalat alle ja kuuntelin korvat punaisina miehen solvauksia, joita tämä huusi niin että koko katu raikui. Annoin miehen rääkyä, vaikka mieli teki kääntyä. Jatkoin matkaani ja tähyilin puhelinkoppia. Halusin soittaa huoralta löytämäni käyntikortin puhelinnumeroon, silläkin uhalla, että käyntikortti tosiaan olisi italialaisten pitämä pizzeria vailla muita rikollisia kytkentöjä kuin pienimuotoinen verojen kierto. Ja jos se tosiaan olisi tavallinen pizzeria, voisin poiketa sinne syömään. Muistelin kävellessäni ravintolan osoitetta, enkä huomannut, että joku seurasi minua. Kun olin löytänyt puhelinkopin ja pyörittelin pizzerian numeroa luuri korvalla, kopin likaisen lasin läpi näin valtavan koiran, joka istui ja tuijotti minua.
”Voi jumalauta”, ähkäisin ääneen ja samassa tajusin, että puheluuni vastattiin.

[Käyttäjänimetön]

- Pizzeria Mahmud
- ... Ööö.
- Mita sina sanoa?

Säpsähdin. Löin luurin alas niin jämäkästi, että koko puhelinkoppi värähdytti tannerta kuin ydinkoe Novaja Zemlja'lla. Krapulapizzani jäi nyt syömättä, koska krapula ilman pizzaa iski päälleni kuin punatukkainen ja käheä-ääninen huora silmillään punaisten lyhtyjen kadulla.

Syöksyin ulos puhelinkopista törmeten saman tien seepran kokoiseen koiraan. Mietin mitään miettimättä ensi viikon lottonumeroita ja uskoin hetken, että olin iskeytynyt kiinanmuuriin. Nostaessani takaraivoani Lähi-Idästä rehellisesti varastetun öljyn päällystämältä asfaltilta, näin edessäni majuri Timothy TA Michelsonin.

- Sotamiehen demokratia se taas äänesti. Ajolähtö vai takapesät täynnä? Sen näkee, että merkki on päällä.

Majurin erektio koveni. En halunnut nähdä sitä ja siksi näin vain sen.

Majuri ojensi kätensä. Tartuin siihen, samalla kun vielä laskin Saturnuksen kuita.

- Mennään, sanoi majuri ja työnsi minua olkapäästä.

Hiljaisuus huusi.

Kävellessämme majuri hymyili ja vilkaisi välillä. En ollut varma, hipaisiko persettäni välillä majurin käsi vai seepran kieli. Majurin silmät hymyilivät leveämmin kuin Mona Lisan vittu.

- Tuolla. Frank O'Quinn'llä on asiaa tuolla vanhan lihatehtaan luona.
- Siis... Eikö hän ole kuollut?
- Saattaa olla.

Koira pysähtyi ja kusi.

- Olen opettanut sen kusemaan kaikkien kommunistien talojen kohdalle. Siviilipalvelusmiesten hippikommuunien kohdalle se paskoo.

Nauraessaan majuri kaivoi nokkaansa ja ojensi räkäpallon äsken kusseelle koiralleen. Koira lipoi sen suihinsa ja paskoi seuraavalle tontille.

- Huonoa aluetta, puuskahti majuri kyllästyneenä.
- Nouse portaat, sotamies. Lihatehtaalla on sanottavaa.

Jokainen askel tehtaan portaissa kumisi korvissa kuin nyrkkeilykehään menevän ja turpiinsa ottavan aloituskongi.

- Frank, niin Frank... majuri tiputteli sanojaan.
- Katolisen kirkon papit ja paavi...
- Vietkongin vitut.
- Yhteys...

Majuri madallutti ääntään ja tarkensi katsettaan, sen näin katsomattakin.

- Kerron nyt sen sinulle, sotamies. Tämä asia liittyy JFK:n salamurhaankin.

Yhtäkkiä mangustin kokoinen albiinorotta juoksi läpi tehdashallin. Seepran kokoinen Rita-koira lähti juoksemaan sen perään. Hihnasta irronnut majuri horjahti yli tasanteen laidan ja syöksyi kohti alla jauhavaa lihamyllyä. Kalenterini pysähtyi, kun jäin tuijottamaan majuri Timothy TA Michelsonin jauhautumista atomeiksi. Pakkauskoneet paketoivat majurin elämän. "ALE 30 %" paketoi halpamarketin logolla varustettuja kelmuja. Vilkaisin haarojaan nuolevaa, äsken edesmenneen majurin, koiraa, ja sen vieressä ollutta kuollutta albiinorottaa. Koiran vieressä oli majurilta lihamyllyyn tipahtaessaan pudonnut lehtiö.

[Beneway]

Ihmettelin hetken paikoillani, mitä helvettiä juuri oli tapahtunut. Tehdas vaikutti typötyhjältä, eikä kukaan ollut kuulemassa Majurin suunnatonta sotahuutoa hänen pudotessaan lihamyllyn syövereihin. Loin katseen takaisin Majurin hurttaan, joka oli siirtynyt mussuttamaan albiinorottaa lähes suuremmalla innolla kuin äskettäin saamaansa räkämyökkyä.

"Voi vittu", tokaisin mielessäni, mutta saatoin sanoa sen ääneen. Vaikka Majuri olikin täysi sekopää, oli hänellä ilmeisesti tärkeää tietoa Frank O'Quinnin tapauksesta. Oliko Frank muka vieläkin elossa? Ei voinut olla. Näinhän omin silmin, kun se huora oli ampunut Frankin aivot pitkin haisevan kujan seiniä.

Palasin tuohon hetkeen mielessäni. Hopeinen pistooli mylvi, ja aivoton Frank levisi puolittain roskalavan taakse. Tarkkailin tilannetta kujan toisesta päästä kulman takaa. Olin juuri tullut ulos omasta kantabaaristani, sillä rahani olivat loppuneet, eikä runkkari-baarimikkokaan suostunut enää tarjoilemaan velaksi. Kyyristyttyään hetkeksi ruumiin ylle, otti huora jalat alleen ja hölkkäsi pois kujalta. Samassa roskalavan läheisyyteen juoksi muutamia siviilejä, jotka olivat kuulleet laukauksen. Yhdessä he päivittelivät paniikinomaisesti tapahtunutta huutaen samalla apuun ambulanssia, poliisia ja yläkerran herraa.

Hölkkäsin itsekin paikalle, ja kun vihdoin ohitin roskalavan nähdäkseni Frankin ruumiin, huomasin hänen vieressään jotain tuttua. Liian tuttua. Frankin vieressä komeili oma aseeni. Tunnistaisin tuon Coltin vaikka sokeana. Kahvassa, ja piipun päässä olevat tummat kulumat, sekä muut useat naarmut olivat pinttyneet mieleeni vuosien saatossa. Olinkin ihmetellyt mihin olin tuon aseeni hukannut. Normaalisti se oli lojunut lipastoni pohjalla hätävarana, mutta jokunen viikko sitten oli ase ihmeellisesti kadonnut. Arvelin tuolloin, että olin kännipäissäni hukannut pistoolin kaiken kämpässäni lojuvan paskan sekaan, mutta nähtävästi olin luullut väärin. Se oli varastettu, ja nyt se lojui teloitetun konstaapelin vieressä. Vasta laukaistuna. Täynnä sormenjälkiäni.

Poliisit saapuivat paikalle epäilyttävän nopeasti. He totesivat Frankin kuolleeksi ja alkoivat eristää aluetta. Lähdin hitaasti valumaan tapahtumapaikalta poispäin, sillä olinhan poliisisetien vanha tuttu. En todellakaan halunnut, että nuo kusipäät huomaisivat minut tapahtumapaikalla. Päästyäni ensimmäisen kulman taakse lähdin hitaasti juoksemaan. Tiesin mihin se huora oli matkalla, ja minun oli selvitettävä tapaus, sillä muutoin taivas putoaisi niskaani.

Baari-ammuskelun, varastetun Impalan ja Majurin avun myötä tieni oli edennyt tänne vanhalle lihatehtaalle. Impalan oli jäänyt taakse jo ikuisuus sitten, eikä Majurin avustakaan ollut jäljellä muuta kuin lammikko verta, riekaleinen lehtiö ja helvetin ruma koira.

Poimin maasta lehtiön, jonka kannessa komeili valokuva hirtetystä Vietkong-sissistä, ja aloin huolellisesti selailemaan sitä kävellessäni rappusia alaspäin autioon tehdashalliin. Koira lähti seuraamaan minua löyhkäten perässäni pahemmin kuin housuunsa paskonut pummi. Muutamien tahmeiden tissikuvien jälkeen alkoi lehtiöstä löytyä käyttökelpoistakin materiaalia. Haalistuneita kuvia Frank O'Quinnistä veljeilemässä tunnettujen rikollispomojen kanssa. Tunnistin kuvista ainakin läski-Samuelin, joka on jo pidemmän aikaa pyörittänyt alueella suurta huumebisnestä. Yhdessä kuvassa näkyi myös vasikka-Lee sekä huora, joka oli ampunut Frankin kujalla. Kuvien välistä paljastui myös huolellisesti raapustettuja kyttäys-muistiinpanoja Frankin menoista ja tapaamisista. Joku oli seurannut Frankiä jo pidemmän aikaa ja pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mitä hän päivittäin teki.

Mihin helvettiin tuo avuton konstaapeli oli itsensä sotkenut, että jonkun piti päästä hänestä näin eroon? Entä kuka oli varjostanut Frankiä päivin ja öin? Ja miksi? Majuri itse ei asialla varmasti ollut, sillä se hullu olisi paljastunut hetkessä.

Vihkoa eteenpäin selatessa vastaan tuli kovempaa törkyä kuin lehtikioskeilta oli saatavissa. Valokuva onnellisesti naimisissa olevasta puolustusministeri Dick Harveystä homo-orgioissa. Tämän jälkeen lehtiön kätköistä paljastui monia sivuja tilitietoja, jotka todennäköisesti saattelisivat monet valtion virkamiehet kaltereiden taakse mittavista kavalluksista. Seassa oli myös asiakirjoja, kopioituja sopimuksia sekä erilaisia raportteja. Tiedon määrä oli valtava.

Lehtiö oli siis ollut Majurin henkivakuutus. Kaiken tämän tiedon avulla Majuri sai pidettyä itsensä vapaalla jalalla, vaikka Yhdysvaltain sotaoikeus miestä jahtasikin. Nyt, toivottavasti, se toimisi samoin myös minulle.

Lehtiön loppuun selattuani huomasin takakannessa huonolla käsialalla kirjoitetun osoitteen "25th Jefferson Road". Takakanteen liimatusta pienestä muovitaskusta löytyi myös puoliksi ruostunut avain, johon oli kaiverrettu numero 16.

Pyörittelin hetken avainta kädessäni ennen kuin laitoin sen taskuni pohjalle. Samalla iskin lehtiön kiinni ja palasin tähän maailmaan. Sulkeutumisesta kuulunut läsähdys tuntui kaikuvan tehdashallissa ikuisesti. Mitä helvettiä minä täällä tein? Majuri oli raahannut minut typötyhjään lihatehtaaseen vain kuollakseen itse. Vittu miten surullinen tarina.

Jatkoin kävelyäni tehtaan takaovelle johtavaa käytävää pitkin ja huomasin, että ovi oli teljetty raolleen. Vanha ja autio lihatehdas, jonka takaovi on teljetty auki. Jokin tilanteessa tuntui epäilyttävältä. Tunsin sen selkäytimessäni, ja olin elämäni varrella oppinut, etteivät vaistoni olleet koskaan väärässä. Kaivoin vyötäröltäni aseeni esille ja jatkoin äänetöntä liikkumistani ovea kohti. Pyrin kuuntelemaan, mitä tuleman piti, mutta painostavan hiljaisuuden rikkoi ainostaan takana lönkyttelevän seepran läähätys.

Potkaisin oven sepposen selälleen ja astuin ulos ase ojossa. Hain salaman nopeasti tähtäimeen pienikokoisen miehen, joka nojaili kädet puuskassa kiiltävään BMW:hensä vieläkin kiiltävimmissä, kirkkaan punaisissa kengissään. Noin 160-senttinen mies näytti siltä, ettei olisi saanut lainkaan ruokaa viimeiseen vuoteen, ja hän olisikin todennäköisesti pystynyt piiloutumaan vaikka liikennemerkkiputken taakse täydellisesti.

- Oletteko Roy Steel, mies tivasi.
- Olen, vastasin päättäväisesti. Kuka kysyy?
- Missä Majuri on?
- Se on kuollut, sanoin ja odotin miehen lähtevän lentoon tuulenpuuskan mukana.

Pätkä pyöritteli päätään samalla kiroten hetken itsekseen. Hän lopetti nojailun ja alkoi kävelemään kahdeksikkoa kootakseen ajatuksiaan. Hetken kuluttua hän pysähtyi ja loi vakavan katseen suoraan silmiini. En kyennyt katsomaan pitkään takaisin, sillä miehen punaiset kengät toimivat kuin majakat ja pystyin keskittymään ainoastaan niihin. Samalla hetkellä Rita muistutti meitä läsnäolostaan kuuluvalla pierulla.

- Teidän pitää nyt hypätä kyytiin. Lähdetään ajelulle, mies tokaisi ja siirtyi autonsa ovelle.
- No mitä vittua! Vastaa nyt ensin kuka helvetin tonttu se sinä olet, huudahdin ase vieläkin kädessäni.
- Meillä ei ole tähän nyt aikaa! Minun pitää näyttää teille jotain, mies möykkäsi. Nyt kyytiin siitä! Ja koiraa jää tänne. Se on koulutettu löytämään omistajansa.

Mies napsautti sormiaan, osoitti koiralle lihatehtaan takapihan roskalavaa ja koira lähti hitaasti lönkyttelemään sitä kohti. Samassa mies pujahti autoonsa ja rykäisi sen käyntiin.

Laitoin aseeni takaisin vyötärölleni ja astelin avaamaan auton toisen etuoven. Oven avattuani jäin hetkeksi seisomaan ulkopuolelle samalla katsellen autoon sisälle.

- Mistä tiedän, että suhun voi luottaa, kysyin hammastikulta.
- No minä olen koonnut tuon kansion, mies sanoi ja nyökkäsi ohimennen kädessäni roikkuvaa lehtiötä kohti. Siinä ei todellakaan ole kaikki tieto...

Istahdin kuskin viereen ja auto ampaisi liikkeelle. Rita-koira katseli rauhallisesti paikallaan, kun viininpunainen BMW kääntyi pois vanhalta lihatehtaalta.

[Infamous]

Borgsville

Kaupunki oli huorani. Ei ollut kolkkaa, jota en olisi kolunnut, soppea jota en olisi tutkinut. Taskunpohjallisella lantteja sain siltä aina mitä halusin. Epäonnekseni olin tyhjentänyt itseni ja taskuni aikaisemmin viikolla toiseen huoraan, jonka nimeä en enää muistanut. Kaikki ne kuulostivat samalta joka tapauksessa. Minulla oli kuitenkin auto alla, ja kuskina höyhensarjalainen, jolla oli minulle hyödyllistä tietoa. Mies oli niin laiha, että työntäessään kielensä ulos hän vaikutti sivuprofiililtaan vetoketjulta.

Mies ei ollut antanut nimeään, ja Roy Steel ei toista kertaa kysy. Niimpä nimesin hänet Skinneriksi. Skinner vei minua kohti pahamaineista Borgsvillen aluetta. Mies ei puhunut mitään, enkä minä kysellyt. Pyörittelin päässäni päivän tapahtumia, enkä saanut niistä juurikaan selkoa. Olin edelleen etsintäkuulutettu murhasta, jota en ollut tehnyt. Asian teki ironiseksi se, että olin tehnyt tukkukaupalla murhia, joista minua ei etsitty. Mutta kukapa kaipaisi sitä ihmistyyppiä, joiden verta minä vuodatan? En minä, eikä näköjään myöskään huorani. Oli kuitenkin vain yksi asia, jota vihasin enemmän kuin jäitä pilaamassa viskiäni, ja se oli katteeton murhasyyte. Tilanteen sekavuuden vuoksi päätin toistaiseksi seurata Skinnerin johdatusta.

Borgsvillen laitamilla Skinner kaarsi auton pienen motellin pihaan. Motellin seinässä oli neonvalotaulu, joka sanoi Alpo's Motel. Molemmat o-kirjaimet olivat sammuneet. "Aika levätä. Tämän läävän omistaja tulee paikalle aamuvuoroon, ja sinulla on häneltä kysyttävää." Skinner sanoi mysteerisesti visto hymynkare huulillaan. Hän siis tarvitsi minua gorillakseen. Ei ihme, sillä itse mies ei ei kaivaisi tietoja edes 10-vuotiaalta pikkupojalta.

Maatessani Alpo's Motellin halvimman huoneen sängyllä, onnenarpeani alkoi kutkuttaa. Tiesin, että seuraavasta päivästä tulee minulle suosiollinen. Cloudy antoi minulle sen arven eräänä unettomana yönä ratsastaessaan lantiollani kiiman vallassa. Arpi kulki oikean poskeni ylitse, tehden ristin toisen arven kanssa. Seurakunnan pastori olisi arvesta kateellinen, jos näkisi minut joskus kirkossa.

Aamulla Skinner raotti hieman sanaista arkkuaan. Borgsvillen alueelle oli pesiytynyt uusi rikollisrinki. Skinnerin elämäntehtävä oli pitää itsensä selvillä alamaailman kuvioista, mutta tästä syndikaatista hänkään ei tietänyt juuri muuta, kuin että he välittivät tällä hetkellä kaupungin laadukkainta huumetta sekä kauniimpia huoria. Tämä selitti myös tappajatytön silmiinpistävän ulkonäön. En tuntenut O'Quinnin tappanutta huoraa kasvoilta, ja uskoisin naineeni valtaosaa kaupungin lortoista. Skinner tiesi myös, että Alpo's Motel toimi yhtenä syndikaatin huorien kutukoloista. Olinkin hieman ihmetellyt aamulla herätessäni, että näin kuvajaiseni kattopeilistä. Alpolla saattaisi olla tietoa syndikaatista, ja Skinner halusi että minä kaivan sen ulos hänestä.

