PDA

View Full Version : Taudinkuvana depressio


Sivut : 1 2 [3] 4 5 6

Surukuku
15.12.2010, 10:05
Joulu tulee taas...

Mitä lähemmäs sitä päästään, sitä ahdistuneemmaksi tunnen itseni. Mieli on täynnä pelkoja ja epävarmuutta siitä, kuinka kykenen taas täyttämään ne kaikki toiveet ja olettamukset, joita läheisilläni tiedän ja kuvittelen olevan. Tiedän myös, että kaikki he haluavat minulle vain hyvää ja mielenrauhaa, kukin tavallaan, mutta en minä tiedä vieläkään aina, mitä juuri minä oikeasti haluan - toisten toiveet ja olettamukset peittävät oman tahtoni vain niin helposti.

Tämä on minun elämäni vaikein asia: oppia tunnistamaan ja pitämään oma tahtoni ja haluni lempeästi, mutta päättäväisesti ulkopuolelta tulevista haluista, toiveista ja olettamuksista huolimatta. Ilman tuota taitoa ei elämälläni ole vieläkään selkeätä omaa suuntaa.

Aikani tällä foorumilla on vääjäämättä päättymässä - ja ihan ilmeisistä syistä, joten ei siinä mitään. Halusin siksi tulla tähän ketjuun ainakin vielä kerran, sillä täällä toisten ahdistuksen keskellä olen joutunut näkemään itseni ja sairauteni peittelemättömästi. Olen siis kertonut täällä vain omakohtaisia kokemuksiani ja selviytymistaistelustani ja toivottavasti kyennyt samalla ehkä kohentamaan muidenkin, sairautensa alkutaipaleella olevien uskoa omaan taisteluunsa.

Paljon on turhuuksia sormistani avaruuteen lentänyt enkä niistä voi olla ylpeä enkä tyytyväinen, mutta se on silti yksi osa minua, joten sekin on vain hyväksyttävä. Kuitenkin haluan, että minut muistetaan ennemmin vaikka vain tästä yhdestä liittämästäni kirjoituksestani kuin yli tuhannesta muusta, paljon turhemmasta ja typerämmästä kommentista. Lainaamani kirjoitus on täynnä surua ja tuskaa, mutta myös valoa ja toivoa, joka sekin kuuluu nykyisin elämääni.

Oheinen linkki vie Jatkoajan keskustelupalstalle.

Särkynyt ruukku (http://keskustelu.jatkoaika.com/showpost.php?p=2549265&postcount=19)

Crazy Diamond
15.12.2010, 10:39
...

Linkkisi oli runollista, kaunista, taidetta. Elämää.

Jokainen sana voi olla se viimeinen, enkä minä tiedä luetko ja koetko tämän viimeiseksi, mutta siitä huolimatta... ethän lue viestiäsi viimeisenä tekonasi.

Jomppa_Koolle vaan terveisiä, että ihan samoja oireita on minullakin ja siksipä jäi koulukin kesken. Olen yksinäinen koska, en piittaa muutamasta läheisestä kaveristani paljoakaan. Olen yksinäinen, koska olen jonkunlainen pelkuri. Voimaani elämään saan taiteesta, perheestäni, ja naisista, jotka vielä jaksavat kiinnostaa elämääni ja toivon että nämä asiat eivät haihdu ainakaan lähiaikoina.

ELÄKELÄINEN
15.12.2010, 11:11
Parantumaton,kivulias krooninen fyysinen sairaus ja jotkut muutkin asiat ajoivat tähän ketjuun. Diagnoosi on ja vaikka mitä lääkkeitä ja terapiaa.

Duunit hoituu edelleen hyvin ja kaikki joille olen asiasta viitsinyt kertoa ovat olleet yllättyneitä. Ei tämä ulospäin näy.

Jääkiekko ei jaksa kiinostaa enää yhtään. Kausikortin hankin, mutta häivyin kesken 1. pelistä, enkä ole palannut.

vlad
15.12.2010, 11:30
Aikani tällä foorumilla on vääjäämättä päättymässä - ja ihan ilmeisistä syistä, joten ei siinä mitään. Halusin siksi tulla tähän ketjuun ainakin vielä kerran, sillä täällä toisten ahdistuksen keskellä olen joutunut näkemään itseni ja sairauteni peittelemättömästi. Olen siis kertonut täällä vain omakohtaisia kokemuksiani ja selviytymistaistelustani ja toivottavasti kyennyt samalla ehkä kohentamaan muidenkin, sairautensa alkutaipaleella olevien uskoa omaan taisteluunsa.

Olen jo pitkällä oman sairauteni kanssa - toipunut, kiitos terapian ja oikean lääkityksen, mutta koskaan en tule täysin paranemaan vaan lääkitys kulkee mukanani hautaan saakka, ikävä kyllä.

Haluan kiittää sinua:

Viestisi ovat antaneet minulle paljon. Tuoneet yhden näkökulman lisää omaan elämääni ja laajentaneet havaintokenttääni. Se on paljon se, tokko yksi ihminen - minulle tuntematon - voi muuta tehdäkään.

Kiitos siitä!

Parhain terveisin,

vlad.

Jomppa_Koo
18.12.2010, 16:57
Yksi josta itse löysin erinäisiä asioita oli Joustava mieli -niminen kirja. Sitä käytetään apuna kognitiivisessa terapiassa.

Ilmeisesti olet Lappeenrannan seutuvilta (?) ja katselin paikallisesta kirjastosta netin avulla tuon kyseisen kirjan löytyvän sieltä.

No kiitos tästä, mutta en ole ihan Lappeenrannan seudulta kotoisin. Mutta jos kysyisin sinulta kun olet kirjaa lukenut, niin muistatko ulkomuistista yhtään asiaa, josta voisi olla hyötyä minulle? Olisin kiitollinen.

Hohhoijaa näitä minun viikonloppuja. Pienenä lapsena ne oli mukavampia.

halogeeni
18.12.2010, 20:13
En osaa jutella ihmisille, yleensä vieraan ihmisen näkeminen alkaa ahdistamaan. Pelkään jutella ja tutustua. Siitä seuraa sitten jännitystä ja tarkkailua ympärille, katsooko se minua sieltä sivusta vai ei jne... Sitten pakenen paikalta vähin äänin.

Yleensä näistä oireista kärsivä ihminen ajattelee, että muiden huomio kohdistuu jotenkin erityisesti itseen , vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Esim. jos itse näet jonkun vieraan ihmisen olevan arka tai jännittynyt jossakin tilanteessa niin tuskin kuitenkaan jäät sitä jotenkin erityisesti vatvomaan ja miettimään. Voit myös koittaa ajatella, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua noissa tilanteissa? Jos se on vaikka sitä, että takeltelet sanoissa tai näytät jännityksen muuten, niin se ei vielä maailmaa kaada vaikka itsestä tuntuisi kurjalta. Jos pystyt joskus katsomaan realistisesti sen vieraan ihmisen reaktion niin yleensä yllätyt positiivisesti. Helposti alkaa odottamaan itseltä jotakin "ylivertaista suoriutumista" sosiaalisissa tilanteissa ja pienikin vastoinkäyminen lannistaa sitten. Ja tuskin noissa edes on olemassa mitään ylivertaista suoriutumista vaan ne omat odotukset. Ja vaikka kokisit epäonnistuneesi, niin voit koittaa ajatella mitä siitä seuraa vaikka et pakenisikaan paikalta vaan yrittäisit olla rauhallisesti ja hengittää syvään heti pakenematta. Esim. kaupoissa myyjien kanssa on hyvä näitä harjoitella. En tiedä voisiko näistä ajatuksista olla juuri sinulle apua, toivottavasti olisi. Jaksamista!!

Vuokralainen
19.12.2010, 18:48
Voi sian vitun liipasin.

Siinä tärkeimmät tuntemukset just nyt.

Aatos
19.12.2010, 19:48
No kiitos tästä, mutta en ole ihan Lappeenrannan seudulta kotoisin. Mutta jos kysyisin sinulta kun olet kirjaa lukenut, niin muistatko ulkomuistista yhtään asiaa, josta voisi olla hyötyä minulle? Olisin kiitollinen.



On kyllä melkoisen laaja kysymys, eikä siihen ole yksinkertaista vastausta. Kirja käsittelee kognitiivisen terapian avulla asioita. Ko. terapiassa oikaistaan virheellisiä tulkintoja elämästämme. Kyse ei ole kikkailusta vaan olemassa olevien asioiden oikeista mittasuhteista.

Tuo kirja on yksi esimerkki kuinka päästä asiaan kiinni, ei suinkaan ainoa.

Linkistä voit valaista itseäsi asian suhteen: http://joustavamieli.blogspot.com/

Ted Raikas
19.12.2010, 19:55
Kirja käsittelee kognitiivisen terapian avulla asioita. Ko. terapiassa oikaistaan virheellisiä tulkintoja elämästämme. Kyse ei ole kikkailusta vaan olemassa olevien asioiden oikeista mittasuhteista.

Liittyykö kognitiivinen terapia psykoterapiaan? Psykiatri puhui hiukan kanssani, että tuo kyseinen terapia voisi auttaa tätä asiaani. Minulla on nimittäin paljon piintyneitä ajatuskuvioita, joiden perusteella muodostan käsityksiä siitä mitä muut ovat minusta mieltä. Esim. vaivihkaiset piikittelyt, vittuilut ja vähättelyt. Omalla kohdallani on juuri ongelma toisinaan erottaa leikkimielisyys oikeasta henkilökohtaisesta kuittailusta. Tämä aiheuttaa runsaasti sosiaalisia ongelmia, vaikka en tietysti mielipahaa ja suuttumusta aina ilmaise. Patoan asioita ja en helpolla unohda minuun kohdistettuja kommentteja. Ne jäävät ikään kuin pinttyneinä tahroina mieleen.

Vaikka välillä järjellä ihan tajuaakin, että ei ne ihmisten eleet, ilmeet ja sanat tarkoita pahaa, niin se on kuin joku vaistomainen reaktio, että sieltä kohdistuu taas jotain negatiivisuutta.

Aatos
19.12.2010, 22:02
Liittyykö kognitiivinen terapia psykoterapiaan? Psykiatri puhui hiukan kanssani, että tuo kyseinen terapia voisi auttaa tätä asiaani. Minulla on nimittäin paljon piintyneitä ajatuskuvioita, joiden perusteella muodostan käsityksiä siitä mitä muut ovat minusta mieltä.


Kuulostaa juuri sinun(kin) lajilta. Tuollaiset käsitykset saavat ko. terapiassa uusia ja terveempiä näkökulmia. Itse olen tuollaisen läpi käynyt. Ja oli kyllä loisto juttu.

Tuota voidaan antaa 20-30 kertaa hoitopakettina jolloin puhutaan lyhytterapiasta, ja tämä soveltuu juurikin vääristyneisiin ajatuskuvioihin jotka tuottavat "kantajalleen" tuskaa. Ilmeisesti kohdallasi on tästä kysymys. Ajatusten taakse täytyy pureutua, ymmärtää miksi potilaana oleva on kehittänyt itselleen ominaiset tavat reagoida ja ajatella.


Kognitiivinen t. on kaikkein tutkituin ja keskimäärin eniten apua tarjoava. Mutta onhan noita muitakin. Vielä löytyy muutamia vanhakantaisia psykoanalyytikkoja jotka kuuntelevat potilasta, ja toteavat vartin välein: "Tuo on varmaan merkityksellistä".

Mutta jos on mahdollista, voin kyllä todella lämpimästi suositella. Tärkeää on löytää terapeutiksi ihminen jonka kanssa homma luistaa. Itsellä osui ekasta kohdilleen, mutta tiedän ihmsiä jotka eivät ole sopivaa löytäneet. Voi toki miettiä miksi ?





Aatos

Matsku
19.12.2010, 23:24
Kenelläkään kokemuksia lääkkeestä Cipralex? Ekan viikon yhen pillerin setti alotettu ahdistukseen 4 päivää sitten. Eilen tuli ryypättyä, ja tänään kanuuna potenssiin kymmenen. Tuli oksennettua vielä vartti sittenkin. Seurausta lääkkeen ja alkoholin kombinaatiosta?

Cemetery Gates
20.12.2010, 00:08
Kenelläkään kokemuksia lääkkeestä Cipralex? Cipralexia on tullu vuosien varrella popsittua runsaasti, nytkin kuuri menossa (20 mg päivässä). Lääkkeet vaikuttavat yksilöllisesti ja ainakaan meikäläiselle siitä ei ole koskaan tullut mitään sivuvaikutuksia, ei selvin päin eikä ryypätessä.

Puscutractori
20.12.2010, 00:54
Kenelläkään kokemuksia lääkkeestä Cipralex? Ekan viikon yhen pillerin setti alotettu ahdistukseen 4 päivää sitten. Eilen tuli ryypättyä, ja tänään kanuuna potenssiin kymmenen. Tuli oksennettua vielä vartti sittenkin. Seurausta lääkkeen ja alkoholin kombinaatiosta?

Tuskinpa on kyse kombinaatiosta. Olo saattaa tosin olla muuten vain huono jo tuon lääkityksen aloittamisen vuoksi. Useinhan Cipralexin tyyppisillä lääkkeillä olo ensin huononee muutamaksi viikoksi ennen kuin mylnteiset vaikutukset alkavat näkyä. Etenkin ahdistus saattaa pahentua aika paljon.

kiljander
20.12.2010, 07:09
Kysykää nyt vielä lääkäriltänne jos ette usko mutta dokaaminen pahentaa melkoisella varmuudella masennuksen/depression oireita. Alkoholi pois kokonaan ihan ensimmäisenä mielenterveysongelmia kohdatessa.

Muhkea
20.12.2010, 08:12
Kenelläkään kokemuksia lääkkeestä Cipralex?

Onhan tuosta kokemusta syksyltä. Viikon päästä ei mulla muuta ollutkaan mielessä kuin kuoleminen, ja miten sen toteuttaminen parhaiten onnistuu. Muutaman viikon kokeilun jälkeen siitä sitten luovuttiinkin. Kuulemma Cipralex toimii kuitenkin suurimmalla osalla käyttäjistä.

Aatos
20.12.2010, 09:38
Kysykää nyt vielä lääkäriltänne jos ette usko mutta dokaaminen pahentaa melkoisella varmuudella masennuksen/depression oireita. Alkoholi pois kokonaan ihan ensimmäisenä mielenterveysongelmia kohdatessa.

Näin se menee. Monen mekanismin kautta. Alkoholi vaikuttaa serotoniinin määrään aivoissa ja alkoholi romahduttaa sen.

Alkoholi ja SSRI-lääke yhdessä ärryttää vatsakalvoja. Tähän toki alkoholi kykenee yksinkin.

Kannattaa tosissaan jättää alkoholi sivuun jos haluaa optimaalisen hyödyn..

Hemingway
27.12.2010, 00:06
Tähän ketjuun jösses sentään, koska en parempaakaan löytänyt.

Mun pitäisi saada lääkärintodistus, jossa kerrottaan, että ahdistaa vitusti eli niin paljon, että monet arjen askareet eivät onnistu. Muutakin apua ajattelin kysyä. Avun hakeminen on ollut läheisteni toive jo kauan. Olen käytännössä aivan hunningolla. Henkinen tilani ei ole aivan yhtä huono, mutta epäilemättä läheiseni toivovat, että elämäni nytkähtäisi eteenpäin.

Mutta nyt kun mun pitäisi toimia ja marssia vastaanotolle, olen ruvennut ahdistumaan, koska vaikka romahdan joissain sosiaalisissa tilanteissa täysin ja tunteeni kerivät hallitsemattomaksi möykyksi, niin toisaalta saatan olla hyvin samankaltaisissa tai jopa samoissa tilanteissa itsevarma, rauhallinen ja vahva.

Pahoin pelkään, että lääkärin vastaanotto saattaa olla juuri sellainen paikka, jossa rentoudun ja heittäydyn luottamuksen aaltoihin kuin [jokin kielikuva tähän]. Kuinka selitän lääkärille, että juuri tällaiset virallisiin kuvioihin liittyvät tapaamiset voivat syöstä minut sisäiseen kaaokseen, helvetilliseen ahdistukseen ja itsetuhoiseen kehään, jos kuitenkin samalla käyttäydyn tasapainoisesti ja rennosti?

Tilanteita, joissa olen varma ja avoin:
-Näen raihnaisen vanhuksen kantavan kadulla kauppakassia. Minun on helppo mennä juttelemaan hänelle ja tarjoamaan apua.
-Jotakuta kiusataan porukassa tai jostakusta puhutaan paskaa selän takana. Minun on helppo puuttua kiusaamiseen tai paskan puhumiseen.
-Satun hissiin tuntemattoman viehättävältä vaikuttavan naisen kanssa. Minun on helppo aloittaa keskustelu pöksyihin pästäkseni. Myös huumori minulta irtoaa tällaisissa tilanteissa helposti. Osaan hassutella. Se aina vetoaa naisiin.
-Viereeni istuu pitkän matkan bussissa tuntematon ihminen. Minun on helppo avautua hänelle. Estoni eivät ole kummoisia. Saatan jutella itsetuhoisuudestanikin kuin säästä. Tiedän että se on tahditonta, mutta en aina jaksa siitä välittää.

Yleisesti voisi kai todeta, että olen hyvä tilanteissa, joissa tyyli ja koodi ovat vapaita ja joissa kuka tahansa saa ruveta kirkumaan särkyvällä äänellä mielenkiintoisia reaktioita ja kysymyksiä herättääkseen.

Tilanteita, joissa ahdistun:
-Opetustilanteet, luokkahuoneet.
-Kaikki roolitetut tilanteet, joissa on ripauskin hierarkisuutta. Inhoan olla johdettava tai johtaa.
-Tilanteet, joissa selvästi näytellään. Työhaastattelut, tohtorin väitökset, tiedostetut mutta ääneen lausumattomat konfliktit, smollari eli pikkupuhe.
-Tilanteet, joissa on mukautuvaisuuden vaatimus. Vaikka olen kiltti, niin en ole kohtelias, jos en pidä ihmisestä. En sopisi kauas itään. No, Venäjälle ehkä.

Yleisesti voisi kai todeta, että olen huono tilanteissa, joissa tunteet on uhrattava päämäärän hyväksi.

Mua jollain lailla hävettää. Voinko kertoa lääkärille, että välillä menee ihan oikeasti tosi huonosti, jos kuitenkin vaikutan siltä, että siinäpä reipas, avoin ja noheva kaveri?

Ötökkä
27.12.2010, 00:11
Mua jollain lailla hävettää. Voinko kertoa lääkärille, että välillä menee ihan oikeasti tosi huonosti, jos kuitenkin vaikutan siltä, että siinäpä reipas, avoin ja noheva kaveri?

Mä soitin sairaalan ja selitina sian, pääsin vastaanotolle samana päivänä! pari viikkoa saikkua tarjottiin ja pillereitäkin tarjottiin, mutten tuntenut niitä vielä tarvitsevani. Puhelin siisn käteen aamulla ja hommat pitäs hoitua itsestään :)

Vaikeahan se oli myöntää itelleen, että saikku oli tarpeen. Kaikki oli periaatteessa kuitenkin hyvin elämässä, niin ajattelin että minulla ei olisi "oikeutta" olla siinä mielentilassa.

Hemingway
27.12.2010, 00:15
Mä soitin sairaalan ja selitina sian, pääsin vastaanotolle samana päivänä!

Mutta kun mä olen asiaa aiemmin -monen monta vuotta sitten - hoitanut, niin muuan - sinänsä kyllä ihan asiallinen terveydenhoidon ammattilainen - vihjasi vähän siihen suuntaan, ettei mulla ehkä ongelmia olekaan. Siitä asti on ollut sellainen olo, että viittiiköhän tässä ittestään numeroa tehrä, jos ne luulee, että kusetan tai haen ainoastaan huomiota.

Ötökkä
27.12.2010, 00:22
Mutta kun mä olen asiaa aiemmin -monen monta vuotta sitten - hoitanut, niin muuan - sinänsä kyllä ihan asiallinen terveydenhoidon ammattilainen - vihjasi vähän siihen suuntaan, ettei mulla ehkä ongelmia olekaan. Siitä asti on ollut sellainen olo, että viittiiköhän tässä ittestään numeroa tehrä, jos ne luulee, että kusetan tai haen ainoastaan huomiota.No se tossa onkin perseestä että potilaista halutaan vaan päästä akkiä eroon. Tais mennä 15 minuuttia että pillereitä tarjottiin ja saikku kirjotettiin. Ja siis sanoin että on ollu jollain lailla alistunut pahaan oloon jo 15 vuotta kun on takana 9 vuotta koulukiusaamista ja siitä johtuneita itsetunto-ongelmia. Pillereillähän sekin tietysti korjaantuu.

Mutta se lyhyt sairaslomakin voi helpottaa kummasti. Mulla ainakin autto, vaikka eihän ne perusongelmat minnekkään hävinneet. Se pahin ahdistus vain helpotti hetkellisesti.

Joo, on se kumma että diagnoosin saa 15 minuutissa kun n. 70% elämästä on ollut jollain tapaa pää sekaisin ja kun siitä ekan kerran jollekkin puhuu niin ei se olekaan ongelma kun en ole itsetuhoinen. Jep jep.

scholl
27.12.2010, 12:20
No se tossa onkin perseestä että potilaista halutaan vaan päästä akkiä eroon. Tais mennä 15 minuuttia että pillereitä tarjottiin ja saikku kirjotettiin.

Yhtä hyvin voisivat määrätä viinaa tai huumeita. Suomalaiset syövät ihan liikaa pillereitä. Jos pää on pyörällä niin silloin ne asiat pitää puhua halki, eikä turvautua mihinkään aineisiin, jonka avulla eletään seuraavat vuodet sumussa. Älyttömällä tolalla tuo terveydenhuoltojärjestelmä.

Aatos
27.12.2010, 13:54
Yhtä hyvin voisivat määrätä viinaa tai huumeita. Suomalaiset syövät ihan liikaa pillereitä. .

Ei kai pilleri itsessän ole paha ? Sisältö sen määrittelee sekä annostelu. Etanoli ja "huumeet" ovat päihdyttäviä ja näin ollen eri asiaa.

Toki saatat viitata tuolla täsmällisellä heitollasi bentsoihin, jotka väärin käytettynä ovat todellinen ongelma, mutta oikein käytettynä loistava ratkaisu esim. akuuteissa tilanteissa.

Mielenterveys ongelmat eivät ole tahdonalaisia, eikä niistä voi yleensä parantua pelkällä tahdonvoimalla tai ryhdistäytymällä. Parantumiseen tarvitaan tukea tai ongelmien ratkaisemiseen sopivia hoitokeinoja. Lääkkeet ovat yksi osa.

Lääkkeiden avulla voidaan merkittävästi lievittää sietämättömiä tunnetiloja. Esimerkiksi sietämättömän pelon ja ahdistuksen lievittäminen lääkkeillä parantaa ihmisen toimintakykyä ja usein myös kykyä hyötyä psykoterapiasta. Pitkittynyt stressi tai masennus voi vaikuttaa keskushermoston välittäjäaineiden toimintaan ja hermosolujen verkostojen rakenteeseen. Uusimpien tutkimusten mukaan masennuslääkkeet voivat osaltaan auttaa näiden yhteyksien uudistumista.

Sairautta kannattaa hoitaa, hoitamatta jättäminen pahentaa aina asiaa. Mutta jos tuota viinaa määrättäisiin, asiat olisi takuulla pahemmin. Ilman määräystäkin se on todellinen ongelma. Syy ja seuraus samassa paketissa..



Kirjoitin tämän siksi että ongelmissa olevat ihmiset eivät kokisi lisää syyllisyyttä sairauden hoidostaan, johon osana kuuluu lääkitys.

Ted Raikas
27.12.2010, 13:55
No tämä on mielestäni ainakin ihan rohkaiseva uutinen ja liittyy vähän käsillä olevaan keskusteluaiheeseen:

Pääsy Kelan tukemaan psykoterapiaan helpottuu (http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/P%C3%A4%C3%A4sy+Kelan+tukemaan+psykoterapiaan+help ottuu/1135262648775?fb_ref=fb-recommend%3Bfb-recommend&fb_source=home_oneline).

Juuri tuollaiseen terapiaan olen itse pääsemässä ja aion kyllä ottaa kaiken hyödyn irti, koska haluan elämässä eteenpäin.

Ötökkä
27.12.2010, 15:51
Ei kai pilleri itsessän ole paha ? Sisältö sen määrittelee sekä annostelu. Etanoli ja "huumeet" ovat päihdyttäviä ja näin ollen eri asiaa.
Tämä on totta kyllä. Sitä lähinnä kritisoin, että minulle tuota pilleriä tarjottiin ns. "ainoana apuna". Enkä muutenkaan usko, että pillerin minun tapauksessani paljoa auttaisivat, kun kyse on lähinnä pitkäaikaisesta täydellisestä itsetunnon puuttumisesta. Tuli koko peruskoulun ajan niin paljon paskaa niskaan, että oma asenne itseä kohtaan on aika heikko, ja sitä tuskin saa korjattua lääkkeillä.

No, asiat onneksi hiukan paremmin nyt kuin sillon vuosi sitten kun apua hain. Itsehän sitä on joutunut yrittää laittaa asioitaan järjestykseen ja sitä kautta rakentaa sitä itsetuntoakin. En kuitenkaan ollenkaan ihmettele jos jollain ei ole voimia/rohkeutta tehdä täyskäännöstä elämässään - mulla se otti todella monta vuotta. Ja edelleen sen itsetunnon kanssa olen vaiheessa, mutta itse kai tästä on pakko päästä yli. Koulukiusaaminen ja sen jälkioireet on kai sitten niin yleisiä, että ei ihmisiä halutakaan auttaa jos ne ei ole itsetuhoisia.

En ehkä muutenkaan ole ihminen jonka ensimmäiseksi apua luulisi tarvitsevan. Useimmat naispuoliset ihmiset joiden tiedän apua saaneen ovat olleet itkeskelijätyyppejä, mutta mä sain jotenkin sen peruskoulun aikana itseni kovetettua niin ettei tuokaan enää oikein onnistu. Mitäis siis ilmeisesti vain olla tarpeeksi dramaattinen jos haluaisi muutakin kuin lääkeapua?

scholl
27.12.2010, 16:47
Ei kai pilleri itsessän ole paha ? Sisältö sen määrittelee sekä annostelu. Etanoli ja "huumeet" ovat päihdyttäviä ja näin ollen eri asiaa.

Toki saatat viitata tuolla täsmällisellä heitollasi bentsoihin, jotka väärin käytettynä ovat todellinen ongelma, mutta oikein käytettynä loistava ratkaisu esim. akuuteissa tilanteissa.

Viittaan siihen, että pahaolo yritetään tukahduttaa ns. heppoisin keinoin. Joku pilleri voi olla hyvä, jos se yhdistetään muuhun terapiaan, mutta Suomessa annetaan tuolla tavalla 15 minuutissa pillereitä ilman, että ihminen sitoutuu menemään juttelemaan asioistaan kenenkään kanssa. Moni syö välillä masennuslääkkeitä ja välillä ryyppää urakalla. Varsinaisiin ongelmiin ei päästä käsiksi lainkaan ja sitten ihmetellään, että muutama vuosi meni ikäänkuin sumussa.

Kyllähän jokainen voi miettiä omassakin elämässään, että sitä helposti lykkää joidenkin epämiellyttävien asioiden suorittamista. Haetaan jollain muulla kuten urheilulla tai työnteolla sellaista hyvää fiilistä niin se itseä vaivaava huonoa fiilistä aiheuttava asia tai ilmiö pysyy taustalla ikäänkuin kohtaamatta. Se on yleistä ja mielenterveysongelmaisilla tuo on varmasti moninkertaisesti niin.

Olen vahvasti sitä mieltä, että se vaikeampi tie eli itseensä tutustuminen ja kaikkien tilojen, myös pelko kohtaaminen ja selvittäminen on paljon parempi reitti kuin popsia jotain nukahtamis-, uni- ja masennuslääkkeitä yksistään iso kasa, jotta yleensä huvittaa matkata päivästä toiseen.

Hemingway
27.12.2010, 17:15
Olen vahvasti sitä mieltä, että se vaikeampi tie eli itseensä tutustuminen ja kaikkien tilojen, myös pelko kohtaaminen ja selvittäminen on paljon parempi reitti kuin popsia jotain nukahtamis-, uni- ja masennuslääkkeitä yksistään iso kasa, jotta yleensä huvittaa matkata päivästä toiseen.

Eivät ongelmat selvittelemällä selviä. Vähän niistä saattaa painetta pölähtää, kun niihin puukolla tökkää, mutta äkkiä ne muhivat sisälleen lisää höyryä.

Elämä on liian suuri haaste selvitettäväksi. Siinä pitää oppia kiertämään, torjumaan, unohtamaan ja hautaamaan entistä uuden alle. Katseen pitäisi säilyä kohti uutta eikä kohti vanhaa.

Lisääntyneiden lievien mielenterveysongelmien perussyy on minusta se, että yhteiskunta ei ole enää rakenteeltaan terapeuttinen. Ennen heikompikuntoisempikin selvisi töissä. Ja jos ei kaikesta selvinnytkään, niin ei häntä poiskaan potkittu, kunhan nyt jotain teki. Näin heikkovoimaisen elämässä oli rytmi, sosiaalisia suhteita ja ehkäpä myös kunniantuntoa ja yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta.

Nykyään horjahteleva työläinen syrjäytyy joko työttömäksi tai sairaslomalle. Samalla hänen elämästään rapistuvat henkistä hyvinvointia tukevat tekijät. Tähän kierteeseen jouduttuaan ihmisen on vaikea enää täyteen loistoonsa takaisin ponnistaa.

Otaksun että kivikaudellakin oli masennusta ja muuta toimintakyvyttömyyttä, joka selittyi aivojen fysiologialla. Sen sijaan lievempien ongelmien määrä lienee ollut pienempi. Kun joka päivä piti lähteä metsälle, kalaan tai keräilemään, iltapuhdetöinä iskettiin omiin tarpeisiin teriä kivistä tai puuhailtiin muuta käytöntöön liittyvää ja samalla ympärillä riitti porukkaa, niin pienet murheet eivät päässeet kasvamaan.

Olisi jo syytä lopettaa yksilön palvominen. Ei yksilö voi kaikkia omia ongelmiaan ratkoa. Ei yksilölle voi sellaista vastuuta osoittaa. Tämä vastuu on sosiaalinen ja kulttuurinen. Yksilöllä siinä on ainoastaan pieni osa. Terapiakulttuuri ei ole ratkaisu ongelmiin. Terapialla hoidetaan ainoastaan oiretta. Sairauden syy on kulttuurissa.

scholl
27.12.2010, 17:48
Lisääntyneiden lievien mielenterveysongelmien perussyy on minusta se, että yhteiskunta ei ole enää rakenteeltaan terapeuttinen. Ennen heikompikuntoisempikin selvisi töissä. Ja jos ei kaikesta selvinnytkään, niin ei häntä poiskaan potkittu, kunhan nyt jotain teki. Näin heikkovoimaisen elämässä oli rytmi, sosiaalisia suhteita ja ehkäpä myös kunniantuntoa ja yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta.

Ennen yhteiskunnassa oli pakko olla enemmän yhteispeliä, jotta yleensä selvittiin, kun oli sotia, katovuosia, epidemioita ja ties mitä muita uhkia. Ihmisten piti tavallaan puhaltaa yhteen hiileen ja auttaa myös muita, koska saattoivat joutua itse avuntarpeeseen. Nykyään se menee niin, että ei tarvitse kiinnostaa miten menee muilla kuin henkilöllä itsellään ja hänen muijallaan. Silloin osaa pullahtaa siinä kuviossa helposti jonkun systeemin ulkopuolelle, eikä välttämättä tunne kuuluvansa mihinkään. Sosiaalisia suhteita on silloin vähän, jos pariskunnat vain nysväävät himassa.

Ennen miehillä oli omat puuhansa, naisilla omansa ja niihin osallistuivat ihmiset siitä riippumatta, ovatko naimisissa tai eivät. Nyt nysvätään per pariskunta irrallaan koko muusta yhteiskunnasta ja jos joku ei ole kenenkään kanssa ja on muuten taipuvainen masennukseen niin hän saattaa syrjäytyä juuri noiden sosiaalisten suhteiden vähäisyyden vuoksi.

vlad
27.12.2010, 19:55
Mielenterveysongelmissa varmaan yksi ongelma on myös se että osa ei ollenkaan hoitomyönteisiäkään.

Tämä on ikävä todellisuus monen kohdalla, osaltaan se johtuu kyllätymisestä siihen, että ollaan kuin pallona jota pompotellaan puolelta toiselle. Tällaisessa tilanteessa sitä kovin moni lyö rukkaset naulaan ja päättää, että nyt riittää - se hoitomyönteisyydestä. Omakohtaisiakin kokemuksia aiheesta on noin vuosikymmenen takaa, jolloin sain tarpeeksi yhdestä sun toisesta tahosta ja löin laimi hoidon, seurauksena oli entistäkin suurempi kaaos, jonka selvittelyyn kului aikaa monin kertainen määrä verrattuna siihen aikaan joka kaaoksen aikaansaantiin vei. Lopulta riittävän tiivis hoito, pakottaminen - niin läheisten kuin hoitotahon kautta (M1-lähete pakkohoitoon), ja oikeiden diagnoosien ja lopulta oikeiden lääkkeiden löytyminen sai minut jaloilleen ja nyt homma on hyvin hanskassa, ja olen ottanut opikseni - ei enää leikkimistä ja kokeilua vaan tässä mennään näillä (tai muilla) lääkkeillä elämä loppuun saakka. Tähän yhdistettynä muut asiat, kuten muun kunnon kohtuullinen vaaliminen, avoin mieli, nyt opinnoista hyvin selviytyminen ja niihin panostaminen tms.