Raahustin päättäväisesti motellin aulaan. Motellin omistaja oli pikkunilkki, se näkyi päällepäin. Sormen paksuinen kultaketju kaulalla, tekokultaa arvatenkin. Violetti baskeri päässä, mustat paksusankaiset silmälasit. Mies täytteli ristikkoa, kunnes huomasi saapumiseni. Rinnan kyltissä luki Alpo. Vihasin häntä jo ennenkuin hän avasi suunsa. "Mitäs hevvalle saisi olla? Jotain liskojen kavkotukseen, näytätte viettävän jälkeistä päivää?" Alpo päästi korkean ja kimittävän naurahduksen. En sietänyt ärrävikaisia, olihan isällänikin ollut sama vamma. Sillä mulkulla.

Otin tiskin viereisestä jääkaapista Budin, ja kulautin sen puolilleen. "Sä näytät kaverilta joka voisi tietää, onko kylään tullut tuoretta lihaa viime aikoina?", kysyin nilkiltä. Mies jatkoi ristikkonsa täyttöä, joten nappasin kynän häneltä. Kynä oli kieltämättä hieno, hopeoitu teräväkärkinen Parker. Nilkki hermostui hieman, kynällä oli selkeästi hänelle tunnearvoa. "Kuka pevkele sinä olet? Anna kynäni tänne!", hän tivasi. "Kernaasti", vastasin, ja iskin kynän hänen vasemman kämmenen lävitse pöytää vasten. "Mä olen Roy vitun Steel, ja sä kerrot mulle mitä tiedät tai mä teen susta taljan".

Alpo kertoi. Aina ne kertovat, ennemmin tai myöhemmin. Hänen tarinansa mukaan syndikaatti pitää tukikohtanaan erästä Borgsvillessä sijaitsevan työmaan koppia. Jätimme Alpon nuolemaan haavojaan, ja nousimme Skinnerin kanssa BMW:hen.

Borgsvilleä sanottiin kaupungin persereiäksi, ja kaupunki oli huorani.

[Silkkeri]

Borgsville oli kaupunginosa, johon suurin osa kansalaisista ei astuisi jalallakaan. Romahtaneiden asuintalojen, hylättyjen varastorakennusten ja kusenpolttamien hämärien kujien seassa eli valtaosa lähialueiden pohjasakasta. Tämä oli aluetta, jossa tieto oli valtaa ja ihmisten tunteminen elinehto. Borgsville oli kuitenkin mitä erinomaisin paikka, mikäli sattui etsimään halpaa huoraa, kovia huumeita tai paikallista rikollisjengiä. Ensimmäiset kaksi olisivat käyneet minulle helvetin hyvin, mutta tällä kertaa jouduin tyytymään jälkimmäiseen.

Mikäli Skinnerin puheisiin oli uskominen, etsimämme joukkio ei ollut ihan perinteisintä Borgsvillen laatua. Useimmiten tässä paskaläjässä jengit koostuivat pääosin piripäisistä nulikoista ja heidän nartuistaan, mutta nyt paikalle oli pesiytynyt jotain aivan muuta. Tämä porukka ei ryöstellyt yksinäisiä mummoja tai myynyt varastettuja televisioita.

Alpon visertämään koppiin oli vielä matkaa, joten kaivoin povaristani yhden litistyneen Camelin ja laitoin sen huulilleni. En kerennyt edes kaivaa sytkäriä esiin, kun kuskin paikalla tuppisuuna istunut vetoketjumies nappasi röökin suustani ja heitti sen salamannopeasti ikkunastaan ulos.

-Mitä vittua?
-Tässä autossa ei polteta, Skinner mutisi nopeasti hellittämättä katsettaan tiestä.
-Kai sä runkku tajuat, että mä en lupia kysele?

Skinner hymyili ohuesti, muttei vastannut mitään. Tulkitsin, että roolit olivat nyt selvät ja kaivoin uuden savukkeen esiin sytyttimen kera. Tällä kertaa tuo punakenkäinen pikku äpärä otti salamannopealla liikkeellä sytkärini ja paiskasi sen kadulle.

-Haluutko sä ihan oikeasti kuolla, tokaisin vieressäni istuvalle mulkulle, jolta ilmeisesti puuttui itsesuojeluvaisto kokonaan.
-En tänään, Skinner vastasi kuivasti.
-Kannattaa sitten toimia sen mukaisesti, ärähdin. "Nyt sä vitun luuranko pysäytät tän auton ja kipität etsimään mun Coltin."

Skinner ajoi jalkakäytävälle, pysäytti auton ja huokaisi syvään.

-Fiksu kaveri, totesin ja taputin Skinneriä toverillisesti olkapäälle.
-Herra Steel, sanoin teille jo etten suvaitse tupakointia autossani.
-Sano Roy vaan. Hae nyt se sytkäri niin jatketaan matkaa ja sullakin on kaikki sormet vielä kivasti tallella.
-Meillä ei ole aikaa tähän nyt, herra Steel. Meitä tarkkaillaan, jos ette ole huomannut.

Vilkaisin nopeasti ympärilleni nähdäkseni puhuiko Skinner totta. Nistipariskunta lojui viereisellä kujalla piikittämässä toisiaan. Kadun toisella puolella tallusti rampa kulkukoira nuuhkien ilmaa. Katu oli kuolemanhiljainen, eikä varjoissa näkynyt ketään. Olin juuri aikeissa ilmoittaa havaintoni ääneen, kun katseeni liimautui kadun päähän, ränsistynyttä huoltoasemaa kohti. Matkaa oli ehkä vajaa maili, eikä tältä etäisyydeltä voinut erottaa yksityiskohtia, mutta hetken luulin silti nähneeni jotakin. Pidin katseeni tiukasti huoltoaseman kattorakenteissa.

-Bingo, Skinner töksäytti viereltäni kuivasti.

Olimme liikkeellä varhain ja nousevan auringon säteet valaisivat kadun suoraan takaamme. Kuuma ilma väreili tien pinnassa ja sai kaukaisen huoltoaseman vääntelehtimään kuin marionetti performanssitaiteilijan käsissä. Katseeni oli naulittu rakennuksen katolle ja ikuisuudelta tuntuneen hetken päätteeksi tajusin, mitä Skinner oli nähnyt.

Välähdys.

Meitä todellakin tarkkailtiin. Auringon säteet osuivat sopivassa kulmassa kohti huoltoaseman kattoa ja aiheutti heijastuksen, joka oli mitä todennäköisimmin peräisin kiikarin linssistä. Kiikarin tai kiikaritähtäimen. Skinner luki ajatukseni.

-Ei huolta, herra Steel. Jos meidät haluttaisiin tappaa, hän olisi ampunut jo.

Samalla taaksemme kurvasi musta pakettiauto, joka pysähtyi vähän matkan päähän poikittain keskelle katua. Kummaltakin puolelta olisi ollut tilaa ajaa ohi, mutta viesti oli selvä. Takaisin ei ollut menemistä. Nämä eivät todellakaan olleet mitä tahansa jenginuoria. Olimme tulleet heidän reviirilleen, eikä Borgsvillen leveä pääkatu tarjonnut suojaa nimeksikään. Kuin kärpänen hämähäkinverkossa, ajattelin.

"Se vitun äpärä motellista", murahdin vieressäni istuvalle luurangolle. "Olisi pitänyt päästää siltä ärrävikaiselta nilkiltä ilmat pihalle."

Skinner nyökkäsi hyväksyvästi ja ryömitti auton hitaasti takaisin tielle, kuin lupaa kysyen. Mitään ei tapahtunut, joten mies lisäsi vauhtia ja matkamme jatkui. Pian ohitimme huoltoaseman, eikä alueella näkynyt ristin sielua. Olimme parin korttelin päässä Alpon livertämästä sijainnista. Ainoa suunta oli hämähäkin syliin ja puristin pistooliani rystyset valkoisena. Ainoa turvani oli aseen kylmä metalli kämmentäni vasten. Ja Skinner, tuo laiha mutta yllättävän huomiokykyinen luikku vierelläni. Jokin kertoi minulle, että tuolla laiheliinilla olisi vielä oma lukunsa kirjoitettavana tähän tarinaan.

Havahduin ajatuksistani, kun BMW hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi vanhan työmaan reunaan.

[ELÄKELÄINEN]

Vanha työmaa todellakin. Rakennuskiireitä ei ollut. Vanhan liiton miehet jakoivat urakat ja kansalaiset maksoivat. Kukahan omisti nämäkin joutomaat, kaupunki leviäisi pian tähänkin suuntaan. Tonttimaa täällä olisi arvossaan ja joku tekisi kunnon tilin. Yksi uuden monialasyndikaatin osaamisalueista: Tonttimaan hankinta ja sen siivoaminen paskasakista ja jalostus kiinteistökehitysyhtiöiden kautta . Tähän olivat sotkeutuneet gangsterit, virkamiehet ja poliitikot.

Skinner viittasi minut ulos autosta ja samaa elehtivät työmaaparakin edessä päivystäneet jääkaapit. Marssimme sisään innokkaina kuin Napoleonin joukot Alpeilla.

´Terve Mackey ´tervehti painon tuomaa auktoriteettia huokuva pukumies. Hän oli selvästi kotijoukkueen pomo, uuden syndikaatin napamies. Enemmän minua elähdytti hänen sylkemänsä nimi. Skinner oli siis legendaarinen alamaailman hallitsija,itse Ray O`Mackey. Briljantti valepuku: kaikkialla pyörivä lipevä sluiba. Mies oli sulautunut joukkoihinsa kuin Kaiser Soze konsanaan.

Tiedettiin, ettälegendaarinen Ray O´Mackey oli syntyisin Skandinaviasta tai jostain muusta kommarimaasta. Hän oli loikannut jo teini-ikäisena Ruotsin kautta Vapaaseen Maailmaan. Hän oli toteuttanut unelmansa älynsä ja manipulointitaitonsa ansiosta. Miesten työt hän jätti yleensä niille joilta ne kävivät. Minuakin hän oli juuri käyttänyt lihaksinaan. Hänen oikean henkilöytensä saivat tietää vain harvat ja valitut. Monille se oli ollut viimeinen tieto elävien kirjoissa. Vaistosin, että Mackey halusi seuraavaksi siihen joukkoon minut.

Pukumies otti aloitteen: `Mackey , sinulla on jotain minulle kuuluvaa´. ´Vitut´, vastasi Mackey ja toimi yllättäen . Sukellus maahan, pukumies kylmäksi ja piippu kohti jääkaappigorilloja. Kolme laukausta ja kolme raatoa. Katsoin kunnioittaen tätä työperäistä maahanmuuttajaa ja ammuin hänet.

Tutkin Mackeyn. Taas se saatanan lehtiö, tietysti. Muistin: samanlaisen olin evakuoinut muun roinan muassa Frank O`Quinnin ampuneen huoran käsilaukusta. Luulin ymmärtäväni: Ei Skinner/Ray O´ Mackey sitä ollut koonnut, vaan Frank. Timothy TA Michaelsson oli epäilemättä hänen pervotoverinsa ja säilyttänyt alkuperäistä aitoa lehtiötä. Majuri ei ollut siis kuollut turhaan -tälläkään kertaa.

Olin ollut vaarallinen voima, joka olisi voinut pilata kaiken. Tiesin liikaa ja loput osaisin päätellä. Joku päätti lavastaa vanhan vittumaisen minut- teräksisen Ray Steelin- poliisinmurhaajaksi. Putkassa sellaisen elinaikaodote ei ollut kummoinen. Onnettomuuksia sattui. Tunsin silti olevani vahvoilla , tämä oli elämäni tilaisuus. Kilpailevat rikollisjoukkiot olivat tappaneet toisiaan nuoren orin innolla ja nokkamiehet makasivat parakin lattialla ilmeisen elottomina. Selviäisin muustakin. Kaikki aikanaan.

Vedin henkeä.Minun täytyi kävellä. Näin nukkuvan kaupungin silhuetin usvaisessa auringonnousussa. Heilautin kättäni Shellin katon tarkka-ampujille ja jatkoin kohti mustaa pakua. Taisin kuulua tänne.

´Tulehan Rita, kaupunki on meidän´, sanoin jo ajatellen Cloudyn katkeransuloista syliä. Voi tyttö, minkä teit…

[Infamous]

Laiha äpärä. Kuolleena Mackey oli näyttänyt jopa heiveröisemmältä kuin eläessään, kuin suiroksi puristetulta nenäliinalta. Kasvoillaan yllättynyt ilme. Mackey oli ovela, se minun täytyi myöntää. Hänen aikomuksensa aukenivat nyt bacardinkirkkaina päässäni. Parakin tapahtumat olltaisiin tultu laittamaan minun niskoilleni, ja jatkossa perässäni olisi ollut poliisien lisäksi alamaailman kerma. Mutta kaikessa oveluudessaan Mackey ei ollut osannut varautua siihen, ettei Roy Steel pureksimatta kumarru vastaanottamaan persnaintia. Nyt illan ruumiit nähtäisiin vain tuloksena alamaailman pomojen välienselvittelystä. Hieman aikaa suunnitella jatkoa, ajattelin.

Pysäytin pakun hiljaiseen kadunvarteen, ja aloin selailemaan lehtiötä uudestaan. Sieltä oli pakko löytyä jotain, johon tarttua. Mystinen osoite takakannessa lienisi tutustumisen arvoinen paikka, mutta jokin alitajunnassani varoitti sitä vastaan. Toistaiseksi halusin tietää täsmälleen mitä olin tekemässä, halusin olla tilanteen herra. Osoitteen arvoituksellisuus ei sopinut mielialaani. Kaikki ajallaan...

Lehtiötä selatessani huomioni kiinnittyi yhteen kuvaan. Otoksessa paistatteli päivää ökyjahdin kannella neljä valtavan isoa miestä - O'Quinn, poliisipäällikkö Wickum, äskettäin edesmennyt rikollispomo, sekä korruptoitunut pikkupoliitikko Lars-Lars Stenbeck. Oli ihme, että paatti pysyi pinnalla, sen verran paljon elopainoa oli valjastettu sen kannelle. Ihmettelin myös sitä, miten Lars-Lars oli joukkoon päässyt, olihan hän vain alhainen leimasin puolueensa byrokratiakoneistossa. Demokraatinpaskiainen...

Takavuosina olin tehnyt muutaman keikan Lars-Larsille, ja ketku oli jäänyt minulle velkaa. Stenbeck oli sitä tyyppiä, jotka eivät vapaaehtoisesti velkojaan maksellut, ainakaan minun kaltaisilleni laitapuolen kulkijoille. Mutta ehkä hänestä voisi olla muulla tavalla hyötyä. Minulla oli vahva tunne, mistä miehen torstai-iltana saattaisi löytää. Suuntasin pakuni kohti Ebony Dream - baaria, lähintä tissiluolaa demokraattien puoluetoimistolta lukien.

Pysäytin pakun hyvän matkan päähän Ebony Dreamista, kuitenkin näköyhteyden ovelle säilyttäen. Päätin tehdä pikaisen varmistuskierroksen baarin sisällä, ottaa tietoisen riskin paljastumisesta. Tunsin suurimman osan paikan tarjoilijoista, muutamaan pystyin jopa hieman luottamaan. Vakioasiakkaita ei tällä alalla myydä kytille, ellei tarjous ole vastustamaton.

En havainnut Stenbeckiä baarin puolella. Sen sijaan havaitsin unelmakroppaisen tumman tytön kävelevän minua kohti. Minut oli pokattu.

-Hei Roy! Sua ei olekaan hetkeen näkynyt... valmis rundille? Tyttö iski keimailevasti silmäänsä.
-Ei nyt Roshanda. Painavia asioita mielessä... päällimmäisenä tupla-Lasse, onko näkynyt?
-HAH! Koska häntä ei näkisi, äijähän pistäisi silmään vaikka maata kiertävältä radalta. Tuolla hän on, takahuoneessa La'Shanteen kanssa.
-Kiitos kulta. Tokaisin Roshandalle ja ujutin yhden Mackeyn lompakosta löytämistäni kahdenkympin seteleistä hänen täydelliseen rintavakoonsa.

Palasin pakulle tarkkailemaan. Tilanne vaatii herkkää keskittymistä, enkä saanut herpaannuttaa itseäni naisen syleilyllä. Ehkä sitten jälkeenpäin... Parin tunnin odottelun jälkeen tissibaarin ovi kävi, ja ulkoilmaan lyllersi valtavan kokoinen hahmo, josta ei voinut erehtyä. Lars-Lars lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan minusta. Ryömitin pakuni liikkeelle, ja Stenbeckin käännyttyä poikkikadulle pysäytin pakuni hänen viereensä.

-Lasse, hyppäähän kyytiin! Karjaisin.

Stenbeck näytti pelästyneeltä, mutta tiesi itsekin ettei hän pakoonkaan pääse. Valaan muotoisessa miehessä ei juuri ollut pikajuoksijan verta, joten hän nousi sanaakaan sanomatta viereeni etupenkille. Hän toden totta teki kunniaa pelkääjän paikalle.

-Roy... kuinka hauska nähdä sinua jälleen... mies sai lopulta änkytettyä.
-Säästä valheesi herkkäuskoisemmille, paskiainen. Mä olen antanut sun kulkea viime vuodet rauhassa, tunkea rahojasi viinaan, huoriin ja strippareihin, koska olen ajatellut että tarvitsen sua vielä joskus. No nyt on se aika. Mä annan sulle 48 tuntia kaivaa jostain mulle 10000 dollaria. Nähdään lauantaina, sama aika ja sama paikka. Noniin, lähde vittuun mun pakusta!

Lars-Lars Stenbeckin lyllertäessä sateiseen horisonttiin suunnitelma alkoi ottamaan muotoa päässäni. Rahoja hän ei koskaan odottanut näkevänsä, saati sitten sunnuntaita vapaalla jalalla jos hän pitkittäisi asiaa lauantaihin ja äsken sanelemaansa tapaamiseen asti. Mutta kenties, kenties, sitä ennen vähä-älyinen ihrapallo johdattaisi hänet isomman tekijän luo...

[alwahla]

Hyvä olo, tuomari ja Snowman

Lassen deadlineen oli vajaat kuusi tuntia, joten päätin käyttää ajan hyödykseni ja suuntasin tuttuun paikkaan.

"Miten vitun vaikeeta voi olla polkupyörän ketjujen paikalleen laittaminen? Yritin kolme tuntia saada niitä vitun ketjuja paikalleen, mutta eihän tällainen vajakki sellaiseen kykene. Tänä aamuna siinä kolmen maissa olin pähkäillyt ketjujen ääressä jo liki 19 tunnin ajan, kun poliisit saapuivat paikalle. Naapurit olivat hälyttäneet ne."
Johnson MacFail oli päässyt monologissaan ilmeisesti uuteen kappaleeseen ja samaan tahtiin hänen tarinansa kanssa myös hänen innokkaista faneistaan koostuva joukko oli kasvanut lähes 200-päiseksi laumaksi.