Ympärilläni näen kuitenkin näitä hoitokielteisiä ihmisiä. Kaverini on sellainen ja sen huomaavat kaikki hänen ympärillä olevat mutta ongelmana on se, että osa hänen "kavereista" ts. ne joilla menee lujaa viinan, lääkkeiden ja huumeiden kanssa, kannustaa häntä sekavaan elämään ja pitää hyvänä sitä, että eletään kaaoksesta toiseen. Heihin hän uskoo ja heihin luottaa ja kun he tarjoavat viinaa tms. niin hän on aina valmis lähtemään. Hän ei näe ongelmaa viinassa vaikka hänen omaisensa näkevät ja minä näe ja muutamat "järkevät" ystävät/kaverit näkevät mutta heihin hän ei usko. Heitä hän pitää jopa pettureina... surullisempi juttu.

vlad.

scholl
27.12.2010, 23:23
mutta mitä sen jälkeen?

Perustaa järjestön. A-Studiossa oli juttu Berliinistä, jossa saksalaiset Afganistanin veteraanit, jotka kärsivät posttraumaattisista oireista, olivat perustaneet jonkun järjestön. Yksi tyyppi esim., joka oli jo yrittänyt itsemurhaa oli ottanut niihin yhteyttä ja saanut apua. Turha sitä jäädä itkemään, mitä joku terveyskeskus tekee, pitää toimia itse.

vlad
28.12.2010, 17:52
Perustaa järjestön. A-Studiossa oli juttu Berliinistä, jossa saksalaiset Afganistanin veteraanit, jotka kärsivät posttraumaattisista oireista, olivat perustaneet jonkun järjestön. Yksi tyyppi esim., joka oli jo yrittänyt itsemurhaa oli ottanut niihin yhteyttä ja saanut apua. Turha sitä jäädä itkemään, mitä joku terveyskeskus tekee, pitää toimia itse.

Tavallaan tämä on jo nykyaikaa kun on erilaisia mielenterveysjärjestöjä, kuten Mielenterveydenkeskusliitto tjsp, sen alla on sitten paikallisjärjestöjä. Näiden lisäksi on muita kolmannensektorin palveluja tarjolla sekä yksityisten ihmisten pyörittämiä tukiryhmiä ja -palstoja, joiden taso on hyvin kirjava. Olen toiminut aikanaan eräällä palstalla modena ja muissa toimitehtävissä, huomasin, että se oli hyödyksi monelle apua kaipaavalle, mutta toisaalta jos ilmeni sisäisiä ristiriitoja (kuten kävi muutaman kerran) ongelmia ilmaantui todella paljon, koska suurin osa ihmisistä oli enemmän tai vähemmän psyykkisesti ja osa myös fyysisesti rikki ts. olisi hyvä, jos tällaisen palstan "vetäjä" olisi itse suhteellisen hyvissä voimissa ja kykenisi kontrolloimaan tilannetta jos/kun homma karkaa käsistä. Tilanne tällä palstalla oli kuitenkin toinen, joten ongelmatilanteiden seurausten selvittely oli hyvin tuskallista, tämä oli eräs syy muutaman muun oheen siihen miksi luovuin tehtävistä palstalla ja myöhemmin kirjoittelun palstalle. Mutta pidän hyvänä sitä, että on olemassa erilaisia palstoja ja uskon että niistä moni saa paljon apua. Sain minäkin aikanaan ja tämä palsta ja sen ihmiset omalta osaltaan kannustivat minua jatkamaan ja jaksamaan.

vlad.

Ted Raikas
10.01.2011, 16:45
Tässä kun olen nyt psykiatrin luona käynyt ja keskiviikkona on uusi käynti, niin on tietysti lääkityksen aloittamisesta ollut puhetta. Olen jotenkin perinteisesti ollut skeptinen niiden suhteen ja luottanut enemmän keskustelun voimaan ja kun asioita käydään läpi ja käsitellään. Valvooko ne jotenkin, että ottaako potilas lääkkeitään vai ei? Huomaako sen esimerkiksi? En nyt täysin ole tyrmäämässä ajatusta, että aloittaisin lääkkeiden popsimisen, mutta tietysti se kammottaa kun ajattelee, miten persoonallisuuteni voi ehkä muuttua.

Toisaalta tämä nykyinen persoonallisuus on sen verran pahasti ailahteleva ja äärimmäisistä tunteista toisiin poukkoileva, niin joku tasaantumisvaihe voisi tehdä hyvää.

Näettekö, että lääkkeistä kieltäytyminen olisi jossain tapauksissa hyvä asia? Vai kannattaako rohkeasti vaan kokeilla.

Pysyvään lääkkeiden käyttöön en kyllä haluaisi joutua, mutta sitähän ei voi tietää onko se pidemmässä juoksussa parempi ratkaisu vai ei.

HIFK
10.01.2011, 17:00
Tuossa inttiketjussa tulikin jo käsiteltyä omaa masennusta, jonka takia olinkin hoidettavana pöpilässä. Ehkä hieman tunnen sellaista itsessä tällä hetkelläkin.

Eli viime ajat ovat olleet itselle aika vaikeita, kun töitä ei näin pieneltä paikkakunnalta tahdo löytyä millään. Rahaa ei ole käydä oikein missään, mitä nyt jotain harrastuksia saa rahoitettua. Lätkämatseissa sun muissa ei vain pääse käymään, kun sossun tuilla elelen. Vähän aikaa olinkin syksyllä töissä, mutta silloin menikin hyvin. Pääsi käymään matseissa, töissä oli porukkaa ja tekemistä, mutta nyt ei ole oikein mitään. Niin masennusta on alkanut pukkaamaan päälle.

Myöskin kaverien vähyys on asia, mikä masentaa joskus paljonkin. Futisreeneissä ja salilla käyn, mutta sieltä ei vain löydy sellaisia henkilöitä, joiden kanssa voisi olla myös vapaa-ajalla. Kertaakaan en ollu armeijan aikana masentunut, mutta silloin olikin muiden pakko olla meikäläisen kanssa ja oli koko ajan jotain tekemistä. Nyt taas on tullut karu arki vastaan.

Rauhanturvaajatouhut alkoi kiinnostamaan jo armeijan alussa ja nyt varsinkin, kun ei oikein ole mitään muutakaan. Tapahtumissa tai missään muussakaan ei voi käydä, kun pakko säästää rahaa. Oikeastaan masennuksen taso vaihtelee sen mukaan, miten paljon on tekemistä ja seuraa. Pitkiä aikoja ilman mitään, niin on aika rankkaa. Kesä olikin näin pienellä paikkakunnalla erittäin hienoa aikaa, vaikka töitä ei silloinkaan ollut. Rahasta ei ollut niin paljoa pulaa, niin pääsi käymään ympäriinsä ja aina oli edes jotain porukkaa jossain.

Työkkärissä noita erilaisia kursseja sun muita kävin kyselemässä, mutta eipä siellä oikein mitään tiedetty. Pieni paikkakunta, vielä pienemmät resurssit. Töitä kun edes saisi niin olisi hyvä.

ELÄKELÄINEN
10.01.2011, 17:42
En nyt täysin ole tyrmäämässä ajatusta, että aloittaisin lääkkeiden popsimisen, mutta tietysti se kammottaa kun ajattelee, miten persoonallisuuteni voi ehkä muuttua.

Pysyvään lääkkeiden käyttöön en kyllä haluaisi joutua, mutta sitähän ei voi tietää onko se pidemmässä juoksussa parempi ratkaisu vai ei.

Turhia pelkoja. Ei muutu persoonallisuus mihinkään. Vituttaa vaan vähemmän ja nimenomaan hommat tasaantuvat. Kaikki hoituu entistä paremmin.

Samoja pohdin itsekin aikanaan, että varmasti en mitään lääkkeitä ikinä ota vaikka miltä tuntuisi. Onneksi taivuin. En ole tässä tapauksessa ainoa joka lääketiedettä kiittää.

Sinänsä oikea lääkitys + terapia on sitten oma optimointinsa. Mutta kyllä se siitä. Jota en muuten olisi joku aika sitten lausunut. Ehkäpa alkaa vielä jääkiekkokin joskus taas kiinostaa.

Hemingway
10.01.2011, 17:56
Turhia pelkoja. Ei muutu persoonallisuus mihinkään. Vituttaa vaan vähemmän ja nimenomaan hommat tasaantuvat. Kaikki hoituu entistä paremmin.

Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.

Ted Raikas
10.01.2011, 18:36
Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.
Aivan. Tietyllä tapaa näen, että oma impulsiivisuuteni, tunneasioissa ja miksei muissakin asioissa on kyllä ehdottomasti sitä omaa itseäni ja varmasti piirre, mistä monet minussa pitää. Kuitenkin, nuo piirteet näin ylikorostuneena on usein omiaan ajamaan ahdinkoon, missä ahdistuminen, epävarmuus ja pelkotilat alkaa jyllätä. Vien itseäni siis liiankin äärimmäisille poluille ja jos siellä kompastuu tai menee vikaan, niin hommat romahtaa kerralla. Pidemmän päälle siis voimia syövää ja tuskallista.

Eli ehkä jonkinlainen aikalisä (heh) voisi olla paikallaan. Sinänsä en miksikään liian tasapainoisen tasapaksuksikaan haluaisi muuttua. Silti, jonkinlainen elpyminen ja kyvykkyys saada elämän eri puolista kii olisi nyt prioriteetti nro. 1.

Luultavasti ainakin lähden kokeilemaan niitä lääkkeitä ja katson, jos lisääntyisi se taito sisäistää niitä hyviä neuvoja ja ohjeita, jotka sinänsä ymmärrän... mutta joiden sisäistäminen ja soveltaminen käytännössä on vaikeaa.

Hemingway
10.01.2011, 20:19
Luultavasti ainakin lähden kokeilemaan niitä lääkkeitä ja katson, jos lisääntyisi se taito sisäistää niitä hyviä neuvoja ja ohjeita, jotka sinänsä ymmärrän...

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Ei lääkkeiden kokeilemisesta haittaakaan ole. Ne saattavat tuoda elämään enemmän kuin viedä siitä, jos ne nyt jotain edes vievät.

Tarkoitukseni oli kyseenalaistaa lääkkeiden kaikkivoipaisuuden ylistys. Kun suomalaisista 750 000 (http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html?sendtofriend =true) nielee tabuja pysyäkseen kasassa, herahtaa mieleen, etteivät ainakaan kaikki nämä ihmiset ole henkisesti sairaita. Joko työelämä ja kulttuurin levottomuus on ylittänyt ihmisen sietokyvyn tai sitten terveyden käsite on kaventunut hävyttömästi.

Minusta lääkkeitä kannattaa syödä silloin, kun ei yksinkertaisesti muuten jaksa tai kun aivoissa on jokin perusvinksahdus. Inhimilliseen kuohuntaan tai sopeutumattomuuteen lääkkeitä ei pitäisi syödä.

tant gredulin
10.01.2011, 20:52
Tarkoitukseni oli kyseenalaistaa lääkkeiden kaikkivoipaisuuden ylistys. Kun suomalaisista 750 000 (http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html?sendtofriend =true) nielee tabuja pysyäkseen kasassa, herahtaa mieleen, etteivät ainakaan kaikki nämä ihmiset ole henkisesti sairaita. Joko työelämä ja kulttuurin levottomuus on ylittänyt ihmisen sietokyvyn tai sitten terveyden käsite on kaventunut hävyttömästi.

Luulen, että suurin ongelma on se, ettei työuupumusta tunnusteta sairasloman arvoiseksi diagnoosiksi. Masennus sen sijaan on 'hyväksytty' sairaslomaan johtava diagnoosi. Kyllähän siinä tietysti niinkin käy, että uupumus johtaa masennukseen, kun se jatkuu riittävän kauan. Tai sitten ihan fyysisiin sairauksiin - joskus kroppa on viisaampi kuin pää :)

Työelämässä kärsivät lähes kaikki. Ne joilla on töitä, on niitä yleensä liikaa ja ne, joilla ei ole töitä, tuntevat itsensä tässä työtä arvostavassa ilmapiirissä arvottomiksi. Kumpikin osapuoli saa lääkitystä.

Oman lääkityksensä suhteen on syytä olla varovainen, mutta ei peloissaan :) Lopettaminenkin on suhteellisen helppoa, sillä ymmärtääkseni suurinta osaa masennustapauksista lääkitään kuitenkin nk. 'kolmannen sukupolven' masennuslääkkeillä. Näiden koukutustaipumus ja sivuvaikutukset ovat häviävän pieniä verrattuna aikaisempiin.

Ted Raikas
10.01.2011, 20:57
Minusta lääkkeitä kannattaa syödä silloin, kun ei yksinkertaisesti muuten jaksa tai kun aivoissa on jokin perusvinksahdus. Inhimilliseen kuohuntaan tai sopeutumattomuuteen lääkkeitä ei pitäisi syödä.
Totta, mutta milloin tunnistaa mistä on kyse? No, se on tietysti alan ammattilaisen tehtävä viime kädessä ja hekin ovat erehtyväisiä, kuten me kaikki.

Eli inhimillinen kuohunta ja sopeutumattomuus voivat johtue monenlaisista syistä. Mitkä niistä on normaaleja ja terveitä ja mitkä ei? Voiko jotkut asiat laskea "asenteen" piikkiin, kenties. Tuollaisten arvailu on vaan vaarallista ja vaikeaa.

Olen minä itsekin pohtinut vuosikaudet, että onko kaikki pelkästään asennoitumisongelman tekosia, vai onko siinä muutakin. En sinänsä väitä, etteikö asenteessa voisi olla parannettavaa, totta kai on ja masennuksessakin ihmisen itse on lopulta tehtävä se työ ja nostettava itsensä suosta. Mietin sitä kun vihdoin ja viimein hakeuduin apuun, että kenties lääkkeet ja terapia voisi nostaa kykyä parantaa sitä "asennetta".

Hemingway
10.01.2011, 21:14
Totta, mutta milloin tunnistaa mistä on kyse? No, se on tietysti alan ammattilaisen tehtävä viime kädessä ja hekin ovat erehtyväisiä, kuten me kaikki.

Alan ammattilaiset eivät tunnista paskaakaan. Olen elänyt suuren osan elämästäni hullun välittömässä läheisyydessä, eikä tämä hullu varmasti saisi hullun diagnoosia, koska hän vaikuttaa täysin normaalilta, suorastaan nasevalta ja tasapainoiselta. Hänen ympäristöönsä kylvämän epävarmuuden ja kauhun määrä on kuitenkin huomattava.

Tämän hulluudenlajin kriteereissä sentään myönnetään, että diagnoosi on vaikea tehdä ja se perustuu usein läheisten kertomuksiin.

Toinen huomattava juonne on se, että päätohtorit ovat kiinnostuneita ihmisten luokittelusta. Heillä on siihen tarve. Kun listaa sitä ja tuota, vaikkapa vain ihan arkisiakin mutta voimakkaita tunteita, niin jovain tiaknoosia napsuu. Jokaikinen ihmiselämän mutka voidaan tänä päivänä kääntää latinaksi.

Huolestuttaa pirusti, koska maailma on muuttumassa niin normaaliksi, ettei tänne enää normaali ihminen mahdu.

Ted Raikas
10.01.2011, 21:26
Kieltämättä tahtoo usein olla niin, että ihmisen persoonallinen piirre tulkitaan mielentilahäiriöksi tai persoonallisuushäiriöksi, koska se poikkeaa jotenkin "kaavasta".

Tokihan ne häiriöitä tai "häiriöitä" voikin olla, mutta se ei tietenkään tarkoita, etteikö ihminen voisi pärjätä/selvitä. Selviäähän monet aspergerin syndroomastakin kärsivät. Toki heillä voi olla vaikeaa mm. sosiaalisesti tai hankaluuksia sopeutua, mutta jos se oma vahvuus löytyy ja pääsee sen pariin, niin tulokset voi olla kaikkia miellyttäviä.

Usein pitäisikin keskittyä löytämään ihmisyksilön vahvuudet ja voimistaa, sekä suunnata ihmistä niiden pariin. Uskoisin, että se voisi ehkä tiettyä masennusta ja syrjäytymistä ehkäistäkin.

Helpommin sanottu kuin tehty tietysti. Nämäkin asiat pitäisi jo silloin ottaa esille kun ihminen on lapsi ja muotoutumassa.

Hemingway
10.01.2011, 21:36
Kieltämättä tahtoo usein olla niin, että ihmisen persoonallinen piirre tulkitaan mielentilahäiriöksi tai persoonallisuushäiriöksi, koska se poikkeaa jotenkin "kaavasta".

Samaan aikaan todelliset poikkeamat voidaan normalisoida. Joku asiantuntija mm. tuumeksi, että toimitusjohtajien joukossa on huomattava määrä narsistisesta persoonallisuudesta kärsiviä. On ikävää, jos ympäristölle haitalliset ilmiöt normalisoidaan.

Irtoaisikohan tällä (http://www.dusktodawntv.com/fi/Ville.html) jokin diagnoosi? "Luonnettani voisi ehkä kuvailla sanalla "laiska". Jos normaalin ihmisen elämä on uimista, minun elämäni on kellumista."

Selvät masennuksen oireethan tuossa. Passiivisuus...

scholl
11.01.2011, 00:53
Aivan. Tietyllä tapaa näen, että oma impulsiivisuuteni, tunneasioissa ja miksei muissakin asioissa on kyllä ehdottomasti sitä omaa itseäni ja varmasti piirre, mistä monet minussa pitää. Kuitenkin, nuo piirteet näin ylikorostuneena on usein omiaan ajamaan ahdinkoon, missä ahdistuminen, epävarmuus ja pelkotilat alkaa jyllätä. Vien itseäni siis liiankin äärimmäisille poluille ja jos siellä kompastuu tai menee vikaan, niin hommat romahtaa kerralla. Pidemmän päälle siis voimia syövää ja tuskallista.

Osta kirja Peaks and Valleys. Maksaa muistaakseni 13 euroa Akateemisessa kirjakaupassa. Luet sen parissa tunnissa.

En usko, että mitkään lääkkeet muuttavat oikealla tavalla ihmistä. Kyse on enemmänkin siitä, että negatiivistenkin tuntemusten kautta henkilö oppii tuntemaan itsensä ja jos saa jotain järkevää sisältöä tai tavoitteita elämäänsä niin mielestäni henkilö ei silloin jaksa murehtia pieniä vastoinkäymisiä.

Otan nyt ihan randomina tuosta kirjasta katkelman sivulita 21-22, joka nyt sattui aukeamaan eteeni: "Peaks and Valleys are connected. The errors that you make in today's good times create tomorrow's bad times. And the wise things you do in today's bad times create tomorrow's good times... So we actually create our own good and bad times, far more than we realize."

Morgoth
11.01.2011, 08:37
Toinen huomattava juonne on se, että päätohtorit ovat kiinnostuneita ihmisten luokittelusta. Heillä on siihen tarve. Kun listaa sitä ja tuota, vaikkapa vain ihan arkisiakin mutta voimakkaita tunteita, niin jovain tiaknoosia napsuu. Jokaikinen ihmiselämän mutka voidaan tänä päivänä kääntää latinaksi.

Nojaa, onkohan tuo ihan noinkaan? Normaaliudesta voidaan keskustellla loputtomiin, mutta toisaalta kun lukee mt-ongelmaisten palstoja, niin onhan se vähän huvittavaa esim. skitsofreenikon kirjoittaessa että suljetulla on natsimeininki ja hirveän tiukkaa tarkkailua ja valvontaa jne. En sitäkään sano etteikö sielläkin olisi luultavasti oomat gelmansa, mutta onhan se ehkä hieman sama jos personallisuushäiriöinen kiivasti valittaa, että häntä yritetään vain kategorisoida ja vain 'erilaisuudesta' saa diagnoosin. Öh, kuuluisiko tuollainen käytös osana sairauteen? Eipä varmaan esim. narsisti luultavasti hakeudu koskaan psykiatrille eikä se näy ulkopuolisille niin silmiinpistävästi kuin vaikkapa joku maniassa oleva joka pahimmillaan viedään hoitoon ilman omaa tahtoa.

Hemingway
11.01.2011, 10:30
Nojaa, onkohan tuo ihan noinkaan?

On. Psykoosien suhteellinen osuus väestössä on pysynyt samana kauan aikaa, vuosikymmenet tai -sadat. Se selittyy siten, että psykoosit on helppo diagnosoida. Kun ihmisen todellisuudentaju vääristyy rajusti, sen näkevät kaikki. Harhaisuudesta ei ole epäselvyyttä.

Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti. Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi. Todellisuudessa kysymys ei aina ole kuitenkaan sairaudesta vaan liiasta kuormituksesta. Kulttuurissamme normaalit reaktiot epänormaaleihin ärsykkeisiin on alettu tulkita sairaudeksi. Yksilöllinen psykokulttuurimme rakastaa selittämistä yksilöstä käsin, vaikka todellisuudessa ongelmat ratkeaisivat paremmin selittämällä ympäristöstä käsin.

Valita pomolle, älä lääkärille! (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/01/25/valita-pomolle-ala-laakarille/20101073/139) Hoida syytä, älä sairautta.

Ramchester
11.01.2011, 10:30
Otan nyt ihan randomina tuosta kirjasta katkelman sivulita 21-22, joka nyt sattui aukeamaan eteeni: "Peaks and Valleys are connected. The errors that you make in today's good times create tomorrow's bad times. And the wise things you do in today's bad times create tomorrow's good times... So we actually create our own good and bad times, far more than we realize."

Kuulostaa ihan siltä, että Jari sarasvuo olisi ollut psyykkaamassa pukukopissa Hifkin pelaajia tämän kirjan opeilla: "Älkää tehkö virheitä, koska niiden takia paska osuu tuulettimeen. Hyvää peliä, pojat! Nakkikattila kotiin...D'oh!"

Morgoth
11.01.2011, 11:55
Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Mitkä ovat lieviä? Esim. narstinen, paranoidinen, epävakaa persoonallisuushäiriö kriteerit eivät ainakaan itseeni osu enkä usko että suurimpaa osaan muista. Sosiaalisten tilanteiden pelko?

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti.

Esim. mistä?

Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi.

Eihän tuossa ole vika masennuksen kriteereissä vaan siinä että lääkärin 'on pakko' tehdä noin byrokraattisista syistä.

Hemingway
11.01.2011, 12:13
Mitkä ovat lieviä?

Lieviä ovat sellaiset, joiden kanssa aikaisemmin pärjäsi hyvin työelämässä. Ihminen saattoi olla lievästi vajaakuntoinen eikä pystynyt tekemään täyttä työpanosta, mutta häntä roikotettiin mukana ja hänelle maksettiin täysi palkka. Sosiaalinen yhteisö ja arjen rytmi tukivat selviämistä. Siitä se elämä lutviutui askel kerrallaan ja saattoi selvitä ajan myötä kokonaankin.

Nykyisessä psykokulttuurissa toimintakyvyn liukumat on poistettu. Joko sä painat duunia vittu täysillä tai sit sä makaat kotona. Ihmiselämän inhimillinen monimuotoisuus on korvattu konekäsityksellä.

Tällainen ihmiskäsitys ei ole kenenkään etu. Se on taakka sekä vajaakuntoisille yksilöille että yhteiskunnalle, koska diagnoosiksi lyöty vajaakuntoisuus johtaa helposti pysyvään aktiivisen yhteiskunnan ulkopuolelle siirtymiseen. Työnantajille jokusen vuoden kotona maannut diagnosoitu ei enää kelpaa, vaikka olisi kuinka työhaluinen ja -kuntoinen.

Erilaisista vaikeuksista kärsineenä tiedän hyvin, ettei toimintakykyni ole joko-tai. Joissain asioissa olen selvästi muita pystyvämpi, mutta toisissa jumitan muiden jäljessä. Minunlaiseni diagnosoimalla viedään ihmiseltä helposti toimintakyky kokonaan. Diagnosoidulta katoavat elämän toimivatkin osa-alueet.

Aatos
11.01.2011, 13:13
Mutta kun katsot lievempien mielenterveys- tai persoonallisuushäiriöiden kriteereitä, huomaat, että ne sopivat vähän jokaiseen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jota ei voisi jollain leimalla lyödä.

Kun kriteeristö on väljä ja kattaa mittavan siivun tavanomaisesta inhimillisestä kuohunnasta, irtoaa diagnooseja helposti. Entinen väsymys on uupumusta, jolla ei saa enää sairaslomaa. Siksi lääkäri kääntää sen masennukseksi. Todellisuudessa kysymys ei aina ole kuitenkaan sairaudesta vaan liiasta kuormituksesta. Kulttuurissamme normaalit reaktiot epänormaaleihin ärsykkeisiin on alettu tulkita sairaudeksi. Yksilöllinen psykokulttuurimme rakastaa selittämistä yksilöstä käsin, vaikka todellisuudessa ongelmat ratkeaisivat paremmin selittämällä ympäristöstä käsin.

Valita pomolle, älä lääkärille! (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/01/25/valita-pomolle-ala-laakarille/20101073/139) Hoida syytä, älä sairautta.

Itse käytän diagnoosia vain ja ainoastaan työkaluna toisen ihmisen ymmärtämiseen. Se että joku käyttää diagnoosia väljästi tahi huolimattomasti on ainoastaan ko. henkilön ammattitaidon puutetta. Ammatti-ihmiset eivät ole homogeeninen yhteisö millään alalla - yleistäminen on aika hedelmätöntä.


Se että ymmärrämme ihmisten oirehtivan ympäristön vuoksi ei ole mitenkään uutta. Sosiaalisesti ahtaat tilat tarjoavat sairastuneella vähän liikkumatilaa jolloin mieli saattaa oirehtia, jos tähän on taipumusta.

Selittäminen yksilöstä tai ympäristöstä käsin ei ratkaise mitään. Keinoja voi käyttää suhteessa molempiin. Esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko on aika usein yksilön väärin tulkittua todellisuutta jolloin mielessä käynnistyy ikiaikainen taistele tai pakene -reaktio.

Tuo reaktio ei palvele firman palaverissa, mutta on hyvinkin tehokas jos olet jäämässä linja-auton alle.

Myytti siitä että ennen vanhaan huolehdittiin sairastuneesta yksilöstä ei aina pidä paikkaansa, väitän jopa että se on näinä päivinä yleisempää. Tämä ei toki poista yksittäisen ihmisen tässä suhteessa kokemaa ahdinkoa.

Ihmisellä on kuitenkin aina vastuu omasta itsestään. On diagnoosi tai ei.

scholl
11.01.2011, 13:22
Kuulostaa ihan siltä, että Jari sarasvuo olisi ollut psyykkaamassa pukukopissa Hifkin pelaajia tämän kirjan opeilla: "Älkää tehkö virheitä, koska niiden takia paska osuu tuulettimeen. Hyvää peliä, pojat! Nakkikattila kotiin...D'oh!"

Minä näen niin, että suurin osa tämän ketjun kirjoittajista eivät ole hulluja, vaan he ajattelevat väärin. Virheiden tekeminen ei tapahdu pääasiassa teossa, vaan ajatuksissa. Tasapainoa elämään pitää saada oman tasapainottavan ajattelun kautta. Pitää osata arvostaa myös niitä asioita, joita on, eikä pelkästään haikailla sellaista, mitä ei ole ja ennen kaikkea lopettaa kuvitella, että asiat ovat paremmin kuin ne ovat silloin, kun mieliala on korkealla ja samoin lopettaa kuvitella, että asiat ovat huonommin kuin ne ovat silloin, kun mieli on maassa. Tuossahan on syy, miksi monet asiat tuntuvat paremmilta yön yli nukuttua.

ELÄKELÄINEN
11.01.2011, 13:33
Tuo on virallinen totuus, mutta kokemuksien perusteella näyttäisi olevan toisin. Kaikki eivät esimerkiksi miellä elämää erityisen mielekkääksi, jos hommat tasaantuvat. En minäkään tahtoisi eroon rajuista ja nopeasti vaihtelevista tunteistani. Nautin niistä ja käytän niitä työkaluna. Tahtoisin eroon ainoastaan ahdistuksestani ja itsetuhoisuudestani.

Mikä ihmeen virallinen totuus?
Hommat eivät tunnu itseltäni yhtään tasaantuneen, vaan olen sen muilta saanut kuulla. Kertakaikkiaan loistavaa. Hyvä käytös on aika hyvä työkalu.

Olen aika paljon tätä medikalisaatiota pohdiskellut ja ottanut asioista selvää. Tässä ketjussa on kyllä aika hurjaa kelausta. Toivottavasti se ei ketään estä ammattiapuun hakeutumista ja oikeaa hoitoa lääkityksineen.

Hemingway
11.01.2011, 13:44
Selittäminen yksilöstä tai ympäristöstä käsin ei ratkaise mitään. Keinoja voi käyttää suhteessa molempiin.

Laajempi näkökulma auttaisi monia. Kun ihminen ei kestä työn aiheuttamaa stressiä, voidaan hänet kuitenkin pitää kiinni elämässä sovittamalla työtehtävät hänen toimintakykyynsä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan 80-prosenttisesti työkykyinen ohjautuu helposti kokonaan pois työelämästä.

Olen kokenut kaikkein tärkeimmäksi omassa selviämisessäni liikkeen. Kun liike pysähtyy, romahtaa toimintakykykin. Niin kauan kuin katse pysyy tulevassa ja ajatukset keskittyvät sisäisen sijaan ulkoiseen, homma toimii.

Mielenterveystyössä kuitenkin lähdetään yksilön sisäisestä. Yksilöä yritetään auttaa sopeutumaan ympäristöön sen sijaan että ympäristöä pyrittäisiin muokkaamaan yksilölle sopivaksi. Monissa tapauksissa tällainen filosofia on hedelmätön, koska se liiallisella haastavuudellaan passivoi toimivan ja aktiivisen ihmisen.

Ongelmat eivät suinkaan ratkea niitä kohtaamalla vaan niitä väistelemällä. Näin on ollut ainakin omassa elämässäni. Mitä enemmän olen yrittänyt ongelmiani ratkoa ja niistä vastuuta kantaa, sitä suuremmiksi ne ovat paisuneet ja sitä heikommaksi on toimintakykyni käynyt. Mutta kun olen väistellyt ongelmia, on toimintakykynikin alkanut palautua. Ylitunnollisuuteen sairastunutta ihmistä ei kannata hoitaa vetoamalla hänen vastuuntuntoonsa tai ongelmien ratkaisemiseen. Se vain pahentaa sairautta.

Iäkäs akateemisesti kouluttautunut lähisukulaiseni kärsi erilaisista peloista yli nelikymppiseksi, mutta selvisi silti työelämässä. Hän kertoi, että kun ikää tuli tarpeeksi, niin pelot vain yhtäkkiä katosivat. Hänkin ohjeisti minua väistelemään pelkojani, koska ei niitä ratkaistakaan voi. Ne ratkeavat sitten kun ovat ratketakseen. Jos niihin tikarilla tikkaa, ne kasvattavat itseensä vain uutta solukkoa.

Stressiä eli ratkaisukeskeistä mieltä ei kannata pitää yllä. Liike auttaa.

Hemingway
11.01.2011, 13:51
ja ennen kaikkea lopettaa kuvitella, että asiat ovat paremmin kuin ne ovat silloin, kun mieliala on korkealla ja samoin lopettaa kuvitella, että asiat ovat huonommin kuin ne ovat silloin, kun mieli on maassa. Tuossahan on syy, miksi monet asiat tuntuvat paremmilta yön yli nukuttua.

Tämä on sen verran hyvin sanottu, että pitää pistää provo-Schollille muutama piste. Elämää on elettävä eteenpäin. On pysyttävä liikkeessä. Takertuminen hetkiin ei kannata. Hetkiä tulee ja menee.

Aatos
11.01.2011, 14:22
Laajempi näkökulma auttaisi monia. Kun ihminen ei kestä työn aiheuttamaa stressiä, voidaan hänet kuitenkin pitää kiinni elämässä sovittamalla työtehtävät hänen toimintakykyynsä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan 80-prosenttisesti työkykyinen ohjautuu helposti kokonaan pois työelämästä.

Olen kokenut kaikkein tärkeimmäksi omassa selviämisessäni liikkeen. Kun liike pysähtyy, romahtaa toimintakykykin. Niin kauan kuin katse pysyy tulevassa ja ajatukset keskittyvät sisäisen sijaan ulkoiseen, homma toimii.

Mielenterveystyössä kuitenkin lähdetään yksilön sisäisestä. Yksilöä yritetään auttaa sopeutumaan ympäristöön sen sijaan että ympäristöä pyrittäisiin muokkaamaan yksilölle sopivaksi. Monissa tapauksissa tällainen filosofia on hedelmätön, koska se liiallisella haastavuudellaan passivoi toimivan ja aktiivisen ihmisen.

Ongelmat eivät suinkaan ratkea niitä kohtaamalla vaan niitä väistelemällä. Näin on ollut ainakin omassa elämässäni. Mitä enemmän olen yrittänyt ongelmiani ratkoa ja niistä vastuuta kantaa, sitä suuremmiksi ne ovat paisuneet ja sitä heikommaksi on toimintakykyni käynyt.