Olin tyhjentänyt viisi pulloa miettiessäni tilannetta, johon olin joutunut, kun tunsin naisen käden hivelevän selkääni. Hajuaistini ei pettänyt: norjalainen seireeni oli taas seuranani. Antauduin halujeni valtaan samalla kun salin etuosassa Johnson ja kumppanit keskustelivat pyöränketjujen ominaisuuksista ja Johnsonin kurssikaverista. Isolla screenillä näkyi vinhaa tahtia vaihtuvia diakuvia tuosta jäpikästä, jonka olemuksessa oli jotain tuttua.

Aluksi en asiaan pahemmin kiinnittänyt huomiota, sillä Camilla oli onnistunut kääntämään huomioni ihan muualle. Kun hän oli antanut minulle kolmannen kerran suullista hyväilyä, aloin hiljakseen palailla tähän maailmaan. Äkkiä huomioni terävöityi ja tyrkkäsin himokkaasti lutkuttavan norskin rajusti lattialle.

"Mitä vittua…", Camilla ähkäisi. Johnson, joka oli koko ajan paasannut salin etuosassa jostain, nosti katseensa ja näki unelmiensa naisen lipovan huuliaan avoimen sepalukseni edessä ja alkoi ruikuttamaan jotain.

Kaikki nämä tapahtumat olivat minulle täysin yhdentekeviä, sillä tuijotin silmä ja kulli kovana (kiitos blondin seireenini) diakuvaa, jossa Mackey ja Johnsonin kurssikaveri olivat sylikkäin ammeessa ja heidän välillään oli selvästi jotain spesiaalia. Mackeyn punaiset speedot näkyivät kuplien lomasta, mutta se ei ollut se asia, joka oli saanut minut hylkäämään niin kovakouraisesti minulle suoritetun fellaation. Kuvassa oli myös kolmas henkilö, joka hymyili leveästi näiden kahden vieressä seistessään.

Tuo hymy oli tuttu kaikille, jotka vähääkään seurasivat uutisia ja jotka olivat edes joskus joutuneet tutustumaan oikeuslaitokseen New Yorkin osavaltiossa. Itse kunnianarvoisa oikeuden tuomari ja arvostettu businessmies Alfonso Lynch-Maverick oli juhlistamassa tätä erikoista otosta.

Useat tiesivät arvoisan tuomarin hämäristä touhuista, mutta kukaan ei ollut tähän mennessä saanut häntä kiinni mistään. Tuo perkeleen harmaahapsi oli vaikuttanut näillä kulmilla jo pitkälti yli 30 vuoden ajan. Kiitos moniin eri virastoihin ja rikollisjengeihin ulottuvan vaikutusvaltansa hän oli paremmin suojeltu kuin Fort Knox.

Vuosikymmenien aikana hankkimiensa tietojen avulla hän oli kiristänyt, uhkaillut, varastanut ja tappanutkin itselleen erittäin mittavan omaisuuden. Julkisesti nuhteettomana esiintyvä kiiltävähampainen tuomari oli juuri sellainen henkilö, jonka pitäminen tyytyväisenä takasi sinulle, perheellesi ja koko suvullesi lähes täydellisen elämän vailla pelkoa huomisesta. Lisäksi tuomari oli erittäin antelias läheisille kavereilleen.

Mutta hänellä oli myös toinen puoli. Villit huhut kaupungin syrjäisillä kujilla kertoivat omaa kieltään tästä arvostetusta yhteiskunnan tukipilariksikin tituleeratusta kaverista. Hän oli juuri se henkilö, jonka pöydän kautta toteutettiin kaikki merkittävät pidätykset, joista useimmat tehtiin sellaisille henkilöille, jotka olivat päässeet perille hänen pimeistä touhuistaan.
Jos sinut hakattiin sairaalakuntoon siten, että hyvällä tuurilla pääsit jaloillesi vuoden, parin päästä tapahtumasta, sait lukea itsesi onnekkaaksi. Näitä onnekkaita oli tuomarin mahtikäskyn jälkeen erittäin harvassa. Viime aikoina näitä ei ollut tullut vastaan yhtäkään.

Useimmiten tuomari käski tuhota liian lähelle päässeen toimittajan, poliisin, yksityisetsivän tai ihan kenen tahansa koko suvun. Perhesurmat olivat yksi vaihtoehto ja niitä oli nähty kymmeniä kertoja. Poliisisurmat olivat tulleet mukaan kuvioihin jo parisenkymmentä vuotta sitten, mutta niitä toteutettiin harvakseltaan.

"Nimi on Snowman.", hiljainen ääni jostain vierestäni kuiskasi. Käännyin katsomaan äänen suuntaan pidellen samalla raudastani. Nuori ja pitkä kaveri, joka oli pukeutunut tummiin vaatteisiin, seisoi varjoissa parin metrin päässä. Hänellä oli silmälasit eikä hän vaikuttanut kuuluvan Johnsonin laumaan. Hän käänsi taskunsa ja näytti olevansa aseeton. Huomasin hänen vasemmassa nimettömässään kolme sormusta.

"Sä olet etsimässä tietoa Frankista ja sen tappajista?", Snowman jatkoi hiljaisella äänellään. Nyökkäsin, jolloin hän jatkoi: "Tahdon antaa sulle lisäinfoa asiasta, mutta en tässä. Mennäänkö tuonne käytävälle?"
Olin valmis ampumaan hepun siihen paikkaan, mutta jotenkin en kokenut tätä uhkaksi. Liekö sitten mielipiteeseeni vaikuttanut hänen paitansa, jonka etumuksessa komeili The Carpentersin koko jengi tai sitten päässään ollut lippis, jossa luki koukeroisin kirjaimin "Uskon polygamiaan".

Käytävällä ja sopivan kaukana Johnsonin itkuvirrestä, joka oli noussut ihan uuteen oktaaviin viimeisen 20 minuutin aikana, Snowman heilautti kättään nuorelle naiselle, jolla oli kädessään iso nahkasalkku. Nainen tuli lähemmäksi ja jätti salkun jalkojeni juureen. "Tuossa salkussa on tuomarin ja hänen kätyriensä puhelinkeskustelut parin vuoden ajalta. Lisäksi löydät sieltä pari todella mielenkiintoista juttua Frankia ja hänen tutkimustuloksensa tuomarista. Jos on kysyttävää, jätin numeroni salkkuun."

Avasin salkun ja näin sen olevan täynnä erilaisia papereita sekä poliisiraportteja. "Mistä tämä avuliaisuus?", kysäisin. Snowman vastasi: "Tuomari ei kuulu suurimpiin ihailijoihini. Paljastin osan hänen touhuistaan CIA:lle, jonka johdosta olen merkitty tuomarin kirjoihin punaisella. Tämä on viimeinen iltani tässä maassa, sillä huomisaamuna herään jo toisella puolella maailmaa. En halua, että minä tai joku vaimoistani joutuu kärsimään sen takia, että tuhoan tuomarin kokonaan."

Sivusilmällä huomasin kaksi muuta naista seisoskelemassa ulko-oven läheisyydessä. Yhteisenä tekijänä näillä kaikilla kolmella naisella oli vaaleat hiukset, ikä, kaunis pärstä ja pantavat kropat. Ulko-ovi oli sen verran auki, että pystyin näkemään uutukaisen valkean Bemarin parkkeerattuna oven eteen.

"Ennen kuin meidän koneemme lähtee, haluan helpottaa vähän sun urakkaasi.", Snowman jatkoi ja vinkkasi naisille, jotka lähtivät tulemaan lähemmäksi kantaen mukanaan valtavaa putkikassia. "Siinä on tulivoimaa. Tulet tarvitsemaan sitä."

Katsellessani nuoren kaverin ja hänen vaimojensa perään kuulin jostain yläkerrasta riitelyä. Johnson oli lopettanut parkunansa ja hänen 200-päinen laumansa vaikutti olevan kiihtyneessä mielentilassa. Camilla oli häipynyt jonnekin. Ja Lars-Larsin elinaikaa oli jäljellä alle kaksi tuntia.

Ennen kuin nappasin putkikassin mukaani, kävin nappaamassa Johnsonin salin takaosasta muutaman pullon viinaa ja suuntasin yöhön.

[ukkometso]

Liian paljon, mutta liian vähän tietoa. Olihan minulla lehtiö. Ja hieman jotain putkikassissa. Lehtiön kuvien perusteella Frank ei ollut mikään pulmunen, muttei ollut moni muukaan. Lisäksi tuo kuva jossa pari pelehtii ja Speedot vilahtavat ei ollut sattumaa. Minulle annettiin tietoja, ne pitäisi jäsentää. Yö Cloudyn luona auttaisi, tosin en ollut varma pystyisinkö kaikkeen.

Otin taksin, osoite, aja. Selasin matkalla lehtiötä, siellä se oli. Melkein kuin rippikoulun konfirmaatiokuva. Frank, herra Skinner-Mackey, ihana-LarsLars, muutama huora ja poliisipäällikkö, taustalla viisi rumaa miestä nahkaliiveissä. Tiesin heti. Sylttytehdas.

Paskiaisten moottoripyöräjengi oli The Mod Rators. Eivät olleet kovin kiltin pojan maineessa. Mutta kuka oli kaiken aivot, ja ketkä oli muilutettu mukaan. Hieman kalskahti takaraivossa, miksei minua kutsuttu? Nimittäin huorat olivat ihan pantavan näköisiä.

Pysäytin taksin, pidä loput, menin puhelinkioskiin. Soitin. Jengin pomo vastasi itse, oli odottanut. Naurahdin, olin nyt voitolla. Sovin tapaamisen huomiseksi, nyt oli kiire Cloudyn luo. Vittu jos kaikki Camillat ja muut joskus paljastuisivat. Tai Rita, miten aina se sakemanni tunki ajatuksiin. Jos vielä...

Se letukka, joka Frankin ampui oli tietenkin alihankkijan alihankkija, tai jopa sen veljentytär. Liikevaihtoa syntyi. Tietäisin vain miksi, oliko taustalla kiristys, mafia, vai tutkinnan sähläys donitsinpurijoiden keskuudessa. Olin jyvällä, kohta jyvälläni olisi Cloudyn nailoneihin ja silkkiin verhottu vartalo. Nännit pusertuisivat kuin nuoret chilipalot aamutakin läpi, oli pakko päästä maistamaan.

Mikä vitun bemari taas oli Cloudyn porraskäytävän alaovella?

[Silkkeri]

Kävelin bemarin ympäri kerran jos toisenkin. Puskuri näytti hymyilevän ilkikurisesti, kuin omistajan autokin haluaisi vittuilla minulle. Roy Steelille ei vittuilla. Pari napakkaa potkua ja bemarin molemmat etuvalot olivat paskana.

Tuon auton tunnistin missä tahansa. Se kuului ehkä koko läntisen pallonpuoliskon kookkaimmalle neekerille. Pikku-Smithiksi sitä kutsuttiin, vittu mikä klisee siinäkin. Alamaailmassa kaveri tunnettiin ytimekkäästi nimellä PS, eikä hänellä ollut kavereita täälläpäin. Takavuosina tuo valtava ruho oli ilmestynyt jengimme alueelle ja meinasi päästä hengestään. Jollain helvetin ilveellä se sai kuitenkin uskoteltua, että halusi päästä porukkaan sisään ja oli valmis tekemään mitä tahansa. Ja paskat, ensimmäisen tilaisuuden tullen PS loikkasi isompien rahojen perässä toiselle puolelle kaupunkia. Sittemmin tätä neekeriä oltiin metsästetty pienillä ja isoilla porukoilla, toistaiseksi menestyksettä. Jengihommat olivat omalla kohdallani takanapäin, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Nyt PS oli poraamassa väärää pillua.

Astuin porraskäytävään sisään, eikä ollut epäilystäkään siitä, mitä yläkerrassa tapahtui. Cloudyn kiimainen kiljunta sekoittui jättiläisen karjuntaan. Lätinä kuului kadulle asti. Tuon naisen vikinää olin kuunnellut niin monena yönä aiemmin, mutta en koskaan oven tältä puolelta. Hiivin hiljaa portaita ylös, joskin turhaan, sillä tuo infernaalinen metakka peitti takuuvarmasti alleen kaiken mitä rappukäytävässä tapahtuisi. Tavoittelin Coltia, mutta päädyin hihassani majailevaan puukkoon. Tämä oli kuitenkin henkilökohtaista.

Cloudy oli kuin vaalea unelma, mutta vain minun.

Vedin syvään henkeä, laskin kolmeen ja potkaisin Cloudyn oven sisään.

[Beneway]

Iso mies pomppasi sängyltä pystyyn yllättävän nopeasti, kun painelin huoneen oven läpi. Puristin puukkoa yhä tiukemmin oikeaan käteeni tarkastellessani tilannetta pienessä yksiössä. Koko huone oli myllätty aivan täysin ja Cloudyni makasi sängyllä itkien, koko toinen puolisko kasvoistaan veressä.

Kovaa seksiä olemme Cloudyn kanssa harrastaneet aina. Erittäin kovaa, muttei koskaan, ikinä, mitään tällaista. Cloudy ei ollut kiljunut onnesta tai mielihyvästä. Se oli tukahdutettua avunhuutoa.

Iso neekeri seisoi sängyn vieressä aivan sekaisin. Smith oli selkeästi aineissa, ei hän muuten tänne uskaltaisi. Vanhan yhteisen historiamme takia olimme viime aikoina lähinnä huolehtineet omista asioistamme, ja pysyneet poissa toistemme tieltä. Tai oikeastaan Smith oli pysynyt poissa minun tieltäni. Minä elin elämääni normaalisti, kunnes Frankin ampunutta huoraa jahdatessani törmäsin häneen pitkästä aika. Oli neekeri sitten lähtenyt tekemään kostokeikkaa. Vitun runkku.

Nyt Smith kuolisi. Vain se oli varmaa. Kukaan ei koske minun Cloudyyni. Raivon vallatessa yhä enemmän mieltäni unohdin oikeassa kädessä olleen puukkoni. Ryntäsin vimmalla pigmenttihirmun kimppuun, sillä halusin repiä hänen päänsä irti paljain käsin. Smith torjui taklaukseni ja heitti samalla liikkeellä minut pöydän päälle, joka hajosi tomuksi allani. Cloudy kirkui sängyllä halaten samalla tyynyään. Nousin nopeasti ylös ja samassa Smith latasi parhaan iskunsa vasempaan kylkeeni. Kylkiluista kuului kovaäänistä rutinaa, mutten tuntenut mitään. Viha ja adrenaliini olivat turruttaneet tuntoaistini. Tempaisin hämmästynyttä Smithiä vasemmalla suorallani kurkkuun, jota seurasi välitön oikea koukku palleaan. Smith kyyristyi eteenpäin hänen keuhkojensä tyhjentyessään. Otin häntä takaraivosta kiinni ja paiskasin hänen naamansa suoraan kovaa vauhtia nousevaan polveeni. Tunsin polveani vasten, kuinka Smithin kasvoluut pirstaloiuivat iskusta. Sekunti myöhemmin iso neekeri makasi keskellä huonetta nenä mutkalla, lähes tajuttomana.

Katsoin Cloudyyn. Hän ei enää huutanut, vaan istui nyyhkyttäen sängyllään ja tuijotti vastakkaista seinää. Kyyristyin Smithin ylle ja tartuin vasemmalla kädelläni häntä kurkustaan kiinni. Valmistautuessani murtamaan lisää luita Smithin naamasta kuulin ulkoa hälytysajoneuvojen hiljalleen voimistuvan mylvinnän. Joku oli soittanut poliisit. Vai oliko rakennusta tarkkailtu? Juoksin ikkunalle ja näin sadan metrin päässä lähestyvät hälytysajoneuvot. Niitä oli paljon.

- Poliisit kävivät täällä kyselemässä sinusta, Cloudy sai soperrettua kyyneltensä välistä. Sano, ettet tappanut sitä poliisia.
- En tappanut. Mutta mun täytyy selvittää, kuka sen teki. Muuten mua ei uskota, vastasin siirtyessäni Cloudyn eteen.

Poliisit olivat saaneet selville suhteeni Cloudyyn, ja laittaneet paikan tarkkailuun. Ei noin montaa kyttäautoa saavu paikalle selvittämään pientä riitaa kerrostaloasunnossa, ainakaan tällä seudulla. Hyvä, jos tulee yhtäkään.

Pohdin tilannetta hetken paikoillani itsekseni kiroillen. Oli pakko juosta. En olisi halunnut jättää Cloudyä tuohon tilaan, mutta valitettavasti valinnanvaraa ei ollut. Kiinnijääminen ei ollut vaihtoehto. Säntäsin katsomaan tilannetta uudestaan ikkunasta, ja näin poliisiautojen parkkeeraavan autonsa vauhdilla oman autoni ympärille. Kiroilin lisää, kun muistin jättäneeni vasta saamani salkun auton takapenkille. Autolle ei olisi enää pääsyä.

- Ne saa sut vielä kiinni, örisi maassa makaava Smith suu veressä.

Kääntyessäni rankaisemaan Smithiä katseeni osui huoneen nurkassa lojuneeseen sanomalehteen, jonka etusivulla oli ikuisuuksia vanha pidätyskuvani. Teksti "Poliisintappaja yhä vapaana" komeili suttuisen kuvan yläpuolella. Media oli saanut vihiä asiasta, ja oli laittanut osaltaan rattaat pyörimään. Nyt olin merkattu mies. Kirjaimellisesti.

Osa poliiseista ryntäsi porraskäytävään, osa taas jäi aseet ojossa autojensa taakse kadulle. Tiesin reitin, jolla karistaisin kytät perästäni, sillä tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin karkaamaan jahtaajia Cloydyn toisen kerroksen asunnon ikkunasta. Se vaati nopeutta, ja hivenen myös tuuria, mutta luotin minulle jaettuihin kortteihin. Oli pakko.

Potkaisin Smithiä päähän. Veri levisi pitkin huoneen likaista puulattiaa hänen vaipuessaan takaisin unten maille. Olisin mielelläni viettänyt vielä pidemmän aikaa tuon runkkarin kanssa, mutta tällä kertaa oli tyytyminen tähän. Saisin vielä kostoni myöhemmin, olin siitä aivan varma.

- Tuun vielä takaisin, tokaisin Cloudylle kerätessäni kaiken tarpeellisen mukaani. Lehtiöt olin sentään ottanut mukaani autosta.

Astuin takaisin ikkunalle ja kuulin poliisien askeleet rappukäytävästä. Heilautin jalkani vuoronperään ikkunasta ulos, ja lähdin juoksemaan pitkin talon ympäri kiertäviä paloportaita. Kadulla odottaneet poliisit käskivät minua tuloksetta pysähtymään, ja avasivat välittömästi tulen. Yksin luoti napsahti takanani olevaan tiiliseinään, pari muuta taas kimpoilivat pois paloportaiden kaiteista.

- "Paskoja ampujia", ajattelin kääntyessäni kulman taakse. Kun poliisit ehtivät maatasolta samalle reunalle rakennusta, olin jo ehtinyt kiivetä palotikkaita pitkin kolmikerroksisen rakennuksen katolle. Reitti oli tuttu. Juoksin katon poikki ja hyppäsin viereisen rakennuksen katolle, joka oli hieman edellistä alempana. Jälleen spurtti katon toiselle laidalle, josta löytyi uudet palotikkaat. Laskin ne alas käsilläni jarruttaen, ja vihdoin olin maatasolla. Poliisit varmasti pyörivät vielä ihmeissään Cloudyn rakennuksen ympärillä, mutta oli silti parasta pitää kiirettä. Päätin pysyä poissa suurilta teiltä, sillä poliiseja kuhisisi niillä varmasti paljon.

Juoksin tieltä poispäin syvemmälle kujaa. Käännyin äkisti pienemmälle sivukujalle, kun huomasin tuijottavani pistoolin piippuun. Minua tähdännyt mies ei ollut ainakaan mikään peruspoliisi, vaan paljon ryhdikkäämpi. Poliisin virkapuvun sijaan miehen yllä oli siisti puku kravaatteineen kaikkineen.

- Kädet näkyviin! Älä yritäkään mitään temppuja! En tullut tänne tappamaan, tai pidättämään sinua, mies tokaisi.

[Käyttäjänimetön]

Tuijottaessani pistoolin piippua, näytin ulospäin kyllästyneen viileältä mutta sisälläni vaahtosi. Elämäni ei vilistänyt filminauhana silmissäni vaan Cloudyn perse ja rintavako vuorottelivat pääni elokuvateatterissa. Sekunnit tuntuivat tunneilta. Olin sanomassa jotakin, pistoolimiehen tuijottaessa herkeämättä, kunnes pistoolimies alkoi puhua.
- Lehtiö. Anna se tänne. Nyt.
- Mikä lehtiö, olin muka tietämättömänä.
- Älä jauha paskaa. Otat sen lehtiön nyt taskustasi erittäin varovasti. Jos yrität mitään temppuja, niin pääset yhdeksi muuttujaksi selvittämättömien henkirikosten tilastoon.

Oikeanpuoleissa povitaskussani oli lehtiö, joten aloin siirtää vasen käsi ylhäällä oikeaa kättäni erittäin hitaasti kohti vasemmanpuoleista povitaskuani. Käteni liikkui niin hitaasti, että ihme jos sen etenemistä huomasi. Pysäytin käteni liikkeen, vittuillessani ja mahdollisimman nöyrä ja orpo ilme naamionani kysyin pistoolimieheltä.
- Eihän käteni liiku liian nopeasti? Haluan elää, sama se lehtiöille.
- Juuri noin, jatka. Meillä alkaa molemmilla olla kiire.
- Niinhän tässä on.

Yhtäkkiä kuulin helikopterin roottorin yhä kovenevan läpsytyksen. Kopterista lähtenyt valolammikko haravoi levottomalla varmuudella kaupungin kujia kiihkeänä kuin katolisen kirkon pappi pikkupoikia. Kytät olivat panneet kopteripartion perääni. Vilkaisin muka kopteria, vaikka oikeasti katsoin vaistoillani vain sitä hetkeä, kun pyssymies käyttäisi silmänräpäyksen ajan silmiään kopterin suunnalla.

PAM!

Pyssymies kaatui silmät seisokissa selälleen ja siirtyi uuden kastinmerkin saatuaan näköjään hinduksi, sillä luotini osui keskelle otsaa. Hinduna olikin hyvä kuolla, toive uudesta elämästä saattoi antaa kuolleelle uutta toivoa.

- Uteliaisuus tappaa, totesin samalla, kun puhalsin revolverini savuja.

Olin joutunut ampumaan takkini läpi. Henkivakuutuksenani toiminut takkini reikä röpsötti resuisena kuin vanhan huoran vittu.

Pako

Juoksin kaikesta poispäin.

Kopterin ääni koveni, piilouduin rottien valloittamiin roskalaatikoihin, katosten alle tai jos sellaisia ei ollut lähistöllä, hätistin mielessäni kopteria pois ja lupasin uskoa kaikkiin Jumaliin, kunhan kopterin valolammikko ei osuisi minuun ja pysyisin kuivalla maalla. Luultavasti Saatana kuuli toiveeni, sillä pian olin kaukana kaikesta.

Huohotin polvillani keuhkot liekeissä omakotitalotontin reunalla ja näin parinkymmenen metrin päässä maakellarin. Päätin painua sinne siksi aikaa, kunnes poliisivoimien lentoharjoitukset olisi pidetty. Joutessani söin kellarissa raakaa perunaa kuorineen, ja kiitin Kolumbusta siitä, että valkoinenkin mies pääsi pottuosingoille.

Heräsin aamuyöllä selälläni, peruna kädessäni. Olin haukkaamassa palan perunasta mutta peruna huulillani tajusin, että tämä peruna oli eilisen peruna ja tänään olisi eri päivä ja erit sapuskat.

Kohensin vaatteitteni ryhtiä ja kuikuilin maakellarin oven raosta maisemia, joita ei kansallismaisemiksi tultaisi valitsemaan.

Lähdin kellarista viattomana kuin juuri neitsyytensä menettänyt nunna ja vihelsin kevyesti Richard Wagnerin Valkyyria-oopperaa (http://www.youtube.com/watch?v=1aKAH_t0aXA), kuvitellen olevani ylijumala Wotan.

600 Timothy TA Michelsonia!

[Uleåborgir]

Aamuyö Borgsvillessä voi olla miehelle liikaa. Pikaruokalat ruiskuttivat rasvojaan amerikkalaisten läskeihin perseisiin, tätä nykyä myös neekeriväestömme oli alkanut lihoa, heidän mustat poskensa kiilsivät paistetun kanan rasvasta ja pullistuivat yhäti. Vanhat neekeri-isoäidit ja -vaarit vielä saivat tyydytetyksi energiantarpeensa vesimelonilla, mutta vanhat hyvät ajat olivat takana, he kelpasivat näkemä muihinkin töihin kuin puuvillan poimintaan. Liksa ei juuri ole niistä ajoista ole onneksi kihahtanut.

Lars-Larsin deadline oli käsillä. Istahdin penkille. Sytytin katkenneen Camelin. Vihasinkin filttereitä, niissä kun on pieniä jouhia, jotka tuhoavat keuhkot. Tönin nukkuvaa puliukkoa sikiöasentoon, jotta olisin mahtunut istumaan. Aurinko oli jo noussut joutomaiden takana ja se kuumotti, oli tulossa helteinen päivä. Puhallellessani paksuja ja miettiessäni sitä, että tässä sopassa oli liian monta kokkia ja yksi ehdottomasti liian vähän aloin mutista ääneen.

- Voi majuri, voisin tehdä sopimuksen pirun kanssa saadakseni sinulta eräitä tietoja.

Ja silloin ilma edessäni tihentyi ja siitä putkahti esiin läpikuultava sotilashenkilö. Hänen suuressa päässään oli jonkun metsäarmeijan lippalakki, ja hänen yllään maastokuvioinen takki, jonka olkapäillä vihreät laatat ja yksi iso ruusuke. Ja huomatkaa: hänen kasvonsa olivat pilkallisessa virneessä.

- Luulitko, että et enää näkisi minua? Tuon kehäkadun purilaisravintolassa muuten neekerit myyvät ja tarjoilevat toisilleen perse- ja kassilihojani. Kummitus hohotti päälle peljättävän naurun. Aave päästi vielä harmaiden hampaittensa välistä kimeänkolkon vihellyksen, joka tuotti paikalle sen kummallisen varjottoman Rita-koiran. Koiran silmät hohtivat tällä kertaa vihreää kumotusta.

- M-missä kaikki ihmiset ovat? änkytin. Penkillä nukkunut puliukko oli kadonnut, samoin koko kortteli oli elämästä tyhjä.
- He ovat - sanotaanko - kadonneet, kummitusmajuri vastasi.
- Entä Cloudy? Tai Camilla? kyselin varmasti kalpeana.
- Cloudysi on turvassa. Camilla, no, häntä ei ole koskaan ollutkaan muiden kuin sinun pääsi sisällä. Kummitus viittasi vanhaan vaivaani, persoonallisuuteni jakautumiseen, josta sairas psyykeni otti kaiken irti silloin, kun otin itseltäni suihin.
- Entä Frank O'Quinn, kai hän oli sentään oikea henkilö?
- Oli toki, mutta eräs ystäväsi murhasi hänet. Tällä hetkellä Frank on poikkeuksellisen lämpimässä kylvyssä, mutta ei rentoutumassa. Ehei, ei suinkaan, hohohoho.
- Kuka veti liipaisimesta sitten?
- Cloudy, jyrähti majuri. - Hän pelasti henkesi, eikös näyttänytkin hän sinä iltana aivan huoralta, mitä? Koira oksensi kadulle ainakin kaksi gallonaa kiehuvaa ja liekehtivää verta. Samassa majuri Timothy Thor Andrew Michaelson tuli moneksi. Niistä muodostui ainakin kahden komppanian verran aaveupseereita hirmuisine sotakoirineen. Ne alkoivat kaikki marssia kohti höyryävää viemäriluukkua. Cloudyn nimen kuuleminen tässä yhteydessä tuntui kuristuksena palleissani. Puoleksi jo maan alla marssivan kuuden sadan majurin kuoro huusi hirveällä äänellä:

- Tunnetko sen palleissasi? Lapsensiemmenet siellä jäätyvät lopullisesti, ole hyvä vain, mutta nytpä tiedät kuka Frankin murhasi saatanan tuhkamuna, hahahaha! Tästä eteenpäin ammut pelkkiä räkäpäitä, hohohoho!

[JHag]

Osa II: Vietnam, Vietnam, Vietnam..

Huonoja uutisia

TooTooWangin hovimestari, musta masaimies nimeltä Big, koputti varovasti isäntänsä toimistohuoneen oveen.

-Sisään, huusi TooTooWang, joka katseli singaporelaista maisemaa ökylinnansa 134:stä kerroksesta siemaillen vihreää teetä. TooToo uskoi vihreän teen rasvanpoltto-ominaisuuksiin.

TooTooWang oli iso mies. Enemmän kuin kookas. Hän oli 2-metrinen, 130-kiloinen, huippuunsa treenattu lihaskimppu, joka oli pukeutunut avoimeen kimonoon.

Big astui sisään lannevaate heilahdellen. Yllään hänellä oli vain kaislahame ja kädessään kultainen Nokia Jorma Special -puhelin. Kaislahameen välistä pilkahteli ajoittain valtava tuuliviirimäinen kyrpä. Nokia Jorma Special. Maailman kallein kännykkä, joka maksoi enemmän kuin vastaavanpainoinen määrä puhdasta kokaiinia tuottaisi kaduilla. Niitä oli valmistettu yksi kappale jossain Skandinavian perslävessä. Big ojensi puhelimen TooToolle

-Herra, täällä on uutisia Amerikasta

-Hyviä vai huonoja?

-Molempia

Raha ei tee onnelliseksi

Ei tarvinnut olla Stephen Hawking tajutakseen, että TooTooWang kärsi äärimmäisestä penissyndroomasta. Kuolaava pyörätuolipotilaskin olisi käsittänyt sen. Nokian puhelin oli täyttä kultaa ja kullin muotoinen. Toimistohuoneen seinillä roikkui erilaisten eläinten peniksiä. Suurin ylpeydenaihe oli aito norsunmulkku, josta TooToo oli maksanut 5 miljoonaa taalaa.

Eikä tarvinnut olla Einstein havaitakseeen sitä tosiasiaa, että TooToo itse oli ihmisenä vaillinnainen. Kuten esimerkiksi neekeri, jonka ihossa on pigmenttivika. Hänen kimononsa oli auki paljastaen bodatun kehon. Jos siitä kropasta nyt hakemalla haki moitittavaa, niin se oli sukuelimien kohdalla sijaitseva vitun ruma leikkausarpi, jonka yläpuolella oli tatuointi: Die TTAM.

TooTooWang oli biljardööri. Hänen isänsä oli kiinalainen, äitinsä vietnamilainen. TooToon lapsuudenajan kotiolot olivat sitä osastoa, että viemärirotta oli gourmet-ateria ja ihmisen raaja hyvää perusruokaa. Tongkain kaduilla teurastettiin ihmisiä ja heidän lihaansa myytiin ruoaksi. TooToon äiti lienee ollut maailman ensimmäinen karppaaja. Hän osti pojalleen ja itselleen proteiinipitoista ihmislihaa ja TooToo kasvoi isoksi pojaksi.

Kun USA tuli mukaan Vietnamin konfliktiin yhtä kutsuttuna vieraana kuin Donny Osmond nekrofiilien bileisiin, TooTooWang lähti vapaaehtoisena taistelemaan vietkongin riveissä. Hän oli massiivinen ilmestys ja erityisen kuuluisa valtavasta sukuelimestään. Aasialaismiesten peniksen keskipituus on noin 3 senttimetriä ja TooToon elin oli 30 senttinen. Hän menetti kyrpänsä erään Timothy TA Michaelsonin toimesta. Majuri ammuskeli usein helikopterista aikansa kuluksi yksittäisiä vietkongsissejä. Silloin, kun ohjelmassa ei ollut kokonaisen kylän tuhoaminen. Majuri Michaelsonin laukaus osui TooToon alavatsaan aiheuttaen suuria vaurioita sisäelimissä. Kun TooToo heräsi vietnamilaisen kirurgin jäljiltä, hän sai pahimman mahdollisen uutisen. Penis oli entisellään, mutta se ei koskaan enää nousisi. Silloin viha mursi TooToon ja hän poistatti samantien koko letkun. Ja tatuoi sen paikalle arkkivihollisensa kuolemantuomion.

Vietnamin säpinöiden jälkeen TooTooWang ryhtyi liikealalle ja teki maailmanlaajuisen invention, jonka tuloilla hän pystyi elämään lopun ikäänsä sikarikkaana. TooToo oli se henkilö, joka keksi ja patentoi vesihanojen siniset ja punaiset pisteet, joilla erotetaan toisistaan kylmä- ja kuumavesihanat. Elämä hymyili finanssimielessä TooToolle, mutta hän ei koskaan unohtanut Amerikkaan kadonnutta verivihollistaan. Miestä, joka tuhosi hänen peniksensä.

Hyvät ja huonot uutiset

Vuosikausien jälkeen TooToo sai vihdoin vainun Timothy TA Michaelsonista, joka majaili New Yorkin osavaltiossa. TooToo palkkasi amerikkalaisen ammattitappajan. Kylmäverisen naisen nimeltä Cloudy, joka kuului maailman viiden parhaan tappajan joukkoon. Hän esiintyi mielellään huorana. Lähinnä siksi, että hän tykkäsi mulkusta. TooToo antoi Cloudylle yhden tehtävän: Tuo minulle Timothy TA Michaelsonin mulkku. Oliko hetki nyt käsillä?

-Mitä on tapahtunut, kysyi TooToo puhuen Nokia Jorma Specialin kivepusseissa sijaitsevaan mikrofoniin

-Timothy TA Michaelson on kuollut, vastasi terska naisen äänellä.

-Ja mikä on se huono uutinen? kysyi TooTooWang kylmällä, teräksenkovalla äänellään.

-Minä en tappanut häntä. En ehtinyt. Hän putosi lihamyllyyn ja jauhautui kappaleiksi.

-Entä hänen mulkkunsa?

-Se hajosi noin sataan palaseen, hänellä oli kuollessaan erektio

Erektio! Luoja kuinka TooTooWang vihasi tuota sanaa.

-Saatko palaset kerättyä minulle? TooToon ääni oli muuttunut äärimmäisen ohueksi

-Voin yrittää....

-Jumalauta vitun huora!! Tilasin Majurin kyrvän, maksoin etumaksuna sinulle 150.000 taalaa ja olet nähtävästi saanut aikaiseksi ainoastaan gangsterisodan, jota uutisoidaan meilläkin. Teidän sisäinen gangsterisotanne on ottanut ohjelma-aikaa jopa Idolsilta. Minä muuten OMISTAN Idolsin, Simon Cowell on kasa paskaa, jolle on asennettu ihmisen kasvot.

Cloudy tunsi olonsa tukalaksi, pirun tukalaksi, mutta jatkoi puheluaan. Olihan hän sentään kylmäverinen ammattitappaja.

-Tänne tuli uskomattomia mutkia matkaan

-Selitä!

-Päästäkseni Majurin luokse, minun piti ensin rakentaa savuverho ja aiheuttaa poliiseja työllistävä hässäkkä. Päätin murhata erään pikkunilkkikytän, Frank O'Quinnin ja sainkin kytät kiinni mukavasti siihen juttuun. Mutta lavastukseni murhan suhteen epäonnistui. Tulin sählänneeksi rakastamani miehen syylliseksi ja minun oli jatkettava gangsterisodan kylvämistä antaakseni hänelle pakoaikaa

-Ja kuka on tämä rakkaasi? TooToo kehräsi kuin kissa

-Hän on Roy Steel

-Roy Steel? Onko hänellä iso kyrpä?

-Ihan riittävä

-Vittu! Mitä aiot tehdä korvataksesi minulle sen, etten saa nostaa Timothy TA Michaelsonin mulkkua seinälleni? Mies on kuollut ja palasina. Mitä pystyt enää tarjoamaan minulle?