Tottahan toki laajempi näkökulma auttaisi (ja auttaa) monia. Kuitenkin yksin kopissaan istuva terapeutti omaa vähän yhteiskunnallisia keinoja siihen vastapäätä istuvaan. Työterveydessä ja työsuojelussa pyritään ottamaan laajempia tulokulmia asioihin, joskus onnistuen, mutta aika usein tavattoman riittämättömästi. Keinovalikoima loppuu.

Se että liike auttaa elämässäsi ei poista tosiasiaa että useilla ei auta. Kognitiivisessa terapiassa tätä asiaa käsitellään paljon, ja tarjotaan työkaluja pysähtymiseen. Tutkitusti hyvin onnistuen.

Itselläkin oli pahoja ongelmia ja yritin paeta niitä erilaisten systeemien kautta esim. päihteillä, liikkumalla ja välttelemällä. Välillä tuo onnistui mainiosti, mutta kuitenkin pidemmän päälle siitä syntyi lisäpaineita. Puhutaan ns. kamppailustressistä joka kuormittaa systeemiä lisää. Ikuisesti ihminen ei voi paeta.

Tuo hedelmätön filosofia sopii huonosti psykiatrian puolelle. En tiedä miten käytännön työssä voi auttaa bipoläärihäiriöä sairastavaa kuin yksilökeskeisesti ?

Asioita on kiva pyöritellä sosiologisesta näkökulmasta, mutta ahdistunutta itsemurhavaarassa olevaa ihmistä se ei auta. Sitä yksilöa ei filosofia akuutissa tilanteessa kiinnosta..

Se että pärjäät paremmin asioita väistelemällä kuin asioita kohtaamalla, ei kerro tuon toimivuudesta yleisellä tasolla yhtikäs mitään. Asiaa on tutkittu todella paljon..

Ted Raikas
11.01.2011, 14:34
Liikkeessä pysyminen on toki kyllä asia joka sysää ongelmia sivulle, ainakin väliaikaisesti. Osalla se voi toimia hyvin. Kyllä itsekin jos tulee vaiheita, jolloin on paljon menemistä ja tulemista, niin ikävät asiat kyllä peittyy. Vaan entä kun liike loppuu? No, ne tietenkin hyökkäävät sieltä taustalta, missä ovat olleet kätkössä koko ajan.

No, liiku sitten lisää, älä pysähdy? Niin, osa ehkä voi toimia niin pitkiäkin aikoja, itse kyllä nopeasti uuvahdan toisella tapaa jos olen jatkuvasti liikkeessä ja vauhdissa. Uskaltaisin epäillä, että toisenlainen vakava väsymys uhkaisi ennen pitkää sitä kautta, joten oltaisiin loppujen lopuksi aika samassa lähtökuopassa, ehkä eri syystä, mutta kuitenkin.

Eli en itse usko ongelmien kätkemiseen ja väistelyyn. Jossain kohtaa se voi olla tarpeellista, että hetkellisesti saa riittävästi aikaan, mutta siellä ne kuitenkin on. En voi vaan lakaista maton alle ja kuvitella, ettei jotain asiaa ole, kun yritän olla ajattelematta sitä.

Vielä kun on se, että teen sitten mitä hyvänsä, niin määrätyt asiat ja taipumukset vainoavat joka tapauksessa. Tämä näkyy ihan päivittäin sosiaalisissa tilanteissa ja julkisissa paikoissa oleilussa. En voi vaan puuskuttaa eteenpäin sulkien juttuja mielestäni, koska ne läsähtää päin kasvoja erilaisissa tilanteissa missä asiat kärjistyy riittävästi.

Meitä on tosiaan monenlaisia ja samat ratkaisut tuskin pätee jokaiseen. Itse uskon, ei vaan tiedän vahvasti näin. Saa toki olla eri mieltä, mutta kammoan siis ylipäätään sellaisia yleispäteviä neuvoja, joiden kuvitellaan sopivan jokaiselle.

Henkiset ongelmatkin kun on monella lähtenyt erilaisista lähtökohdista ja vaikka ei olisikaan, niin niiden muoto vaihtelee jo ihan siksikin, että olemme persoonallisuuksia: Emme käsittele niitä välttämättä samalla tavalla mielessämme, koska emme osaa ja pysty ja edes tarvitsekaan.

Hemingway
11.01.2011, 14:40
Se että liike auttaa elämässäsi ei poista tosiasiaa että useilla ei auta.

Tilanteet ovat tietenkin yksilöllisiä. Eri tilanteisiin ja eri ihmisille auttavat erilaiset keinot. Jos ihminen kuitenkin on aktiivinen, lienee tervejärkistä tukea hänen aktiivisuuttaan, koska aktiivisuus avaa uusia mahdollisuuksia ja uusia reittejä.

En vastusta terapioita tai lääkehoitoa, mutta en vain usko niihin yhteiskunnallisena kokonaisratkaisuna. Koska mielenterveysongelmien määrä kasvaa alati, on jokin pielessä perusteissa. Noihin perusteisiin pitäisi puuttua.

Puhutaan ns. kamppailustressistä joka kuormittaa systeemiä lisää. Ikuisesti ihminen ei voi paeta.

Juuri näin. Oloa helpottaakin pirusti, kun huomaa, että hallinnan lopettamalla saavuttaa hallinnan. Koska lopullista hallintaa ei kuitenkaan ole, niin miksipä sitä edes tavoitella? Olo on stressittömämpi, kun heittäytyy kohtalon varaan ja antaa aaltojen viedä. Juice lauloi, että "sä istuta vielä se omenapuu vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee."

Olen ruvennut havahtumaan siihen, että luuserina on kiva olla. Kun pelin on hävinnyt, voi sitä alkaa pelata uusin säännöin muista tai itsestä piittaamatta. Sen olen oppinut, että muiden pelien pelaaminen ei elämässä kanna. Jokaisen on pelattava oma pelinsä omin ehdoin. Ainoastaan sillä tavoin jaksaa eteenpäin.

En tarkoita, että muita ei pitäisi huomioida, mutta itselleen on oltava uskollinen. Järjestelmille ei kannata antautua. Se on vahingoittavaa orjuutta. Ylitunnollisuus ja vahva velvollisuudentuntokin on hyvän elämän este.

Aatos
11.01.2011, 14:54
Koska mielenterveysongelmien määrä kasvaa alati, on jokin pielessä perusteissa.
.

Tämän väitteen kuulee usein, mihin se perustuu ? Ja minkälaisia mt-ongelmat olivat vaikkapa 50-luvulla ?

Hemingway
11.01.2011, 15:31
Tämän väitteen kuulee usein, mihin se perustuu?

En jaksa etsiä perusteellisesti. Tilastokeskuksen sivuilta en näet äkkiseltään mitään löytänyt, mutta Google tarjosi jotain viitoittavaa.

"Mielenterveyden sairauksista (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2010/12/1234122/mielenterveysongelmat-syyna-kolmannekseen-tyokyvyttomyyselakkeista) erityisesti masennus on yhä useammin syynä ennenaikaiseen eläkkeeseen.

- Masennuksen osuus on kasvanut lähes kymmenkertaiseksi 1980-luvun alusta."

"Naisille kertyi (http://yle.fi/vintti/yle.fi/genreportaalit/portaali-743.html?genre=terveys&osannimi=ajassa_mielenterveys&jutunid=1303) vuonna 2002 mielenterveyssyiden aiheuttamia sairauslomapäiviä kolme kertaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten.

Erityisesti masennuksesta on tullut kansanterveydellinen ongelma. Vuonna 2002 Kela korvasi 2,2 miljoonaa mielenterveyssyistä aiheutunutta sairauslomapäivää. Korvauksia näistä maksettiin yhteensä 86 miljoonaa euroa.

Masennuksen lisäksi sairauslomien syinä ovat yhä useammin erilaiset sopeutumishäiriöt ja neuroosit."

Ja minkälaisia mt-ongelmat olivat vaikkapa 50-luvulla?

Arvaan.

Psykoosit olivat samanlaisia kuin nykyään. Niiden suhteellinen osuus pysyy aikakaudesta riippumatta suunnilleen samana. Suorittamiseen liittyvät ahdistukset ja neuroosit lienevät olleet harvinaisempia. Niin ikään lievien ja keskivaikeiden masennusten määrä oli nykyistä pienempi. Vaikeita masennuksia sen sijaan oli kaiketi yhtä paljon kuin nyt. Sotatraumoja riitti ja ne kertautuivat. Puhumattomia asioita oli liikaa.

Huomasin, että Terveyskirjasto (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00389&p_haku=masennus) tarjoaa masennuksen itsehoitoon minunkin kannattamaani aktiivisuutta:

"Tämän vuoksi masennuksen itsehoidossa on tärkeää pyrkiä välttämään sosiaalinen eristäytyminen ja pitää kiinni erilaisista päivärutiineista, liikunnasta ja muista harrastuksista. Masennuksen luonnetta ymmärtävien läheisten ja ystävien tuki voi tällöin olla ensiarvoisen tärkeää. Säännöllisen liikunnan on osoitettu olevan lääkehoidon ja psykoterapioiden veroinen keino ainakin lievempien depressioiden hoidossa."

Kumppanini oli useamman kuukauden sairaslomalla masennuksen vuoksi. Hänellekin lykättiin työterveydestä käteen kirja, jossa ei suositeltu lääkehoitoa. Onkohan virallisessa linjassa tapahtumassa jokin muutos?

Aatos
11.01.2011, 18:45
En jaksa etsiä perusteellisesti. Tilastokeskuksen sivuilta en näet äkkiseltään mitään löytänyt, mutta Google tarjosi jotain viitoittavaa.

Pointti oli vain se että olen näiden asioita pyöritellyt 90-luvulta enkä ihan oikeasti tiedä mitä tuo kommentti tarkoittaa..

Se että asioihin ymmärretään tarjota apua ei tarkoita että ihmisen psyyke olisi muuttunut. Ongelmia on ja tulee olemaan, mutta apua on tarjolla erilailla kuin parikymmentä vuotta sitten.

Näistä asioista puhutaan huomattavasti avoimemmin kuin aikanaan, ja tämäkin on hyvä. Nämä asiat ovat olleet melkoisia tabuja. Aika monen lapsen elämä on ollut puhdasta helvettiä kun isä ukko on kännipäissään todennut että ei mua mikään vaivaa. Nämä olivat ennen perheensisäisiä asioita, joihin puuttuminen ulkopuolelta oli vaikeaa.


Itsemurhat ovat 70-luvun puolivälistä puolittuneet ! Siitä voi aika suoraan lukea kuinka hyvin ihmiset apua saavat.

Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

Hemingway
11.01.2011, 20:22
Se että asioihin ymmärretään tarjota apua ei tarkoita että ihmisen psyyke olisi muuttunut.

Ympäristö on muuttunut: "Kivekkään mukaan mielenterveyssairauksien osuus on huolestuttavan suuri. Se kuvaa hänestä sitä, että työtehtävien sisältö on muuttunut.

- Työ on paljon enemmän informaationkäsittelyä ja kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa. Työ vaatii paljon enemmän henkistä toimintakykyä kuin vaikka 15 vuotta sitten."

-Ihmistä ei ole tarkoitettu tekemään jatkuvasti kuormittavaa psyykkistä työtä. Luontainen uteliaisuus ja henkinen harrastaneisuus kuuluvat ihmisen lajityypilliseen käytökseen, mutta jatkuvaa psyykkistä painetta ihminen ei kestä. Työelämä ei millään muotoa vastaa ihmisen lajityypillisen olemuksen tarpeisiin.

-Ärsykkeiden ja yleisen hälyn määrä on liian suuri. Sähköisten laitteiden äärellä istuminen ja ylenpalttinen harrastaminen ei tee ihmiselle hyvää.

-Kiinteiden sosiaalisten suhteiden niukkuus ja yleensä ihmissuhteiden epävarmuus vaikuttaa kielteisesti henkiseen hyvinvointiin.

-Epäterveellinen ravinto (mm. nautintoon syöty liika sokeri ja rasva) heikentää henkistä jaksamista.

-Kaikkiin kansanosiin levinnyt viinan käyttö heikentää henkistä hyvinvointia.

-Liian vähäinen nukkuminen heikentää henkistä hyvinvointia.

Psykokulttuuri kannustaa ihmisiä ylittämään luontaiset rajansa eli se ylläpitää pahoinvointia luovia rakenteita. Psykokulttuuri on osaltaan ongelmien lähde. Siitä pitäisi päästä eroon. Kun ihminen reagoi terveesti sairaaseen ympäristöön, ei diagnoosia ja hoitoa tule tarjota ensisijaisesti ihmiselle vaan ympäristölle.Sairaus pitää löytää ihmisen ulkopuolelta, ei ihmisestä, koska ihminen ei sairaaseen ympäristöön reagoidessaan ole sairas vaan terve. Sairaita ovat sairaassa ympäristössä pärjäävät.

"Vuotta (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/11/24/tutkimus-masennus-kaikkoaa-elakkeella/201016383/139) ennen eläkkeelle siirtymistä 28 prosenttia työntekijöistä oli psyykkisesti ja 21 prosenttia fyysisesti uupuneita. 24 prosentilla oli masennusoireita.

Eläköitymisen jälkeisenä vuonna uupumusta oli enää seitsemällä prosentilla ja masennusoireita 16 prosentilla tutkittavista. Oireet vähenivät erityisesti niillä, joilla oli myös fyysisiä pitkäaikaissairauksia.

Professori Mika Kivimäki Työterveyslaitoksesta sanoo tutkimustulosten kertovan, että ikääntyneillä työntekijöillä on jaksamisongelmia nykymuotoisessa työelämässä.

– 40–50 ikävuoden jälkeen ikääntymiseen liittyvät terveysongelmat lisääntyvät, ja henkiset ja fyysiset voimavarat heikkenevät osittain. Samanaikaisesti vaatimukset työssä eivät helpotu."

Kerropa minulle, mitä hyötyä on hoitaa ihmisiä, jotka eivät ole oikeasti sairaita vaan ainoastaan reagoivat ympäristöön? Paljon kestävämpi ratkaisu olisi nousta kapinaan nykymaailman muotoa vastaan. Maailman pitäisi vastata ihmisen tarpeita. Mitä enemmän psykoväki yksilöiden kestokyvyn rajoja venyttää, sitä enemmän rahanvalta käyttää hyväksi ihmisten joustavuutta. Siksi Ylen otsikko Doping hiipii työelämään (http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/12/doping_hiipii_tyoelamaan_2201501.html) on erittäin hyvä. Se kertoo mainiosti, että psykokulttuuri ohjastaa ihmisiä ylittämään luontaiset rajansa.

vlad
11.01.2011, 20:28
Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

Tätä minäkin olen miettinyt.

Ovatko psyykkiset sairaudet todella lisääntyneet, vai onko "seulonta" tarkentunut, jolloin tilastojen perusteella näyttää siltä, että psyykkisesti sairastuneita on enemmän kuin sukupolvi kaksi sitten?

Mikä merkitys sitten on diagnooseilla "kikkailulla" - työuupumus -> lievä/keskivaikea masennus?

Mitä nyt muistelen niin psyk.opettajani viittasi, että tilastojen mukaan kasvua diagnooseissa on tapahtunut mutta mitä se sitten loppujen lopuksi kertoo? Kuinka suuri merkitys esim. juuri diagnooseilla kikkailulla on? Tätähän on kuitenkin tapahtunut aika paljonkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, mikä näkyy erityisesti masennusdiagnooseina ja lisääntyneenä masennuslääkkeiden käytöllä.

Voisin kuitenkin olettaa, että stressaava ja voimakkaasti suorituspainotteinen yhteiskuntarakenne vaikuttaa jonkin verran erityisesti masennuksen ja erilaisten stressi/työuupumustekijöiden kasvuun. Mutta onko kasvu niin huomattava, mitä diagnoosit antavat ymmärtää? Ja jos/kun yhteiskuntarakenteen muutoksella on vaikutusta ihmisten hyvinvointiin, mitä tulisi korjata? Onko järkeä jatkuvasti paikata vain oiretta vai pitäisikö tehdä syyllekin jotain?

vlad.

Aatos
11.01.2011, 21:27
Tätä minäkin olen miettinyt.

Ovatko psyykkiset sairaudet todella lisääntyneet, vai onko "seulonta" tarkentunut, jolloin tilastojen perusteella näyttää siltä, että psyykkisesti sairastuneita on enemmän kuin sukupolvi kaksi sitten?

No eihän ne ole, menetelmät ovat muuttuneet.


Ympäristö on muuttunut: "Kivekkään mukaan mielenterveyssairauksien osuus on huolestuttavan suuri. Se kuvaa hänestä sitä, että työtehtävien sisältö on muuttunut.



Kivekäs juttelee ihan hyviä asioita, mutta ei kerro mielisairauksien lisääntymisestä. Alkavista työkyvyttömyyseläkkeistä vielä noin 10 vuotta sitten suurin yksittäinen syy oli vielä tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja tänä päivänä psykiatriset syyt, joista yleisin masennus. Ja saattaa olla käynyt sillä tavalla, että mikä vielä 10 vuotta sitten hoidettiin tuki- ja liikuntaelinsairautena, niin tänä päivänä saa oikeamman nimen eli huomataan että kysymyksessä on masennus.

Tähän voi lisätä, että hyvin huomattavassa osassa masennuksista ruumiilliset oireet ovat varsin huomattava osa sitä taudin kuvaa ja nimenomaan erilaiset kiputilat aivan tyypillisinä. Joskus ainoana masennuksen oireena. Ja tämä yksistään muuttaa tilastoja joita Kiveskäskin lueskelee :)



Kerropa minulle, mitä hyötyä on hoitaa ihmisiä, jotka eivät ole oikeasti sairaita vaan ainoastaan reagoivat ympäristöön? Paljon kestävämpi ratkaisu olisi nousta kapinaan nykymaailman muotoa vastaan. Maailman pitäisi vastata ihmisen tarpeita. Mitä enemmän psykoväki yksilöiden kestokyvyn rajoja venyttää, sitä enemmän rahanvalta käyttää hyväksi ihmisten joustavuutta.

Psykokulttuuri on ihan mielenkiintoinen termi, mutta en löydä siitä omaan keinovalikoimaani mitään konkreettista. Sosiologia on joskus ihan kiinostavaa..

Himoksella kaatunut hiihtäjäkin reagoi ympäristöön weber-c murtuman hankkiessaan, eikä tuota suksivaa sankaria lohduta hiihtokeskuksen sulkeminen.


Ja kyllä se henkisesti pahoinvoiva ihmisrukka sairas on, vaikka sen aiheuttaisi ympäristö.

Kapina nykymaailmaa kohtaan onnistuu äänestämällä Timo Soinia.

TQoFE
11.01.2011, 22:17
Itsemurhat ovat 70-luvun puolivälistä puolittuneet ! Siitä voi aika suoraan lukea kuinka hyvin ihmiset apua saavat.

Eli miten ihmisen psyykkiset sairaudet ovat lisääntyneet ?

Oliskos tässä viestinpätkässäsi samaan aikaan syy ja seuraus?

Masentuneita on nykyään enemmän kuin ennen, koska ennen ne useammin tappoivat itsensä kuin sinnittelivät lääkkeiden ja terapian varassa.

vlad
11.01.2011, 22:47
No eihän ne ole, menetelmät ovat muuttuneet.

Täsmennetään puolittaista tajunnanvirtaa, jota edellinen viesti piti sisällään, eli etenkin kohta:

"..."seulonta" tarkentunut..."

Sanavalintana "seulonta" on huono. Tarkoitin sillä lähinnäkin koko kenttää, jolla toimitaan ja tähän kuuluvat menetelmät, kaksois-diagnoosit (osin riippuvainen edellisestä), yhteiskuntarakenteen muutos (koska olen sitä mieltä, että myös sillä on oma vaikutuksensa asiaan), edelliseen liittyen, sosiaalisen verkoston muuttuminen tms. seikat. (Tai sitten ymmärsin viestisi väärin: huom).

Ja kuten viestissäni pohdin, olen kallistuvainen sille kannalle, että nykyään psyykkisestisairaiden osuus on kasvanut verrattuna muutama sukupolvi sitten aikaan, mutta tilastot vääristävät todellisuutta. Kasvu ei ole niin voimakas kuin räikeimmät tilastot osoittavat. Vaikka Suomessa popsii noin 700 000 ihmistä masennuslääkkeitä (jos nyt oikein muistan), on tässä joukossa huomattavan paljon ihmisiä, jotka pärjäisivät ilman lääkitystä ja suuren osan kohdalla kikkaillaan diagnooseilla. Elämäntapamuutos riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta, en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien kohdalla tämä menetelmä toimii - täsmennyksenä. Vaikea-asteisesta masennuksesta tai psykoottisesta masennuksesta* kärsivä/sairastava henkilö tarvitsee kombon, johon kuuluu lääkitys ja terapia ja mahdollisesti muut hoitomuodot - kuten sähköhoito.

vlad.

*: Psykoottinen masennus on yleensä tilana lyhytaikainen, mutta usein seurauksena on pakkohoitoon joutuminen, jolla suojellaan erityisesti potilasta/sairastunutta. Nimim. tiedän mihin psykoottinen masennus hoitamattomana tilana ja vähäteltynä voi johtaa.

Aatos
12.01.2011, 11:13
Tarkoitin sillä lähinnäkin koko kenttää, jolla toimitaan ja tähän kuuluvat menetelmät, kaksois-diagnoosit (osin riippuvainen edellisestä), yhteiskuntarakenteen muutos (koska olen sitä mieltä, että myös sillä on oma vaikutuksensa asiaan), edelliseen liittyen, sosiaalisen verkoston muuttuminen tms. seikat. (Tai sitten ymmärsin viestisi väärin: huom).

Ja kuten viestissäni pohdin, olen kallistuvainen sille kannalle, että nykyään psyykkisestisairaiden osuus on kasvanut verrattuna muutama sukupolvi sitten aikaan, mutta tilastot vääristävät todellisuutta. Kasvu ei ole niin voimakas kuin räikeimmät tilastot osoittavat. Vaikka Suomessa popsii noin 700 000 ihmistä masennuslääkkeitä (jos nyt oikein muistan), on tässä joukossa huomattavan paljon ihmisiä, jotka pärjäisivät ilman lääkitystä ja suuren osan kohdalla kikkaillaan diagnooseilla. Elämäntapamuutos riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta, en kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien kohdalla tämä menetelmä toimii - täsmennyksenä. Vaikea-asteisesta masennuksesta tai psykoottisesta masennuksesta* kärsivä/sairastava henkilö tarvitsee kombon, johon kuuluu lääkitys ja terapia ja mahdollisesti muut hoitomuodot - kuten sähköhoito.

vlad.



Enhän mä mikään oraakkeli ole, vaikka sellaisena esiinnyn. Mutta asiaan..

Kyllä tietysti ihmisten sairastaminen on riippuvainen yhteiskunnasta ja ajan hengestä. Ja mitenkään vähättelemättä 700 tuhatta lääkkeen popsijaa, nuo lääkkeet ovat suurimmaksi osaksi SSRI-lääkkeitä joita määrätään monenlaiseen vaivaan kuten vaikka yleistyneeseen ahditusoireistoon. Toki on asiallista kysyä, saako nykyään olla ujo ? Siihenkin kirjoitellaan helposti lääkettä.

Mutta poinntini on se ettei ihminen ole muuttunut, vaan rakenteet ja menetelmät. En usko että ihmisen evoluutio olisi muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Eikä siis ihmisen rakenne.

Mutta toki, kuten Hemingwaykin kirjoitti, yhteiskunta synnyttää oirehtimista. Puheet kuitenkin siitä että masennus olisi lisääntynyt vaikka 70-luvulta, eivät mielestäni pidä paikkaansa. Siis sen käsityskyvyn mukaan joka minulla on.

Keinovalikoiman lisääntyessä niitä myös käytetään.

Aikanaan mielisairaita on kohdeltu todella julmasti, ympäri maailmaa. Niin myös Suomessa. V. 1952 säädettiin mielisairaslaki, josta nykyinen kehitys sai alkunsa. Ymmärtääkseen nykyistä menoa, kannattaa tutustua historiaan. Tästä en (ainakaan nyt) jaksa näppäillä enempää.

Ja edelleen tuo kommentti että nykyään voidaan pahoin, on mielestäni perusteeton. Tai siis voidaan pahoin, mutta on sitä ennenkin "osattu".

Skitsofrenia, psykoosit, mielialahäiriöt, persoonallisuushäiriöt, depressio,somatoformiset häiriöt, sopeutumishäiriöt, unihäiriöt, päihdehäiröt jne. Diagnostiikka on kehittynyt ja muuttaa tilastoja.


Sorry sekava kirjoitelma, on hiukka kiire :)

Crazy Diamond
12.01.2011, 13:52
Sairaus pitää löytää ihmisen ulkopuolelta, ei ihmisestä, koska ihminen ei sairaaseen ympäristöön reagoidessaan ole sairas vaan terve. Sairaita ovat sairaassa ympäristössä pärjäävät.

Tätä viestiä aiemmin kirjoitit, että väistely ja liike ovat ratkaisu. Itse pidän juuri näitä väistelyä ja liikettä sairaana. Ei osata/haluta pysähtyä miettimään. Okei, liike on tärkeää, mutta se, että liikkeessä ollaan suurin osa vuorokaudesta, ei ole mielestäni tervettä.

Hemingway
12.01.2011, 14:54
Tätä viestiä aiemmin kirjoitit, että väistely ja liike ovat ratkaisu. Itse pidän juuri näitä väistelyä ja liikettä sairaana.

Minulle eivät sovi häly tai yleensä runsaat ärsykkeet tai liika roikkuminen sähköisissä välineissä tai mediassa. Koska tiedän tämän, pidän viisaana väistellä näitä välineitä ja tilanteita sikäli kuin huomaan niiden aiheuttavan pahaa oloa ja sikäli kuin se on mahdollista.

Tällä hetkellä täytän kielen harjoituskirjaa. Samanlaisia harjoituksia on netissä, mutta kun täytän kirjaa, rentoudun, opin tehokkaasti, rauhoitun ja keskityn. Nettitehtävistä sen sijaan tulen levottomaksi enkä opi yhtä hyvin.

En osaa pitää tämäntapaisia valintoja typerinä. Lienen jonkin verran introvertti, väsyn ihmisten seurassa ja tahdon ja osaan toimia tehokkaasti. Sosiaalinen roikkuminen, huonosti organisoitu yhteistyö tai joutokäynti eivät ole minua varten.

Minun luonteelleni kyllä voidaan lyödä diagnoosi ja minusta voidaan yrittää muokata sosiaalinen salonkijyrä, mutta tosiasia kuitenkin on, etten minä sellainen ole. Olen lapsuudestani saakka ollut jonkin verran arka, yksinäisyyttä tarvitseva ja joukkoon kuulumaton mutta samalla myös joukkoon hyväksytty. Olen aina myös ollut kohtalaisen avoin ja rohkea. Minun paras alueeni muihin verrattuna on toimintaa, reippautta ja sitkeyttä vaativa erämaa, jossa liikun yksin. Pukuisissa huolitelluissa ympäristöissä en viihdy.

Kuten jo totesin, nykymaailma alkaa olla niin normaali, ettei tänne enää normaali ihminen mahdu. Normaaliutta leikataan päistään markkinatalouden tarpeita varten. Hiljaisesta ja tunnollisesta koulutytöstä, joka ei vaadi, valista, liittoudu ja julista, on tehty halveksittu hahmo, jota sopii käyttää mielin määrin hyväksi. Kauneuden, hyvyyden, rauhan ja rauhallisuuden perusteisiin uskova ihminen on nykyajan klovni.

Maailma on mennyt omituiseksi teatteriksi, jossa ihmisiltä viedään liikkumatila. Tämän teatterin ehdoin ihmisiä on ruvettu diagnosoimaankin sen sijaan että hyväksyttäisiin ihmisten erilaisuus ja muokattaisiin yhteiskuntaa erilaisille sopivaksi.

Ei minulla olisi ollut vaikeuksia selvitä pari kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin minunlaisilleni olisi ollut töitä ja tilaa. Nyt tuo tila on viety. Pitäisi olla joku helvetin koohottaja ja ärsykenarkkari, että täällä sopisi joukkoon.

Eino_Mies
12.01.2011, 15:33
Maailma on mennyt omituiseksi teatteriksi, jossa ihmisiltä viedään liikkumatila...
En ota kantaa varsinaiseen depressio-keskusteluun. Mutta sen vaan haluan sanoa, että tuo Hemingwayn edellinen ja muutkin viestit tässä ketjussa ovat todella hyviä pohdintaja. Erittäin hienosti puettu sanoiksi asioita, joita ei arkikeskusteluissa yleensä mainita.

Kirjoituksesi ovat parasta antia mitä Jatkoajasta olen aikoihin lukenut!

Vanha Len
12.01.2011, 16:09
Pitäisi olla joku helvetin koohottaja ja ärsykenarkkari, että täällä sopisi joukkoon.

Hevonpaskaa sanon minä. Mihin ihmeen joukkoon tuolla kriteerillä haluat/pitää kuulua...? Perusteluja.

vlad
12.01.2011, 18:14
Ja edelleen tuo kommentti että nykyään voidaan pahoin, on mielestäni perusteeton. Tai siis voidaan pahoin, mutta on sitä ennenkin "osattu".


Suurelta osin olen samoilla linjoilla kanssasi, joskin näen kuitenkin asian huikan siten, että voimakkaasti lyhyessä ajassa muokkautunut yhteiskunta on vaikuttanut ihmiseen enemmän kuin ehkäpä sinä taas miellät. Ei tietenkään niin radikaalisti kuin tilastot antavat olettaa, etenkin jos vedetään yhtäläisyysviiva lääkkeiden käytön ja sairastavuuden välille. Kuten totesit, suurin osa lääkkeistä, joita popsitaan, on SSRI-lääkkeitä, ja niitä erityisesti tk-lääkärit ja työterveyslääkärit määräävät varsin summittaisesti hiukankin masennusta, psyykkistä pahoinvointia tms. valittavalle asiakkaalle/potilaalle, eikä sitten ohjata jatkohoitoon, jossa voidaan tarkemmin määritellä lääkityksen tarve - (jos aina sielläkään siihen paneudutaan, vaan tyydytään lykkäämään se resepti kouraan).

Sitten lainaamaani kohtaan.

Tietty ennen(kin) voitiin pahoin, mutta hyvin monessa tapauksessa yhteiskuntarakenne (yhteisöllisyys) auttoi ihmistä jaksamaan aivan toisella tavalla kuin nykyinen sirpaloitunut yhteiskunta, jossa monien ihmisten kohdalla tukiverkko on jopa täysin olematon, josta voi myös seurata se, että pahoinvointi kasvaa ja toisaalta, jos ihminen on jo heikoilla, ilman tukiverkkoa tilanne on vielä heikompi. Jos ihmisellä on voimakas tukiverkko, ystäviä ja läheisiä, hän kestää vastoinkäymiset helpommin, jos vieläpä yhteisöllisyys tukee henkilöä, mahdollisuus selvitä ongelmista on suurempi kuin henkilöllä, joka joutuu ottamaan vastaan kaiken yksin. Eli rohkenen väittää, että ennen perheen ja yhteisön tuki oli voimakaampi kuin nyt, ja se auttoi ihmisiä kestämään vaikeudet paremmin kuin nykyään, jolloin ihminen saattaa joutua kohtaamaan kaiken yksin sirpaloituneessa yhteiskunnassa.

Ihminen ei siis ole muuttunut mutta yhteiskunta on muuttunut, ja koska ihmistä pidetään sosiaalisena eläimenä, sirpaloitunut ja pirstoutunut yhteiskunta on saanut aikaan sen, että yhä useampi meistä on yksin, josta seuraa - tukiverkottomalle ihmiselle - sairastuessa vaikeuksia. Ennen yhteiskunta ei ollut sirpaloitunut kuten nyt, joten ihmisellä oli "verkko" lähellään ja sairastuessa hän jäi vain hyvin harvoin yksin ts. mahdollisuudet toipua/elää olivat paremmat kuin nykyään.

***

Tietenkin, jos tarkastellaan sitten todella psyykkisesti sairaiden kohtelua (skitsot, bibot tms.), oli se ennen huomattavasti rajumpaa kuin nykyään. He olivat monasti häpeä suvulle, kohtelu oli hyvin rajua, mielisairaalat (tai vankilat, jonne heitä myös suljettiin) olivat karuja ja hoito rankkaa, sähköhoitoa ilman nukutusta, lobotomiat (muistaakseni Suomessa 50/60-luvulle saakka), vesikylvyt, alkoholin pakkojuottaminen hoitokeinona, koppihoito tms. Niistä ajoista hoito on edistynyt (mainitsemasi laki v. 1952- on merkityksellisimpiä asioita) ja potilaan asema parantunut huomattavasti ja mahdollisuus elää inhimillistä elämää kohentunut todella paljon.

Tajunnanvirtaa, toivottavasti tästä sai jotain selkoa...

vlad.

Crazy Diamond
13.01.2011, 18:17
Palaan ja luen uudet viestit myöhemmin. Nyt ei oikein sovi. Sen sijaan haluan kertoa minun ''taistelustani'' ja ongelmistani nyt reilun vuoden ajalta.