-Puhun Royn kanssa, kerron hänelle kaiken. Roy Steel on luontainen selviytyjä ja valtavan taitava rakastaja. Keksimme jotain. Tilanne on hankala, sillä monimutkainen kaupungin sisäinen rikosvyyhti on aukeamassa tässä ihan sivutuotteena. Kun ammuin Frank O'Quinnin, avasin samalla paiseen. Paiseen, jonka mätä ei lopu koskaan. Täältä on löytynyt kaikenlaista muistivihkoa ja outoja tapahtumia. Tiesitkö muuten, että puolustusministerimme Dick Harvey on homo?

-Älä kysy tyhmiä, minä kiristän Harveyta homoudesta. Aion saada itselleni ydinaseidenne laukaisukoodit. Tiesitkö itse, että ydinohjus on täydellinen fallossymboli?

-Nyt käsitän sen. Kyrvänjatke, vähän niinkuin iso auto...

-Älä jatka tästä aiheesta, pyydän. Minua ei kiinnosta Yhdysvaltain sisäiset asiat ja minä olen muuten henkilökohtaisesti lainannut maallenne noin 100 miljardia. Minä odotan sinulta ja tältä Roy Steeliltä ehdotusta 24 tunnin sisään!

TooTooWang sulki kultaisen kyrpäpuhelimensa ja Big tiesi, että isäntää ei kannattanut juuri nyt häiritä. Kello tikitti toimiston seinällä. Sen iso viisari oli koiran penis ja pikkuviisarin virkaa toimitti aasialaismiehen penis.

[Kilvenkantaja]

Täysin tietämättömänä siitä, että kaikki ongelmani johtuivat penissyndroomasta kärsivän aasialaisen biljardöörin pakkomielteestä kostaa edesmenneelle majurille, nousin penkiltä ja hieraisin silmiäni. Mietin, olinko nyt tehnyt sopimuksen pirun kanssa ja saman tien kylmä hiki nousi otsalle, kun muistin majurin uhkauksen. Oliko hinta tiedoista ollut liian kova? Ravistin päästäni moiset typeryydet ja muistutin itseäni, että minut oli keitetty liemissä, joita kukaan kuolevainen ei suostuisi maistamaan. Roy Steelin pää ei ollut pehmennyt ennenkään. Majuriarmeija oli kadonnut, joten päätin keskittyä häneltä saamiini tietoihin ja aktiivisesti unohtaa, että tietojen lähdettä oli tämän vielä eläessä voinut kutsua epäluotettavaksi ja kuolleena parhaat päivänsä nähneeksi.

Niin kova kuin olinkin, huomasin palelevani aamun kylmyydessä ja lähdin liikkeelle toinen käsi valmiiksi aseen perälle vietynä. Kaupungilla liikkui muutamia ihmisiä, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut minusta. Tajusin kuitenkin, että kun naamani oli nyt jokaisessa lehdessä, olisi paras naamioitua. Valitettavasti vuorokaudenaika ei ollut otollinen peruukkien ostoon.

Suurin huolenaiheeni ei kuitenkaan ollut karskin komean ulkonäköni peittäminen. Jos Cloudy oli tosiaan tappanut Frankin, miksi helvetissä hän oli lavastanut minut syylliseksi? Tunsin kiehuvani, eikä sillä tällä kertaa ollut mitään tekemistä vaalean unelmani ulkoisten ulottuvuuksien kanssa. Olin vain joitakin tunteja aiemmin rynnännyt Cloudyn asuntoon ja luullut pelastavani tämän Smithiltä. Ilmeisesti, purin hampaitani yhteen ja vaihdoin kadun toiselle puolelle väistääkseni roskalaatikoiden takaa esiin kömpivän vanhan naisen, Cloudy tarvitsi apuani yhtä paljon kuin huora etsiessään maksavia asiakkaita.

Lars-Larsin kanssa sopimani tapaaminen häämötti edessä, mutta osasin vain pyöritellä kielelläni Cloudyä ja sadatella salkkua, jonka olin menettänyt. Mikä sen kohtalo olisi uppoavassa laivassa, jonka rotta oli hylännyt? Arvelin, että mahdollisuuteni saada tuomari tuomiolle olivat olemattomat, mutta enemmän harmittivat tiedot Frankista, joita Snowman oli lupaillut.

Lopulta saavuin kadulle, johon oli Lars-Larsin käskenyt 48 tuntia aikaisemmin. En yllättynyt kun paikkaa lähestyessäni tajusin, ettei ihrakasa ollut vaivautunut lyllertämään paikalle. Siinä Läski-Lasse oli tehnyt virhearvion, ja muistaisin sen kyllä myöhemmin.
Vetäydyin takaisin varjoihin vetääkseni keuhkoihini kaupunki-ilman sijaan savua ja pohdin poltellessani, mihin kannattaisi suunnata seuraavaksi. Kaksi täpärää pakoa olivat saaneet minut varuilleni, enkä pitänyt siitä. Mutta kehen voisin luottaa, jos en enää edes Cloudyyn? Etsin jälleen kerran vastausta lehtiöstä.

Aamu valkeni ja porttikäytävä, johon olin livahtanut, ei enää ollut riittävän turvallinen paikka. Jatkoin jälleen matkaani, kävelin töihin kiirehtivien ja laahustavien joukossa yllättävän vapaasti ollakseni poliisintappaja. Ja juuri kun olin päättänyt, että aikaistaisin tapaamistani moottoripyöräjengin kanssa, minut kiskaistiin taksin takapenkille.

”Cloudy.”
Naisen naamassa näkyivät Smithin iskut, joten ainakin osa tarinasta oli aitoa.
”Kuski on kuuro, joten me voimme puhua vapaasti”, Cloudy sanoi.
”Niinkö?” murahdin. ”Onko hän myös sokea? Mietin vaan, että huomaako hän, jos muokkaan poskesi samanlaisiksi.”
Tarkoitukseni oli painaa ase Cloudyn ohimolle, mutta myöhästyin. Hämmennykseni uskoakseni näkyi kasvoiltani, kun oma aseeni painettiin haaroihini ja jo toisen kerran saman aamun aikana koin hirveää menetyksen pelkoa.
”On helpompaa, jos et keskeytä”, Cloudy sanoi herttaisesti, mutta kasvoilla oli ilme, jossa oli jotain tunnistettavaa, mutta en saanut päähäni mitä.
”Sinä lavastat minut syylliseksi sen vitun nilkin murhaan, ilmiannat minut poliisille-”
”Ai että minä soitin poliiseille ja sanoin, että Roy S. kävi täällä?”
Cloudy nauroi kylmän huvittuneesti, enkä minä vieläkään tajunnut mistä oli kyse.
”Minä tarvitsen sinun apuasi.”
Oli minun vuoroni nauraa ja mielestäni se oli varsin urheaa ottaen huomioon, että Cloudyn kynnet painuivat reiteeni ja sukuani uhkasi edelleen sukupuutto.
”En usko”, tokaisin. ”Enkä usko, että autan sinua.”
”Sinä olet osasyyllinen majuri Timothy TA Michaelsonin kuolemaan.”
Kaikista ruumiista, joita olin jälkeeni jättänyt, minua oli tähän saakka syytetty vain niistä kahdesta, joihin en ollut tosiasiassa syyllistynyt.
”Ja siksi sinä joudut auttamaan minua”, Cloudy jatkoi välittämättä räkäisestä naurustani.
”Miten tekemistä majurilla on sinun kanssasi?” ihmettelin.
”Minulla on asiakas”, Cloudy selitti, ”joka haluaa hänen mulkkunsa.”

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ajatus majurin mulkkua kärttävästä asiakkaasta naurattaisi ketä hyvänsä. Tässä suhteessa en ollut minkäänlainen poikkeusyksilö. Tunsin kasseissani terävää tähtinäkykipua, sillä Cloudy palkitsi hirnahdukseni survaisemalla pistoolin äkäisesti haarojeni perukoille. Ehkei ollut tarpeen käydä enempää keskustelua siitä oliko asiassa jotakin huvittavaa. Hytkyin vielä naurutärinäni jälkiaaltoja, kun nainen kehotti vähemmän ystävällisesti haistamaan mieluummin vaikka pitkänpuoleisen paskan ja keskittymään kuuntelemiseen.

Cloudy - siis minun Cloudyni - ei ollut tavallinen huora, eikä kuulemma edes huorakaan kuin huvin ja näön vuoksi. Ei siis ihme ettei mulkun tarve ole tällaisella naisella aivan tavallista sorttia. Tuota pikaa Cloudy selvitti kuolemanvakavalla naamalla mistä oli kysymys ja mitä tapahtuisi jos majuri Michaelsonin jortti ei pikapuoliin lihallistuisi TooToon kullikokoelman elimelliseksi osaksi. Cloudy lisäsi ahdistuneena ettei hän ollut toiminut koskaan tappajanuransa aikana yhtä ammattitaidottomasti kuin nyt, jeesatessaan minua pistoolini päädyttyä Frankin murha-aseeksi. Toisaalta olin Cloudyn mielestä osasyyllinen tilanteeseen. Tarkasti suunniteltu dicknappausoperaatio oli tuhoutunut takiani, vaikka majuri oli päätynyt jauhelihaksi tyystin omaa kömpelyyttään.

Niin tai näin, olimme nyt Cloudyn kanssa samassa veneessä ja pelin säännöt olivat selvät. Singaporelaiselle biljardöörille olisi saatava jostakin kyrpää ja vähän äkkiä. Muutoin Cloudylta menee työt ja todennäköisesti henki, ja minulta lähtee nirri yhtä liukkaasti kuin puuvillaisännän tytärtä nussineelta neekeriltä vanhoina hyvinä aikoina.

”Vittu kun firma meni nurin, sanoi huora kun portaissa kaatui”, lohkaisin tilanteen kiperyyttä muka vähätellen. Uusi ja entistä ärhäkämpi kivun hyökyaalto kiveksissäni ei tullut yllätyksenä.

”Islander! Mennään”. Cloudy tökki kuuron taksikuskin hereille ja komensi tämän liikkeelle kohti alakaupunkia. Tai ei kuski kuuro ollut, mutta rahalla voi aina ostaa sopivan määrän kuuroutta. Outo se taksimies ainakin oli. Autoradion päälle oli kiinnitetty purukumilla kuva jossa mukakuuro halasi lammasta. Kuvasta erotti hyvin raskaalla kädellä piirretyn kuulakynätekstin, Cloudy & Islander. Kaunis nimi myös lampaalle. Tutkimattomia ovat lammasystävien tiet.

”Tässä on vielä yksi juttu joka sinun on hyvä tietää tässä vaiheessa”, aloitti Cloudy vakavana. ”Dicknappausoperaationi luonne oli eräästä toisestakin syystä varsin poikkeuksellinen. Minulla ja majuri Michaelsonilla kun on jonkin verran yhteistä taustaa. Tai on aika paljonkin".

Taksiauto jatkoi alakaupungin ohi kohti parempiosaisten seutuja. Joen toisella puolen sijaitsee omakotialueita ja etäämpänä maaseudulla joitakin porvarillisia pikkukyliä. Sinne on meikäläisellä tuskin koskaan asiaa.

"Ajamme nyt kotiini suunnittelemaan seuraavaa siirtoa, mutta emme sinne Borgsvillen murjuun vaan Mantstoniin", Cloudy jatkoi. "Siellä elän toista elämääni, republikaanisena leskirouvana ja perheenäitinä, veteraanimieheni muistoa vaalien. Äidin oikea paikka on toki kotona, mutta näin yksinhuoltajana pitää valitettavasti olla joustava jo perheen elannon takia”, Cloudy hymähti ja vilkaisi kelloonsa.

”Lapset ovatkin jo lähteneet kouluun. Voimme siis tekaista vierassiivessä parit drinkit ja miettiä samalla mistä kaivamme esiin pari vaaksaa jämerää majurin kyrpää. Voit kutsua minua myös Ninaksi. Tai Mrs. Michaelsoniksi, ihan kuten haluat”.

[ukkometso]

Ei helvetti. Minua oli kusetettu sekä oikealla että vasemmalla kädellä. Cloudy olikin vain "Cloudy", itse asiassa siis jonkun mielipuolimajurin vaimo. Tai vaino, ihan sama.

Siemailin viskiäni, ja katselin perhekuvia. Vittu mikä kokoelma. Idioottiveljekset laatimassa rusetteja, herra majuri ilmeisesti antamassa päiväkäskyä, ja rouva itse papiljotit päässä osoittelemassa kihartimella. Ja koira, Rita, miten taas jokin lämmin sykähti sisälläni, ja hieman ulkoisestikin.

Ja toisaalta olin melko kusessa. Ajatuksissani jauhoin vain mantraa "Minun täytyy saada reilua kyrpää, ja melko pitkälti" , ja kuinka tajutessani oman pienuuden muistin Lars-Larsin. Maksun aika oli tullut. Utelin Cloudylta oliko tämä keräilijä TooToo nähnyt tulevaa yksilöään. Ei kai, oli hieman epävarma vastaus, mutta se riitti. Sitä saa, mitä tilaa.

ModRatorsin pojat saisivat hoitaa asian. Joko Lars-Larsin oma, tai sitten varakappale vaikka ruumishuoneelta, mutta kokoa piti olla. Toimitus hoidettaisiin parissa päivässä. Ja aitouden todistaisi Nina-Cloudy itse, vaikka sovittamalla. Otetaan vaikka kaitafilmi.

Annoin Cloudylle koordinaatit ohjeiden toimittamiseen, varmistin, että rusettipojat olisivat koulussa ja kerhossa pitkälle iltaan ja lupauduin jäämään pitämään Ritasta hyvää huolta. Miten se presidentti sanoikaan: "This is an american dream!"

[Beneway]

- Okei, lähden nyt, Cloudy huikkasi ovelta.
- Onko kaikki nyt selvää, kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, vaikka uusi Cloudy varmasti osaisikin asiansa.
- Homma on hallussa. Vien tiedot ModRatorseille, ja tulen samantien takaisin tänne. Sitten suunnittelemme miten saamme sinut pois poliisien listoilta, Cloudy jatkoi. Pysy sisätiloissa. Sinun ei nyt parane hillua julkisilla paikoilla. Jos keittiössä oleva puhelin soi, älä vastaa. Vierashuoneessa on puhelin, jonka numeron vain minä tiedän. Soitan, jos tulee ongelmia.
- Selvä homma, murahdin. Vihasin sitä kun joku ohjeistaa minua. Olenhan sentään Roy Steel. Osaan tehdä kaiken ilman ohjeita.

Cloudy tyrkkäsi oven kiinni ja haki autotallista uudenkarhean Chevroletin. Katselin sälekaihtimien välistä, kun auto kaartoi hitaasti tielle huolitellulta piha-alueelta. En vieläkään saanut ajatuksiani asian ympärille. Cloudy oli siis Majurin vaimo, ja ilmeisesti vielä pitkäaikainen sellainen. Hän on myös pyöräyttänyt kaksi rusetti-pentua tuolle sekopäälle. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain saadakseen Majurin lerssin Kiinaan lähtevään pakettiin. Tarina oli niin käsittämätön, ettei siihen voinut uskoa, mutta minun oli pakko. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Päätäni särki, sillä majurin nauru soi päässäni jo ties kuinka monennetta tuntia. En päässyt siitä millään eroon. Muutenkin olo oli sekava kuin Bostonilainen pirihuora. Punaiset langanpäät eivät yhdistyneet päässäni normaaliin tapaan, ja mietin mikä helvetti minua vaivasi. Psyykkiset vaivat olivat jääneet taakse jo kauan sitten. Nuorempana sain ongelmaan jotain saatanan outoja pillereitä, myöhemmin vaivaa on taas paranneltu viinalla ja huumeilla. Jälkimmäiset tehosivat selkeästi paremmin. Nyt huumeet olivat jääneet hieman taka-alalle, mutta viina on pitänyt pääni selvänä. Ainakin näihin hetkiin asti.

Havahduin ajatuksistani sopivasti viinakaapin luona. Nappasin Majurin vuosikertaviskin kouraani ja röjähdin sohvalle. Rita-koira nukkui sohvan vieressä olevalla matolla varsin tyytyväisen näköisenä. "On se ihme kaveri tuokin", mietin itsekseni ja korkkasin pullon hampaillani.

Parin hörpyn jälkeen pakotin itseni vakavaan ajatustyöhön. Mikä oli totta? Mikä kuvitelmaa? Majurin puhe vaivasi minua. Se toistui päässäni jatkuvalla syötöllä, loppuen aina tuohon piinaavaan nauruun. Mitä, jos olenkin sekoamassa? Päällä oleva tilanne täytyi olla totta, vaikka kuinka absurdi se olikin. Miten ihmeessä en ollut tunnistanut Cloudyä Frankin ampujaksi? Olinko kieltänyt ajatuksen mielessäni, vai olinko vain nähnyt harhoja? Mihin voin enää uskoa?

Päässäni jyskytti, ja särky sen kuin voimistui. Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia aivan liian vähän. Kaivoin taskustani lehtiöt esiin tutkiakseni niitä vielä kertaalleen. Kaikki oli kuitenkin jo nähty. Haalistuneita kuvia peräjälkeen, joista pystyin nimeämään lähes jokaisen henkilön. Oli Frankiä, Mackeytä, vasikka-Leetä sekä poliisipäällikkö Wickumia. Hiljalleen katseeni lukittui naiseen, jota aiemmin luulin Frankin tappajaksi. Katsoin kuvaa tarkemmin. Oliko tuo muka Cloudy? Jos oli, osasi hän todella huijata muita. Itse en häntä kuvasta vieläkään tunnistanut.

Cloudyn lisäksi lehtiöt olivat ainut oljenkorteni, mutta siltikään ne eivät auttaneet lainkaan.

Huomasin tutkivani kuvia yhä lähempää ja lähempää. Minun oli vaikeaa nähdä. Heitin lehtiöt sohvalle ja hieroin silmiäni, mutta näköni vain sumeni entisestään. Yritin asettaa viskipullon edessäni olevalle lasipyödälle, mutta onnistuin tiputtamaan sen lattialle. Pääkipu oli infernaalinen, ja Majurin räkäinen nauru kaikui koko talossa piinaavan voimakkaana. Nousin pystyyn vain kaatuakseni naama edellä Ritan viereen matolle.

- Sinun ei pitäisi juoda tuota. Sitä ei ole tarkoitettu sinulle, sanoi ääni pimeydestä. Puhe tuntui kuuluvan suoraan silmieni edestä.

Avasin vaivoin toisen silmistäni, mutten nähnyt ketään. Edessäni makoili vain Rita, joka oli näemmä herännyt kuivasukellukseni myötä. Rita katsoi minua syvälle silmiin. Katseessa oli jotakin outoa. Se ei tuntunut eläimen katseelta, vaan siitä huokui erityistä lämpöä ja inhimillisyyttä. Parin sekunnin kuluttua menetin tajuntani.

Puhelu

Heräsin koomasta Ritan nuoliessa kasvojani. Jossakin soi puhelin kuin viimeistä päivää. Nousin täristen pystyyn ja katselin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Rita näytti erittäin tyytyväiseltä saadessaan minut virkoamaan. Vilkaisin kelloon. Olin näemmä tajuttomana noin tunnin.

Kaatamani juoma oli jo hieman kuivunut olohuoneen matolle, eikä se näyttänyt enää viskiltä. Ilmeisesti Majuri oli säästänyt tuon pullon epätoivotuille vieraille, sillä ihan perusviskiä se ei ollut. Ehkäpä Majurin perkele laski minut tuollaiseksi vieraaksi.

Räkäinen nauru oli tauonnut ainakin hetkeksi ja jäin kuuntelemaan puhelimen pirinää. Se ei kuulunyt keittiöstä, joten ryntäsin niska jäykkänä vierashuoneeseen. Kirjahyllyssä lojui alatasolla vanha puhelimenromu, joka soidessaan tärisi paikallaan pahaenteisesti. Nostin luurin korvalleni, ja olin aivan hiljaa.

- "Hei Roy Steel, kuului langan toisesta päästä. Etkö tiedä, ettei ole sopivaa antaa puhelimen soida noin pitkään?"

Puhuja oli mieshenkilö, jonka ääni kuulosti vittumaiselta. Ääni oli kuin sekoitus lipevää poliitikkoa ja ylironskia mafiapäällikköä

- "Kuuntele retku tarkkaan, mitä sinulle sanon, mies jatkoi. Sinä ilmestyt puolen tunnin kuluttua Pyhän Antoniuksen kirkolle, yksin, aseettomana ja lehtiöiden kanssa. Jos myöhästyt minuutinkin, voit hakea Cloudysi kirkon viereiseltä roskalavalta. Pilkottuna."
- "Mitä vittua tämä nyt on? Kuka helvetin runkku se sinä olet?", huusin puhelimeen.
- "Voit kutsua minua... Tuomariksi."

Puhelu katkesi.

[Pisin Kääpiö 186cm]

Naputin sormella puhelimen tangenttia vaikka tiesin sen hyödyttömäksi. Typerä maneeri joka elokuvien puhelinkeskusteluissa kuuluu sille jonka korvaan puhelu katkaistaan. Toisin sanoen sille joka on tyhmempi ja heikompi, sille jota käsketään ja kyykytetään. Minä olen Roy Steel ja minulla on tällaisista pellen rooleista aivan vitun vähän kokemusta. Nyt joku Tuomari lateli juuri minulle hävyttömät päiväkäskyt. Mikä sekin luulee olevansa, mahtaako ymmärtää kenen kanssa se on nyt tekemisissä. Eiköhän tämäkin kohta selviä.

Ravistelin päätäni ja koetin ottaa tilanteen haltuun. Puolessa tunnissa pitäisi päästä sinne Antoniuksen kirkolle, ja täältä kestäisi taksillakin melkein tuon verran. Kulmakunta ei ollut minulle järin tuttua entuudestaan, mutta moottoritieltä oli tänne vain muutaman minuutin ajomatka ja sitä kautta kannattaa myös kirkolle ajaa.

Jo saapuessani noteerasin Majurilla olleen varsin iso autotalli pihan kulmalla. Cloudyn nappaama Chevrolet ei varmaankaan ollut ainoa kulkupeli tuon katon alla. Kiiruhtaessani vierashuoneesta ratsaamaan autotallin sisältöä päätin kuitenkin katsoa mukaani jotain kättä pidempää, siitäkin huolimatta että minua oli varoitettu jättämään aseet pois. Eiköhän majurin tasoisen upseerin entisestä kodista luulisi jotakin löytyvän, vaikka isäntä taitaa olla asunut jo vuosia muualla. Minulle oli vieläkin epäselvää mikä tämä kuvio oikein oli. Siis majuri Michaelson oli ”kuollut” vuosia sitten ja jättänyt Cloudylle tai siis Ninalle koko hoidon, koska häntä uhkasi sotaoikeus sotarikoksista? Oliko majuri ollut täällä asuessaan majuri Michaelson vai jotain muuta?

Viinakaapin viereinen ovi johti ilmiselvästi työhuoneeseen, paikkaan joka oli epäilemättä ollut isännän privaattialuetta. Ovi oli lukittu mutta avain kiilteli lukkopesässä. Kiersin oven auki ja astuin empimättä sisään. Katseeni selaili moitteettoman siistiä huonetta nurkasta nurkkaan, lattiasta kattoon.

- Sotamies on hyvä ja ottaa kaapista mitä hän tarvitsee, hä-hä-khää, kuului tuttu ääni tyhjyydestä. Purin kivuliaasti poskilihojani jotta saisin järkeni takaisin. Nurkassa päivysti majesteettisen raskas asekaappi, sellainen pyöräkahvalla varustettu, ovessa kaunis tammiootraus. Sellaisia kaappeja omistavat yleensä vain rahamiehet tai ankarat aseharrastajat. Talosta päätellen saattoi olla että majuri oli ollut molempia. Hämmentävää sen sijaan oli se että asekaapin ovi oli auki. Kenenkään aseharrastajan asekaappi ei ole keskellä päivää auki kun isäntä on poissa. Varsinkaan silloin kun isäntä on kuollut ja ollut kotoakin poissa jo vuosia.

- Sotamies menee nyt saatana sinne kaapille ja ryhtyy miesten hommiin, jyrähti majurin karjaisu nyt paljon käskevämmin. Verhot heilahtivat majurin äksiisin voimasta. Äänestä se varmasti johtui, huoneessa ei ollut ilmastointikaan päällä. Tulipa majurin huuto päästäni tai sen ulkopuolelta, voimaa siinä oli ihan helvetisti eikä viestikään ei jäänyt epäselväksi.

Majurin äänen kimpoillessa seinältä toiselle Rita hölkkäsi huoneeseen ja käveli suoraan kaapille, työntäen kuonollaan tammikuvioisen oven kokonaan auki. Kääntyessään koira pudotti hännällään kaapista lattialle kaksi kevyttä kertasinkoa. Lähestulkoon paskansin housuihini poikamaisesta innosta. Jumalauta, nämä vehkeet ovat Roy Steelin arsenaalia! Enempiä ihmettelemättä nappasin singot kantohihnoista selkääni ja jätin muun asevalikoiman kaappiin mätänemään. Narikasta poimin mukaani vielä majurin pitkän paraatitakin, jonka alle singot asettuivat sopuisasti näkymättömiin.

Majurin räkäinen nauru jäi työhuoneeseen kajahtelemaan, kun säntäsin puolijuoksua kohti ulko-ovea. Sieltä se vielä huusi, että ”sotamiehen kannattaa nyt laittaa kaasu pohjaan ettei sotamies vaan myöhästy hyvistä mulkunpätkijäisistä-hä-hä-hääh-krähä-kh-hääh-ääh-tana”!

Sotamies. En ollut viettänyt päivääkään armeijassa eläessäni. Vai olinko enää edes elossa? Jos olin, en ainakaan tiennyt olinko valveilla vai jollakin kemikaalimatkalla, vai olinko vain menettämässä lopullisesti järkeni. Majurin vuosikertaviski tuntui antavan minulle siivet selkään, sellaiset oikeat nahkaiset jättilepakon hieman läpikuultavat lentimet. Levitin siipeni lehauttaen niitä vähäsen ja kuinka ollakaan, lensin pihan poikki vaivattomasti kuin riippuliitimellä vuoren jyrkänteeltä alas laaksoon. Katsoin uudelleen käsiäni ja ne olivat Roy Steelin karvaiset kädet. Levotonta mutta mahtavaa. Tuntui kuin voisin kuvitella olevani mikä tahansa, muuttuen samassa juuri kuvitelmieni kaltaiseksi olennoksi. Voisinko olla kenties lammas, voisinko olla jopa leijona? Sain viime hetkellä vedettyä kuvitelmani takaisin mentaaliseen vetolaatikkoon. Rykäisin ajatukseni kirkkaammiksi ja astuin sisään autotalliin. Liiketunnistin naksautti halogeenivalot päälle ja paljasti tallin sisällön.

Autotalli oli vaikuttava ilmestys. Ykköshummeri totta kai löytyi, samoin muutama autovanhus kertomassa isännän harrastuksista. Lisäksi autotallissa kyhjötti korealainen pikkuauto jonka tuulilasia koristi invapysäköintitunnus. Pelkääjän paikalla makasivat valkoinen keppi ja tummat lasit, kenties odottamassa upseerin vanhuusvuosia. Turvalliset kyydit ikämiehelle. Oli jotensakin mahdoton ajatus kuvitella Cloudy tai siis Nina tuohon kotteroon ratin taakse ja sokea majuri hytisemään vierelleen.

Siirsin katseen takaisin lähemmäksi. Aivan oven pielessä lepäsi jotain sellaista mitä arvelin nyt tarvitsevani, nimittäin sopivasti sisäänajettu kohtuullisen uudenmallinen H-D. Moottoripyörä oli kuin odottamassa isäntäänsä ja pääsyä mittailemaan läheisiä mutkateitä. Pyörän selkään hypätessäni nappasin kahvasta sotilaskypärän päähäni, puristin kytkimen pohjaan ja väänsin virta-avaimesta. H-D ärjähti kertalaakista käyntiin.

Vaihdelaatikosta lähtevä loksahdus heilautti pyörää. Suuntasin pyörän pihalle ja edelleen kohti porttia. Pyörä vastasi kaasukäteni määräyksiin kuuliaisesti kuin merijalkaväen sotilas. Suljin leukahihnan ja annoin koneelle lisää kierroksia. Rita jäi istuksimaan portaille, heilauttaen muutaman kerran häntäänsä laiskan ystävällisesti. Käännyin tielle. Loittoneva naurunremakka jatkoi mielipuolista messuaan sotamiehistä ja mulkunpätkistä.

Reilu vartti aikaa ajaa kirkolle. Vastavärvätty sotamies Roy Steel kiihdytti reippaasti rampista moottoritielle.

[ELÄKELÄINEN]

Tältäkö se tuntuu ?

Minua ei pelottanut. Luin majurille Soldier of Fortunea ääneen, hän oli menettänyt näkönsä. Hän tuttuun tapaan runkkasi, mutta meisseliä hällä ei ollut.Hhähhhää. Palliheinää ja veesa-avain . Sinko ei saatana lauennut, vaikka numero oli varmasti oikein. Yritin ja yritin. Majuri saatana , minulla on ikävä kotiin . Äiti.

Cloydy oli koira nimeltä Rita. Se makasi varjossa olematta mitään. Heilutin häntääni ja vedin ModRatorsin liivit ylleni. Olin väreissä ja valmis kuolemaan niiden vuoksi. Ei helvetti , tuolta ui paikalle kasiykkösiä puukot hampaissaan. Minultahan on slaikkari jo viety ja matkalla pitkänä kuljetuksena halki avaruuden .

Mackey vittuili vertauskuvin, vaahtomuovi eli styrox, arktinen napakettu eli anaali. Honka, mänty , petäjä. Lumisokeana on vaikea hahmottaa liikkeen suuntaa. Putosin ja pelkäsin pysäystä. Borgsville oli kaunis auringon laskiessa. Vaihdoin vakaalentoon. Tein kolmiloikan maailmanennätyksen, missä vitussa ovat mittamiehet ? Tootoon pilvenpiirtäjä ylsi ylös asti . Noin isoa penistä en ollut kuunaan nähnyt.

Viereeni ilmestyi taistelukopteri . Minua kutsuivat silmätön Majuri, Mackey, JFK,siellä ne olivat kaikki muutkin. Frank O´Qinn oli todella hot alaosaton lentoemäntä ja kapteeni ainoa olento jota tottelin. Muistin tehtäväni ja valmistauduin nousemaan koneeseen. Matka olisi loputon ilman määränpäätä. Luoja paratkoon.

Olo oli kuin uitetulla. Kusetti ja päätä särki. Olin myöhästynyt

[Rööri]

-Mitä vittua, eihän tässä ollut enää mitään järkeä! Nyt oli saatava tähän hommaan joku tolkku.

Mietti Roy, ja sytytti röökin ja stumppasi sen samointein kämmenselkäänsä. Kipu ja käristyvän ihon katku havahdutti hänet hereille todellisuuteen.
Nyt sai typerehtäminen ja matkailu mielikuvitusmaailmoissa riittää. Oli totuuden aika. Majurista mulkkuineen oli tehty pienen pientä siipaletta. Pääosa kalmosta oli kaiketi heitelty kinkkukiusauksina ja muina suikalemöyhteinä jo parempiin suihin ja silti joku saatanan munaton kinkki odottaa majurin meisseliä seinälleen.

En todellakaan ollut ainoa sekoboltsi näissä bileissä. Pitäisikö minun muotoilla majurin mulkku kolmesta kilosta jauhelihaa palleineen päivineen ja pakastaa koko komeus sen koossa pitämiseksi. Lähettää lerssi kylmäkuljetuksena Kiinaan ja kaikki olisi kohdallaan.

Ja vitut! Näitä pellejä pitää kohdella kuten klovneja kuuluukin. Tukasta kiinni ja kusta suuhun - simasuiksi Steelin tapaan. Oli aika aloittaa Tuomarista.

Pyhän Antoniuksen kirkon sakastissa oli pidot parhaillaan sinne saapuessani. Tuomari lunasti lupaustaan Cloudyn osituksesta. Oksasakset sanoivat: "niksnaks" ja Ninan nimetön kilahti kastemaljaan. Sormi näytti nytkivän vielä vadissakin kuin edellistä huutoa korottaen.

Huutoa oli ilma sakeana muutoinkin. Cloudy piti metakkaa menetetyistä ruumiinosistaan. Tuomari tohkeili teurastajan pestissään, jolle messukaapunsa alle kömmitetty kuori-poika antoi omia sävyjään. Poika itse oli vaiti, vaikka vaikutti suulaalta. Kaiken ylle ylsi kuitenkin minun mielipuolinen kiljaisuni:

-Seepralle heiniä !

Kertasinko olallani yskähti vaativasti ja messukaapu pelmahti ilmavasti tuomarin yllä. Hänestä näytti häipyvän keskivartalo. Hetken hulmuava messu-kostyymi kannatteli keskeltä katkennutta ketkua kunnes veres vainaa vajosi päättömän pojan päälle muodostaen ruumiinosien sekamelskan, jollaisia harvoin tapaa edes Picasson maalauksissa.

Pimun pilkkomista ja pojan poskeenottoa pilit tanassa seuranneet gorillat säikähtivät käännettä koston polulla. Oikean rintamalinjan löydettyään yskähti toinen kertasinko otteessani pyyhkäisten tuuheatukkaisemman turvamiehen karvakuontalon kuorruttamaan ristillä rimpuilevan kristuksen rintaa. Pörröinen karva ja aito veri toivat mielestäni uskottavuutta muutoin valjun oloiseen vapahtajaan. Koin lähes herätyksen - jo toisen tunnin sisään. Vähintäänkin virkistyin verestä.

Toisen turvamiehen kanssa en enää kiirehtinyt. Ukko toikkaroi tolkkutta törmäillen irtaimeen. Hamusin hyppysiini kookkaan krusifiksin, jolla roimasin miekkosta polvitaipeisiin. Poloinen polvistui kuin ehtoolliselle suu apposen auki kirkon antimille. Löytämättä öylättiä survaisin krusifiksin odottavan suuhun Jeesuksen ruumista sijaistamaan. Veritarjoilu tuli ripittäytyjän omasta takaa. Laimensin sitä virtsalla, joka oli Royn puolesta vuodatettu. Lopuksi iskin krusifiksin ikäänkuin synnin päästöksi keskelle gorillan pälvikaljua pystyyn. Oikeaoppisesti oikea sakara edellä - totisesti olen jumalanne, kurjat!

Havahduin väkivaltamässäilystäni sakastista kantautuvaan voihkeeseen. Olin jo unohtanut Cloudyn, tai sen mitä hänestä olisi enää jäljellä. Ovelta näin kohollaan olevan käden jonka sormet muodostivat "pirun sarvet" Rock`n roll, ilahduin, kunnes älysin, ettei variaatioita enää ollut. Esillä olivat kaikki oikean käden sormet. Toivottavasti pillu olisi edes entisellään...

[Kilvenkantaja]

”Tee nyt jotain!”

Cloudyn huuto havahdutti minut. Huutoakin enemmän se muistutti tuskaista rääkäisyä. Pillun kunnosta en saanut selvyyttä yhdellä vilkaisulla, mutta äänihuulissa ei ollut mitään vikaa.

”Minä en ole mikään hoitsu”, puuskahdin, mutta lähestyin kuitenkin vertavuotavaa naista, minun ihanaista Cloudyani, joka oli aiheuttanut minulle enemmän ongelmia kuin tuottanut nautintoa tai ainakin melkein yhtä paljon.
”Okei, me tarvitsemme jotain millä sitoa nuo…”, mumisin ja katselin ympärilleni vastenmielisyyttä tuntien. En tiennyt kumpi oli epämiellyttävämpää, hoivata toista ihmistä vai katsoa vuotavia sormen tynkiä.

”Sinä olit myöhässä”, Cloudy kirahti. Hän oli nyt selällään, kasvojen irveestä päätellen jaksoi hädin tuskin pitää kättä koholla. Tuskan täytyi olla melkoinen, mutta silti nainen jaksoi kiukutella. Ihailtavaa.

”No kun-”

”Sinä tulet aina myöhässä.”

Pysähdyin.
”Minä en koskaan tule myöhässä, enkä etuajassa, vaan aina täsmälleen-”

”Turpa kiinni ja tee jotain!” Cloudy kiljui. ”Tämä on sinun syytäsi!”

Tee nyt yhteistyötä naisen kanssa, jupisin itsekseni. Kun jokin menee vikaan, alkaa huutaminen.
”Kerrohan kun olet niin etevä, että miten tuomari sai sinut nalkkiin. Saitko vietyä tiedot-?”