Reilu vuosi sitten sain kohtauksen, jonka seurauksena jouduin akuutti-osastolle. Muisteluni mukaan, ei mennyt kuin kolme-neljä päivää, niin minulle määrättiin ensimmäiset lääkkeet. Kyseessä oli jonkunlainen psykoosi, näin olen kuullut sanottavan. Ei kuitenkaan vakava. Olen vieläkin vähän ulkona sairaudestani siltä osin, että koen, etten ole saanut tarpeeksi tietoa tästä sauraudesta. Tänään oli lääkärillä käynti, joka osaltaan selvensi asioita. Olen joltakin osin lääkekielteinen, en pidä ajatuksesta, että minua yritetään ''rauhoitella'' lääkkeitten avulla. Lääkkeenä menee tällä hetkellä SEROQUEL 200 Mg. Määrä on vähäinen. Jäin käsitykseen, että psykoottiseen masennukseen lääke sopii myös, määrä nostettaessa 600 Mg.

En tiedä, onko kaikki yllä kirjoittamani oleellista, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kysyin myös diagnoosiani, koska en ollut varma siitä. Viimeisin diagnoosini on, lääkärin sanoin, tunne-elämän häiriö, jota hän kuvaili myös identiteettihäiriöksi, joka pahetessaan voi muuttua persoonallisuushäiriöksi.

Neljä kertaa olen nyt tässä reilussa vuodessa joutunut akuuttiosastolle. Toisen kerran jälkeen olin vajaa puoli vuotta suljetulla.

Lääkkeen lisäksi hoitona on terapia, joka on käsittääkseni kognitiivista.

Lukio-opiskelut olen lopettanut kahdesti eri laitoksista.

Työharjoittelu-kurssi alkaa tulevalla viikolla. Loppuu tämä tyhjänpanttisuus. Onhan tätä ollu nyt yhtäjaksoisesti vajaa 4 kuukautta. Kurssin jälkeen pitäisi taas miettiä missä aloittaisi opiskelut.

Hemingway
13.01.2011, 19:24
Ihminen ei siis ole muuttunut mutta yhteiskunta on muuttunut

Kenties merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut muutos yhteiskunnassamme on luotujen tarpeiden räjähdysmäinen kasvu. Juoksemme tarpeiden perässä ymmärtämättä, että näin tehden orjuutamme itseämme ja vangitsemme mielemme.

Koulunsa kunnialla käyneen keskivertonuoren mahdollisuuksien kirjo on huikea. Mahdollisuudet ovat kuitenkin myös taakka. Lähes rajaton valinnanvapaus ei tue henkistä hyvinvointia vaan kasvattaa stressiä. Tämä tulos toistuu tutkimuksissa. Ihminen, jonka elämä ei valintojen sateessa tule koskaan valmiiksi, ei välttämättä koskaan opi perustyytyväiseksi. Hän ei koskaan opi sanomaan itselleen, että minun elämäni on tällainen ja hyvä tällaisena, vaan hän tahtoo muuttaa elämäänsä joka käänteessä. Se on raskasta työtä. Vielä raskaampaa siitä tekee sen, että tavoitteeseen päästyään ihminen usein huomaa, että työhön nähden palkinnon arvo on pieni. Se ei tyydytäkään.

Meidät on houkuteltu olemaan alati varpaillamme. Emme saalista enää ainoastaan nälkäämme vaan myös ahneuteemme. Järjestelmämme toiminta riippuu siitä, pystyykö se pitämään meidät jatkuvassa saalistusvalmiudessa. Valmius stressaa. Leijona rupeaa saaliin syötyään lötköttelemään laiskotellen. Ihminen ei, sillä yhä vain näkökenttäämme välähtää uusi ärsyke, jonka perään virittynyt mielemme meidät potkaisee.

Koska länsimainen ihmiskuva korostaa perusteetta ihmisen rationaalisuutta ja mahdollisuutta valita, emme tajua omaa tilaamme. Me luulemme, että tahdomme elää näin. Vain pieni osa ihmisistä on havahtunut siihen, että reaktiivinen elämä on meihin solutettu. Me emme ole sitä valinneet.

Moniin mielen ongelmiin toimiva perusratkaisu olisi rauha, toistuvuus ja ennustettavuus. Ihan vain hiljaisuus, keskittynyt ja resursseihin nähden oikein mitoitettu työnteko, perhe ja muutama harrastus pysyvine ihmissuhteineen. Näillä toimilla kammettaisiin monta jumittunutta ihmistä takaisin elämänsyrjään. Samalla huomattaisiin, ettei näissä ihmisissä oikeastaan mitään vikaa ollutkaan.

Yksi näkyvimmistä yksittäisistä saalissirkuksen toimijoista on Apple. Firma on piikittänyt fanijoukkoonsa tarpeen, jonka jokainen uusi tuotejulkistus laukaisee lähes automaattisesti. Jonkinsuuruinen joukko Applen faneista ostaa kaikki tarjolle tulevat tuotteet jos vain rahaa riittää.

Sirkuksella ei ole johtajaa. Kokonaisuus on lukemattomien sattumien summa. Sen kaikkein tukevimpana pylväänä on kuvitelma ihmisen älyllisestä ja henkisestä vapaudesta. Länsimainen ihminen ei orjuuttaan myönnä. Se olisi narsismiin kasvaneelle liian nöyryyttävää.

Aatos
14.01.2011, 11:22
Tajunnanvirtaa, toivottavasti tästä sai jotain selkoa...

vlad.

Hyvinkin tuosta sai selvää..

Koetan vastata yleispätevästi, osittain kaiketi myös tajunnanvirtaa. Psykiatriassa on monta lähtökohtaa potilasta hoidettaessa.

Ihmismieli on inhimillisen olemisen perusta. Me tarkkailemme itseämme, pyrimme tajuamaan mielen mutkikkaita lainalaisuuksia. Eikä ihminen tietenkään ole yksittäinen saareke, vaan on vahvasti sidoksissa perheeseen, lähiyhteisöön ja yhteiskuntaan.

Luonnontieteellinen näkökulma katselee ihmistä kemiallis-fysikaalisena kokonaisuutena. Tällöin keskitytään reaktioiden sarjaan kehossa ja näihin pyritään vaikuttamaan lääkkeillä ja terapialla. Mielessä on kuitenkin jotain "sielullista" eikä sitä voida tästä tulokulmasta kokonaan saavuttaa. Kuitenkin biologinen psykiatria on kiinnostunut perinnöllisyydestä, keskushermoston kehityksestä, toiminta tavoista, aivotoiminnasta ja välittäaineista aivoissa.
Näitä yhdistellään psyykelääkkeiden vaikutusmekanismeihin.

Psykologinen näkökulma on kiinnostunut mielensisäisen maailman lainalaisuuksista, mielikuvista ja psyykkisestä kasvusta. Kasvu tapahtuu lähinnä vuorovaikutuksesssa toisten ihmisten kanssa. Terapeuttiset hoitomuodot pohjaavat paljolti psykologiseen lähestymistapaan. Lähtokohtana on, että terapeuttisilla toimenpiteillä, uuden oppimisella tai potilaan opettamisella voidaan korjata kasvuvääristymiä.

Sosiaalinen näkökulma on kiinnostunut lähinnä ihmissuhteista, perheen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta. Tämä korostaa sosiaalisen ympäristön merkitystä mielenterveydelle.
Sosiaalipsykiatrian tutkimuskohteena ovat mt-häiriöiden väestöllset ulottuvuudet; riskit esiintyvyys, ilmaantuminen ja kulku. Tämä pyrkii luomaan hyvää yhteiskunnallista kasvuympäristöä, mm. perheessä ja työpaikalla. Sos. Psyk. tuottaa jatkuvasti tietoa ihmisen hyvinvoinnista yhteiskunnassamme.

Näiden mallien yhdistäminen hyvään hoitoon on melkoinen haaste, mutta aivan välttämätöntä monestakin syystä. Jos lekuri määrää vaikkapa SSRI-lääkettä ahdistukseen se on usein riittämätön hoito jolla peitetään oireet. Mutta kuinka tuon kokonaisuuden toteuttaa kiireisellä vastaanotolla ? Todellinen haaste.

Hyvä lääkäri kuitenkin antaa ohjeita kokonaisvaltaiseen hoitoon ehdottamalla esim. terapiaa.
Ja täytyy muistaa että potilaalla on myös oma vastuu omasta terveydestä. Terapia on kallista eikä kaikilla ole siihen varaa. Ongelma on yhteiskunnalinen. Vuodenvaihteesta terapia mahdollisuudet ovat parantuneet. Kela korvaa aikaisempaa paremmin, mutta kuinka tämä toteutuu jää nähtäväksi.

Terapiassa tarkastellan ihmisen toimintamalleja suhteessa ympäristöön. Meissä on paljon ikiaikaisia raektiomalleja jotka ovat palvelleet suden kanssa painiessa, mutta palvelevat huonosti työhaastattelussa. Kehollisen taistelureaktion käynnistyminen ei taida olla hyödyksi tuossa jutustelutuokiossa.


Tällä esitelmällä pyrin pintaraapaisemaan psykiatrian ihmeelistä maailmaa. Ajattelumalli kallonkutistajan päässä voi olla hyvinkin laaja ja moninainen, vaikka se saattaa vaikuttaa potilaan silmin hyvinkin kapealta.

Luulen, Arvon Vlad, että me olemme ainoastaan erimieltä nykyisestä tukiverkosta suhteessa aikaisempaan. Olenko oikeassa ? Tästä voinemme jauhaa jatkossa.

Lisäys: Jäi toteamatta että henkinen pahoinvointi on eri asia kuin mielitauti.

Aatos(ta)

vlad
14.01.2011, 17:37
Luulen, Arvon Vlad, että me olemme ainoastaan erimieltä nykyisestä tukiverkosta suhteessa aikaisempaan. Olenko oikeassa ? Tästä voinemme jauhaa jatkossa.


Kiitokset aatoksesta (Aatokselle)!

En itsekään näe välillämme erimielisyyttä käytännössä muussa kuin nykyisten tukiverkkojen suhteessa aiempiin vuosikymmeniin.

Voi olla, että katsastan tilannetta liian subjektiivisesti lähinnä omien ja kavereideni kokemusten pohjalta, joten en välttämättä näe "suurta kuvaa" niin hyvin kuin kenties sinä sen näet. Mielenterveysongelmien parissa painiskelevilla hyvin usein kuitenkin subjektiiviset kokemukset peittävät taakseen kokonaiskuvan, näin ainakin uskon, koska nähdään, kenties korostetustikin se oma "minä" ja sen ongelmat. Kenties tätä vasten peilaten voi päätyä ajatukseen, että näkee nyky-yhteiskunnan "tukiverkottomuuden" suurena ongelmana ja vastaavasti aiempien vuosikymmenten ja satojen yhteisöllisyyden suojaavana asiana, vaikka asia ei näin kenties ollutkaan. Ihminen saattoi olla (oli) tuolloin yhtä yksin mitä hän nytkin on.

Yhden näkökulman lisää tuo myös median muovaama näkökulma nyky-yhteiskunnasta ja sen suojattomuudesta. Ehkäpä tähän ovat sortuneet myös alan ammattilaiset (tai ainakin opettajat), koska kaksi minua opettanutta psyk.opettajaa on jo viitannut nyky-yhteiskunnan suojattomuuteen, selvittämättä kuitenkaan perinpohjaisesti mitä juuri hän kyseisellä "termillä" tarkoittaa. Koska mielenterveys/mielensairaudet/psykiatria ei ole pääaine jota minulle/meille opetetaan, kaikki käsittely jää liian pintapuoliseksi.

vlad.

Ötökkä
15.01.2011, 12:07
Kyllähän mielenterveysongelmat ovat varmasti lisääntyneet muutenkin, kuin vain tilastoissa. Maailma on muuttunut suoritusyhteiskunnaksi, jossa kaikki pitävät huolen itsestään. Lukio on muuttunut luokattomaksi, ja oppilat syrjäytyvät entistä helpommin.

Ja uuden koulujörjestelmät kuten ammattikorkeakoulu poikkeavat paljon esim. yliopistoista. Yliopistoissa on paljon koulun ulkopuolista toimintaa, ja muutenkin oppilaiden hyvinvoinnista tunnutaan välittävän enemmän. Ammatikorkeakoulussa taas halutaan vain, että oppikaat valmisuvat mahdollisimman nopeasti, ja häipyvät jaloista pyörimästä.

Työelämä on myös muuttunut - vakituista työtä on todella vaikea saada, ja kaikki pätkätyöt ja "jatketaan samaa työtä"-määräaikaisuudetkin aiheuttavat epävaruutta elämään. Pää hajoaa hlposti, kun elämässä on paljon epävarmuustekijöitä.

Vuokralainen
15.01.2011, 12:21
Uskomatonta.
Viime yönä käsittämättömät 11h unta yhteen putkeen, kun normaalisti unet on olleet 3-4h yössä ja nekin pätkissä.
Ei pyörineet ajatukset päässä eikä kroppa krampannut eikä ollut levottomuutta käsissä ja jaloissa. Tätä mä haluan lisää niin eiköhän tämä tästä. Kai musta vielä ihminen tulee.

Ötökkä
15.01.2011, 12:28
Uskomatonta.
Viime yönä käsittämättömät 11h unta yhteen putkeen, kun normaalisti unet on olleet 3-4h yössä ja nekin pätkissä.
Ei pyörineet ajatukset päässä eikä kroppa krampannut eikä ollut levottomuutta käsissä ja jaloissa. Tätä mä haluan lisää niin eiköhän tämä tästä. Kai musta vielä ihminen tulee.Hienoa! Itse olen aina hyvin nukkunut (sen jälkeen, kun aloin lukemaan niin pitkään että silmät ei pysy auki. Ennen akasin puolipaniikissa sängyssä että "en ehdi nukkua kun 4h!")... Suvussa kuitenkin paljon univaikeuksia, niin tiedän miten se rasittaa.

kiljander
16.01.2011, 08:35
Kenties merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut muutos yhteiskunnassamme on luotujen tarpeiden räjähdysmäinen kasvu. Juoksemme tarpeiden perässä ymmärtämättä, että näin tehden orjuutamme itseämme ja vangitsemme mielemme.
Sanoisin että tämä kirjoitus (siis kokonaisuudessaan vaikka lainasin vain pienen osan) on yksi parhaista ikinä Jatkoajassa lukemistani. Suosittelen, että jokainen ihminen lukisi tämän ajatuksen kanssa. Kuinka moni juokseekaan vain ympäristön odotusten ja illuusioiden perässä koko elämänsä ilman että pysähtyy ajattelemaan että kuka minä olen ja mikä on minulle sopivaa. Kiitos! Antoi jopa minulle voimaa vaikka en depressiosta kärsikään. Pystymmekö ikinä irroittautumaan tästä painekattilasta ja asettumaan sen ulkopuolelle säälimään tai ehkä auttamaan elämänsä padassa pyöriviä ja olemaan itse onnellisia???

Edit: ja henkkoht olen iän myötä alkanut vähitellen havaitsemaan että minulla on jo ihan kaikkea mitä tarvitsen. Mikä ajaa minua joka päivä etsimään jotain lisää? Siis ihmisellä pitää olla mielestäni sopivasti haasteita, koska ilman niitä elämä ei motivoi, mutta burnoutin partaalle itsensä ajaminen luotujen tarpeiden edessä on tuhon tie.

Aatos
16.01.2011, 11:48
Kiitokset aatoksesta (Aatokselle)!

En itsekään näe välillämme erimielisyyttä käytännössä muussa kuin nykyisten tukiverkkojen suhteessa aiempiin vuosikymmeniin.

Voi olla, että katsastan tilannetta liian subjektiivisesti lähinnä omien ja kavereideni kokemusten pohjalta, joten en välttämättä näe "suurta kuvaa" niin hyvin kuin kenties sinä sen näet. Mielenterveysongelmien parissa painiskelevilla hyvin usein kuitenkin subjektiiviset kokemukset peittävät taakseen kokonaiskuvan, näin ainakin uskon, koska nähdään, kenties korostetustikin se oma "minä" ja sen ongelmat. Kenties tätä vasten peilaten voi päätyä ajatukseen, että näkee nyky-yhteiskunnan "tukiverkottomuuden" suurena ongelmana ja vastaavasti aiempien vuosikymmenten ja satojen yhteisöllisyyden suojaavana asiana, vaikka asia ei näin kenties ollutkaan. Ihminen saattoi olla (oli) tuolloin yhtä yksin mitä hän nytkin on.

Yhden näkökulman lisää tuo myös median muovaama näkökulma nyky-yhteiskunnasta ja sen suojattomuudesta. Ehkäpä tähän ovat sortuneet myös alan ammattilaiset (tai ainakin opettajat), koska kaksi minua opettanutta psyk.opettajaa on jo viitannut nyky-yhteiskunnan suojattomuuteen, selvittämättä kuitenkaan perinpohjaisesti mitä juuri hän kyseisellä "termillä" tarkoittaa. Koska mielenterveys/mielensairaudet/psykiatria ei ole pääaine jota minulle/meille opetetaan, kaikki käsittely jää liian pintapuoliseksi.

vlad.

Koetan vastata jotenkin jäsentyneesti ja voi olla että haukkaan liian suurta palaa - kokeillaan.

Ja edelleen pyrin sanomaan etten vähättele ongelmia ja pahoinvointia tässä päivässä, koetan vain tuoda esille että ennen on monta asiaa tehty päin seiniä. Toki on ongelmia tässä päivässä, eikä tukea saada riittävästi.

Aikanaan mielisairaita on kiusattu ja vainottu, poltettu ja suljettu vankiloihin. No tästä on toki "hieman" aikaa.

Mutta yhteiskunnan tarjoama tuki on ollut vielä 60-luvulla jokseenkin olematonta. Tällöin on korostunut sosiaalisen ympäristön merkitys. Olen joskus lukenut erään ison sairaalan vanhoja papereita joissa on mainintoja mt-ongelmaisten kohtelusta. Pahinmillaan heitä on sijoitettu navettaan eläinten sekaan. Vielä 70-luvulla. Mutta toki tässä on kyse ääripäästä.

Häpeä mielenterveys ongelmia kohtaan on ollut painostavan suuri. Ja on osittain vieläkin. Mutta tilanne on muutunut parempaan suuntaan. Ja avunsaanti vaikkapa vankilassa on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Suurin osa vangeista kärsii mt-ongelmista. Näitä hoidettiin ennen todella heikosti. Tällä hetkellä tuo tukiverkko on aika hyvä kriminaali puolella mm. vertaistuki ryhmineen esim. Krisin tarjoama.


Ja esimerkiksi kouluterveyden huollossa asioihin puututaan joskus turhankin innokkaasti. Mutta apua tarjotaan tätäkin kautta paremmin.


Voi olla että perheiden tarjoama suoja on keskimäärin heikompaa kuin ennen, toisaalta taas ennen ei ollut tietoa eikä osaamista samalla lailla kuin nyt. Moni mt-ongelmainen alkoholisoitui tai somatisoi ongelmiaan esim. selkäkipujen muodossa. Nämä johtivat ennen aikaisiiin eläkkeisiin liian usein.

Vanhan kansan leimat olivat melko jyrkkiä, ahdistunut ihminen oli laiska ja saamaton. Näihin asioihin ei saanut tukea välttämättä omalta perheeltä. Mutta tokihan monet sai, parhaimmassa tapauksessa sai virallisen kylähullu tittelin. Nämä taitavat olla katoavaa perinnettä. Hulluna olo omassa kylässä on ollut varmaankin sosiaalista hyväksyntää.

Eräs lääkäri työskenteli hetken aikaa Lapin perukoilla, ja kertoi paikallista "hulluista" jotka olivat päässeet todella huonoon kuntoon yksin mökissään. Ilman tukea, ilman läheisiä. Psykoosi hoitamattomana tahi masennus runtelee ihmisen heikkoon happeen. Ajattelen tuota esimerkkiä jotenkin mallina siitä kuinka "ennen" tapahtui.

Eipä sekään lopullinen totuus ole.

En mitenkään vähättele sinun subjektiivisia kokemuksia, nehän ovat todellisuutta. Enkä siis vähättele tämän päivän ongelmia. Luulen kuitenkin että asiat ovat vääristyneet suhteessa historiaan.

Ja omat kokemukset omasta pääviasta ovat aika hyviä, suurin este oman Bipon paljastamiselle oli omat ennakkoluulot. Ajattelen että vaikeampaa olisi ollut vuonna -71.

Jotenkin en vaan miellä ajatusta menneiden aikojen hyvyydestä. Enkä tukiverkosta, en tarkalleen tiedä miksi. Tässä sitä yritän hahmottaa.

Ja tokihan meidän pitäisi määritellä mitä tuo maaginen sana ennen tarkoittaa.

Tämä on laaja aihe - Toivottavasti saat edes puraisun siitä mitä ajattelen.

Aatosta !:)

vlad
16.01.2011, 14:38
Vastailen aivan liian pikaisesti kommentoiden vain tätä yhtä kohtaa - viesti kyllä ansaitsisi laajemmankin vastuaksen, ainakin minä sain siitä uusia näkökulmia.


Jotenkin en vaan miellä ajatusta menneiden aikojen hyvyydestä. Enkä tukiverkosta, en tarkalleen tiedä miksi. Tässä sitä yritän hahmottaa.

Ja tokihan meidän pitäisi määritellä mitä tuo maaginen sana ennen tarkoittaa.

Tämä on laaja aihe - Toivottavasti saat edes puraisun siitä mitä ajattelen.

Aatosta !:)

Siinä suhteessa olen täysin samaa mieltä kanssasi, että ennen mielisairaita (käytän tietoisesti tätä leimaavaa termiä) kohdeltiin myös hyvin armottomalla tavalla. Yhteiskunta ja jopa pienemmät yhteisöt olivat hyvin tuomitsevia ja hoito - jos sitä edes sai - oli mitä oli, leffan Prinsessa nähneet näkivät osan hoitometodeista mutta jos mennään vielä kauemman menneisyyteen, hoito oli vieläkin rajumpaa ja pahimmillaan mieleltään sairaat toimitettiin hoitolaitosten sijaan vankiloihin. Tässä suhteessa olen samoilla linjoilla kanssasi, ts. ennen kaikki ei välttämättä ollut niin hyvin kuin kenties annetaan ymmärtää.

Tietyssä mielessä allerkirjoitan myös teesisi siitä, että mielisairaus oli häpeä perheelle ja jopa koko suvulle, jollei tämä mielisairas saanut "varttihullun" mainetta, jolloin ymmärrys saattoi olla toisenlainen. Mutta suurin osa varmasti eli kuvailemaasi elämää yksin perheen hyljeksimänä tai perheen "takahuoneeseen" piilottamana hylkiönä. Oliko ennen kaikki hyvin? Ei välttämättä kaikkien kohdalla, olet oikeassa.

Niin, oliko tukiverkko sitten ennen parempi kuin nyt? Tietyissä mielellä se saattoi sitä olla, mutta jos sait hylkiön leiman otsaasi, tilanne oli aivan varmasti sama kuin nyt - jollei jopa pahempi. Nyt onneksi leima ei enää kaikkialla ole niin paha, vaan ymmärrystä alkaa löytyä, vaikka kokemuksieni mukaan muutos tapahtuu edelleen toivottoman hitaasti. Oikeastaan ymmärrän mitä ajat takaa ja monessa mielessä olen valmis allekirjoittamaan ajatuksesi.

Toisaalta yhteiskunta, etenkin tietyt alat, vaativat nykyään hyvin paljon työntekijöiltä, mikä lisää sairastavuutta - ilmenee se sitten psyykkisinä tai somaattisina ongelmina, esim. tietoteknisillä ja media-aloilla työskentelevien tilanne on heikentynyt suoritusvaatimusten lisääntymisten tähden melkoisesti. Sama pätee tietty moniin muihin aloihin, joissa työntekijöiden määrä pysyy samana tai jopa vähenee mutta työn määrä kasvaa -> uupuminen, masennus, somaattiset sairaudet. Tässä suhteessä näen tilanteen olleen "ennen" paremman. Tuolloin työntekijää ei sidottu suorituspainotteisiin kvartaaleihin vaan toiminta oli kaukojänteisempää, mikä saattoi helpottaa heikolla olevien työntekijöiden asemaa.

Se onkin sitten pulmallisempi tilanne mitä tämä "ennen" tarkoittaa, kuinka sen määrittelemme? 1800-luvulla hullu oli hullu ja vaikka 1800-luvulla kirjoitetut romaanit/novellit ovat fiktiota, välittyy niistä kuitenkin jonkinsortin kuva hullun osasta ja nykyiseen verrattuna se on aika surkea, erityisesti suuremmissa kaupungeissa, puhumattakaan sitten maailman metropoleista. Hullu elätti mitä suurimmassa määrin itsensä kerjuun avulla, olemalla pelle, jätteillä ja mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Ja tämän lisäksi hän oli hylkiö, joka oli yhteiskunnallisesti pohjasakkaa, ja kohtelu oli sen mukaista. Eipä tämä hullun osa pienemmissäkään kaupungeissa tai kylissä välttämättä hyvä ollut, jos sitä tukiverkkoa ei ollut, vanhemmat olivat kuolleet, suku ei huolinut nurkkiin asumaan, ainoat olemassa olevat vaihtoehtot elämiseen olivat likimain käytännössä hullujenhuoneet, vankilat tai kerjuu. 1800-lukuun tai 1900-luvun alkuvuosikymmeniin verrattuna nykyisyys on tietty "paratiisi". Mielisairaiden asema on aivan toinen ja mahdollisuudet elämiseen ja jopa onnelliseen elämiseen ovat huomattavan hyvät. On mahdollisuus saada toimiva lääkitys, terapiaa, tarvittaessa laitoshoitoa (se on sitten eri asia onko sitä tarpeeksi tarjolla) tms.

Kieltämättä aihe on vaikea käsitellä. Entisissä ajoissa saattoi olla hyviä puolia, tämä tietty riippui paljon perhesuhteista, yhteisöstä jossa eli tms. Vastaavasti nykyään yhtälailla on olemassa hyvä puolia, on hyvää hoitoa, ammattilaisia tarjolla (kunhan vaan osaa vaatia hoitoa tai on joku joka ajaa asiaa eteenpäin). Mikäli on olemassa toimiva tukiverkko, tilanne on vieläkin parempi tms. Ainoana todellisena negatiivisena asiana näen sen, että jos ihminen ei ole valmis pitämään puoliaan työelämässä, tilanne voi helpommin ajatua siihen, että työ vie mukanaan ja sitä seuraa sitten aikanaan uupuminen (ei toki kaikkien kohdalla) - tämä suorituskeskeisyys on jotain sellaista, jota ei vielä sata vuotta sitten ollut olemassa näin laajassa merkityksessä. Tämän suorituskeskeisyyden näen ongelmana monilla aloilla, eikä se enää ole pelkästään koulutetun väestönosan ongelma vaan se on levinnyt kaikkialle - alasta riippumatta vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta.

Toivottavasti viestissäni oli edes hitusen ideoita mukana. Ajatusta... tai jotain.

vlad.

Vuokralainen
17.01.2011, 17:20
Tänään TV1 klo 19.00 Prisma käsittelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Suosittelen katsomista, jos vähänkin kiinnostaa tai vaikkei edes kiinnostaisikaan.

Jomppa_Koo
17.01.2011, 17:58
Tänään TV1 klo 19.00 Prisma käsittelee kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Suosittelen katsomista, jos vähänkin kiinnostaa tai vaikkei edes kiinnostaisikaan.

Onkohan tämä nähtävissä YLE Areenassa jälkikäteen?

Morgoth
17.01.2011, 22:33
Onkohan tämä nähtävissä YLE Areenassa jälkikäteen?

Sieltä se löytyy lisäksi toinen "Mikko ja kaksisuuntainen".

Prof. Puck
18.01.2011, 05:36
Kenties merkittävin viime vuosikymmeninä tapahtunut muutos yhteiskunnassamme on luotujen tarpeiden räjähdysmäinen kasvu. Juoksemme tarpeiden perässä ymmärtämättä, että näin tehden orjuutamme itseämme ja vangitsemme mielemme...


...Meidät on houkuteltu olemaan alati varpaillamme. Emme saalista enää ainoastaan nälkäämme vaan myös ahneuteemme.

...Koska länsimainen ihmiskuva korostaa perusteetta ihmisen rationaalisuutta ja mahdollisuutta valita, emme tajua omaa tilaamme. Me luulemme, että tahdomme elää näin.

...Moniin mielen ongelmiin toimiva perusratkaisu olisi rauha, toistuvuus ja ennustettavuus...

Tarkkanäköistä pohdintaa! Olet onnistunut tiivistämään nyky-yhteiskunnan jatkuvaan kasvuun ja kulutukseen sisäänrakennettuja lieveilmiöitä ja vääristymiä hienosti. Näinhän se monilta osin menee, jos tuohon peliin mukaan lähtee.

Mutta, minun kysymys kuuluu, kuka tai mikä sinut pakottaa, varsinkaan Suomessa, elämään kulutusyhteiskunnan sääntöjä noudattaen? Oravanpyörästä on vielä (ainakin Suomessa), kohtuullisen helppo hypätä myös syrjään... Maaseudulta saa puoli-ilmaiseksi maata ja taloja, jossa on tilaa rauhoittua, mutta myös puuhastella niin paljon kuin sielu sietää. Metsissä riittää marjoja, sieniä. On mahdollisuus kalastaa ja metsästää, jos sellaisesta on kiinnostunut. Siihen päälle julkiset palveut, kirjastot, uimahallit jne. Kyllä Suomessa voi edelleen elää kuin kuningas vaatimattomillakin tuloilla, mikäli sen kaltaista elämää kaipaa. Mutta kelpaako tämä monellekaan, kelpaako tämä edes sinulle Hemingway? Ja jos ei kelpaa, miksi? Koetko kuitenkin jääväsi vaille jostain sellaisesta, mitä nyky-yhteiskunta mahdollistaa ja arvostaa? Toisten arvostusta, rahaa, asemaa...? Tämä ei ole millään tasolla piikittelyä sinua kohtaa, vaan rehellistä pohdintaa kysymysten muodossa.

Olen omalla kohdallani puolivakavissani nimittäin miettinyt, että ei tuollainenkaan elämä huono olisi, jossa hyppäisi kokonaan syrjään oravanpyörästä. Paljon mielummin elämäni noin eläisin, kuin jossain huonostipalkatussa paskaduunissa puurtaen. Valtiolta ja kunnalta tulisi rahat peruselämiseen, varsin reilustikin, kun asuinmuotonsa järkevästi valitsee. Siihen päälle omalla aktiivisuudella saisi hankittua valtaosan ruoasta itse kasvattamalla, keräämällä tai metsästämällä. Ylimääräisen rahan (joka omalla kohdalla menisi matkustamiseen...) saisi puolestaan hankittua niinikään erilaisilla puhdetöillä, marjoja keräämällä jne... tai jos on ammattitaitoa, erilaisilla konsultaatioilla, tekemällä harrastuksesta työn jne.. Olisi aikaa vaeltaa luonnossa, harrastaa, eikä tarvitsisi sietää nyky-yhteiskunnan kiirettä tai vääristyneitä kulutustottumuksia. Omalla kohdallani tämä on - ainakin tällä hetkellä - sekundaarinen, joskin ihan varteenotettava, optio, sillä pidän todella paljon omasta työstäni ja elämästäni kaikkine lieveilmiöineenkin, enkä sitä haluaisi vaihtaa mihinkään muuhun... tai kenenkään kanssa.

Pointtina tässä viestissäni on kai se, että mielestäni se paha olo nyky-yhtieskuntaa kohtaan lähtee ennenkaikkea itsestä, kun vaihtoehtoja kuitenkin vielä on tarjolla. Siitä, että on tyytymätön siihen mitä on!

Rööri
18.01.2011, 09:24
Metsissä riittää marjoja, sieniä. On mahdollisuus kalastaa ja metsästää, jos sellaisesta on kiinnostunut. Siihen päälle julkiset palveut, kirjastot, uimahallit jne. Kyllä Suomessa voi edelleen elää kuin kuningas vaatimattomillakin tuloilla, mikäli sen kaltaista elämää kaipaa. Mutta kelpaako tämä monellekaan...



No eihän se kelpaa, kun se on niin jumalattoman tylsää.

Näin tammikuussa iki-kaamoksessa ja paukkupakkasessa onkin lysti potkutella verkkoavannolle eväkkäitä verkosta setvimään, taikka nököttää kannon nenässä jänispassissa perse kuurassa. Siinä ei kuuman kaakon voimin enää pärjätä, vaan käsi hakeutuu pilleripurkille kuin itsestään.

Ei kai se väärin ole oman mielenrauhan kannalta ulkoistaa ongelmiaan sen ja tuon syyksi, mutta tosiasiahan on kuitenkin, ettei se pannu vaan kestä sitä omaa itseään. Tuollaiseen omavaraistalouteen jonnekkin puutteenperälle siirtyvän häilyvän mielenlaadun omaavan uusluomun on syytä varata mukaan köyttä ja horjakka jakkara - tulee tarpeeseen ennen kevättä.

Oliko muita marjamiehiä poimuri tanassa?

Ramchester
18.01.2011, 09:56
Mutta, minun kysymys kuuluu, kuka tai mikä sinut pakottaa, varsinkaan Suomessa, elämään kulutusyhteiskunnan sääntöjä noudattaen?

Ei vaan näissä masennusjutuissa taida olla kyse nykyajan trendikkäästä downgreidauksesta vaan tapahtumista, jotka pakottavat rajuihin muutoksiin elämässä ja luopumusiin asioista, joista itse haluaisi kuitenkin pitää kiinni ainakin vielä sillä hetkellä.

Ajan kanssa tietenkin muutokseen on helpompi tottua, useat vaan tuntuvat hakevan sen köyden tai ensimmäisen vastaantulevan rekan heti, kun on kuullut esim. työpaikan menetyksestään.

Downgreidaus on sitten asia, joka itselle voi hyvinkin tulla jossain vaiheessa mieleen, mutta silloinhan kyse ei ole ulkoisesta pakosta vaan silloin sitä myös itse oikeasti haluaa.

Vuokralainen
18.01.2011, 10:56
Lisää aiheesta tänään TV 1:ssä klo 13.00 ohjelmassa Valoa päähän, mikä on dokumenttielokuva kamppailusta masennusta vastaan.

Vai muotisairautta tässä sairastetaan. Jostain syystä ei kuitenkaan ole yhtään muodikas olo.

Prof. Puck
18.01.2011, 11:03
No eihän se kelpaa, kun se on niin jumalattoman tylsää...Näin tammikuussa iki-kaamoksessa ja paukkupakkasessa onkin lysti potkutella verkkoavannolle eväkkäitä verkosta setvimään, taikka nököttää kannon nenässä jänispassissa perse kuurassa. Siinä ei kuuman kaakon voimin enää pärjätä, vaan käsi hakeutuu pilleripurkille kuin itsestään.

Ei kai se väärin ole oman mielenrauhan kannalta ulkoistaa ongelmiaan sen ja tuon syyksi, mutta tosiasiahan on kuitenkin, ettei se pannu vaan kestä sitä omaa itseään. Tuollaiseen omavaraistalouteen jonnekkin puutteenperälle siirtyvän häilyvän mielenlaadun omaavan uusluomun on syytä varata mukaan köyttä ja horjakka jakkara - tulee tarpeeseen ennen kevättä.

Oliko muita marjamiehiä poimuri tanassa?

Rööpendahl hei, sitä kutsutaan ongelmien ulkoistamiseksi...! Ja kyllä sun pitäisi tietää, ettei se kuuma kaakao auta paskan vertaa, jos sitä ei terästä kunnon tujauksella rommia... Kyllä siinä vitutus kaikkoaa, kun toisen käden sormet jäässä (toisethan on munissa hamuamassa lämpöä...), irrottelee pikku tuiterissa punasilmäisiä jäätyneitä särkiä verkosta.

Noh, ehkä minun olisi pitänyt laittaa viestini suoraan ja pelkästään Herr Hemingwaylle, sillä viestini ei todellakaan ollut, kuten sen ehkä saattoi ymmärtää Ramchesterin tavoin, yleispätevä ohjeistus masennuksen hoitoon! Enemmänkin vastauksena Hemingwayn ansiokkaaseen kirjoitukseen nyky-yhteiskunnan menosta.. Ramchesterin viestiin vielä, että mielestäni sana downgreidaus on jo lähtökohtaisesti todella vahvasti arvolatautunut, ja juurkin siitä ajattelu- ja arvomaailman näkövinkkelistä, mikä nyky-yhteiskunnassa on vallalla ja jota kohtaan Hemingway käsittääkseni pahoinvoi? Totta homossa motivaation muutokseen täytyy lähteä itsestä.

Arvon Söör Röörille toteaisin vielä sen verran, ettei tässä poimuria olla kuitenkaan ihan uudestaan keksimässä. Jo kaikkitietävä Junnu lauleli aikanaan marjastamisen iloista (jotenkin arvaan, että tiedätkin kyseisen rallin sitä jo päässäsi hyräillen)... Kyllä siellä marjametsällä kelpaa kulkea valppaana, kun koskaan ei tiedä, mitä seuraavan mättään takaa pilkottaa!

Oliko täällä muita marjanpoimijoita reppu selässä?

Hemingway
18.01.2011, 11:40
Oravanpyörästä on vielä (ainakin Suomessa), kohtuullisen helppo hypätä myös syrjään

Aktista haaveilevat monet sekä teoreettisesti että käytännöllisesti nasevat ihmiset, joilla koppa toimiii ja tarmoa riittää, mutta haaste on sen verran kova, että vain hippunen aikojista toimeen lopulta ryhtyy. Se ei näet ole helppoa toisin kuin väität. Jos olisi, sitä harrastettaisiin paljon.

Suurin syy lienee käytännöllinen. Vain puoliomavaraisen elämänkin järjestäminen on työn ja tuskan takana. Pelkästään monenlaisten taitojen opetteluun kuluu vuosikymmen tai pari. Kaupunkilaiselle ponnistajalle Livonsaaren yhteisökylän (http://www.yhteisokyla.net/kylan-esittely.html) tapaiset ratkaisut lienevät realistisin vaihtoehto. Niihin pääsee sisään kohtuullisella rahalla, eikä akateemista ammattia tarvitse jättää. Livonsaari tarjoaa höpöhippeilyn sijaan todellisen vaihtoehdon kokeilla kantavalta pohjalta kestävämpää elämäntapaa.

Tuollaiseen yritän suunnata. Siksi pääsykokeisiinkin nyt luen. Yritän hankkia ammatin, joka ei sido paikkaan. Se helpottaisi yhteisöelämän ja työn yhdistämistä. Minulla on myös elinkumppani, joka haaveilee samanlaisesta. Hän tahtoisi haudata IT-alan elämästään. Epäilen tosin, että hänen haaveistaan puuttuu realismi. Sitkeä hän kyllä on. Yrittämisestä ei homma jäisi kiinni.

Toinen tehokkaasti lähtöä jarruttava seikka on henkinen vankeus, josta aikaisemmin kirjoitin. Nykyihminen vaalii vankilaansa silloinkin, kun elämäntapa pukkaa piikkejä ajatteluun. Minäkin uskon, että kulutuskeskeinen keskiluokkaisuus on onnen perusta. Se on sieluuni veistetty viesti, josta tuskin elämäni aikana kokonaan eroon pääsen. Länsimainen kulttuuri on pakotettu todellisuuskäsitys samalla tavalla kuin muutkin kulttuurit. Se sallii liikkumisen sisällään melko vapaasti, mutta silläkin on pyhät rajansa.

Prof. Puck
18.01.2011, 12:51
Aktista haaveilevat monet sekä teoreettisesti että käytännöllisesti nasevat ihmiset, joilla koppa toimiii ja tarmoa riittää, mutta haaste on sen verran kova, että vain hippunen aikojista toimeen lopulta ryhtyy. Se ei näet ole helppoa toisin kuin väität. Jos olisi, sitä harrastettaisiin paljon.

Suurin syy lienee käytännöllinen. Vain puoliomavaraisen elämänkin järjestäminen on työn ja tuskan takana. Pelkästään monenlaisten taitojen opetteluun kuluu vuosikymmen tai pari...

..Toinen tehokkaasti lähtöä jarruttava seikka on henkinen vankeus, josta aikaisemmin kirjoitin. Nykyihminen vaalii vankilaansa silloinkin, kun elämäntapa pukkaa piikkejä ajatteluun..

Uskon toiston voimaan, jolla muutetaan mustakin valkoiseksi... Eli vielä kerran; ketju huomioiden alkuperäinen vastaukseni tuli kenties hiukan väärään paikkaan, koska todellakaan tarkoituksena ei ollut tarjota reseptiä masennuksen hoitoon, kuten ilmeisesti viestistäni pääsi käsitykseen?

En myöskään tarkoittanut, että yhteiskunnasta pitäisi sanan varsinaisessa merkityksessä irtaantua ja alkaa elämään erakkona tai kommuunin jäsenenä, puhuin - ja tarkoitin - oravanpyörästä pois hyppäämistä. Ajatuksen tylppänä keihäänkärkenä minulla oli, että välttämättä ihmisen ei tarvitse kurkotella kohti omaa kivilinnaa ollakseen tai tullakseen onnelliseksi. Pienemminkin voi elää, tyytyväisenä. Enkä minä myöskään osaa tuonkaltaista elämää nyt niin hirvittävän vaikeana oppimisen kannalta pitää? Toki viitseliäisyyttä se vaatii aivan toisella tapaa kuin six-packin, pakaste-pizzan ja vuokraleffan hakeminen lähiostarilta, mutta eihän pointtina kai ollutkaan helppous, vaan onnellisuus? Kotiaskareet ja nikkaroinnit kyllä oppii hiukan yksinkertaisemmassakin todellisuudessa elävä ihminen, eikä siihen nyt sentään vuosikymmeniä mene. Tekemälläkin oppii... Metsästä ja kasvimaalta ruokakaapin täytettä hankkivan tärkein ominaisuus on viitseliäisyys, ei tietotaito tai osaaminen..i. jne jne... Ymmärtäisin, jos tarkoituksena olisi vetäytyä kokonaan luontaistalouden ja omavaraisuuden varaan, niin sitten puhuttaisiin oikeasti jo taidoista, jotka pitää osata edes selviytyäkseen, mutta edelleen yhteiskunta taitaa Suomessa pitää ainakin jollakin tasolla huolen heikompiosaisistaan? Nälkään ei kuole, jos ei siihen tarkoitettuja rahoja ryyppää ja asunnottomanakaan ei taida tarvita olla, ellei ehdoin tahdoin halua pääkaupunkiseudulla 'asua'? Mielestäni kyse on ennenkaikkea valinnasta! Valitseeko kerrostalolähiön, ostareineen, vaiko oman tuvan - ja luvan - hiukan syrjempää?

Itse tunnen tällä tavoin (vaatimattomasti, puoliluontaistaloudessa) eläviä ihmisiä useitakin, joten en minä heitä sen perusteella ihan jumalolennoiksi osaa kohottaa, vaikka hyviä tyyppejä ovatkin. Toki irtaantumista helpottaa kovasti, jos on jo kertynyttä pääomaa hypätä pois. Kyllä minä(kin) luulen, että suurin vaikeus irtaantua kulutusyhteiskunnasta löytyy loppujen lopuksi itsekullakin sieltä korvien välistä. Luopumisen tuskasta keskiluokkaisesta elämästä, jossa onnen indikaattoreina ovat uusi audi, parempi palkka, nopeampi laajakaista ja - jos oikein hyvin menee - kateelliset naapurit.

Ted Raikas
18.01.2011, 13:14
Vai muotisairautta tässä sairastetaan. Jostain syystä ei kuitenkaan ole yhtään muodikas olo.
Joo, jos tämä heikentynyt minäkuva, jatkuva häpeän ja huonommuuden ja riittämättömyyden tunne monen muun seikan ohella on trendikästä, niin ihan mielellään pysyisin mahdollisuuksien mukaan pois siitä kaikesta. Ihan kuten en muutenkaan yleensä lähde muotivillityksiin mukaan, jos ei todellakaan iske.

Ei ne tosiaan aina ole ihan valintakysymyksiä, miltä mielessä tuntuu.

mjr
18.01.2011, 13:28
Hän tahtoisi haudata IT-alan elämästään.

Minä hautasin IT-alan elämästäni, mistä olen suuresti ylpeä. Burnoutin se kyllä vaati, ja sarkoidoosin. Anyway, olen sellaisen käsityksen muodostanut, että pahimmillaan masennuksessa on selkeästi kysymys aivotoiminnan vakavasta häiriöistä, jossa lääkehoito on aivan ensisijainen apukeino. Tälläinen vakava masennus on valovuosien päässä mistään pahastakaan alakulosta vaan se on kirjaimellisesti hengenvaarallinen sairaus, varmasti pahempi kuin monet syövät. Lääkkeiden avulla voi sitten saada voimia erilaisiin terapioihin, sikäli kun niistä hyötyä on (olen aika materialistisilla linjoilla tässä, tunnustan).

eh
18.01.2011, 13:33
Lääkkeiden avulla voi sitten saada voimia erilaisiin terapioihin, sikäli kun niistä hyötyä on (olen aika materialistisilla linjoilla tässä, tunnustan).
Kyllä niistä varmasti siinä mielessä on useinkin hyötyä, että nuo aivotoiminnan häiriöt ovat ennen niiden diagnosoimista omiaan aiheuttamaan niistä kärsivälle ja tämän lähipiirille monenlaisia ongelmia. Vaikka akuutti masennus paranisikin lääkkeillä, esimerkiksi sen aiheuttamia ongemia minäkuvassa, sosiaalisissa suhteissa ja käyttäytymismalleissa on aika vaikea hoitaa kemikaalein.

mjr
18.01.2011, 16:40
Kyllä niistä varmasti siinä mielessä on useinkin hyötyä, että nuo aivotoiminnan häiriöt ovat ennen niiden diagnosoimista omiaan aiheuttamaan niistä kärsivälle ja tämän lähipiirille monenlaisia ongelmia. Vaikka akuutti masennus paranisikin lääkkeillä, esimerkiksi sen aiheuttamia ongemia minäkuvassa, sosiaalisissa suhteissa ja käyttäytymismalleissa on aika vaikea hoitaa kemikaalein.

No, jos on hyötyä niin hyvä on. Olen tosiaan siinä mielessä materialisti, että en jotenkin osaa laittaa minäkuvaa ja kemikaaleita ihan totaalisesti vastakkain, viime kädessä kemikaaleilla ja muilla puhtaan fysikaalisilla prosesseilla on ihan olennainen osuus myös sen minäkuvan olemassaolossa. Varmasti henkilökohtaiset kokemukset ovat useimmiten johtaneet negatiivisiin seurauksiin aivotoiminnassa, mutta vakavissa tapauksissa on vaikea nähdä enää kovin välitöntä yhteyttä näihin alkuperäisiin impulsseihin.

HIFK
18.01.2011, 16:59
Olen tässä viime aikoina havahtunut siihen, että en oikein ole kiinnostunut mistään.

Tietysti kun töitä ei ole, niin on kiinnostus lopahtanut vähän kaikkeen. Tässäkään kuussa en ole saanut mistään rahaakaan, 163 euroa tilillä. Peruspäivärahoja ei makseta kun työssäoloehto ei täyty. Työkkäristä ei makseta mitään, asumistukea ei myönnetä, sossun mielestä viime kuussa saadut palkkarahat otetaan tuloina huomioon, eli sieltäkään ei mitään ole tulossa.

Töitäkään ei löydy, joten ei oikein jaksa kiinnostaa mikään. Salilla ja futistreeneissä jaksaa käydä, siinä se. Koneella tulee istuttua koko päivä muuten. Paljon olisi kaikenlaista mielenkiintoista ohjelmaa televisiostakin, mutta eipä tuota telkkariakaan tule millään tavalla huomioitua. Itsenäisyyspäivät, sun muut menee ohi aina, kun vain koneella istuu ja nyhjöttää. NHL-lätkääkin tulee vain ja ainoastaan väkisin katsottua, eikä silloinkaan jaksa kiinnostaa. Kun töitä ei ole, eikä sen puoleen rahaakaan.

Paljon voisi nykypäivänäkin käydä monessa paikassa, mutta kun ei tiedä, että kuinka kauan tolla 163:lla eurolla täytyy kituuttaa. Rahaa vain menee, mutta sitä ei tule mistään. Olen yrittänyt joka paikassa sitä jankuttaa, mutta ei vain makseta, kun ehdot eivät täyty.

Muutenkin heti kun vanhempien luota muutti pois, niin on ollut melkein täysin lamaantunut. Ennen tuli katsottua jopa televisiota, nykyään ehkä pari tuntia kuukaudessa. Koneen ääressä vain möhkyää ja pelaa pasianssia, vaikka tulisi joku hyvä matsi. Ei vain kiinnosta.

Näin talviaikaan sitä tekemistä on muutenkin aika vähän, kun tällä paikkakunnalla ei kukaan liiku missään.

Rööri
19.01.2011, 23:03
Rööpendahl hei, sitä kutsutaan ongelmien ulkoistamiseksi...! Ja kyllä sun pitäisi tietää, ettei se kuuma kaakao auta paskan vertaa, jos sitä ei terästä kunnon tujauksella rommia... Kyllä siinä vitutus kaikkoaa, kun toisen käden sormet jäässä (toisethan on munissa hamuamassa lämpöä...), irrottelee pikku tuiterissa punasilmäisiä jäätyneitä särkiä verkosta.

Oliko täällä muita marjanpoimijoita reppu selässä?

Kyyyllä, kyllä. Mulkku kourassahan tässä pääosin operoidaan. Se on nimittäin hyvä olla aina jotain kättä pidempää, vaikka vain lämmikkeeksi - tosin rommikaakaokin toimii. Ja siitä ulkoistamisestahan jo yritinkin tuossa yllä.

Oikeassa olet myöskin tuon osittaisen omavaraisuuden onnistumisesta. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole edes kaupunkilaispojalle. Kyllä peruskätevä sportti-pertti perunamaan aikaan saa. Minäkin meinasin mökille kerran, mutta perunamaan perustamisen sijaan homma meni juopotteluksi ja lannan nakkeluksi. Oli hommattuna jo maa-aines ja siemenpotaatit sekä tarvittava maanmuokkauskalusto, vaan niin jäi höyryävä lantakasa jäähtymään muiden aktiviteettien ajaessa ohi luomuviljelyn. Ehkä sitten joskus tuonnempana.

Periaatteessa minä voisin ihan helposti jurottaa jossain maalla/mökillä issekseni huhtikuusta lokakuuhun, vaikkei mulla oikeasti mitään diagnosoitua böbiyttä olekaan. Kasvattelisin pottuja ja muita juurikkaita ihan aikani kuluksi. Ottaisin muutaman lampaan ja vaikka sian. Paimenena en kaipaisi katrastani kummempaa naisseuraa ja sian muassa voisi möyriä muuten vaan mallaspäissään, vaikka vähän painiakkin. Kalastelisin ja pitäisin muutaman vonkaleen kylpypaljussa juttuseurana. Mihin ihmeeseen mies enää tuolloin muita ihmisiä itsensä lisäksi kaipaa. Hulluutta ja ajanhukkaa pelehtiä kaikenmaailman peelojen mieliksi, sano.

Periaatteessahan se menisi noilla spekseillä tuo talvikin, mutta ei vaan pysty. Eläinrakkaana yksilönä en voisi panna painikaveria lihoiksi, enkä oikein mieluusti tyttökatrastakaan. Montaa miestä katselisin kyllä omppu suussa sinapilla silattuna, mutta en kasvatti potsiani - sydän se on mullakin. Sitäpaitsi en pidä pimeästä, joka on maalla talviaikaan totaalista. Katuvaloja ei ole edes kylissä, saati sitten rintamailla. Enkä tykkää talvipakkasista landella. Ne eivät noudata mitään kohtuutta. Jos pk-seudulla on -10, niin parisataa kilsaa pohjoisempana on -20. Inuiitiksi en aio. Kaupunkilaisperseen pakkasraja on tuo mainittu -10. Luulen, että se on ollut suurin syy maaseudun autioitumiseen. Näillä mennään.

Oliko muita osa-aikaluomuiksi aikovia

Jomppa_Koo
21.01.2011, 22:00
Näin talviaikaan sitä tekemistä on muutenkin aika vähän, kun tällä paikkakunnalla ei kukaan liiku missään.

Sama homma myös täällä suunnalla, kaveri! :) Uskallan muuten väittää, että tämä seutu jossa asun, sijaitsee paljon syrjemmässä kuin sinun asuinpaikkasi... Ja asun vielä vanhempien luona. Esim. lähimpään baariin on matkaa 30km. Kaverit ovat pyytäneet, mutta en ole uskaltanut lähteä... Sitä se sosiaalisten tilanteiden pelko teettää. Yksinelämiseen on pakko tottua, ei mene tasan elämän lahjat...

Talvi on kyllä todella synkkää aikaa, kun tarkemmin ajattelee. Pimeä ilta tulee nopeasti...

Jotenkin aion selvitä! Kun kevät tulee, niin jo helpottaa...

Jomppa_Koo
21.01.2011, 22:23
Jos saan kysyä, niin mikä niissä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa?

Sitä minä juuri en osaa selittää.. Se vain on ollut niin jo nuoresta iästä asti. Nyt se vasta on minulle auennut, että tuosta kärsitään... Ei minulla ole montaa ihmistä, jolle osaan mennä juttelemaan tuosta vain...

Muhkea
21.01.2011, 22:45
Jos saan kysyä, niin mikä niissä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa?

Moni asia voi tähän vaikuttaa. Tietenkään en voi Jompan puolesta puhua, sillä hänellä varmasti on eri syyt, mutta minulla syyt ovat pitkältä ajalta ja moniselitteisiä. Koulukiusaaminen on yksi painavimmista syistä. Joskus seiska-kasiluokalla tuli kotona itkettyä monesti, kun pelotti ylipäätään mennä kouluun, koska "ne tyypit" saattoivat aina tulla vastaan. Ainakin kerran taisin lähteä kesken koulupäivän pelkästään itkemään kotiin. Koulukiusaamisesta en uskaltanut kertoa opettajille yms., enkä silloin tajunnut hakea apua, vaikka en uskaltanut oikeastaan ikinä lähteä koulun loputtua kotoa pois.

Voin sanoa tosin, että viime aikoina puoliväkisin olen yrittänyt jutella uusien ihmisten kanssa. Helvetin vaikeaahan se on varsinkin, kun ei yhtään tiedä, mistä puhua. Jos toinen ei ole puhelias, niin liian nopeasti keskustelu tyssää. Ehkäpä tämäkin joskus tästä...

Jomppa_Koo
21.01.2011, 23:15
Tietenkään en voi Jompan puolesta puhua, sillä hänellä varmasti on eri syyt, mutta minulla syyt ovat pitkältä ajalta ja moniselitteisiä. Koulukiusaaminen on yksi painavimmista syistä. Joskus seiska-kasiluokalla tuli kotona itkettyä monesti, kun pelotti ylipäätään mennä kouluun, koska "ne tyypit" saattoivat aina tulla vastaan.

No eipä varmasti ole minulla täysin erilaiset syyt, kuin sinulla. Itseasiassa luokilla 1-6 uskalsin jutella luokassa ääneen ja vastailla opettajien kysymyksiin. Aivan toisenlainen meininki oli 7-9 luokilla, jolloin olin täysin hiljainen ja sulkeutunut. Luokassa oli 2-4 oppilasta, joille uskalsin jutella avoimesti ja ilman ylimääräistä jännittämistä. Kaikki tämä tiettyjen ihmisten välttely johtui siitä, että minulle naurettiin ja puhuttiin paskaa selän takana sen takia, että minulla iski paniikkikohtaushäiriö erään kauniin tytön vieressä 7. luokan syksyllä. Tyttö sitten oli mennyt kertomaan siitä jätkille ja välitunnit oli sen jälkeen yhtä helvettiä...

Eino_Mies
26.01.2011, 14:43
Joka päivä viisi alle 30-vuotiasta sairaseläkkeelle mielentervyssyistä (http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/01/masennus_ajaa_nuoret_turhaan_elakkeelle_2316750.ht ml), uutisoi YLE.

Nuo ovat kyllä sellaisia tilastoja, että tässä yhteiskunnassa on jotain vialla ja todella pahasti. Tai sitten on aikamme medikalisaatio tehnyt sen, että masennusdiagnooseja kirjoitetaan myös sellaisille, jotka eivät sitä ehdottomasti tarvitsisi.

Niin tai näin, uskomattomalta tuntuu. Mutta en todellakaan vähättele niitä joille depressio on todellinen sairaus. Sääli vain että tämän päivän työelämä on sellainen ON/OFF -järjestelämä. Eli joko olet täysillä mukana tai sitten et lainkaan. Siitähän tässä kai on myös kyse?

Hemingway
26.01.2011, 15:59
Joka päivä viisi alle 30-vuotiasta sairaseläkkeelle mielentervyssyistä (http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/01/masennus_ajaa_nuoret_turhaan_elakkeelle_2316750.ht ml), uutisoi YLE.

Nuo ovat kyllä sellaisia tilastoja, että tässä yhteiskunnassa on jotain vialla ja todella pahasti. Tai sitten on aikamme medikalisaatio tehnyt sen, että masennusdiagnooseja kirjoitetaan myös sellaisille, jotka eivät sitä ehdottomasti tarvitsisi.

Monille toimivampi ratkaisu olisi jokin muu kuin masennusdiagnoosi, mutta koska nämä ihmiset eivät yhteiskunnassa sellaista paikkaa löydä, jolla he itsensä elättäisivät, heidät työnnetään siitä ulos.

Entisessä maailmassa heikommin selviävätkin kävivät töissä. Töiden luonne oli erilainen ja työnantajien vaatimustaso toinen. Sitä voi jokainen pähkäillä, onko parempaa terapiaa säännöllinen elämänrytmi, säännöllinen palkka, vakiintunut työyhteisö ja tunne kuuluvuudesta kuin yksinäinen syrjäytynyt elämä betonikuutiossa.

Kova vaatimustaso katkoo jakauman häntää.

Ted Raikas
26.01.2011, 16:43
Entisessä maailmassa heikommin selviävätkin kävivät töissä. Töiden luonne oli erilainen ja työnantajien vaatimustaso toinen. Sitä voi jokainen pähkäillä, onko parempaa terapiaa säännöllinen elämänrytmi, säännöllinen palkka, vakiintunut työyhteisö ja tunne kuuluvuudesta kuin yksinäinen syrjäytynyt elämä betonikuutiossa.

Aivan. Vaatimustasot on nostettu korkealle ja tarkkaa koulutusta ja työkokemusta arvotetaan tosi rankalla kädellä. Kärjistettynä voisi melkeinpä sanoa, että et pääse vessanpyttyjä pesemään hammasharjalla, jollei sinulla ole siihen vaadittua koulutusta.

Mielestäni noiden asioiden korostaminen on mennyt liian suureksi.

Olen samaa mieltä, että tuo tunne, että kuuluu johonkin ja on yhteisö ympärillä ja myös tunne siitä, että tekee jotain merkityksellistä on aika isossa avainasemassa. Tietysti, on ihmisiä jotka on tuon kaiken parissa ja silti tunne irrallisuudesta ja voimattomuudesta jyllää.

Siinä taas voidaan ehkä syyttää sormella kaiken suoriutumiskeskeisyyttä, virheettömyyden korostamista ja muita epäinhimillisiä vaatimuksia, kun ihmisen tulisi olla kuin kone, joka ei valita ja väsy.

Ikävästi tuota, että kaikkien tulisi pystyä samaan ja yhtäläisellä varmuudella pedataan jo koulumaailmassa. Itse ainakin koin aina, että ihmisiä yritetään puristaa samasta muotista läpi ja kaikkien tulisi hallita samat asiat yhtä lailla. Eikä esim. jokaisen erityislahjakkuuksia korosteta ja yritetä suunnata potentiaalia siihen suuntaan.

FreezingHell
26.01.2011, 17:47
Aivan. Vaatimustasot on nostettu korkealle ja tarkkaa koulutusta ja työkokemusta arvotetaan tosi rankalla kädellä. Kärjistettynä voisi melkeinpä sanoa, että et pääse vessanpyttyjä pesemään hammasharjalla, jollei sinulla ole siihen vaadittua koulutusta. Mielestäni noiden asioiden korostaminen on mennyt liian suureksi.
--------------------------------------------------------------------------
Ikävästi tuota, että kaikkien tulisi pystyä samaan ja yhtäläisellä varmuudella pedataan jo koulumaailmassa. Itse ainakin koin aina, että ihmisiä yritetään puristaa samasta muotista läpi ja kaikkien tulisi hallita samat asiat yhtä lailla. Eikä esim. jokaisen erityislahjakkuuksia korosteta ja yritetä suunnata potentiaalia siihen suuntaan.
Hemingwayllä, tuolla ihmismielen ylimmällä Jatkoaika-tietäjällä on tullut kieltämättä ihan hyvää settiä. Osin itsestäänselvyyksiä, mutta kuitenkin.

Tämäkin, mitä alussa sanot on aika totta ja useimmat varmaan allekirjoittavat sen. Ongelmana on yksityiset toimijat, joita on vaikea laittaa ottamaan haastatteluun vasta kolmanneksi parhaimmat paperit omaava jonkin inhimillisyyden tms. takia. Pitää ilmeisesti luoda jotain fair-trade -yhtiöitä, jotka lupaavat "työntekijämme ovat aavistuksen tyhmempiä ja tehottomampia, kuin kilpailijan, joten tuotteemme maksavat 10% enemmän". Ongelmaksi saattaisi muodostua, että ainakaan yritysmaailmassa tämänkaltaisten ajatusten kannattajat eivät liene päättävissä asemissa.

Viimeinen kohta sen sijaan vaikuttaa suht bullshitiltä. Osaatko antaa joitain esimerkkejä yhteiskunnan kannalta relevanteista erityislahjakkuuden tyypeistä, joiden suuntaan potentiaalia kannattaisi suunnata.

Ted Raikas
26.01.2011, 18:25
Viimeinen kohta sen sijaan vaikuttaa suht bullshitiltä. Osaatko antaa joitain esimerkkejä yhteiskunnan kannalta relevanteista erityislahjakkuuden tyypeistä, joiden suuntaan potentiaalia kannattaisi suunnata.
Luit ehkä vähän mustavalkoisesti, tai sitten kirjoitin epäselvästi.

Yritän selventää:

Kysehän ei ole aina jos useinkaan välttämättä mistään "superlahjakkuuksista", mutta väittäisin, että jokaisella ihmisellä yksilönä on heikompia ja vahvempia osa-alueita kyvyissään, luontaisesti. Näin ollen näkisin tulevan kehityksen kannalta hyvänä, jos opettajat ja ehkä erityiset koululaitoksen palkkaamat psykologit yrittäisivät kartoittaa jokaisen oppilaan taipumuksia ja näin esim. auttaa niitä tukevien harrastusten piiriin. Se nyt on selvää, ettei kouluissa voida hyllyttää esim. matematiikkaa pois kuvioista, jos joku ei vaikuta matemaattisesti pätkääkään lahjakkaana. Perusaineet tulee totta kai kulkea mukana alusta loppuun, mutta tiettyjä painotuksia voisi ehkä tehdä jo varhain. Ennen kaikkea tukea niitä ominaisuuksia, jotka on luonnostaan vahvempia. Tästä voi pidemmällä säteellä olla se hyöty, että ihminen oppii tunnistamaan omat vahvuutensa ja myös käyttämään niitä, mikä taas voi kenties osaltaan vähentää itsetunto-ongelmia, kun tietää osaavansa jotain hyvin.

En itse näe, että millekään "monitaitureille" ja "yleisneroille" on suuremmassa mittakaavassa käyttötarkoitusta. Myöskään ihmisille, jotka tietää ja osaa kaikesta vähän jotain, mutta ei mitään todella hyvin. Ne monilahjakkuuksiset nerot kyllä ponnistaa pinnalle muutenkin.

Mielestäni on yleisesti ottaen hyödyllisempää, että ihminen osaa todella hyvin ja laajasti sen osa-alueen, missä hänen selkein vahvuutensa on.

Eli. Jos vaikka joku ala-asteella osoittautuu matemaattisesti lahjakkaaksi, hänet tulee ohjata lähemmin sen pariin. Taas jos joku on kuvataiteellisesti tai vaikkapa musiikillisesti lahjakas/potentiaalinen, hänet tulee opastaa siihen suuntaan kehittymään ja niin edelleen. Minun on hyvin vaikea uskoa, että jokaisella ei olisi luontaista kyvykkyyttä vähintään yhteen asiaan, missä voisi edetä hyvälle tai jopa erinomaiselle tasolle. Varsinkin jos jo varhain autettaisiin sille suunnalle.

Seassa utopiaa, niin kuin tuon työllistämiskuvionkin suhteen, myönnän. Humaania ajattelua kai aika puhtaimmillaan ja tuloskeskeisessä yhteiskunnassa vaikea jollei mahdoton toteuttaa, mutta yleisen terveydentilan nimissä asioita tulisi minun mielestäni pohtia myös tätä kautta, ei pelkästään taloudellisen tuloksen.

Sallittakoot tämä pilvilinnojen rakentaminen minulle. =)

FreezingHell
26.01.2011, 23:09
Näin ollen näkisin tulevan kehityksen kannalta hyvänä, jos opettajat ja ehkä erityiset koululaitoksen palkkaamat psykologit yrittäisivät kartoittaa jokaisen oppilaan taipumuksia ja näin esim. auttaa niitä tukevien harrastusten piiriin. Se nyt on selvää, ettei kouluissa voida hyllyttää esim. matematiikkaa pois kuvioista, jos joku ei vaikuta matemaattisesti pätkääkään lahjakkaana. Perusaineet tulee totta kai kulkea mukana alusta loppuun, mutta tiettyjä painotuksia voisi ehkä tehdä jo varhain. Ennen kaikkea tukea niitä ominaisuuksia, jotka on luonnostaan vahvempia. Tästä voi pidemmällä säteellä olla se hyöty, että ihminen oppii tunnistamaan omat vahvuutensa ja myös käyttämään niitä, mikä taas voi kenties osaltaan vähentää itsetunto-ongelmia, kun tietää osaavansa jotain hyvin.
OK, meinasit ehkä enemmän harrastuksia. Periaatteessa voi varmaan ajatella, että koulun tulee ohjata harrastusten pariin, ilman muuta. Edellisestä postista sain sen kuvan, että sen pitäisi vaikuttaa tuntijakoon tms, jotta kaikkia ei tungeta saman putken läpi. Tuntijakoon vaikuttamista en kannata, koska peruskoulun tehtävänä on antaa perusteet ja harrastukset voi hoitaa vapaa-ajalla tai koulun kerhoissa.