Cloudy irvisti.
”Homma oli kusetusta alusta loppuun. Mod Ratorsit olivat tuomarin asialla.”
Sadattelin ääneen. Kuka nyt hoitaisi Lars-Larsin ja hommaisi kullin TooToolle?
”Suunnitelma B käyntiin”, sanoin ja Cloudy vilkaisi minua.

"Aiot leikata oman kullisi?"

Oli pakko nauraa, ihan vain siksi, että Cloudy näytti vilpittömästi ilahtuvan ajatuksesta, että minäkin menettäisin tässä leikissä jotain. Henki saattaisi vielä mennäkin.
"Haluatko sormesi muistoksi matkaan? Laitanko ne pieneen pussiin?" tiedustelin. Vastausta ei kuulunut, Cloudy oli lopultakin menettänyt tajuntansa.

Kirkon hiljaisuus tuntui hetken yksinäisyydeltä. Mietin, mikä olisi helpoin tapa poistua paikalta. Majurin heinontuminen jauhelihaksi oli tuonut vain ongelmia, kuten olin viimeisten tuntien aikana saanut huomata, mutta kaipaisiko kukaan tuomarin ja gorilloiden mulkkuja? Ja mitä minun pitäisi tehdä Cloudylle?

Tajusin, että ratkaisu oli käteni ulottuvilla. Minun täytyisi vain valita sakastissa lojuvista mulkuista suurin ja... leikata se.

"Cloudy, tämä olisi enemmän sinun hommias", huokaisin ja tempaisin ktäköistäni esiin veitsen. Miehen on tehtävä mitä miehen täytyy.

[Käyttäjänimetön]

Kumarruin lähimpänä olleen gorillan viereen ja aloin kiskoa gorillan housuja alemmas. Jumalauta, miten pienimunainen! Hämmästelin aikani noin kolmesenttistä gorillan munaa ja huomasin gorillan pienessä mulkussa tatuoinnin: "Mod Rators". Päähäni tulvahti mielikuva Mod Ratorsista runkkaamassa tuo tatuointi tanassa ennen kuin oksensin tuon pienimulkkuisen gorillan päälle. Gorilla oli kuoltuaan paskonut housuihinsa ja haju oli kuin kuppaisen naisen vitusta. Tiedän miltä sellainen haisee, kerran Bangladeshissa ollessani olin yrittänyt nussia kuppaa sairastaneen naisen kanssa mutta kaamean löyhkän vuoksi tuon kävelevän lääkärikirjan nussiminen jäi silloin alkusivuille.

Siirryin kohti toista gorillaa. Tällä kertaa housuja alas laskiessa pidin nenästäni kiinni, etten oksentaisi. Samanlainen tirrimuna sekin oli. Samanlainen tatuointikin sillä oli. Olikohan tuohon gorillan hommaan pääsyvaatimuksena erityisen pieni mulkku, jotteivat naiset ainakaan ensipanemisen jälkeen kiinnostuisi heistä ja gorillat saisivat keskittyä rauhassa rintakehänsä takomiseen.

Siirryin Tuomarin raadon äärelle. Jos silläkin on pieni mulkku, niin olen entistä pahemmassa kusessa. Raotin housuja nenääni pidellen. Jumalauta! Tuomarin mulkku oli kuolleenakin noin kaksikymmentäviisisenttinen! Tuomarin mulkku ei enää seissyt mutta minun silmäni seisoivat, katsoessani suurinta koskaan näkemääni mulkkua. Todellinen jättimulkku. Innostuin tuon mulkun jättimäisestä mulkusta, henkivakuutuksestani, ja jostain syystä riisuin ukolta kaikki vaatteet päältä pois. Tällä ei ollut raadossaan, siinä mitä oli vielä jäljellä, kuin yksi tatuointi, se oli alaselässä, siinä nuoli osoitti kohti persereikää ja siinä luki: "Fuck me". Yksi tuttu paskiainen on eläimiin sekaantumisen lisäksi nekrofiili, melkein olin soittaa hänelle, että täällä olisi nyt nussittavia ruumiita ja olisihan se kohteliasta kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, mutta maa poltti jalkojeni alla.

Leikkasin mulkun irti ja tungin tuon hieman verta vuotavan jättimulkun rullalle takkini taskuun. Mielessäni kävi, että voisin herättää Cloudyn läpsyttelemällä häntä leikkaamallani jättimulkulla naamalle mutta hylkäsin ajatuksen saman tien, sillä sitä naista ei kannattanut tahalleen ärsyttää.

[Infamous]

Cloudy oli saatava kuitenkin matkaan, ja neidon viruessa tajuttomana HD-kyyti oli poissa laskuista. Tuomari oli saapunut paikalle valkoisella hautajaisautolla kuin ennakoiden kohtaloaan, ja tein päätöksen kyydistämme seuraavaan päämääräämme. Avaimet löytyivät lainjakajan torsoa edelleen pukeneen verisen kaavun taskusta helpohkosti. Avasin pelkääjän puoleisen oven, ja asetin velton Cloudyn kartanlukijan paikalle. Takin taskustani putoamaan pyrkineen elimen asetin Cloudyn nyrkkiin kolmipisteotteeseen. Kuvauksellisen asetelman täydensi klovnin kyyneleen lailla terskan päästä Cloudyn hameelle vuotanut verinen touhutippa. Itse asettauduin ratin taakse ja etsin Cloudyn puhelimesta yhteystiedon erääseen kultaiseen puhelimeen.

Samaan aikaan toisaalla...

BRRRRRRRRRRRR... puhelin tärisi Bigin kaislahameen sopukoissa. Onnekseen hän oli jo valmiiksi TooTooWangin makuuhuoneessa viemässä mahtimiehelle jokapäiväistä mannapuuroaamupalaansa, sekä tietysti vihreää teetä - muu hänelle ei koskaan kelvannut. Tootoo katseli alaistaan visto hymynkare huulillaan, tätä puhelua hän oli odottanut.

-Herra, teille on puhelu!

TooTooWang otti luurin varresta kiinni ja asetti kultaiset pussit huulilleen.

-Ahh... Lempimunahaukkani, kerro minulle hyviä uutisia.
-Emme pystyneet taikomaan sinulle majurinsalamia, mutta tarjolla on jotain vielä parempaa: isoin valkoinen miehuus mitä tulet elämäsi aikana näkemään. Kelpaako?

Toisesta päästä vastasi karski miehen ääni. Arvatenkin tämä kuului Roy Steelille, miehelle joka oli jauhanut TooToon suurimman unelman lihamassaksi ja lähettänyt sen neekeriperheiden syötäväksi.

-Steel... et arvaakaan kuinka paljon haluaisin nähdä kyrpäsi seinälläni. Mutta ehdotuksesi on kieltämättä houkutteleva. Vie paketti 25th Jefferson Roadille, lähetän kätyrini noutamaan sitä puolen tunnin päästä. Riittääkö aika?
-Laitetaan riittämään.

Puhelu katkaistiin toisesta päästä. TooToo katseli kustomoitua puhelintaan vihaisena, hän ei ollut tottunut että hänelle lyödään luuri korvaan. Ärtymys laantui kuitenkin ajoissa, ja kääntyi odottavaan tunnelmaan. Kokoelma saisi lähiaikoina uuden, mahtavan ulokkeen!

Samaan aikaan kolmahtaalla...

Lars-Lars oli peloissaan. Steelin antama takaraja oli ollut ja mennyt, ja hän oli ensimmäistä kertaa kutsun jälkeen uskaltautunut piilopaikastaan pihalle. Hän oli soittanut poliisipäällikkö Wickumille heti kun oli varma että Steel oli karauttanut näköetäisyyden ulkopuolelle. Wickum oli kehoittanut Lars-Larsia vetäytymään hetkeksi maan alle ja luvannut hoitaa asian. Lassehan oli vetäytynyt. Hän oli ostanut läheisestä 24/7:sta viikonlopun tarpeiksi roskaruokaa, ja linnottautunut kotikoloonsa. Ulko-oven eteen hän oli vetänyt antiikkisen perintöpiirongin, ja asettautunut isovaarinsa väkipyssy kainalossa eteisen päähän patjalle odottamaan kauhuissaan vääjäämätöntä.

Viikonloppu tuli, mutta vääjäämätön odotutti itseään. Paine Lars-Larsin pusseissa kasvoi. Hän ei muistanut koska viimeksi oli mennyt yli kaksi päivää ilman strippiluolareissua. Lopulta hänen oli pakko kuoriutua piilostaan. Hän puki päällensä hupparin, ja heitti hupun päänsä yli. Hän myös laittoi korvilleen walkmanin ja kuunteli kävellessään radiota, siinä lapsenomaisessa uskossa ettei häntä kukaan kuule jos ei hänkään kuule ketään. Lasse ei kuitenkaan uskaltautunut kantapaikkaansa, vaan valitsi hieman hienomman paikan josta Steel ei häntä ikipäivänä keksisi etsiä. Hän huomasi lähestyvänsä päämääräänsä, kun lähti ylittämään 27th Jefferson Streetin ja 3th Lincoln Avenuen risteystä vihreiden palaessa jalankulkijoille...

Samaan aikaan neljähtäällä...

Wickum oli väsynyt. Hän ei ollut nukkunut Lars-Larsin puhelun jälkeen kymmentäkään tuntia. Hänellä ei ollut johtolankoja Steelin löytämiseen, joten hän oli turvautunut vanhanaikaiseen syöttitaktiikkaan ja kehoittanut Lars-Larsia pysymään piilossa hetken aikaa. Hän oli luottanut, että tämä ajaisi ennen pitkää Roy Steelin liikekannalle, ja järjestänyt tarkkailun Lars-Larsin talon ulkopuolelle. Hänellä ei kuitenkaan ollut samassa veneessä itsensä lisäksi kuin pari luotettavaa korruptoitunutta poliisia, joten vahtivuoroista oli tullut pitkiä, ja donitseja oli kulunut rikollinen määrä.

Wickum säpsähti kun Stenbeckin ulko-ovi kävi. Mitä vittua läskipallero! Stenbeck oli päättänyt omin luvin ulkoistautua, vaikka Wickum oli tämän nimenomaan kieltänyt. Paskiainen saa vielä kuulla kunniansa... Wickum oli tiukan valinnan edessä - jäädäkkö vahtimaan taloa vai seuratakko pallon muotoista ihmiselävää? Hän teki kuitenkin päätöksen ja lähti seuraamaan Stenbeckiä.

Samaan aikaan yhtäällä...

-Ahaa!

Minulta pääsi käheä huudahdus, kun vihdoin tajusin missä olin törmännyt TooTooWangin antamaan osoitteeseen ennemmin. Olin ajanut kuin kaistapää viimeiset 25 minuuttia ehtiäkseni ajoissa Jefferson Streetille. Cloudy virui vieläkin tajuttomana vieressäni, tuomarin nuija hellässä kolmipisteotteessa kuin runkkauksen jälkeen nukahtaneella teinipojalla. Hänestä ei olisi vielä apua. Aloin kaivamaan täydessä vauhdissa povitaskusta majurin lehtiötä. Käänsin lehtiön taka-aukeamalle ja helpotuksekseni huomasin että avain oli pysynyt kyydissä kuin ihmeen kaupalla. Vihdoinkin Roy Steelillä oli käsissään valttikortti! Nostin katseeni takaisin tielle, ja järkytyksekseni huomasin edessäni keskellä väylää mammuttimaisen lihavuoren...

[alwahla]

Ihra lentää. Kuningatar. Pankissa on tunnelmaa.

Sekuntia ennen törmäystä ihrakasa, joka totteli nimeä Lars-Lars, loi hikisen ja punakan katseensa minuun päin ja hänen pienistä siansilmistään pystyi lukemaan selvästi ahdistuksen, pelon, kiihotuksen, vihan, nälän ja ennen kaikkea alistumisen. Alistumisen tulevaan kohtaloonsa. Juuri kun auton puskuri oli ottamassa lähituntumaa Ison Lassen tikkumaisista jaloista, olin näkevinäni hänen huokaisevan syvään.

Törmäys oli kova, olihan Lars-Lars iso mies. Painoa hänelle oli vuosien aikana kertynyt päälle 260 kiloa, joista suurin osa oli pakkautunut hänen vatsaansa ja naamaansa. Auton keula painui reilusti alas ja Lassen naama työntyi hetkeksi tuulilasiin kiinni. Cloudy heräsi juuri tuolloin kivun sumentamasta maailmastaan ja hetken aikaa ohjaamossa vallitsi omituinen tunnelma: kuskina oleva mies pohti, tulisiko hänen painaa kaasua vaiko kaivaa taskustaan oma tuttu ja turvallinen pistooli, jolla ampua tuo ruma läski pois edestä; konepellillä oleva mies näki etupenkillä matkaavat henkilöt ja naisen nähdessään hän välittömästi laukesi housuihinsa; nainen puolestaan tunnisti oman veljensä tuulilasin toisella puolella ja oli hetken aikaa tyrmistynyt unohtaen jopa kipua sykkivän ramman kätensä.

Läski-Lasse tunsi välittömästi laukeamisensa jälkeen outoa painottomuuden tunnetta. Vyöryessään pitkin konepeltiä hän oli ottanut todella ison kimmokkeen tuulilasista ja oli päätynyt lentoreitille helvettiin. Neljään osaan murtuneet jalat eivät hidastaneet hänen vauhtiaan, vaan ne toimivat pikemminkin peräsiminä runsaslihaisen miehen alkaessa keräämään kierroksia.

Wickum oli ehtinyt nousta ulos autostaan, kun hänen maailmansa pimeni. Joku valtava ja pyörivä olento rysähti päin häntä niin kovalla vauhdilla, että sekä hän että tuo olento päätyivät runsaan kymmenen metrin päähän törmäyspaikasta. Kuolema kohtasi sekä Wickumia että Lars-Larsia samanaikaisesti. Wickumin kohtalo oli rajumpi: yhteentörmäyksessä Lars-Lars valtava ruho kulki juuri sillä korkeudella, jolla Wickumin pää oli sijainnut. Wickum ei itsekään ollut mikään pieni mies, ja koska hän oli viime vuosina alkanut kärsimään sukunsa perimätaudista, osteoporoosista, hänen luustonsa ei ollut enää siinä kunnossa kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Lars-Larsin elämä päättyi siihen, mistä se oli aikoinaan saanut alkunsa, Jefferson Streetilla sijaitsevan yleisen käymälän eteen.

Olin ehtinyt odotella määrätyssä osoitteessa jo parinkymmenen minuutin ajan enkä vieläkään kuullut lähestyvien sireenien ääniä. Toisaalta, sama päti myös TooTooWangin kätyriin. Olin jo aikeissa lähteä kohti kotiani naimaan loppupäivän ajaksi Cloudya, kun huomasin toisella puolella katua seisova naisen. Hänellä oli päässään iso kruunu ja kädessään ilmeisesti valtikka. Asusteenaan hänellä oli jonkinlainen pitkä takki ja toista kylkeä vasten oli painautunut iso käsilaukku. Ikää hänellä näytti olevan noin 30 vuotta, tosin tämä etäisyys ja äskeiset tapahtumat saattoivat hetkeksi sekoittaa arviointikykyni.
Nainen nyökkäsi tuskin huomattavasti ja lähti tulemaan nopeassa tahdissa meitä päin. Cloudy oli jostain syystä poistanut Tuomarin kullin päältä suojaavat peitteet ja hyväili sitä poissaoleva katse silmissään. Avasin apukuskin puoleisen oven ja repäisin vehkeen pois Cloudyn kädestä. Hämmästyttävästi Tuomarin vehje oli vieläkin täydessä erektiossa.

"Minä otan tuon.", kylmä ja aristokraattisen kuuloinen ääni sanoi ja kun käännyin ympäri, edessäni seisoi kruunupäinen nainen. Hän nappasi kalusta kiinni ja nopealla liikkeellä hän työnsi sen valtavaan käsilaukkuunsa. Kääntyessään ympäri luin hänen käsilaukkunsa kyljestä tekstin "I'm the fucking queen".

Olimme Cloudyn kanssa puolivälissä matkalla hänen kotiinsa, kun muistin, että minulla oli edelleen avain tallella. Hetken aikaa mietin, siirtäisinkö vääjäämättömän huomiseen, mutta tulin siihen päätökseen, että asia oli parempi hoitaa alta pois välittömästi. Käänsin auton ympäri ja lähdin ajamaan reippaasti ylinopeutta takain.

Jo pari mailia ennen havaitsin sinivuokkojen saapuneen paikalle. Ääni päässäni käski minua kääntymään, mutta Roy Steele ei jätä asioita kesken. Hetken aikaa takapihoja ja pikkukujia hyväksikäyttäen löysin etsimääni osoitteeseen. Jätin auton turvallisen välimatkan päähän lyötyäni sitä ennen Cloudyn tajuttomaksi. Hiippailin tarkastamaan tilanteen talon julkisivun puolella. Edessä oli jonkin verran trafiikkia, mutta ilmeisesti kaikki poliisit olivat keskittyneet tarkastamaan Lars-Larsin asuntoa. Hänen asuntonsa välittömässä läheisyydessä sijaitseva pankki tuntui siksi turvalliselta paikalta aloittaa mysteerisen lokeron etsintä.

Näytin avainta kassalle ja pian seisoin lokeron numero 16 edessä. Koska minulla ei ollut aikaa jäädä tutkimaan lokeron sisältöä, kaadoin sen koko sisällön tyhjään roskapussiin. Astuin takaisin pankin aulaan, kun ovesta astui sisään poliisi. Sydämeni tahti kiihtyi ja hetken aikaa maailma tuntui pysähtyneen. Poliisi nyökkäsi kassoja päin ja lähti hymyillen juttelemaan jollekin tutulle kassaneidille.

Huokaisin ja jatkoin matkaani. Höllensin otettani pistoolista ja olin juuri rentoutumaisillani, kun nuorehko mieshenkilö juoksi pankkiin pitkäpiippuinen haulikko kädessään. "Tämä on vittu ryöstö! Kukaan ei lähde pois ilman mun lupaani! Kaikki maahan!"
Hetken aikaa mietin, onko kyseinen kaveri ihan tosissaan, kun ryöstäjä, joka oli pukeutunut t-paitaan, jossa seisoi suurin valkoisin kirjaimin teksti "maailman paras isä" sekä "abortti on murhaa", päätti laukaista sanojensa vakuudeksi muutaman kerran haulikollaan pankin kattoon.

"Tätä mä kaipasin kaikkein vähiten", ajattelin kiroten syvästi epäonneani. Ikkunan takana näin myös Lars-Larsin asuntoa ratsanneiden poliisien rekisteröineen pankista kantautuneet kovaääniset laukaukset ja heidän siirtyvän ympäröimään pankin etupuolta.

[JHag]

Lopun alkua tai alun loppua

Päänsärky, aivan helvetillinen päänsärky keskeytti hyvin alkaneen pankkiryöstön uhrin osani. Tunsin viiltävän kivun otsalohkossani, mietin oliko pikku puunhalaaja osunut päähäni aseleikeissään ja kaaduin samanaikaisesti kallo kumahtaen lattiaan. Kaikki tämä tapahtui puolessa sekunnissa. Outoa oli se, että ehdin kokea vielä lyhyen mutta kiivaan erektion ennen sammumistani.

Itse asiassa en sammunut, vaan leijailin pankkisalin kattoon tarkastelemaan tilannetta. Pikkuhippi keräili hiluja kassalta numero 3, jonka toimihenkilö oli harvinaisen huorahtavan näköinen keski-ikäinen nainen. Sekä pojan että naisen katseessa oli havaittavissa outoa kiihkoa ja näin katonrajasta täysin esteettömästi kuinka nainen sormetti itseään rytmikkäästi: splat-splat-splat. Naisella oli D-kupin rinnat ja lyhyt skottiruutuinen hame.

Käänsin katseeni kohti ikkunaa ja katselin kuinka poliisiauto törmäsi Lars-Larsin iljettävään ruhoon. Vanha kunnon Lasse repesi kahtia ja hänen kadulle valuvat sisälmyksensä olivat yllättäen kirkkaanvihreät. Noin 15 metriä tältä tapahtumapaikalta Wickum pani kuningatarta samalla biitillä kuin pankkineiti sormetti itseään: splat-splat-splat. Tunsin oloni sekavaksi, mutta kevyeksi, suorastaan hilpeäksi. Missä helvetissä Cloudy on? Olinko todella lyönyt Majurin muijan ja pitkäaikaisten seksuaalisten haaveideni kohteen tajuttomaksi? Ja missä vitussa se kyrpä on? Hiffasin itsekin viimeisimmän kysymykseni ironian. Hätäännyin, kunnes kuulin kehräävän äänen viereltäni

-Hei Roy, missäs muualla Cloudy voisi olla kuin taivaalla?

En ollut katonrajassa yksin. Cloudy hahmottui viereeni katselemaan alaspäin. Cloudy koostui käärmeen ja ihmisen ruumiinosista, hänellä oli käärmeen alaosa ja naisen yläosa. Onneksi rinnatkin kuuluivat ylempään varustukseen, mutta epäilin vahvasti, että käärmeen alaosa ei sisätänyt vaginaa. Jäin hetkeksi miettimään olisinko halunnut hänet toisinpäin; käärmeen pää ja naisen alaosa?

-Mitä vittua tässä nyt tapahtuu, huudahdin keskeyttäen biologiset pohdiskeluni

-Sotamies! Asento, lepo! Tehkää tilaa!!

Tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Majuri Timothy TA Michaelson evp. aineellistui myöskin tapahtumapaikalle. Hän ei ollut palasina, vaan itseasiassa aika hyvässä kondiksessa. Ikää hänellä oli noin 20 vuotta ja t-paidassa luki: Eutanasia, aito asia. Ryhdyin käsittämään asioita hitaasti kuin halvaus. En pitänyt ajatuksenjuoksustani ollenkaan. Käännyin Cloudyn puoleen kuiskaten

-Onko tämä se, mitä epäilen?

-Mitä epäilet muruseni?

-Olemmeko kuolleita, onko tämä viimeinen tuomio ja missä viipyy Pyhä Pietari? Vai olemmeko Luciferin puolella odottamassa seuraavaa hiilivaunua?

Herra Majuri puuttui keskusteluun:

-Sotamies, olette helvetin tyhmä!

-Miten niin?

-Miksi mietit sitä, missä olemme? Ole mieluummin iloinen siitä, että meillä menee tautisen lujaa täällä ylhäällä. Täällä on saatana parempi meininki kuin Vietnamissa tuoreen pommituksen jäljiltä!

-Sanoitko täällä ylhäällä?

Tässä vaiheessa katto rusahti pelottavan lujaa johtuen siitä, että Lars-Lars liittyi seuraamme käyttäen selkeästi Pampers-vaippaa. Hän oli vastasyntynyt ja painoi silti noin 80 kiloa. Hajusta päätellen vaippa oli täynnä ulostetta.

-Juuri niin, täällä ylhäällä, kimitti Lars-vauva. Harvinaisen etovan näköinen lapsi, todellinen hormonihirviö. Kuvottava kakara, ei ihme, että elämä vei hänet sivupoluille.

Clouydy ilmestyi kainalooni ja käänsi kasvoni puoleensa

-Haluatko nähdä itsesi peilistä? hän kysyi

-Olenko minäkin jossain muussa muodossa kuin ennen olin? Toivoin samalla, että olisin palautunut noin 25-vuotiaaksi salskeaksi nuoreksi urheilijaksi, mutta tiesin vaistomaisesti, että sellaista flaksia minulla ei ollut käynyt. Ei tänään, ei tässä maailmassa.

-Näin voidaan sanoa, totesi Cloudy. -Haluatko nähdä?

-Eihän meillä ole peiliä

-Toivo peiliä!

Käteeni ilmestyi muinaiskiinalainen peili ja katsoin siihen. Olin todellakin muuttanut aiempaa olomuotoani. Olin näköjään koiran ja hevosen risteytys.

-Minun koirani harrasti seksiä hevosen kanssa, kertoi Majuri ylpeästi. -Heppa sai useita orgasmeja!

-Aha, sehän selventääkin paljon, heitin takaisin. -Minäkin luulin nuorena kollina, että naapurinrouva sai useita orgasmeja kanssani. Kunnes kuulin, että hänellä on epilepsia ja kaupan päälle vielä pitkälle edennyt kuppa. Mitä helvettiä nyt tapahtuu?? En saanut selvää puhuinko vai haukuinko. Kenties hirnuin. Tai sitten osasin telepatiaa. Mikä oli outoa, koska en uskonut telepatiaan ja muuhun hippiroskaan. Uskoin seksiin, väkivaltaan ja rahaan.

-Cloudy, mikä on tilanne TooTooWangin suhteen? sain kommunikoitua

Kuulin hysteeristä naurua ja näin vierelläni noin 7-vuotiaan kiinalaispojan, jolla oli käsittättömän iso kyrpä.

-Anna peilini takaisin, se kuuluu keisarilliselle suvulleni, pipersi pikkukinukki läimien kasvojaan valtavalla melallaan. Jep, TooTooWang, se hänen täytyi olla

-Olemmeko kaikki kuolleita vai unessa vai mitä helvettiä on meneillään?? Kysymykseni kaikuivat kuuroille korville ja katonrajaan rupesi ilmestymään lisää väkeä: Skinner 14-vuotiaana skeittarina, Tuomari rumana pikkutyttönä ennen ilmeistä sukupuolenvaihdostaan....porukkaa oli aivan kaikkialla ja päätäni särki järjettömästi. Ohitseni liukui rauskun tyyppinen olento, joka kysyi

-Haluatko kamaa Roy? Kunnon happoa!! Ja ihan ilmaiseksi!

Tässä vaiheessa ajatus LSD:stä tuntui aivan loistavalta ja osasin jo talon tavat. Toivoin lsd:tä ja sain massiivisen biitin, jonka tungin suuhuni. Alakerran bileet olivat edenneet siihen pisteeseen, että kaikki nussivat toisiaan. Ei ollut enää pankkiryöstöä ja kassan 3 horatsu imeskeli pikkuhipin slerbaa. Joku soitteli musaa aivan perkeleen lujaa, Doorsia, Jefferson Airplanea ja muuta psykedeelistä kamaa. Kuulin myös helikopterin ääniä. Pelkäsin ja nautin. Nautin ja pelkäsin. Minulla oli hevosenkulli, joka seisoi tanassa ja rupesi tykittämään mälliä kuin villiintynyt vaahtosammutin. Näin kuinka pankkihoro avasi suunsa ja rupesi ottamaan lastiani vastaan.

[Uleåborgir]

Happo alkoi vaikuttaa. Mieleni palasi ennalleen, mielisairauteni oireet kun tokenivat ainoastaan vetämällä kunnon psykedeelejä. Aivan kuten siinä suomalaisessa elokuvassa, jonka jälkeenpäin katsoin majurin kanssa. Tuossa majurin kotimaassa tehdyssä filmissä automekaanikko kykeni selvittämään humalan vain juomalla viinaa, muuten hän oli hönössä. Muuten kaikki tuntui karanneen käsistä, jotain kalpeaa loogisuutta oli yhä, mutta se verhoutui kummalliseen taikaan, hulluuden heijastuksiin. Kaikki kuitenkin oli todellista, mutta aikaa oli hyvin vähän. Sillä siihen iltapäivään päättyi ihmisten historia. Olemme päässeet Pulp Jatkiksen viimeiseen osaan, ja sen nimi on:

MAAILMANLOPPU

Leonid Brežnevillä oli paha pohmelje. Hän pyyhkieli suupieliään Suomesta lahjaksi saatuun punaiseen puuvillanenäliinaan, jota koristivat kansojenvälistä ystävyyttä painottavat kultalankaiset kirjailut. Suomi toi mieleen taas sen totta vieköön pirullisen majurinperkeleen, joka tuntui ilmestyvän tyhjästä, kuin unessa Brežnevin makuuhuoneeseen joka yö. Niin oli käynyt viime yönäkin. Oliko Leonid tulossa hulluksi, sitä hän mietti ankarasti. Mutta vielä mielisairauden pelkoakin pahempi kauhu tulvi hyökynä Brežnevin aivoparkoihin. ”Tulikohan yöllä soiteltua Kuumalla linjalla valtoihin. Perkele, siinä, jos missä vehkeessä pitäisi olla alkolukko.” Kauhu oli peräti aiheellista, todellakin. Se oli sitä puhdasta kammotusta, kun on ryssinyt oikein viimeisen päälle, mutta muisti ei oikein ottele. Kunnes se sitten ottelee, tärmäisevät muistin hohtimet kiinni aivosta puristaakseen sen muhjuksi. Joskus toivomme, että niin todella kävisikin, mutta ei, elettävä on, jos ei itseään juuri sillä hetkellä orta. Sivumennen mainittuna kerrottakoon, että Brežnevin huoli oli sinänsä turhaa, sillä hän ei ollut vastuussa kenellekään, ainakaan ihmiselle, sillä ketään muita kuin bunkkerissaan krapulaa poteva Brežnev ei enää yksinkertaisesti ollut.

Jo mainittu majuri oli istunut Leonidin työpöydän ääressä, kun tämä oli eilen illalla palannut melkoisessa tuhnussa saunasta. Majurin jaloissa oli maannut valtava koira, jonka keltaisten hampaiden välissä oli Brežnevin sähisevä kissa. Majurin selässä näytti olevan nahkaiset ja läpikuultavat siivet.
- Kas kas, kenraali suivaitsee palailla saunasta.
Brežnev oli pyörtyä kauhusta, ja pyörtyikin, mutta heräsi nopeasti kun majuri työnsi hänen karvaa pursuavaan nenäänsä ruusunmarjoista kuivattua syyhytyspulveria. Hän käsitti olevansa aivan selvä.
- Ylös saatana! Ystäväsi länneltä on täällä. Hänellä on sinulle kipene assiantynkää.
- Voi Venäjän Venäjä, Brežnev karjahteli venäjäksi ja päästeli raskaita aivastuksia. Samalla hän tajusi ymmärtävänsä suomea. Ja englantia, kuten pian huomaamme.
- No terve, mitä veli venäläinen? kysyi työpöydällä istuksiva Lyndon B. Johnson Leonidilta. Leonid olisi voinut vannoa, että Lyndon B. Johnsonin tekohampaiden välistä pilkisti kissankarvoja. Brežnevin kissa oli hypännyt lipaston päälle, ja sieltä se katseli tapahtumien kulkua. Välillä se näytteli kynsiään Yhdysvaltain presidentille, joka juuri äsken oli ollut koira.
- Mistä helvetistä te tänne ilmestyitte? Brežnev sai viimein sanottua.
- Polttelee polttelee, Leo-rakas, majuri virnisti. Lyndon B. Johnson otti salkkunsa esiin. Hän sormeili pitkän aikaa sormillaan numerolevyjä, kunnes salkku aukesi. Sen sisällä oli iso punainen nappula ja kaksi avaimenreikää. Majuri pyöritteli etusormensa ympärillä kahta avainta.
- Sinulla lienee vähän samanlainen, Lyndon uteli Neuvostoliiton johtajalta. Brežnev köhi ja ähisi, että näin isoilla asioilla ei oikein passaisi leikkiä.
- Kenraali haettaa välittömästi salkun! karjaisi suomalainen majuri ja osoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä Suomi-konepistoolilla, jonka vaarat Leonid Brežnev tunsi ”suhkuksi menneen Suomen-sotareissun ajoilta”.
- Minun pitää soittaa. Hetkinen, Brežnev sanoi ja kääntyi suuren mustan puhelimen puoleen.
- Eläpä hättäile, majuri sanoi jo säyseämmin, annapa se luuri minulle. Brežnev totteli. Majuri puhui luuriin terävillä venäjänkielisillä komentosanoilla, mukana oli paljon numeroita ja kirjainyhdistelmiä. Peilin päälle hypännyt kissa loirautteli häntäänsä ja kehräsi, sillä majuri kuulosti täsmälleen kissan isännältä. Puolen minuutin kuluttua päivystävä viestialiluutnantti juoksutti salkun Brežnevin Kremlin-bunkkerin teräsoven taakse. Aliluutnantti oli kalpea ja teki ristinmerkkejä rintansa edessä, vaikka tiesikin, että sellainen on jyrkästi kiellettyä. Kumarainen Brežnev vain kiitti aliluutnanttia hiljaa ja veti oven kiinni. Hetken kuluttua alkoi ympäri Neuvostoliiton valtakuntaa melkoinen vipinä. Sivustakatsoja kuitenkin ihmetteli mekaanisesti toimivien kansalaisten apaattisia kasvoja, kun nämä toimittivat tehtäviään juoksujaloin. Mutta viimeistään valtavien betonisiilojen rutu ja roikina, tulenkarvaiset häntäliekit ja jaettavat kaasunaamarit päättivät ihmettelyn, ja neuvostokansalainen yritti hakea turhaan suojaa mistä vain löysi. Koirankopista, perunakellarista, votkapullosta.

* * *

Poliisiautojen hälytysajoäänet äänet hukkuivat yht’äkkiä ilmavaaraa soittamaan ruvenneiden sireenien parkunaan. Majuri hymyili ja sanoi hiljaa:
- Se alkaa...
Pieni TooToo Wang otti vihreän ja koruttoman sotilaspukunsa povilakkarista pienen punaisen kirjan, heilutti sitä edessäni ja kysyi:
- Tiedätkö mikä tämä on? Olen kirjoittanut sen itse. Kohotin kulmiani, sillä TooToo Wang oli näköjään Mao Zedong, oikeammin ehkä tämän varjosielu, joku sanoisi että Maon itse. Mao näppäili kiveksiään ja hänen silmistään vuoti rähmää. Majuri ärähti:
- Elä räplää, se on turhaa. Large mutta löysä, joo. Mao heitti räpläämästä lerssiään, ja työnsi sen happamana aivan vasemman lahkeen reunaan heti sen jälkeen, kun hän oli töpötellyt lerssin nupin kuivaksi WC-paperiin.
- Lopeta saatana tuo varastettujen repliikkien lainaaminen, kohta joku kuvittelee, että ne ovat sinun itsekeksimiäsi, haukahti Rita-koira majurille.
- No, tajuajat tajuaa, sanotaanko näin, majuri vastasi hermostumatta. Vieressä nyökkäili Jeesus Nasaretilainen, jolle Cloudy hymyili ja sanoi:
- Tällä kertaa minä pitelin Longinuksen miekkaa, pyydän anteeksi, että sinut piti taas tappaa.
Jeesus haroi partaansa, nyökkäsi taas ja vastasi:
- Kuule Gabriel, minä poika se vasta anteeksi annankin. Vai pitäisikö sanoa Gabriella, ähhihi. Jeesus Nasaretilainen oli nimittäin huumorimiehiä.
- Eine schnell Hund, wie ein Zebra, bububu, jokelsi Lars-Lars korostuksella, joka toi valistuneen kuuntelijan mieleen baijerilaisen tai itävaltalaisen korostuksen. Lars-Lars yritti nuolla Ritan korvaa. Rita puri Larsin pään irti, mutta pää kasvoi heti takaisin, entistä rumempana ja lihavampana ja kolmesilmäisenä. Sen korvista suihkusi verta. Nenän alla oli neliön muotoinen perhosparta, ja Lars-Larsin mustat hiukset olivat puoleksi otsalla. Lars-Lars itki vähäsen, vähäsen vaan, niin että vain yksi kyynel vierähti poskelle. Se poltti Lars-Larsin poskeen reiän, josta kasvoi nopeasti neliapila. Arkkienkeli Gabriella nappasi sen hännällään, ja pujotti apilan rintojensa väliin. Enkeli otti minua kädestä kiinni, ja kun hän sanoi nyt, puristi hän kättäni, ja minä tunsin täydellistä rauhaa. Samalla hetkellä välähti, ja historia loppui siihen paikkaan, koska kukaan ei enää ollut sitä kirjaamassa eikä muistelemassa. Seuraavat vuosimiljardit elämä mantereilla oli joissakin harvoissa säteilevissä rikkihappolammikoissa kuplivaa pieneliökuohaa. Myös Aurinko otti ja jysähti lopulta tähtisumuksi. Se aivan kuin päätti lähteä komeasti sen sijaan, että olisi hiipunut ja patvinut punaruskeaksi jättiläiseksi. Pois sellainen Auringosta! Sitten oli vain ikuinen äärettömyys, oli vain käsittämättömiä ulottuvuuksia ja molekyylejä valovuosien päässä toisistaan. Ja niissä ulottuvuuksissa oli outoja kenttiä, ne väreilivät joskus niin, että joskus vuosimiljardeja sitten joku olisi ollut näkevinään kaukoputkellaan kangastuksen, kuin kultaisen ruusukkeen avaruuden äärimmäisellä reunalla.

Ketjun voi laittaa lukkoon