Kuvataiteen tms. pariin ei käytännössä voida alkaa tuuppimaan ihmisiä kolussa, koska yhteiskunta ei tee mitään 50K kuvanveistäjällä. Harrastusta voidaan toki tukea, koska koulussa on tilat tyhjänä iltapäivisin. Ymmärrän, että puhut yleisnerosta vain yleisellä tasolla, mutta silti peruskoulun ansiosta kenestäkään ei tule fakki-idioottia tai yleisneroa, vaan siellä opetetaan ihmiselle perustietämys. Tällöin ainoaksi mahdolliseksi parannukseksi jää joku psykologinen testi, jossa etsitään ihmisten vahvuuksia ja potentiaalisia harrastuksia. Peruskoulun koko ideana on tunkea ihmiset saman perusputken läpi. Jos perusputkea ei haluta, niin sitten pitää jakaa ihmiset aiemmin.

Hemingway
27.01.2011, 09:49
Olen edelleen sitä mieltä, että tärkeämpää olisi saada myös kotiolot kuntoon.

Huonoja kotioloja ei pääsisi syntymään, jos jengi saataisiin pidettyä tiukemmin kiinni rullaavassa arjessa. Huono-osaisuus periytyy. Syrjäytyneet tekevät syrjäytyviä lapsia, jotka edelleen tekevät syrjäytyviä lapsia.

Toinen asia on se, että masennus tuskin on pelkästään huonoista oloista lähteneiden sairaus. Se on myös tunnollisten tauti. Masennus ja (yli)tunnollisuus tai (yli)suorittaminen kuuluvuat usein yhteen. Kun ympäristö ei enää luo rajoja, yksilön pitäisi pystyä tekemään se itse, mutta kaikki eivät pysty. Se on luonnekysymys. Kaikista ei ole räkimään häpeälistoille (http://www.taloussanomat.fi/omatalous/2011/01/25/nain-myyja-joutuu-hapealistalle/2011848/139).

Vuokralainen
03.02.2011, 17:45
Olen viime kesänä tehdyn vaikean masennuksen-diagnoosin jälkeen ollut siitä onnellisessa tilassa, että työterveyteen kuului konsultaatiokäyntejä yksityisellä psykiatrilla. Nuo konsultaatiokäynnit tulivat kuitenkin jo viime syksynä täyteen.
Olen senkin jälkeen käynnyt samalla yksityisellä varmaan kolme tai neljä kertaa ja se lystihän maksaa ihan kiitettävästi+lausunnot päälle.
Nyt on tullut se hetki eteen ettei enää oikein perse kestäisi yksityisellä käyntiä, vaan pitäisi ehkä siirtyä kunnalliselle.
Vitutti jo eilen ihan huolella, kun soitin Hämeenlinnan keskussairaalaan ja tiedustelin asiaa. Pompottelivat ja pompottelivat ihmiseltä toiselle ja oikein mitään muuta vastausta en saanut kuin ettei heille noin vaan varata aikaa ja pitää olla lähete työterveydestä. Soittoaika on onneksi ensi maanantaina työterveyteen niin katsotaan mitä heidän kanssa saan sovittua, jos vaikka lisää konsultaatiokäyntejä.

Onko kovin monella kokemusta kunnallisista mielenterveyspalveluista?
Mihin siellä ylipäätään kannattaa olla yhteydessä ja kiinnostaako niitä ollenkaan?

Trenchtown
03.02.2011, 18:06
Onko kovin monella kokemusta kunnallisista mielenterveyspalveluista?

Lainaan itseäni Naisasiaketjusta, koska en jaksa samaa näpytellä uudestaan:

Sori OT, mutta ei se nyt ihan noinkaan ole. Ainakin täällä Turussa on erikseen Kriisipoli, jossa psykiatrin vastaanotolle pääsee tarvittaessa päivässä tai kahdessa. Kriisipoli nimenä on vähän harhaanjohtava, itsekin on siellä tullut vierailtua sen puolen sataa kertaa, vaikka ei sen kummempaa kriisiä ollut edes päällä. Toki itsestähän se on kiinni, että antaako lääkärille kuvan, että kaikki on oikeastaan hyvin, vai viestittääkö hiekkalinnan mahdollisesta sortumisesta, jos ei apua löydy.

Ainakin minä olen siis saanut osaavaa apua hyvinkin nopeasti, vaikka itsetuhoisia (tai muutenkaan tuhoisia) ajatuksia ei ole ollut. Tarjosipa äijä viimeksi julkisin varoin kustannettavaa psykoterapiaakin, mutta olen toistaiseksi passannut.


Eli täällä ainakin yksi, jolla on kunnalliselta antennipuolelta positiivisia kokemuksia.

Hemingway
03.02.2011, 18:17
Mihin siellä ylipäätään kannattaa olla yhteydessä ja kiinnostaako niitä ollenkaan?

Eiköhän niitä kiinnosta. Ammattitaitokin lienee yksityisten tasolla tai parempikin. Ei lääkäri paremmaksi sillä muutu, että vaihtaa kadun puolta. Tämä on tilanne monissa tapauksissa, koska ammattikunta hyppii yksityisen ja julkisen väliä.

Suuri kysymys on se, paljonko sulle vähistä resursseista suodaan ja minkä laatuista.

Vuokralainen
07.02.2011, 16:21
Kyllähän kunnalliselle psykiatrille pääseminen täällä Hämeenlinnassa tuntuu olevan ihan vitun vaikeaa.
Tänään oli soittoaika työterveyslääkärille, joka sanoi, että ei sinne kunnalliselle pääse kuin suunnilleen psykoosissa.
Sitten soitin perään keskussairaalaan psykiatriselle osastolle, jossa sanottiin ettei pidä paikkaansa vaan kyllä sinne psykiatrille ajan ihan lähetteellä saa.
Otin sitten vielä puhelun työterveyslääkäriä kohti ja mulle sanottiin, että pitäisi ottaa uusi soittoaika joskus päivien päähän. Sanoin ettei käy, vaan haluan asian selväksi tänään. Kyllä se mulle sieltä sitten soitti ja lupasi lähetteen tehdä ja sanoi, että kyllä sieltä kunnalliselta niin paljon niitä lähetteitä takasin tulee ettei hän ole kauhean luottavainen.

Nyt on kyllä pää niin saatanan pyörällä, etten nyt tiedä saanko jatkossa apua enää ollenkaan. Mitä hevon vittua tässä pitäisi tehdä?
Pitäisi kai olla itsemurhaa tekemässä, jotta täällä ilman isoja rahoja apua saa.

Mua aikaisemmin hoitaneelle yksityisen lääkäriaseman psykiatrille ei saa varattua soittoaikoja ollenkaan ja käyntihän lausunnon lisäksi maksaa niin paljon ettei pysty enää käymään. On mulla hänen puhelinnumeronsa johon hän vastaa kolmen tunnin ajan viikossa, jos läpi pääsee. Vaikka saisin hänet puhelimella kiinni niin ei hänkään ilman rahaa mitään pysty tekemään.

Jee!

Vittu, onneks on edes netti ja Jatkoaika.

Morgoth
07.02.2011, 18:07
Nyt on kyllä pää niin saatanan pyörällä, etten nyt tiedä saanko jatkossa apua enää ollenkaan. Mitä hevon vittua tässä pitäisi tehdä? Pitäisi kai olla itsemurhaa tekemässä, jotta täällä ilman isoja rahoja apua saa.

Itsestäni tuntuu, että tämä on loputonta taistelua, jonka on tuomittu häviämään lopulta. Uskoa hoitoon itselläni ei ole tällä hetkellä ja muutenkin aivan toivoton olo ja lähinnä elämä tuntuu hajoavan pala palalta, joka sairaassa mielessä tuntuu jopa hienolta, ainakin hetken. Olisi varmaan syytä hakeutua hoitoon, mutta siihen pitäisi taas motivoitua... Paras olo on nukkuessa, kunpa sitä voisi nukkua vaikkapa 6 kk ja katsoa olisiko sen jälkeen olo parempi vai ottaako uudet 6 kk.

Vuokralainen
07.02.2011, 18:33
Itsestäni tuntuu, että tämä on loputonta taistelua, jonka on tuomittu häviämään lopulta. Uskoa hoitoon itselläni ei ole tällä hetkellä ja muutenkin aivan toivoton olo ja lähinnä elämä tuntuu hajoavan pala palalta, joka sairaassa mielessä tuntuu jopa hienolta, ainakin hetken. Olisi varmaan syytä hakeutua hoitoon, mutta siihen pitäisi taas motivoitua... Paras olo on nukkuessa, kunpa sitä voisi nukkua vaikkapa 6 kk ja katsoa olisiko sen jälkeen olo parempi vai ottaako uudet 6 kk.

Niin tuttu tunne paitsi, että minulla oli usko hoitoon vielä, kun siitä oli varaa maksaa. Juuri nyt tuota uskoa hoitoon ei ole, saatika tulevaisuuteen.

Nukkuminen on todellakin parasta mitä voi tehdä. Voisipa nukkua talviunet ja sen perään vieläpä tarvittaessa kesäunet jne.
Nukkumisessa on se paha puoli, että näen todella paljon painajaisia niistä syistä miksi olen nyt tässä jamassa, joten aina nukkuminenkaan ei ole kivaa.

halogeeni
07.02.2011, 23:48
Niin tuttu tunne paitsi, että minulla oli usko hoitoon vielä, kun siitä oli varaa maksaa. Juuri nyt tuota uskoa hoitoon ei ole, saatika tulevaisuuteen.

Oletko poissulkenut mahdollisuuden, että menisit terveyskeskuslääkärille kertomaan tilanteesi ja saisit mahdollisesti lähetteen psykiatrisen erikoissairaanhoidon arvioon? Toisinsanoen ainakin tapaisit nopealla aikataululla psykiatrin. Eihän lähete tarkoita sitä, että välttämättä jäisit osastohoitoon vaikka psykiatrin tapaaminen sairaala-alueella olisikin. Jatkohoitovaihtoehtoja ainakin pystyisi yhdessä miettimään.

Vuokralainen
08.02.2011, 00:18
Oletko poissulkenut mahdollisuuden, että menisit terveyskeskuslääkärille kertomaan tilanteesi ja saisit mahdollisesti lähetteen psykiatrisen erikoissairaanhoidon arvioon? Toisinsanoen ainakin tapaisit nopealla aikataululla psykiatrin. Eihän lähete tarkoita sitä, että välttämättä jäisit osastohoitoon vaikka psykiatrin tapaaminen sairaala-alueella olisikin. Jatkohoitovaihtoehtoja ainakin pystyisi yhdessä miettimään.

En ole poissulkenut mitään vaihtoehtoa. Kiitos tästä vinkistä. Näiden asioiden kanssa on aika yksin ja netistäkään en oikein Hämeenlinnan osalta kauheasti tietoa löytänyt. Monessa muussa kaupungissa tuntuu olevan kriisipuhelimia tai vastaavia.
Kaikki vaihtoehdot otan mielelläni huomioon. Enhän mä nyt yht'äkkiä voi hoidotta jäädä.
Tuo työterveyslääkärin tekemä lähete on sairaala-alueella tapahtuvalle psykiatrin vastaanotolle, mutta ei ole käsitystäkään millä aikataululla se mahdollisesti toteutuu, jos toteutuu.

halogeeni
08.02.2011, 00:51
Tuo työterveyslääkärin tekemä lähete on sairaala-alueella tapahtuvalle psykiatrin vastaanotolle, mutta ei ole käsitystäkään millä aikataululla se mahdollisesti toteutuu, jos toteutuu.

Jos tuota työterveyslääkärin lähetettä joudut pitkään odottelemaan, niin nopeampi tapa on painella terveyskeskukseen, saat lähetteen heti jos lääkäri tilanteesi niin arvioi. Oletettavasti sinun tilanteessa se on ns. tavallinen eli B-lähete joka joissakin sairaanhoitopiireissä tarkoittaa sitä että pkl-psykiatri ottaa sairaala-alueella vastaan vain virka-aikana. Joidenkin sairaanhoitopiirien sairaaloissa päivystävä psykiatri saattaa ottaa tavallisella lähetteellä tulevia myös päivystysaikana. Lähetteen kirjoittavan lääkärin pitäisi tietää tai ainakin selvittää käytäntö omalla alueellasi. Tsemppiä!

Vuokralainen
08.02.2011, 19:50
Tänään TV2 klo 21.00 Työpahoivointi-ilta.

Aihe koskettaa ainakin minua hyvin läheltä. Saa nähdä minkälaisen keskustelun saavat aikaiseksi. Odotan tätä mielenkiinnolla. Asiasta ei kamalasti ole julkisesti puhuttu.
En tiedä keitä siellä on keskustelemassa, mutta toivoisin, että yhtenä aiheena olisi se, että miksi Kela ei hyväksy työuupumusta sairaudeksi.

Vuokralainen
10.02.2011, 13:18
Vaikea Morgoth sanoa mitään muuta ihmeellistä kuin, että yritä hakeutua hoitoon. Muunlaista askelta eteenpäin pääsyyn on vaikea neuvoa.
Vaikkei oma tulevaisuutesi tällä hetkellä mielestäsi näyttäisi toivekkaalta niin ajattele lapsesi tulevaisuutta. Mikäli menet tekemään itsellesi jotain peruuttamatonta niin se aivan varmasti jättää jälkensä lapseesi. Ajattele siis tätä hetkeä tai huomista lapsesi kautta.

Kokemuksesta tiedän että masentunutta ihmistä on vaikea neuvoa ja niitä neuvoja on vaikea ottaa vastaan, kun yhtään mikään ei kiinnosta ja kaikki on vaan paskaa.


Mulla meinas maanantaina usko loppua totaalisesti työterveyslääkärin toimien takia, kun hän sanoi, että keskussairaalaan on vaikea jollei mahdotonta saada psykiatrille aikaa, mutta hän nyt kuitenkin tekee lähetteen.

Tänään tuli postissa keskussairaalasta kirje ja minulle on varattu aika jo ensi maanantaille osastonylilääkärin ja sairaanhoitajan yhteisvastaanotolle. Eli oli siis todella vaikeaa. Kesti kokonaisen viikon.

Nyt on siis taas hiukan uskoa tulevaisuuteen, mutta työterveyslääkäri meinasi puheillaan viedä kaiken uskon ja veikin muutamaksi päiväksi.

Aatos
11.02.2011, 10:24
Oma tarinansa, että kohdalle osuu ns. hyvä lääkäri. Itse olen hieman katkera omalle työterveyslääkärille, joka ei aikanaan tunnistanut sairauttani kun SSRIt laukaisivat ekan hypomanian ja kävin heittämässä napit sinne pyödälle 2 viikon päästä, kun sitä ennen olin taas kierinyt itsemurha ajatuksissa. Virheitä tietysti sattuu ja näissä asioissa erikoislääkäriä tarvitaan helpommin.

Tässä olen kyllä melko samaa mieltä. Psyyken kunnollinen hoito vaatii asiantuntemista eikä lääkekokeilut ole ratkaisu, vaan asianmukainen hoito jonka mielellään suorittaa Psykiatrian ammattilainen.

Väärät lääkkeet voivat olla kohtalokkaita, ja olen törmännyt esimerkiksi ensiavun lääkäreihin jotka aloittavat SSRI-lääkitystä. Usein siitä on toki apua, mutta juurikin bipohäiriöissä menee metsään pahasti.

Hyvää tarkoittava lääkäri voi saada pahoja aikaan. Eikä voi olettaa että potilas on tästä tietoinen, vaan potilaan tehtävä on luottaa lääkäriin.

A

Trenchtown
11.02.2011, 14:02
Olin eilen työkkärin kuntoutusneuvojalla (jolla käyn siis sairastamani ms-taudin takia) miettimässä, että mitäs vittua sitten. Papereissa lukee myyjä, kerroin että ihmiset ovat pääasiallisesti perseestä, eikä asiakaspalvelu voisi vähempää kiinnostaa. Siitä sitten juttu jatkui ja jossain vaiheessa annoin tulla. Kerroin äijälle kaiken, mitä lähiaikoina on tapahtunut. Ukko selasi papereita hetken ja totesi, että mitä jos hakisit sairaslomaa psykiatrilta. Tänään jätin psykalle soittopyynnön ja sieltähän se soitti melkein heti takaisin.

En ymmärrä, miksi ihmiset kitisevät mielenterveyspalvelujen huonoudesta. Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tämän kaupungin (Turku) mielenterveyspalveluista. Aina ovat hommat hoituneet. Noh, ensi viikon perjantaina sitten on aika psykiatrille, saa nähdä miten pitkän sairasloman tuo kirjoittaa. Olen kuitenkin niin paskana, etten juuri mitään töitä varmaan pystyisi tekemään.

Kun on tuo perussairaus, joka johti masennukseen (kuuluu taudinkuvaan) joka johti mielialalääkkeisiin joka johti siihen, että kaikki oli ihan sama. Ei surua, ei iloa. Lopetin niiden syömisen ja hetken aikaa meni hyvin. Long story short, ex-muijan kuolema ja muutama muu asia painaa tällä hetkellä niin helvetin paljon.

Mielialalääkitys on taas käytössä, tosin sen takia en voi syödä kipulääkkeitäni, joka johti vahvempaan kipulääkkeeseen, jota en halua käyttää, joka johtaa hermokipuihin, joka johtaa makaamiseen ja masentumiseen. Samalla saan pyörittää tätä taloutta yksin, maksaa laskuja ja käydä kaupassa. Avovaimo on sen verran taiteilijasielu, että kaikki konkreettiset asiat, jotka on PAKKO hoitaa, tippuvat mulle.

Ai töihin tässä tilassa? Ei kiitos.

*edit*



Hyvää tarkoittava lääkäri voi saada pahoja aikaan. Eikä voi olettaa että potilas on tästä tietoinen, vaan potilaan tehtävä on luottaa lääkäriin.


Mulle terveyskeskuslääkäri kirjoitti samaan reseptiin venlafaksiinia ja tramadolia, joiden yhteiskäyttö voi johtaa serotoniinisyndroomaan. Mulla on sattuneesta syystä melko helvetisti tietoa eri lääkkeistä, niiden vaikutustavasta, puolittumisajoista, metaboloitumisesta jne. Kerroin tuosta lääkärille, joka selasi hetken tietokoneella jotain ja totesi sen jälkeen vaikeasti, no että joo, onhan siinä se mahdollisuus. Häh? Kiitos ei, en ota riskiä, että se mahdollisuus toteutuu.

Aina välillä tuntuu, että itsekin voisin toimia terveyskeskuksen lääkärinä, mutta tiedän kyllä että ei se niin ole.

Vuokralainen
14.02.2011, 23:08
Eiköhän niitä kiinnosta. Ammattitaitokin lienee yksityisten tasolla tai parempikin. Ei lääkäri paremmaksi sillä muutu, että vaihtaa kadun puolta. Tämä on tilanne monissa tapauksissa, koska ammattikunta hyppii yksityisen ja julkisen väliä.

Suuri kysymys on se, paljonko sulle vähistä resursseista suodaan ja minkä laatuista.

No tänään tuli sitten käytyä tuolla kunnallisella ja kyllä toistaiseksi ylitti odotukset.
Helvetin kalliilla yksityisellä puolella taisi olla ideana rahan kerääminen. Vaikean masennuksen diagnoosin saamisesta on jo kahdeksan kuukautta ja tuntuu, että tänään ensimmäisen kerran asiaani paneudettiin tosissaan. Tänäänkin diagnoosi oli edelleen vaikea masennus.
Aloittelen siten, että käyn aluksi tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa kahdesti viikossa ja psykiatria noin kuukauden välein tai tarvittaessa useammin.
Osastollekin olisin "päässyt", jos olisin itse halunnut, mutta ei tilanne juuri nyt ihan niin paha ole, että olisin kokenut sen tarpeelliseksi. Hyvä kuitenkin tietää, että tuollainen vapaaehtoinen osastohoitokin on tarvittaessa mahdollista.
Ehkä olen sittenkin, ehkä en.

Ted Raikas
09.03.2011, 14:33
Aloitin lääkitykseni nyt vihdoin maanantaina. Vaikea sanoa vaikutuksista, todellisista sellaisista, mutta hiukan huvittavasti olen kokenut jonkinlaista "krapulatilaa", ei siis krapulapahoinvointia tai väsymystä, vaan sitä sellaista tiettyä kirkasta olotilaa ja määrättyä huojuntaa ja vippausta mitä siinä voi esiintyä. Kaikki siis näyttää hiukan sellaiselta normaalia kirkkaammalta ja katse helposti "zoomaa" johonkin kohteeseen. Myös pilvenpolttelussa (niinä harvoina kertoina kun olen kokeillut) on ollut tuota samaa, mutta toki selvästi voimakkaampana.

Tiedä sitten onko nämä ihan oikeita vaikutuksia, vai joku mielen luoma plaseboefekti.

Toivotaan, että lääkkeet joka tapauksessa tasoittaa mielentilaa, että saa jatkossa sitten asioita vietyä eteenpäin ja tapahtumaan. Eikä jää vaan haihattelu/jossittelu/suunnitteluasteelle.

Fordél
09.03.2011, 15:12
Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

Maple Leaf
09.03.2011, 15:24
Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

"Normaaliksi" voi palata hyvinkin, mutta samaksi ihmiseksi harvemmin. Joskus muutos on myös parempaan päin, masennuksen/burnoutin läpikäyminen voi toimia myös kasvuprosessina, jossa asiat laitetaan uuteen järjestykseen ja mittasuhteisiin.

Fordél
09.03.2011, 15:31
"Normaaliksi" voi palata hyvinkin, mutta samaksi ihmiseksi harvemmin. Joskus muutos on myös parempaan päin, masennuksen/burnoutin läpikäyminen voi toimia myös kasvuprosessina, jossa asiat laitetaan uuteen järjestykseen ja mittasuhteisiin.

Näin olen sen itsekin nähnyt eli tottakai sillai normaaliksi, että kaikki on kunnossa, mutta ei tuollaisen kokemuksen jälkeen varmaankaan ole enää sama ihminen. Kun on käynyt omien rajojen ääripäässä niin sitä oppii kyllä paljon uutta. Osa on ehkä vähän pelottavaakin, mutta toisaalta sen voi ottaa myös Maple Leafsin esille tuomana kasvuprosessina, jossa asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen ja mittasuhteet.

Uleåborgir
09.03.2011, 16:11
Tiedä sitten onko nämä ihan oikeita vaikutuksia, vai joku mielen luoma plaseboefekti.

Toivotaan, että lääkkeet joka tapauksessa tasoittaa mielentilaa, että saa jatkossa sitten asioita vietyä eteenpäin ja tapahtumaan. Eikä jää vaan haihattelu/jossittelu/suunnitteluasteelle.

Minulla oli aivan samoja sivuvaikutuksia kun aloitin aikoinani Cipralex (SSRI) -lääkityksen. Pari viikkoa lääkkeen aloituksen jälkeen se alkoi tepsiä itse oireisiin. Pienen pienin askelin aloin nähdä muitakin värejä kuin harmaakirjon sävyjä. Muutaman viikon päästä olin jo ihan "normaali". Harmi vain, että lopulta 1,5 vuotta aloituksen jälkeen se laukaisi minulla piilevän maanis-depressiivisyyden, tyyppiä 1.

Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen? Siis jos nyt ei puhuta edes mistään vaikeasta tapauksesta niin onko siitä enää paluuta ihan normaaliin tilaan vai jättääkö se aina tietyt "arvet"?

Meikäläisellä on erään asian takia niin paha post-traumaattinen stressi, että olen menettänyt nauruni ja hymyni. En tiedä saanko niitä enää koskaan takaisin. Jos asiasta haluaa jotakin huumoria repiä niin se on se, että pystyn kertomaan helvetin hauskoja tarinoita ilmeeni värähtämättä, ja se jostakin syystä tuntuu kuulijoista vielä hauskemmalta kuin se, että naureskelisin juttuja kertoessani. Joku sanoi kerran, että olen kuin Havukka-ahon ajattelijan kuoliaaksinaurattaja.

Lääkäri ei minulle itselleni asiasta kertonut, mutta sain käsiini oman sairauskertomukseni. Bipon ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön sekä post-traumaattisen stressin lisäksi minulla on lekurin mukaan "määrittelemätön persoonallisuushäiriö". Minulla ei kuitenkaan ole mitään ns. skitsoja juttuja, eikä oikein mitään muutakaan mitä vaikkapa Terveyskirjaston sivuilta voi persoonallisuushäiriöistä lukea. Ehkäpä se häiriö on juuri sitä hymyttömyyttä. Tai sitten olen vain unohtanut kuinka nauretaan muuten kuin näin :D

Ted Raikas
09.03.2011, 16:26
Minulla oli aivan samoja sivuvaikutuksia kun aloitin aikoinani Cipralex (SSRI) -lääkityksen. Pari viikkoa lääkkeen aloituksen jälkeen se alkoi tepsiä itse oireisiin.
Samaa lääkettä käytän, tai no tarkalleen sisarlääke... vaihtoivat halvempaan apteekissa, mutta samat ainesosat sisällä.

Katsotaan nyt. Tosiaan maanantaina aloitin. Varoiteltiin, että voi tulla ahdistusoireita. Ei minulla. Sellaista hienoista sekavuutta, kuin olisi jossain hönötilassa vähän, pää pilvissä. En nyt sanoisi, että mitenkään onnellinen olo, mutta normaalia neutraalimpi. Toki syön tässä alkuvaiheessa puolikkaan tabun vaan, että suht pienellä annoksella on lähdetty liikkumaan. Ensi viikolla sitten kokonainen.

Kiitos kommentista.

Vuokralainen
09.03.2011, 17:35
Kyllähän noista lääkkeiden aloituksista ja lopetuksista voi erilaisia oireita tulla ja aika usein tuleekin.

Mulla on nyt lääkkeen vaihto menossa. SSRI-lääke(sitalopraami) vaihdetaan SNRI-lääkkeeseen(venlafaksiini).

SSRI-lääkettä söin kolme tablettia 60mg päivässä ja lopettaminen kestää kolme viikkoa. Nyt on se kolmas viikko menossa. Ensin söin 40mg viikon, sitten 30mg viikon ja nyt kolmantena viikkona 20mg päivässä. Vaiheittain tuo vaihto tehdään juuri noiden mahdollisten oireiden takia. Ja kyllähän tässä jonkinlaisia oireita on ollutkin, suurimpina erilaiset lihaskrampit ja huomattavat mielialan laskut.

Ensi viikolla on tarkoitus aloittaa SNRI-lääke 75mg:n päiväannoksella ja sitten vaiheittain tarvittaessa nostaa annosta. Hiukan jo pelottaa ensi viikko, että minkälaisia sivuvaikutuksia silloin on.
Osastollekin olisin "päässyt", jos olisin halunnut. Siellä olisi tuo lääkevaihto tehdä nopeammin ja valvotummin.
Nyt ei voi kuin toivoa, että tämä olisi jo sellainen lääke, mistä olisi apua.

tant gredulin
09.03.2011, 19:37
Kun on käynyt omien rajojen ääripäässä niin sitä oppii kyllä paljon uutta. Osa on ehkä vähän pelottavaakin, mutta toisaalta sen voi ottaa myös Maple Leafsin esille tuomana kasvuprosessina, jossa asiat saavat uuden tärkeysjärjestyksen ja mittasuhteet.

Asenne on Kuningas. Tätä on ehkä turha suositella parhaillaan masennuksen syvyyksissä kamppailevalle, mutta sitten kun valoa jo vähän näkyy voisi miettiä tällaistakin näkökantaa asiaan:
Masennus: filosofinen ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa (http://www.filosofinenpraktiikka.com/artikkelit/s70332.htm)

Hemingway
10.03.2011, 01:40
Voi olla tyhmä ja vaikeakin kysymys, mutta sitä olen miettinyt, että voiko masennuksesta tai burnoutista palata enää ennalleen?

Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Turvattoman lapsuuden eläneistä lapsista kasvaa realisteja. He eivät saa elämäntaipaleelleen mukaan pehmonalleja. Luulen että masennus on joiltain osin samanlainen todellisuuskatsaus kuin turvaton lapsuus. Sen jälkeen kenties näkee asiat paljaammin, ilman tueksi sepitettyä. Tästä seuraa ongelmia, mutta ei yhtä suuria kuin masennus. Realistina on alaston ja heikko, mutta sikäli vahva, ettei alastomalta voi riisua enää lisää.

Sielun murenemiseen liittyvä realismi on erotettava tarinaksi kirjoitetusta realismista, joka on luonteeltaan julistavaa eikä vapisevaa. Todellista realismia on haavoittuvuus, ei oppi järkiperäisyydestä.

rainman
10.03.2011, 12:32
Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Aika huimaa testiä, aivan toiselta planeetalta miten itse ajattelee. Omalta kohdalta usko itseeni luo tie toivoon aina paremmasta huomisesta kun vaan tekee sen eteen töitä. Kaikella siis mitä teen on siis tarkoitus, uskon syy-seuraus ajatteluun. Luotan itseni lisäksi myös muihin lähelläni oleviin ihmisiin, tosin valikoin tarkoin kuka tämän luottamuksen ansaitsee.

Omasta mielestä jos nämä neljä asiaa puuttuvat ovat elämän henkiset tukipilarit hävinneet ja ihminen vaipuu syvälle synkkyyteen, depressioon.

Hemingway
10.03.2011, 14:42
Kaikella siis mitä teen on siis tarkoitus

Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Sinä luot sille subjektiivisilla tulkinnoillasi tarkoituksen. Kaiken mielekkyys riippuu siitä, mitä päässäsi puputat. Objektiivisesti olemisen taustalla ei ole muuta kuin sattuman tyhjyys. Sitä voi horjuttaa ainoastaan uskomalla, jos uskoon pystyy.

Luotan itseni lisäksi myös muihin lähelläni oleviin ihmisiin

Ei heihin voi luottaa. Jokainen heistä toimii viime kädessä omaa etuaan turvaten. Siihen voi liittyä altruistisia piirteitä, mutta ei kannata kuvitella, että he olisivat sitoutuneet sinuun. He ovat sitoutuneet vain itseensä.

Surukuku
10.03.2011, 14:55
Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi. Lapsuuden tärkein tehtävä on opettaa ihminen huijaamaan itseään. Itselleen valehtelusta syntyvät toivo, usko, tarkoitus ja luottamus. Oikeasti mainittuja asioita ei ole. On ainoastaan niistä sepitettyjä tarinoita, joita kulttuurissa kuljetetaan. Ne ovat eräänlaisia aikuisten unileluja.

Turvattoman lapsuuden eläneistä lapsista kasvaa realisteja. He eivät saa elämäntaipaleelleen mukaan pehmonalleja. Luulen että masennus on joiltain osin samanlainen todellisuuskatsaus kuin turvaton lapsuus. Sen jälkeen kenties näkee asiat paljaammin, ilman tueksi sepitettyä. Tästä seuraa ongelmia, mutta ei yhtä suuria kuin masennus. Realistina on alaston ja heikko, mutta sikäli vahva, ettei alastomalta voi riisua enää lisää.

Sielun murenemiseen liittyvä realismi on erotettava tarinaksi kirjoitetusta realismista, joka on luonteeltaan julistavaa eikä vapisevaa. Todellista realismia on haavoittuvuus, ei oppi järkiperäisyydestä.

Tällainen ajattelu elämästä/masennuksesta on minulle kovin outo ja perin filosofinen, joskin löydän siitä tiettyä analogiaa omiin kokemuksiini.

On totta, ettei omaa historiaansa voi muuttaa eli lapsuuden kokemuksemme seuraavat meitä hamaan hautaamme asti. Mutta - mitä voimme muuttaa, on suhtautuminen näihin kokemuksiimme ja sitä kautta "purkaa" luomiamme käyttäytymismalleja erilaisissa kriisitilanteissa.

Väitän, että turvattoman lapsuuden kokeneet eivät elä realistisessa maailmassa sen enempää kuin onnellisemmat kohtalotoverinsakaan, mutta heidän maailmankuvansa muovaajana on toiminut lähinnä pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta siinä kuin toisilla luottamus ja turvallisuudentunne - näin karkeasti jaoteltuna.

Turvaton lapsuus aiheuttaa yleensä pakonomaista tarvetta pyrkiä "hallitsemaan" elämäänsä, itsensä ympärillä tapahtuvia ja usein paljon kaukaisempiakin asioita, ettei oma hauras kauhun tasapaino järkkyisi. Tämä taas on luonnollisesti täysin mahdotonta, mikä lopulta niin usein aiheuttaa vakavan henkisen tasapainotilan järkkymisen, masennuksen. Masennus aiheutuu siis lapsuudesta asti rakennetun maailmankuvan sortumisesta, tunteesta, ettei enää kykene ylläpitämään luomaansa illuusiota, unilelua, joka on pitänyt nenän pinnan yläpuolella siihen asti.
Eli - samalla tavoin myös turvattoman lapsuuden eläneet henkilöt saavat omanlaisensa, perin kohtalokkaan unilelun aikuiselämänsä matkalle.

On myös totta, ettei masennuksesta enää koskaan "palaa ennalleen" - onneksi, sillä masennus on sairaus, mutta myös selkeä signaali henkisestä muutoksentarpeesta, kun sen uhri ei enää voi/osaa toteuttaa lapsuuden kokemustensa muovaamia selviytymismalleja. Tässä vaiheessa ihminen lienee alastomimmillaan, kun kaikki entinen täytyy pala palalta riisua pois ennen kuin itseensä voi alkaa rakentaa jotain uutta.
Eli - toipumisprosessissa pikkuhiljaa rakentuva itsensä hyväksyminen sellaisenaan haavoittuvana ja kyvyttömänä ei ole siten valehtelua ja itsepetosta, vaan uudenlaisen luottamuksen syntyä itseensä, realismia itsensä ja ympäröivän maailman henkisestä ja fyysisestä symbioosista, jonka varaan oma uudistuva arvomaailma rakentuu. Uusi realistisempi usko itseensä ja toivo paremmasta kuuluvat siis toipumisprosessiin - muuten se ei olisi edes mahdollista.

Nyt voi tietysti heittää filosofisen kysymyksen, kuinka realistinen ja todellinen syntyvä uusi maailmankuva ja luottamus itseensä, omiin kykyihinsä itse kelläkin masennuksesta toipuvalla on, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että nyt on jo paljon helpompi hengittää eikä kaikkea tarvitse enää yrittääkään hallita.

Hemingway
10.03.2011, 15:14
Väitän, että turvattoman lapsuuden kokeneet eivät elä realistisessa maailmassa sen enempää kuin onnellisemmat kohtalotoverinsakaan

Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.

Surukuku
10.03.2011, 15:44
Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.

Tuota noin...

Mikä on oikeasti suurempaa harhaa? Sekö, ettei usko ja luota mihinkään, vai se, että luottaa ja uskoo ainakin itseensä?
Mikä on suurempi tekijä omassa hyvinvoinnissa kuin hyvä itsetuntemus, usko ja luotto itseensä tulipa vastaan sitten mitä tahansa...

Realismi on ihan eri asia kuin epätoivo, toivottumuus eikä niitä pidä mitenkään sotkea toisiinsa.
Turvattoman lapsuuden eläneet elävät ihan eri illuusiossa kuin onnellisemman lapsuuden eläneet, jotka ovat kuitenkin saaneet paremmat eväät kestämään elämän kovat realiteetit.
Epätoivo, negatiivisuus ja pessimismi ovat hyviä ruokkimaan itseään ja toisiaan, mutta siitä on realismi usein niin kovin kaukana.

Hemingway
10.03.2011, 16:38
Mikä on oikeasti suurempaa harhaa?

Harhattomuutta on se, ettei usko - ei hyvään eikä huonoon.

Maailman talousjärjestelmä näyttää kulkevan kohti omaa mahdottomuuttaan sen vuoksi, että ihmiset turhaan luottavat, uskovat ja toivovat. Sen sijaan että todettaisiin tosiasiat, keksitään kiertoteitä jatkaa samaa hulluutta. Tämä on malliesimerkki ihmisen perusasennoitumisesta.

Sama koskee mm. maapallon saastumista tai ihmisoikeuksia. Toiveiden taakse paetaan sekä tosiasioita että vastuuta.

tant gredulin
10.03.2011, 21:55
Huonosta lapsuudesta ei ainakaan voi.

Tästä on myös toisenlaisia mielipiteitä: http://www.mielenterveys-taimi.fi/kipunoita/ki_1999_09_kirja.htm
Linkissä kirja-arvostelu (Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus).

Aatos
11.03.2011, 12:32
Turvattoman lapsuuden eläneet tietävät, ettei tulevaisuuteen tai ihmisiin voi luottaa ja ettei hallintaa ole. Onnellisen lapsuuden eläneet sen sijaan harhaisesti kuvittelevat, että tulevaisuus tuo onnea. Todellisuudessa tulevaisuus voi olla hyvä tai huono. Sitä ei voi ennustaa.

Riittävästi paskaa elämässään nähneet pystyvät tunnustamaan itselleen, että paskaa voi olla tulossa jatkossakin. He eivät yritä kieltää paskan kasautumisen mahdollisuutta.

Onnellisuustutkimuksissa ihmiset säännönmukaisesti arvioivat tulevaisuutensa paremmaksi kuin menneisyytensä. Tällä tavoin toivo pysyy yllä. Mutta kuten jo totesin, muuta perustetta toivolle ei ole kuin usko.

Turvattoman lapsuuden eläneet voivat saavuttaa luottamuksen. Tie on pitkä ja joskus kivinenkin. Mutta se on mahdollista ja moni sen saavuttaakin - erilaisten vaiheiden kautta.

Itse koetin aikanaan päihteillä haihduttaa kokemani elämän tuskan. Ei auttanut, sama kuin olisi housuun kussut.

Löysin paremman tien, ja mikä parasta housut kuivina.

Se että elämässä tapahtuu ikäviä asioita on tosiasia, realiteetti. Mutta ennalta worst-case -skenaariossa eläminen on useinmiten väärin tulkittua elämää, joka tekee elämästä helvettiä.

Kieltäminen onkin sitten eri juttu.

Yleinen ajatusmalli terapia kuviossa on ettei asiat sinällään ole pahoja eikä hyviä. Tulkinta muokkaa ne moisiksi. Jos ajattelee elämän olevan paskaa, se todennäköisesti myös muodostuu sellaiseksi. Eikä sekään ole muuta kuin subjektiivinen pelko, joka toteuttaa itseään.

Totuutta ei näissäkään asioissa liene olevan, mutta jos ihminen tuntee jonkun siksi, siitä kannattaa pitää kiinni.

Hemingway
11.03.2011, 13:29
Turvattoman lapsuuden eläneet voivat saavuttaa luottamuksen.

En edes tiedä, kannattaako luottamusta tavoitella, koska ei se kuitenkaan ole tosiasia. Luottamus perustuu uskoon. Usko taas ei ole rehellistä siinä mielessä, että sen voisi perustella. Kysymyksessä on siis eräänlainen maailmankatsomuksellinen valinta "jumalan" ja ateismin välillä. Minä olen Linkolan linjoilla, enkä tahdo yrittää tehdä toiveistani totta, koska en kuitenkaan pystyisi siinä valheessa elämään.

Minusta todelliseen luottamukseen kuuluu hyväksyntä, että kaikki voi mennä päin per*että. Jos jokapäiväiseen kokemukseen ei kuulu tämä vaihtoehto, ei minusta tule puhua luottamuksesta vaan torjunnasta.

Luottamuksessa ei kielletä vaan kohdataan - ne kaikkein pahimmatkin vaihtoehdot. Ei korostaen ja pessimistisesti, mutta rehellisesti ja avoimesti tunnustaen.

Minusta on hassua, että monet yrittävät oppia luottamaan, vaikka käytäntö osoittaa, ettei luottamukselle ole katetta. Minulla on erinomainen parisuhde, mutta miksi helvetissä luottaisin siihen? Mitä tahansa voi sattua. Sen olen oppinut sekä aikaisemmasta että muiden esimerkeistä. Miksi minun siis pitäisi luottaa suhteemme tulevaisuuteen ja kumppaniini? Eikö se olisi valehtelua, tunnetta vastoin parempaa tietoa?

Tavoitellaanko terapiassa tosiasioihin perustuvaa luottamusta vai tunteen varaan rakentuvaa luottamusta?

Surukuku
11.03.2011, 15:41
...

Onko siis harhaa uskoa itseensä? Sekö on harhaista, että on oppinut omien kokemustensa kautta realistisesti luottamaan ja uskomaan kykyihinsä selviytyä vaikeistakin elämäntilanteista? Yhtä hyvin se on harhaista, ettei osaa luottaa itseensä missään asiassa.
Kysymys on enemmänkin elämänasenteesta ja omista valinnoista kuin jostain harhaisuudesta.

Sinä puhut mielestäni "uskosta" kovin suppeasti ikään kuin se olisi vain uskoa johonkin ylimaalliseen tai johonkin aatteeseen. Kysynkin vakavasti, onko olemassa suurempaa uskoa kuin hiljainen realistinen usko ja luottamus itseensä.

Btw, uskotko sinä omaan elämänkatsomukseesi ja oletko täten omalla tavallasi harhainen?

Aatos
11.03.2011, 17:49
En edes tiedä, kannattaako luottamusta tavoitella, koska ei se kuitenkaan ole tosiasia. Luottamus perustuu uskoon. Usko taas ei ole rehellistä siinä mielessä, että sen voisi perustella. Kysymyksessä on siis eräänlainen maailmankatsomuksellinen valinta "jumalan" ja ateismin välillä. Minä olen Linkolan linjoilla, enkä tahdo yrittää tehdä toiveistani totta, koska en kuitenkaan pystyisi siinä valheessa elämään.

Luottamus voi perustua - kuten tässä tapauksessa - tietoon. Se ei ole silloin maailmankatsomuksellinen valinta. Se on tietoa hallinnasta ja monesta muusta osatekijästä psyyken "perukoilla". Se on ymmärrystä tunteiden ylivallan välttämisestä.

Tunteita ei voi sinänsä hallita, mutta on hyvä ymmärtää prosesseja joista tunteet syntyvät.

Esimerkkinä: "taistele ja pakene" -järjestelmä, joka on yleisesti psykologiassa hyväksytty. Järjestelmä auttaa sinuakin yllättävissä hätätilanteissa, mutta siitä saattaa olla haittaa ruuhkaisessa K-kaupassa.

Eikä tällä ole mitään tekemistä Linkolan kanssa...





Minusta on hassua, että monet yrittävät oppia luottamaan, vaikka käytäntö osoittaa, ettei luottamukselle ole katetta.

Tavoitellaanko terapiassa tosiasioihin perustuvaa luottamusta vai tunteen varaan rakentuvaa luottamusta?

Ikävää että on hassua. Mutta hassuudesta huolimatta katetta on löytänyt miljoonat ihmiset terapian valossa.

Tosiasiassa terapiassa rakennetaan todellista luottamusta joka heijastuu tunteisiin.


Ei millään pahalla mutta ei noista sosiologian opuksista ihan kaikkea löydy. Sulla alkaa säilä tylsyyn..

thego
11.03.2011, 23:44
Onko siis harhaa uskoa itseensä? Sekö on harhaista, että on oppinut omien kokemustensa kautta realistisesti luottamaan ja uskomaan kykyihinsä selviytyä vaikeistakin elämäntilanteista? Yhtä hyvin se on harhaista, ettei osaa luottaa itseensä missään asiassa.

Eikö Hemingway puhu hyvin pitkälti itsestä riippumattomiin asioihin luottamisesta? Itseensä voi toki luottaa vaikka hyväksyykin sen tosiasian, että AINA ne asiat voi mennä päin persettä. Se on todellakin melkoista harhaa jos kuvittelee selviävänsä kaikista mahdollisista elämäntilanteista.

Itse pystyn ehkä täysin luottamaan ainoastaan vanhempiini, tosin sitä luottamusta ei onneksi vielä ole tarvinnut kovin pitkälle kokeilla. Toivottavasti ei koskaan tarvikaan. Ehkä luottamisen sijaan onkin kyse enemmän siitä etteivät he koskaan ole pettäneet luottamustani. Se ei toki tarkoita etteikö sitäkin voisi tapahtua joskus.

Itseeni en luota pätkääkään. Sanotaanko vaikka esimerkkinä, että olen pettänyt rakastamaani ihmistä. Teko jota en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni, en minkään olosuhteiden alla. Eniten olen kuitenkin pettänyt itseäni tässä elämässä. Sen sijaan olen hyväksynyt tietyllä tapaa elämän realiteetit, mutta voin siitä huolimatta nauttia asioista niin kauan kun kaikki on hyvin.

Monesti tulee kyllä mietittyä miten hienoa olis oikeasti luottaa ja uskoa. Ihmisiin, tulevaisuuteen, elämään.. Ehkäpä masennus on vain tuonut esille minussa piilevää pessimistiä/realistia tai miksi ikinä sitä haluattekaan kutsua. Ehkäpä vielä useammin tulee pohdittua tän kaiken järjellisyyttä. Onneksi ainakin toistaiseksi ne hyvät puolet elämässä voittavat kaikki huonot..

Vähän sekavaa tekstiä, mutta ei vaan tällä kertaa jaksa sen tarkemmin käydä läpi tai selventää mitään. Ymmärtäkää jos ymmärrätte.

Surukuku
12.03.2011, 10:09
...

Ymmärrän ajatustasi - ja ehkä minäkin ilmaisin itseni hieman epäselvästi.

Uskolla ja luottamuksella itseeni tarkoitan sellaista perusasennetta, että voi kohtuullisen luottavaisin mielin kohdata elämänsä tulevat vaikeudet niitä etukäteen liikoja surematta. Miten niistä sitten selviää, on taasen ihan toinen juttu, mutta hyvä realistinen itsetuntemus ja usko itseensä ei ainakaan vaikeuta niistä selviämistä.
Ei enää tarvitse pelätä ja yrittää etukäteen valmistautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan pahaan, kuten niin usealla masentumisoireisella/masentuneella on tapana.

Edelleen - realismi ja pessimismi ovat kaksi aivan eri asiaa ja "asennetta" suhtautua eteen tuleviin asioihin.
Yleistän nyt karkeasti, mutta omien karvaiden kokemusteni perusteella masentumisoireisen/masentuneen asenne kaikkeen on perusnegatiivinen ja pessimistinen, kun taas siitä toipumassa olevan/toipuneen asenne on enemmän positiivinen, mutta samalla huomattavan realistinen itsensä ja ympäröivän maailman suhteen - Siperia opettaa...

Nytkin on kuitenkin tarpeen korostaa, että nämä MT-ongelmien tuntemukset, reaktiot ja ilmentymät ovat niin ääri-subjektiivisia, että puhun pääasiassa vain omista tuntemuksistani ja yleistykseni ovat nekin vain omien empiiristen hoitoryhmäkokemusteni kautta hahmoteltuja.

thego
12.03.2011, 13:49
Uskolla ja luottamuksella itseeni tarkoitan sellaista perusasennetta, että voi kohtuullisen luottavaisin mielin kohdata elämänsä tulevat vaikeudet niitä etukäteen liikoja surematta.

Ehkäpä meän näkemykset ei loppujen lopuksi ole niin kaukana toisistaan. Kyllä mä pystyn kohtuullisen luottavaisin mielin kohtaamaan vaikeudet, uudet tilanteet yms. Sielä vaan aina on se vaihtoehto B, et ehkä kaikki menee sittenki perseelleen. Se taas vaihtelee miten vahvasti se vaihtoehto pyörii mielissä tai miten paljon se vaikuttaa tekemisiin.

Yleistän nyt karkeasti, mutta omien karvaiden kokemusteni perusteella masentumisoireisen/masentuneen asenne kaikkeen on perusnegatiivinen ja pessimistinen, kun taas siitä toipumassa olevan/toipuneen asenne on enemmän positiivinen, mutta samalla huomattavan realistinen itsensä ja ympäröivän maailman suhteen - Siperia opettaa...

Näin se omalta osaltanikin tuntui menevän. Ehkä tuo koko masennuksesta parantuminen alkoi siitä kun sain muokattua sitä asennetta siitä negatiivisuudesta pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Siinä vaiheessa kaikki pienet onnistumiset on äärettömän tärkeitä. Oikeastaan pitää osata tunnistaa ja korostaa kaikkia niitä pieniä asioita, ottaa huomioon se etten ole terve enkä pysty sen mukaan arvioimaan itseäni. Olen masentunut joten minulle joku kaupassa käynti tai puolen tunnin kävelyllä käynti on jo helvetin iso asia.

Kun pääsin pahimman masennuksen yli niin kuvittelin jo pitkän aikaa olevani täysin terve. Tuota kuvitelmaa auttoi (tai pahensi) se miten hyvin asiat meni pidemmän aikaa. Tähän väliin on kyllä pakko mainita, et kaikki ongelmat alkaa aina tulemaan naisten myötä. Sinkkuna kaikki on jotenkin hyvin kun taas parisuhteen mukana tulee aina ne ääripäät.. Sitä miksi en pysy kaukana naisista, en voi täysin ymmärtää. Ehkä en kaikesta huolimatta osaa vieläkään olla onnellinen ilman sitä kumppania?

Tällä hetkellä on elämässä taas niin paljon muutoksia tulossa joten sekin osittain selittää näitä oloja. Pitkähkö parisuhde on loppusuoralla (kyse on enää siitä kumpi uskaltaa päästää irti), muutto on edessä ja sitä kautta uudet työtilaisuudet tai mahdolliset opiskelut. Pelottaa ihan helvetisti kaikki tää, mutta jotenkin uskon, että maisemanvaihdos on juuri sitä mitä tarvitsen tällä hetkellä. Näihin maisemiin liittyy kuitenkin niin paljon negatiivisia asioita eikä oikein pysty päästämään irti menneisyydestä vaikka kuinka haluaisi. Hieman tylysti sanottuna jotkut hyvät ystävätki muistuttaa kaikista niistä huonoista hetkistä mitä olen heidän kanssaan jakanut.

Ehkäpä tää vanha elämä on niin pahasti rikki kaiken jäljiltä, että ainoa oikea vaihtoehto on tuhota se lähes täysin ja alkaa rakentamaan uutta elämää jossain muualla. Toki otan ne vahvat ja tärkeät palaset sieltä mukaan, tavalla tai toisella. Niistä ei voi kuitenkaan sitä pohjaa rakentaa, vaan se pitää lähteä itsestään. Ehkä silloin pystyy jotenkin hallitsemaan sitä kokonaisuutta kun tietää, että pystyy itse vaikuttamaan paremmin.

Tulipahan pieni oivalluksen hetki tuon edellisen kappaleen myötä. Oikeastaan kun asiaa ajattelee niin olen junnannut paikallani jo monta vuotta, niissä samoissa olosuhteissa joissa olen niin pitkään ollut masentunut ja joita olen turhaan yrittänyt muuttaa. Ehkä tää mun ratkaisu onkin vaan asioiden pakenemista tai ehkä se todella on asioiden kohtaamista ja ymmärtämistä ettei niille vaan voi mitään. Aika näyttää..

E: Ja sinnepä se parisuhde meniki. Haikea, surullinen olo.. toisaalta helpottunu. Ei oo helppoa, mutta eipä siinä vaihtoehtojakaan ollu.

Crazy Diamond
13.03.2011, 13:39
Ny menee vähintäänkin vähän oudosti..

2 viikkoa takaperin muutin yksin asumaan vanhempieni luota pois.

Ajatuksiin on tullut massiiviset bileet sitten kun mun loma alkaa, liftaus-reissu elokuussa, ja kokoajan kytee ajatus, että pitäisihän nyt sitä jotain muutakin repäisevää tehdä ennen nuita kahta. Koskaan ennen ei ole tämmöisiä ajatuksia tullut mieleeni

En nyt vielä oikein tiedä miten tämä sisäinen muutokseni realisoituu ''joukossa'' jossa on enemmän kuin 2 ihmistä lisäkseni, koska en ole kolmeen viikkoon ollut tälläisessa ''joukossa''

En pelkää enää kaupungin keskustassa yksin kävelemistä. Lähinnä minua vain naurattaa, kun muistelen kuinka vaikeaa on ennen ollut siellä yksin käveleminen.

Mieleni tekisi kovasti ottaa osaa tappeluun. Olen kerran lyönyt isäukkoani, enkä ole siitä kokenut minkäänlaisia tunnontuskia.

En välitä tippaakaan siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tapasin pari kuukautta sitten tytön, joka ihan selvästi leikittelee minun kanssani. Vittuilee ja pahoittaa muulla tavoin mieleni. Nauraa facebookissa viikon tiivin yhteydenpidon jälkeen, et haahaa, en pääsekkää. Ja yhteydenpito oli sitä, että puhuttiin joka päivä puhelimessa väh. puoli tuntia.

Mieleni tekisi kovasti vahingoittaa häntä henkisesti. Tuntuuhan hänellä olevan jo muutenkin ihan tarpeeksi ongelmia. Olen kotonani kuunnellut toistolla Eminemin The Kiss skittiä. Tuntuu jotenkin oudolta. Ja tältä minusta oikeasti tuntuu. Onhan mielessä käynyt myöskin, että toimisin kuten Marshal tuossa skitissä tomii.

Juopotellut olen melko tiiviisti sitten muuton. Ja eihän se varmaan masennuslääkkeiden popsijalle oikein sovi. Ceroquel 200 mg on se jonka joka ilta suuhuni laitan. Kahden viikon päästä lääkärille aika, ja nyt viimeistään haluan todella lopettaa näiden syömisen. Haluan juopotella koko kesän ja pitää hauskaa.

Jokin vaihe kai se tämäkin sitten on masennuksessani..

tant gredulin
16.03.2011, 21:44
En nyt tähän hätään osaa oikein muuta sanoa, kuin että kuulostaa maaniselta vaiheelta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksisuuntainen_mielialah%C3%A4iri%C3%B6#Maaninen_ vaihe). Ole varuillasi!

Rilliba
18.03.2011, 17:20
Onko täällä olevista ihmisistä, kukaan törmännyt mieheen nimeltä Eckhart Tolle?

Omista vakavista ongelmistani olen hänen kirjojensa avulla oppinut selviytymään ja enää ei tarvitse edes yrittää selviytyä. Tottakai ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia, mutta jos kerran minä hoksasin miten asiat on niin varmaan tästä on jollekin muullekin hyötyä.

Eckhart Tollen, Haastattelu@youtube (http://www.youtube.com/watch?v=miEpngZshDw&feature=related)

tant gredulin
18.03.2011, 22:23
Kyllä tässä ensimmäisen playoff-kierroksen jälkeen pitää kaivaa esiin taas Power of Now :) Henk koht turvaan myös buddhalaiseen filosofiaan vaikeissa paikoissa.

obi-wan
18.03.2011, 23:33
En tiedä sopiiko tämä tänne kun periaatteessa ei kyse ole masennuksesta. Eikä bipo:sta, ainakaan suoraan. Onhan syklotomia periaatteessa bipo, vitusti nopeammilla sykleillä toki.

Tuppaa oleen taas pitkästä aikaa nuppi ns. hassuttelumoodilla. Ihmeellisiä paskaoloja joita ei ole vuoteen näkynyt on aina tasaisin väliajoin. Tässä on se hyvä puoli että kumpikaan, ei maaninen eikä depressiivinen jakso ole niin pitkä, että ehtisi mitään vakavampaa aiheutua mutta kyllä taas alkaa rankemmin vituttaa. Tässä on alkanut miettiä, olisiko syy siinä ,että kroppa alkaa tottua tabuihin 6vuotta on nyt mennyt melko jees ja kai se olisi viksuinta ohjautua MTT:n jonoon ennen kuin ollaan taas kunnon putkessa

secord
19.03.2011, 00:07
Onko täällä olevista ihmisistä, kukaan törmännyt mieheen nimeltä Eckhart Tolle?

Tollea löytyy hyllystä ja hienoa kuulla, että olet löytänyt "rauhan" Tollen kautta. Luulisin, että tietynlaista spirituaalista herkkyyttä täytyy löytyä, jotta esim. Tollen kaltaisesta lähestymistavasta voi apua ahdistukseensa saada.

BTW: En tiedä oletko jo lukenut, mutta voisin suositella sinulle Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Tässä hieman infoa (sekä arvostelu) opuksesta ja sen kirjoittajasta:linkki arvosteluun/infoon (http://www.ultra-lehti.com/kirjat/arv-havahtuminen.html)

Rilliba
19.03.2011, 10:42
Tollea löytyy hyllystä ja hienoa kuulla, että olet löytänyt "rauhan" Tollen kautta. Luulisin, että tietynlaista spirituaalista herkkyyttä täytyy löytyä, jotta esim. Tollen kaltaisesta lähestymistavasta voi apua ahdistukseensa saada.


Varmasti jonkinlaista vastaanottoherkkyyttä tarvitaan, mutta ainakin minulla, sitä oli kertynyt ihan luonnollisesti masennuksen aikana. Koko ajan mietti, miksi tämä kaikki tapahtuu ja miksi minä pelkään ja pakenen tilanteita ja asioita, vaikka pakeneminen on vain pahasta itselleni. Kaiken kärsimyksen keskellä elin ulospäin suht-normaalia elämää ja olin siksi samalla epävarma siitä, olenko oikeasti edes avun tarpeessa. Turha kuluttaa psykologien aikaa ja kalliita palveluita, kun on ihmisiä jotka niitä tarvitsee vielä enemmänkin.

Homma alkoi kuitenkin lipsua ja masennuskaudet olivat entistä pitempiä ja toivottomia. Pakonomaisesti aloin selvittää mitä on tehtävissä. Luin psykologia/filosofia -kirjallisuutta ja hetihän sieltä sai helpotusta, kun alkoi ymmärtää, miksi mieli tekee temppuja. Kävin myös terkkarit lääkärit ja sen kautta myös psykiatrian työntekijöiden juttusilla ja sekin tietenkin helpotti omalla tavallaan.

Hieman jo helpotusta olooni saaneena sain käsiini ensin Tommy Helstenin -elämän paradoksit ja sen jälkeen Eckhart Tollen teoksista Läsnäolon voima ja täytyy sanoa yhtenä keskeisestä Tollen asiasta ´psykologinen mieli´,on niin valaisevaa ja toisaalta itsestäänselvää settiä, ettei sitä ole koskaan ennen tajunnutkaan. Psykologinen aika käsittää menneisyyden ja tulevaisuuden, jonka mukaan meidän mieli kasaa identiteettiämme. On vain yksi aika ja se on ikuinen NYT. Liika samaistuminen mieleen on pahasta ja ruokkii pakonomaista ajattelu-rallia. Eckhart sanoi kärsimyksensä loppuneen, kun hän oli sanonut ääneen, että "en voi elää enää itseni kanssa". Eli hän oivalsi, että oli kaksi jotakin.. Joku joka aiheuttaa sen kärsimyksen ja sitten oli oikea, aito itse. Minä en ole mieleni.

Luen toki lisää Tollea ja muutakin, mutta suosittelen kaikille tätä Läsnäolon voimaa -myös niille, jotka eivät mielestään ole masentuneita. Kirja etenee kysymys/vastaus-muodossa, eli ensin on kyyninen kysymys tavalliselta ihmiseltä, johon Tolle antaa vastauksia.

Luin myös tuon Anthony De Mellon kirjan arvostelun ja siinäkin näemmä ollaan samoilla juurilla Tommy Helstenin ja Eckhart Tollen kanssa.

Ps. Oprah on ottanut omakseen Tollen viisaan opastuksen ja ovat tehneet enemmänkin yhteistyötä näissä merkeissä, mutta täytyy myöntää, että olisin ollut hieman epäileväinen koko asian suhteen, jos olisin ensimmäiseksi löytänyt Tollen Oprahin tv-showsta. Varmaan aika moni muukin.

Käyttäjänimetön
19.03.2011, 13:16
Meinasin tämän kirjoittaa tuonne Oulu - paska kaupunni -ketjuun vaan laitan tämän kuitenkin tänne.

Näyttää siltä, että tässä ketjussa suuri osa kirjoittajista on Oulusta. Muuttakaa muualle, niin mieli hyvenee nopeammin kuin millään lääkkeellä. Ei tosin kannata muuttaa esimerkiksi Poriin tai Kouvolaan, eikä oikeastaan minnekään rannikolle eikä myöskään pääteiden ulkopuolisille paikkakunnille, sillä niissä on sisäsiittoinen ummehtunut ilmapiiri. Suosittelen Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Jo on kumma jos ei ala vuodessa mielen mustuus valkaistua. Sehän on selvä asia, ette tervejärkiset ja tervesieluiset ihmiset masentuvat Oulussa ja vain sairaimmat eivät. On suorastaan sairasta jos ei Oulussa päänuppi sairastu.

Toki akuuteimmille tapauksille ei se muuttokaan enää auta mutta monia auttaisi. Kyllä minä tiedän ettei tätä kukaan usko, vaikka totta kirjoitinkin.

Hemingway
19.03.2011, 13:34
Muuttakaa muualle, niin mieli hyvenee nopeammin kuin millään lääkkeellä.

Käytnimin huomiota käsiteltiin myös eilisessä Voimalassa. Suosittelen katsomaan. Vähitellen masennuksen luonne aletaan kyseenalaistaa. Tällä en tarkoita, etteikö virallislinjainen hoito olisi usein tarpeeseen, mutta mm. ympäristö ja ihmisten suhtautuminen toisiaan kohtaan voi auttaa lääketieteellistä hoitoa paremmin.

Minusta tässäkin asiassa pitäisi kulkea kohti suurempaa ymmärrystä ja sosiaalista välittämistä. Lääkkeitäkin tarvitaan, mutta suurta osaa auttaisi pelkästään se, että ihmiset oppisivat kohtaamaan toisensa laaja-alaisesti huomioiden.

Linkki vie Areenaan.

Voimala | Toista | Yle Areena | yle.fi (http://areena.yle.fi/video/1300483509105)

Morgoth
19.03.2011, 15:06
Käytnimin huomiota käsiteltiin myös eilisessä Voimalassa. Suosittelen katsomaan.

Minua häiritsi tietty asenteellisuus sekä lisäksi tuntui, että jokainen keskustelija puhui hieman erilaisesta masennuksesta.

Rilliba
19.03.2011, 16:59
Toki akuuteimmille tapauksille ei se muuttokaan enää auta mutta monia auttaisi. Kyllä minä tiedän ettei tätä kukaan usko, vaikka totta kirjoitinkin.

Minä ainakin uskon. Olisi varmasti ollut pahimpina aikoina paras muuttaa vaikka Englantiin, missä olen tiheään käynyt sukuloimassa. Aina tunsin reissun jälkeen, kuinka olin pitkästä aikaa voinut olla oma itseni ja vain nauttinut olemisesta normaalina itsenäni.

Minulle, kuten hyvin monelle muullekin, todettiin keskivaikea masennus. Nyt kun olen jo oikealla polulla ja aika-ajoin aivan fiilareissani, mietin sitä, kuinka lähellä se apu sitten olikaan. Ei auttanut lääkkeet eikä psykologit.. Tai no kaikki keskustelu ja sitä kautta oman mielen toiminnan ymmärtäminen kasvatti motivaatiota tehdä kaikkensa parantumisen eteen. Koin suurimmaksi ongelmakseni häpeän ja häpeän häpeän. Luettuani Ben Malisen elämää kahlitsevan häpeän, ymmärsin sitä käyttäytymistä. Tätä kautta Helstenin ja Tollen kirjoihin käsiksi ja sitten kolahti. Pystyin pyyhkimään ajatukset riittämättömyydestäni ja aloin olla oma itseni ja elää tässä hetkessä ajattelematta pitemmälle seurauksia. Olemisen ilo on se hyvä, millä ei ole vastakohtaa.

Kaiken tämän lisäksi olen huomannut, että muutkin ovat muuttuneet seurassani. Enkä ole varma, että enkö vain enää huomaa heidän varauksellisuutta, vaan kiinnitän huomioni ainoastaan positiiviseen, vai uskaltavatko he olla enemmän omia itsejänsä seurassani, kun huomaavat minunkin olevan.

Ympäristöni muuttuu jatkuvasti oman ajattelumaailmani muuttumisen myötä ja muuttamiset, lääkkeet sekä terapiat saavat jäädä. Keskivaikeasta masennuksesta normaaliin elämään oli yllättävän lyhyt matka. Näet maailman, kuten olet.

Ötökkä
19.03.2011, 18:15
Minä ainakin uskon. Olisi varmasti ollut pahimpina aikoina paras muuttaa vaikka Englantiin, missä olen tiheään käynyt sukuloimassa. Aina tunsin reissun jälkeen, kuinka olin pitkästä aikaa voinut olla oma itseni ja vain nauttinut olemisesta normaalina itsenäni.


Mullakin ympäristön vaihtaminen auttoi paljon. Jotenkin pystyi aloittamaan kaiken alusta, ja itsetunto on noussut paljon kun olen saanut uusia kavereita ja vanhatkin kaverit ovat nyt lähempänä.

Itse en mitään diagnoosia saanut, mutta tilanne oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika paha. En mennyt kouluun ollenkaan kun se paikka ja kaikki ne ihmiset ahdisti. Kaupungillekin piti suurinpiirtein naamioitua, ettei kukaan tuttu tulisi kyselemään mitään kouluun liittyvää.

Suurin ongelma ei kuitenkaan ollut koulu, vaan se etten siellä päässyt mihinkään porukkaan mukaan. Kun on kärsinyt koulukiusaamisesta koko peruskoulun ja lukiossakin ollut ihan nobody, niin se ottaa vielä enemmän koville, kun uudessakaan paikassa ei saa kavereita. Sitten masentuu pikkuhiljaa, kun ne vanhatkin kaverit on tuhannen kilometrin päässä ja kaikki vapaa-ajantoiminta liittyy sohvalla mähöämiseen tai tietokoneella istumiseen.

Mutta - se paikkakunnan vaihtaminen tosiaan auttoi :) Ihan erilainen olo nyt. Kyllä se angstityyppi yrittää välillä kylään tulla, mutta nyt on ihania ihmisiä jotka pahana päivänä sanovat että turhaan moisia mietin :)

Rilliba
19.03.2011, 19:23
Mullakin ympäristön vaihtaminen auttoi paljon. Jotenkin pystyi aloittamaan kaiken alusta, ja itsetunto on noussut paljon kun olen saanut uusia kavereita ja vanhatkin kaverit ovat nyt lähempänä.

Itse en mitään diagnoosia saanut, mutta tilanne oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika paha. En mennyt kouluun ollenkaan kun se paikka ja kaikki ne ihmiset ahdisti. Kaupungillekin piti suurinpiirtein naamioitua, ettei kukaan tuttu tulisi kyselemään mitään kouluun liittyvää.


Ymmärrän sua. psykologin kanssa puhuttiin paljon kouluajoista ja varsinkin ylä-asteesta, josta kaikki alkoi. Traumasta johtuvaa käyttäytymistä tämä kaikki on ollut, vaan ei mistään yksittäisestä traumasta vaan pitempi aikaisesta kiusaamisesta. Itse asiassa kiusaamista se ei varsinaisesti ollut.. tai no oli se jos sen sellaisena koin. Tässä taas tämä kokemusten yksillöllisyyskin tulee esiin.

Mielenkiintoista on, että yhdeksännellä luokalla olin koulussa enää noin puolet oppitunneista, eikä luokanvalvoja millään lailla puuttunut asiaan. Ei kun hetkinen muistan yhden kerran, kun hän soitti kotiin lankapuhelimeen ja satuin itse vastaamaan ja kyseli, missä olin ollut. Sen koommin ei ole kotiin yhteydessä oltu. Kun aika on oikea otan yhteyttä siihen laitokseen ja kyselen onko muistissa vielä, mitä tapahtui noin 7 vuotta sitten.

Läpi meni ysi niin, että heilahti ja vasta ammattikoulun aikana vanhempani saivat tietää tilanteestani, kun heille itse rohkenin kertoa. Helppoa olla opettajana korvat ja silmät kiinni.

Vuokralainen
20.03.2011, 11:02
Ykköseltä tulee juuri Pakomatka Anoreksiasta niminen dokumentti ja on kyllä aika hurjaa touhua tuo.
Apua ei tunnu saavan mistään ja Kela ei suostunut korvaamaan terapiaa, koska niin pitkää terapiaa ei ole, jota kyseinen henkilö tarvitsisi, joten lyhyenpääkään ei korvata.
Minkäänlaista paranemista ei tuolla 29-vuotiaalla naisella tuon vuoden kestäneen kuvausjakson aikana ollut.

Itsellä on tulossa se vaihe, kun pitäisi hakea Kelalta kuntoutustukea lähiaikoina ja kyllähän pisti tuo dokumentti mietityttämään miten siinä käy.
Kun vaihdoin yksityiseltä lääkäriasemalta kunnalliselle niin hoidon taso on kohonnut potenssiin sata ja sen suhteen jopa hiukan uskoa tulevaisuuteen on, mitä yksityiseltä ei kyllä saanut.

Jomppa_Koo
21.03.2011, 21:17
Mukavaa 20v syntymäpäivää yksinäisyyden kanssa painivalle ihmiselle. Ihan tavallinen päivä, ei tunnu yhtään erilaiselta. Paska päivä on kohta ohi. "Mitäs teit silloin kun täytit 20v?" "En mitään..." :D Vituttaa kyllä sekin, kun kaikki "kaverit" tulee facebookissa onnittelemaan tällaisena päivänä, mutta eivät sitten koskaan vaivaudu ottamaan yhteyttä ihan tavallisena päivänä. Ihme porukkaa. Suksikaa kuuseen, ns. kaverit!

thego
22.03.2011, 11:42
Pitkästä aikaa tuli terapiassa käytyä (no edellinen kerta oli Tammikuussa) ja pakko kyl ihmetellä miten jännä asia tämä ihmismieli on. Sillä on ihan järkyttävän suuri vaikutus kaikkeen mitä teet, jätät tekemättä ja se voi yksin päättää tehdä sut onnelliseksi tai onnettomaksi. Olen ny pikkuhiljaa alkanu tajuamaan et kaikki epäonnistumiset elämässä johtuu mun asenteesta, siitä et ajattelen alusta asti epäonnistuvani kaikessa mitä teen. Olen myös tajunnut olevani ainoa ihminen joka mut voi tehdä onnelliseksi - ei kukaan muu.

Tällä hetkellä ei ole töitä ja parisuhdeki päättyi vähän aikaa sitten, mutta mitä sitten? Olen terve, mulla on paljon ystäviä, perhe jne. Mulla on tulevaisuus ja voin tehdä mitä ikinä haluan.

Kaiken lääkkeiden syönnin, ystävien, terapian, harrastusten, liikunnan yms. jälkeen kaikki tarvittava oikeasti löytyikin oman pään sisältä. Kaikki nuo edellä mainitut on vaan tukenu mua vaikeina hetkinä, hetkinä jolloin ei ole jaksanut ajatella positiivisesti vaan pää on täyttynyt negatiivisista asioista. Toki terapia on ollut suurin yksittäinen tekijä et oon päässy tähän tilaan elämässäni. En tiedä miten voisin ikinä tarpeeksi kiittää kyseistä ihmistä.

Missään nimessä en kuvittele et kaikki vaikeat ajat olisi täysin ohi tai, että elämä olisi tämän jälkeen jotenkin hirveän helppoa. Ensimmäistä kertaa tunnen itse hallitsevani mun omaa elämää.. ja se on helvetin hieno tunne.

E: Jännä miten on aina ajatellut et työ, parisuhde tms. tekis mut onnelliseksi. Todellisuudessa ne on vaan vieny mun ajatukset pois negatiivista asioista muuttamatta oikeasti mitään. Kunhan saan nyt oman pään kuntoon ja opin olemaan onnellinen ihan yksin, niin voin vaan kuvitella miten hienoa elämä on sen jälkeen kun siihen lisää ne muut pienet asiat.

Uleåborgir
23.03.2011, 19:05
E: Jännä miten on aina ajatellut et työ, parisuhde tms. tekis mut onnelliseksi. Todellisuudessa ne on vaan vieny mun ajatukset pois negatiivista asioista muuttamatta oikeasti mitään. Kunhan saan nyt oman pään kuntoon ja opin olemaan onnellinen ihan yksin, niin voin vaan kuvitella miten hienoa elämä on sen jälkeen kun siihen lisää ne muut pienet asiat.

John Lennon lauloi: "Whatever gets you through the night, it's all right." Eikä hän tarkoittanut yksittäistä yötä.

Sillä vähän ihmettelen tuota sinun ajatustasi siitä, että mielesi perusvire on ollut koko ajan negatiivinen, mutta muut asiat ovat pitäneet sen pinnan alla. Että se olisi sinun perustilasi, jolle ei ole voinut mitään. Totta kai ne ovat muuttaneet jotakin, työ ja parisuhde. Miksi et ajattele, että se on normaalitila, ja negatiivinen puoli epänormaalitila? Niin minä asian näen. Olen toki iloinen puolestasi, mutta tuo pisti silmään ihan tosissaan.

Oma tilani on se, että vietän bipo I:n sekamuotoista jaksoa. Eli on vauhtia ja masentaa. Olen tänään kirjoittanut varmaan noin 30 liuskaa tekstiä, milloin mihinkin. Bloggasin soijasta ja fasistisesta kasvisruokapäivästä, kirjoitin runoja, tärmäisin Hymy-lehteen omaa tarinaani sieltä, kun oli kauheinta. Osallistuin saasta-lehden toimittamiseen. Mutta sieltä saa hilloa telineeseen. Yhteen koiralehteen meni kertomus, ja olen jatkanut satukirjan kirjoittamista, jonka synopsikselle itse WSOY näytteli vähintään keltaista valoa.

Mutta vittu kun ei voi olla missään asennossa, ahdistaa ihan homona, ruoka ei maistu, tupakka maistuu,

Olisi jo yö
on uni helpompi kestää
kuin tämä lohduton työ

Nyt olen jonossa sairaalaan. Tullee 2-3 kuukauden reissu. Pääsisinpä hoitoon jonnekin toiselle paikkakunnalle. Saisi jättää kaiken tämän paskan tänne ja olla lopulta tabula rasana.

Ei tämä minua niinkään hirvitä, mutta minua säälittää vanhempani. He eivät saa nukuttua öitään, kun minusta huolehtivat. Olen tolkuttanut sata miljoonaa kertaa, että minä en tee itselleni mitään vahinkoa, mikä on Jumalan nimeen totuus. Pikkuveli on kuulemma sulkeutunut, kun ei ole minua nähnyt pitkään aikaan ja ajattelee, että olen hylännyt hänet. Ei se siitä johdu, vaan siitä, että en kykene liikkumaan täältä pikkubroidin luo. Hän minua eniten huolestuttaakin. Suvussa kun on taipumusta masennukseen ja tähän saatanan bipolaarihäiriöön.

Ja tämä näköalattomuus. Ei näe niin millään tulevaisuuttaan. Ei näe kuin tulevan illan, kun pääsee nukkumaan. Luojan kiitos saan nukuttua kaikesta huolimatta. Pääsisi vain sinne lakanoiden väliin vähäksi aikaa muiden vastuulle latinkiin... Uskon vieläkin siihen, että minusta tulee maksajan osassa oleva kansalainen. Vaikka välillä se on lähes mahdotonta.

thego
23.03.2011, 21:06
Sillä vähän ihmettelen tuota sinun ajatustasi siitä, että mielesi perusvire on ollut koko ajan negatiivinen, mutta muut asiat ovat pitäneet sen pinnan alla. Että se olisi sinun perustilasi, jolle ei ole voinut mitään. Totta kai ne ovat muuttaneet jotakin, työ ja parisuhde. Miksi et ajattele, että se on normaalitila, ja negatiivinen puoli epänormaalitila? Niin minä asian näen. Olen toki iloinen puolestasi, mutta tuo pisti silmään ihan tosissaan.

En nyt ole aivan varma ymmärsinkö täysin oikein.. Siis tuo negatiivinen perusvire on ollu mulle ihan normaalitila jo jostain yläasteelta asti. En ole oikein koskaan uskaltanut kohdata niitä ongelmia pääni sisällä ja toisaalta olen alkanut uskomaan, että tämä on normaalia = olen vain tälläinen ihminen joka kokee elämän näin. Sitten olen yrittänyt peittää kyseistä pahaa oloa muilla asioilla kuten parisuhteella, työllä yms. Ylipäätään olen elänyt elämääni muiden ihmisten kautta, pyrkien miellyttämään toisia ja hakemaan hyväksyntää heidän kauttaan. Todellisuudessa mun pitäisi kohdata ensin itseni ja ymmärtää/hyväksyä millainen minä oikeasti olen.

Tässä nyt monen vuoden terapiassa käynnin jälkeen olen viimeinkin alkanut uskoa, että voin ihan oikeasti muuttua ihmisenä ja muuttaa ajattelutapaani tämän elämän suhteen. Kiusaaminen yms. ulkopuoliset asiat tekivät minusta tälläisen, en minä syntynyt tälläisenä. Ja jos joku minusta riippumaton asia on muokannut minut tälläiseksi niin miksi ihmeessä en voisi muokata itseäni pois tuosta mallista?

Ja mitä tulee siihen perusajattelutapaan niin fraasit kuten "en ikinä onnistu missään" tai "kukaan ei ikinä hyväksy minua" kuvaavat aika hyvin miten olen vuosien mittaan ajatellut. Miksi helvetissä en muka onnistuisi tai miksi ihmeessä kukaan muka ei hyväksyisi minua? Niinpä.

Ötökkä
25.03.2011, 08:01
Ja mitä tulee siihen perusajattelutapaan niin fraasit kuten "en ikinä onnistu missään" tai "kukaan ei ikinä hyväksy minua" kuvaavat aika hyvin miten olen vuosien mittaan ajatellut. Miksi helvetissä en muka onnistuisi tai miksi ihmeessä kukaan muka ei hyväksyisi minua? Niinpä.
Mulla on vähän samanlainen fiilis. Niin kauan sain paskaa niskaan, että alkoi itsekin uskomaan niitä "ruma, tyhmä ja turha - juttuja. Silti kuiteniin esim. kaverit pitävät pääosin iloisena ihmisenä (osin siksi, että kaverien kanssa on suht hyvä olla, olen myös tullut aika hyväksi "esittämään", että kaikki on hyvin).

Sitä vain jotenkin oletusarvoisesti pitää itseään huonompana. Etenkin ulkonäön suhteen minulla on edelleen suuri alemmuuskompleksi - tytöt osaavat olla todella julmia ulkonön kiusaamisen suhteen. Lähes joka välitunti yläasteella tämä kusipäälaula kerääntyi ympätilleni keskustelemaan keskenään (kovaan ääneen) ulkonäköni puutteista. Noistakin ajoista on lähes kymmenen vuotta, mutta ihmeen paljon se edelleen vaikuttaa.

Nyt olen uudessa koulussa, ja nämä asiat edelleen ovat edelleen minussa. Tämä alemmuuskompleksi ja ajoittainen "masennus", jota kukaan ei ole ainakaan tunnustanut huomanneensa. Ihmiset ovat kaikki jotenkin järkyttyneitä, kun tästä mainitsen - En kuulemma ole koskaan masentuneelta tai huonoitsetuntoiselta vaikuttanut. Hiukan pelottavaa että voisin seota kenenkään huomaamatta, kun olen oppinut valehtelemaan sekä muille, että itselleni.

Fordél
25.03.2011, 09:08
Tämä alemmuuskompleksi ja ajoittainen "masennus", jota kukaan ei ole ainakaan tunnustanut huomanneensa. Ihmiset ovat kaikki jotenkin järkyttyneitä, kun tästä mainitsen - En kuulemma ole koskaan masentuneelta tai huonoitsetuntoiselta vaikuttanut. Hiukan pelottavaa että voisin seota kenenkään huomaamatta, kun olen oppinut valehtelemaan sekä muille, että itselleni.

Näinhän se menee eli jotenkin sitä pystyy aina toisten seurassa skarppaamaan ja olemaan sosiaalisempi, pitämään ikään kuin kulisseja yllä. Ei se silti poista sitä, että tuntee kuitenkin masennusta. En kuitenkaan näe, että siinä valehtelisi ainakaan itselle, koska asian kyllä tiedostaa. Jotenkin ihminen vain käyttäytyy noin vielä kun asiat eivät ole menneet liian huonolle tolalle. Toisaalta ne, jotka sut kunnolla tuntee, usein havaitsevat muutoksen eikä se heille tule pakosti suurena yllätyksenä.

Aatos
25.03.2011, 13:12
Jotenkin ihminen vain käyttäytyy noin vielä kun asiat eivät ole menneet liian huonolle tolalle. Toisaalta ne, jotka sut kunnolla tuntee, usein havaitsevat muutoksen eikä se heille tule pakosti suurena yllätyksenä.

Tuossa kohtaa puhutaan ns. kamppailustressistä joka toimii ikäänkuin vahvistimena olemassa olevalle alakulolle. Alakulosta tulee tuplaongelma.

Itse aikanaan kehitin itselleni kovinkin pärjäävän roolin - pidin kulissit pystyssä. Jälkeenpäin ihmettelen kuinka kehitin itselleni moisen "vankilan". Terapiasta sain keinoja ottaa fiilikset sellaisina kuin ovat, ei tarvitse enää teeskennellä. Ilman apua en tähän olis kyennyt..

A

Fordél
25.03.2011, 13:31
Itse aikanaan kehitin itselleni kovinkin pärjäävän roolin - pidin kulissit pystyssä. Jälkeenpäin ihmettelen kuinka kehitin itselleni moisen "vankilan". Terapiasta sain keinoja ottaa fiilikset sellaisina kuin ovat, ei tarvitse enää teeskennellä. Ilman apua en tähän olis kyennyt..

Kehititkö sen "vankilan" tietoisesti vai tiedostamatta?

Mitä ovat nämä keinot, joilla sait fiilikset otettua sellaisina kuin ne ovat?

eh
25.03.2011, 13:59
Toki akuuteimmille tapauksille ei se muuttokaan enää auta mutta monia auttaisi. Kyllä minä tiedän ettei tätä kukaan usko, vaikka totta kirjoitinkin.
Muuttaminen voi toisaalta olla myös hyvä tapa ajautua yhä syvemmälle masennukseen, kun luontevat ja masennusta vanhemmat ihmiskontaktit vähenevät. Masentuneen kun voi olla vaikea uudella paikkakunnalla tutustua ihmisiin.

Aatos
25.03.2011, 16:22
Kehititkö sen "vankilan" tietoisesti vai tiedostamatta?

Mitä ovat nämä keinot, joilla sait fiilikset otettua sellaisina kuin ne ovat?

Vankilan kehittyminen liittyy oman psyyken rakentumiseen, lähinnä kyse on defenssimekanismista. Defenssillä on paikkansa ihmisen psyykessä, mutta kun sille antaa ylivallan käytöksessä, ollaan väärällä tiellä.

Tuollaisen keinon liikakäyttö lähinnä kertoo kyvyttömyydestä kohdata asioita. Ja tältä pohjalta tuo kehittyy.

Valaisen hieman: Lapset olleessaan pitkään sairaalassa kehittävät suojamekanismeja pelottavia asioita kohtaan. Muistan erään kovin kipeän pojan jolla oli vakava suolisto-ongelma. Vatsaa jouduttiin tähystämään aika ajoin. Poika selvisi pelottavasta operaatiosta leikkimällä olevansa leijona.

Se auttoi sillä hetkellä.

Mutta 30-vuotiaana kokouksessa karjuminen leijonana, saa aikaan reaktion joka tod. näk. päättyy työterveyden vastaanotto huoneeseen.

Jossain vaiheessa varhaisista selviytymismalleista on hyvä luopua.


Keinoja: Tämän hetken hyväksyntä, tunteiden hyväksyntä, hetkessä eläminen (ei anneta mielen vaeltaa jossain muualla) jne. ovat keinoja. Ja tämä vaatii harjoittelua johon terapia tarjoaa konkretiaa. Pelkkä ajatus että hyväksympä tunteeni ei auta vaan siihen pitää olla keinot.

Sisäisen sankarin etsintä vaikkapa J. Sarasvuon avulla saattaa olla mielenkiintoista ja voi tehota hetken aikaa. Ratkaisua siitä ei kuitenkaan löydy.

Sekavaa tekstiä, toivottavasti sait jotain irti.

A

thego
25.03.2011, 17:32
Keinoja: Tämän hetken hyväksyntä, tunteiden hyväksyntä, hetkessä eläminen (ei anneta mielen vaeltaa jossain muualla) jne. ovat keinoja. Ja tämä vaatii harjoittelua johon terapia tarjoaa konkretiaa. Pelkkä ajatus että hyväksympä tunteeni ei auta vaan siihen pitää olla keinot.

Täyttä asiaa. Tää ei todellakaan oo helppoa ja varmasti useimmilla vaatii pitkän ajan ennen kuin oikeasti pystyy hyväksymään asiat sellaisina kuin ne on. Erilaiset defenssit on itelleki tuttuja pahimpina aikoina, mutta toisaalta hyvä et on käyny ne läpi. Nykyisin osaa jo melko hyvin tunnistaa et miksi tunnen mitä kulloinki tunnen ja onko se edes tarpeellista.

Suosittelen muuten ketjun lukijoita tutustumaan erilaisiin itsetuntemus/elämänhallinta- oppaisiin mitä vaan nyt satutte esim. kirjastosta löytämään. Itsellä viimeisin kirja on Tara Bennet-Golemanin "Tunteiden Alkemiaa" jota voin kyllä lämpimästi suositella. Mutta ennen kuin alatte lukemaan vastaavia kirjoja niin hylätkää mielestä kaikki ajatukset, että yhden kirjan lukeminen pelastaisi jotenkin koko elämän. Lukekaa mieli avoimena ja poimikaa sieltä juttuja mistä luulette olevan jotain hyötyä elämässä. Älkää missään nimessä hyväksykö kaikkea ihan noin vaan. Pohtikaa asioita.

Jomppa_Koo
25.03.2011, 20:46
Yksinäisenä sitä aina tulee ajateltua, että mitä järkeä kaikessa paskassa on. Miten kauan sitä jaksaa kestää? Kai sitä sitten on oltava sivussa muusta maailmasta ja kirjoittaa vain Jatkoaikaan ja pelata pleikkaria. Kukaan kun ei kuitenkaan ole oikeastaan yhtään kiinnostunut tietämään asioita minusta tai kysymään kuulumisia... Siinä tapauksessa asiat on aika huonosti eikä kyllä tiedä että mitä sitä tekisi.

thego
29.03.2011, 17:24
Ei jumalauta, et tää elämä voi olla yhtä vitun vuoristorataa. Nyt täs parin viikon aikana on koko ajan menty ylös-alas ja ei oikein voi käsittää. Omalla kohdalla masennus on yleensä menny vähän pidemmissä kausissa, välistä huonosti ja välistä vähän paremmin. Nyt mennään pohjalta huipulle ihan vuorokauden sisällä. Ehkä pelottavinta on se kun tulee noita hyviä päiviä niin sitä oikeasti alkaa kuvittelemaan et kaikki ois hyvin, vaikka todellisuudessa mikään ei ole hyvin. Paskaa tsägää siinäki et ne hyvät päivät sattuu aina silloin kun on terapiaika niin eipä tule sielläkään oikeasti juteltua asioista. Sain sentään nyt kerättyä vähän itteäni ja laitoin terapeutille sähköpostia näistä asioista. Jotain pitäis nyt keksiä ennen ku on liian myöhästä..

Alkoholiki maistunu taas ihan liian hyvin ja samal on pitkästä aikaa tullu itsetuhoisia ajatuksia mieleen. Kyllä sitä voi olla oikeasti ihan vitun tyhmä ihminen, tiedän hyvin mitä alkoholi mulle tekee, mutta silti pitää sen muutaman tunnin hyvän fiiliksen takia alkaa leikkimään elämällään.

Tinke-80
29.03.2011, 18:53
Jomppa_Koo:lle sen verran voisin vastata että ainoastaan sinä voit vaikuttaa siihen mitä teet elämälläsi. Kukaan ei tule sinua kotoa kaivamaan töihin, opiskeluihin tai muihin elämän aktiviteetteihin. Itse olen parhaillaan työkyvyttömyyseläkkeellä ja työelämään paluu vaikuttaa todella kaukaiselta asialta. Mutta entä sitten vaikka en ikinä pääse takaisin työelämään? On sitä muutakin elämässä kuin työ. Sovi joku kerta tapaaminen esim MM-kisojen aikana jonkun jatkoaikalaisen kanssa? Meette yhdessä katsomaan johonkin baariin Leijonien peliä? Toki jos ei ole sosiaalinen niin uudessa ympäristössä operointi ja uusien ihmisten tapaaminen on hemmetin vaikeata. Mutta et ikinä tule voittamaan yksinäisyyttäsi jos et uskalla haastaa itseäsi voittamaan yksinäisyyttäsi.

-Tinke-80

Uleåborgir
04.04.2011, 11:05
Ei jumalauta, et tää elämä voi olla yhtä vitun vuoristorataa. Nyt täs parin viikon aikana on koko ajan menty ylös-alas ja ei oikein voi käsittää. - - Paskaa tsägää siinäki et ne hyvät päivät sattuu aina silloin kun on terapiaika niin eipä tule sielläkään oikeasti juteltua asioista.



Mulla sama juttu: rapid cycling. Sekamuotoinen jakso. Syvä masennus ja vauhti päällä joka iltapäivä kello 16.30 - 20.00. Yhtä helvetin elävää painajaista. Aamuisin, kun on terapia-ajat, olen suhteellisen seesteinen enkä hypi seinille, itke tai karju tuskaani. Näin kallonkutistajat eivät pysty ymmärtämään tilannetta, eivätkä osaa esittää oikeita kysymyksiä.

Muutenkin heidän asenteensa tautiini tuntuu olevan se, että "tuo tahtoo vain rauhoittavia". Hyökkäävät kysymykset sinkoilevat, kuin Gestapo-kuulustelussa. Siinä menee lukkoon. Ei enää muista, mitä on päähänsä teroittanut, mitä pitää sanoa lekurille. Ja sitten vastaanoton - jota on odottanut innolla - jälkeen, mieli on entistä myrskyisämpi. Mikään ei etene.

Minun pitäisi olla tällä hetkellä laitoshoidossa. Olen jo saanut jalan byrokratian oven väliin, mutta silti on pitkässä kuusessa, että pääsen paikkaan, jonne kuuluisin. Tarvitsen pitkän laitosjakson: 2 - 3 kuukautta. BDI-pisteet ovat 54 (Beckin masennustesti), mikä viittaa syvään masennukseen. Ainoat laitospaikat, mitä täällä on vapaana ovat "Yksi lensi yli käenpesän" -osasto 4 ja katkaisuasema(!). En aio mennä.

Minun on vain odotettava avo-osastoa tai sopivaa suljettua osastoa. Mutta siihen voi mennä kuukausia. En tiedä miten sen ajan kestän? Ehkä jossakin vaiheessa M1-lähete singahtaa, ja minut haetaan kotoa hoitoon, eikä silloin kysellä, mille osastolle tahdot. Saa nähdä, perkele.

Aatos
04.04.2011, 16:29
Mulla sama juttu: rapid cycling. Sekamuotoinen jakso. Syvä masennus ja vauhti päällä joka iltapäivä kello 16.30 - 20.00. Yhtä helvetin elävää painajaista. Aamuisin, kun on terapia-ajat, olen suhteellisen seesteinen enkä hypi seinille, itke tai karju tuskaani. Näin kallonkutistajat eivät pysty ymmärtämään tilannetta, eivätkä osaa esittää oikeita kysymyksiä.

.

Onkos sulla aamuisin herätessä jähmeä olo tulevan päivän suhteen ? Eli painaako sua että kuinkahan suoritan taas tämän päivän. Ja kun se on tehty tulee helpotus, joka johtaa siihen että jopas kulkee..

Kyselen kun kiinnostaa..

A

Uleåborgir
04.04.2011, 16:50
Onkos sulla aamuisin herätessä jähmeä olo tulevan päivän suhteen ? Eli painaako sua että kuinkahan suoritan taas tämän päivän. Ja kun se on tehty tulee helpotus, joka johtaa siihen että jopas kulkee..

Kyselen kun kiinnostaa..

A

En oikein ymmärrä kysymystäsi. Voitko tarkentaa hieman? Vastaan kyllä mielelläni. Mutta jos jotakin kysymyksestäsi älysin, niin kyllä se jotenkin niin menee, että herääminen ja ensimmäiset viisi minuuttia ovat perkeleellisiä, mutta sitten helpottaa ja alkaa kulkea. Tuskat palaavat sitten viiden maissa eli ihan kohta.

Ja hypomanioissa ja manioissa kulkee niin perkeleen hyvin, että vituttaa mennä nukkumaan. Tekisi mieli olla hereillä koko ajan ja tehdä kaikkia mahdollisia juttuja. Poisrajattuna rikolliset toimet.

Tänään muuten selvisi, että ensi viikon tiistaina mulla alkaa kahden ja puolen kuukauden sairaala- ja kuntoutusjakso. Olen hoitoon pääsystä iloinen, mutta samalla hiukan hirvittää, jopa pelottaa.

Aatos
04.04.2011, 17:08
En oikein ymmärrä kysymystäsi. Voitko tarkentaa hieman? Vastaan kyllä mielelläni. Mutta jos jotakin kysymyksestäsi älysin, niin kyllä se jotenkin niin menee, että herääminen ja ensimmäiset viisi minuuttia ovat perkeleellisiä, mutta sitten helpottaa ja alkaa kulkea. Tuskat palaavat sitten viiden maissa eli ihan kohta.

Ja hypomanioissa ja manioissa kulkee niin perkeleen hyvin, että vituttaa mennä nukkumaan. Tekisi mieli olla hereillä koko ajan ja tehdä kaikkia mahdollisia juttuja. Poisrajattuna rikolliset toimet.

Tänään muuten selvisi, että ensi viikon tiistaina mulla alkaa kahden ja puolen kuukauden sairaala- ja kuntoutusjakso. Olen hoitoon pääsystä iloinen, mutta samalla hiukan hirvittää, jopa pelottaa.


Sorry, luin hätäseen hieman väärin eli että sulla kulkee illan suussa. Mutta sulla onkin kyseessä sekamuotoinen jakso, jossa on depis ja kulku läsnä..

Muhkea
05.04.2011, 00:01
Tänään muuten selvisi, että ensi viikon tiistaina mulla alkaa kahden ja puolen kuukauden sairaala- ja kuntoutusjakso. Olen hoitoon pääsystä iloinen, mutta samalla hiukan hirvittää, jopa pelottaa.

Oletko aiemmin / milloin viimeksi ollut osastohoidossa?

Minä tosiaan olin about joulukuusta tammikuun loppuun avo-osastolla aina ma-pe klo 08:00 - ~ 15:00. Olihan se kieltämättä parempaa kuin olla neljän seinän välissä päivät pitkät miettien syntyjä syviä ja lukien Jatkoaikaa. Päivät tosiaan käyvät pitkiksi, sillä töllön tuijottelun lomassa ei oikein muuta aktiviteettia ole. Joitain ryhmiä oli, missä keskusteltiin tai vaikka kuunneltiin musiikkia. Varmasti parasta on, jos osastolla sattuu olemaan ihmisiä, joiden kanssa voi jauhaa paskaa. Kyllä se kämpillä jumittamisen voittaa.

Uleåborgir
05.04.2011, 08:37
Oletko aiemmin / milloin viimeksi ollut osastohoidossa?

Minä tosiaan olin about joulukuusta tammikuun loppuun avo-osastolla aina ma-pe klo 08:00 - ~ 15:00. Olihan se kieltämättä parempaa kuin olla neljän seinän välissä päivät pitkät miettien syntyjä syviä ja lukien Jatkoaikaa. Päivät tosiaan käyvät pitkiksi, sillä töllön tuijottelun lomassa ei oikein muuta aktiviteettia ole. Joitain ryhmiä oli, missä keskusteltiin tai vaikka kuunneltiin musiikkia. Varmasti parasta on, jos osastolla sattuu olemaan ihmisiä, joiden kanssa voi jauhaa paskaa. Kyllä se kämpillä jumittamisen voittaa.

Oon ollut varmaan samassa paikassa kuin sinäkin juuri samoihin aikoihin vuosina 2006-2007 marras-tammikuussa. Eli avo-osasto 2:lla. Sinne en ole nyt menossa.

Toivotaan, että alun suljetun kaksiviikkoisen jakson jälkeen saan viedä tietokoneen sairaalaan. Voin kirjoitella kirjaa ja runoja, vahata elokuvia ja kirjoittaa tänne mitä tuleman pitää.

Osasto 2 oli puitteistaan huolimatta minulle hyvin synkeä kokemus. Ehkä se johtui juuri vuodenajasta. Silloin oli musta talvi, lumesta ei tietoakaan joulun tienoilla. Vain +4 celsiusta sekä mustaa ja märkää. "Sellikaverilla" oli pakkoajatus tappaa ihminen. Niin hän kertoi. Sanoin tästä hoitajalle, ja kaveri taisi lähteä suljetulle. En oikein uskaltanut jakaa huonetta sen kaverin kanssa...

Hyvään paikkaan oon pääsemässä. Todella hyvään pl. alun suljettu jakso.

thego
05.04.2011, 18:16
Mulla sama juttu: rapid cycling. Sekamuotoinen jakso. Syvä masennus ja vauhti päällä joka iltapäivä kello 16.30 - 20.00. Yhtä helvetin elävää painajaista. Aamuisin, kun on terapia-ajat, olen suhteellisen seesteinen enkä hypi seinille, itke tai karju tuskaani. Näin kallonkutistajat eivät pysty ymmärtämään tilannetta, eivätkä osaa esittää oikeita kysymyksiä.

No ei mulla ehkä ihan näin pahaa ole, ainakaan vielä. Tosin tuntuu aamut olevan paljon parempia ja illemmalla sit asiat synkkenee sitä mukaa ku ulkona pimenee. Terapia-ajat on tietenkin aina siel kymmenen aikaan aamulla joten mitäpä vittua sieläkään osattais tehdä. No nyt muutama päivä sit sain heikommalla hetkellä avattua vähän näitä asioita terapeutille.

Tänään olis aamulla kahdeksan jälkeen ollu lääkärinaika, mutta eipä sinne taas päässy kun tuli aamukuuteen asti dokattua. Muutenkin tullu taas vaihteeksi kolmisen päivää juotua ja olot on sen mukaiset. Ruokakaan ei paljon maistu ja esim. eilen söin yhden kerran päivän aikana. Joku Amarillon Chicken Pocket..

Terapeutti ehdotti et oisin hermolomalle lähteny mielisairaalaan joksikin aikaa, ihan siis vapaaehtoisesti ja ilmeisesti sieltä vois poistua koska vaan. Toisaalta ei ainakaan sinä aikana pystyis dokaamaan, mutta mietityttää kyllä ihan vitusti et jos siel vaan menee entistä sekasemmaksi. Voiko siel edes tehdä mitään? Masennuslääkkeetki vois aloittaa taas pitkästä aikaa, ei vaan niistä oo ihan parhaita kokemuksia. Tuntu et pää oli vaan jumissa koko ajan eikä oikein tuntenu mitään.

Vuokralainen
05.04.2011, 19:14
Käyn nyt viikottain terapiassa. Tänään tuli käytyä viimeksi.
Kohta on Kelan sairauspäivärahat käytetty ja pitäisi miettiä mahdollista kuntoutusta.
Ei taas kiinnosta kuin nukkuminen ja yöunien lisäksi nukunkin varmaan kahdet päiväunet.
Kirjastosta olen muutamia kirjoja lainannut, mutta ei vaan jaksa keskittyä lukemiseen, vaikka helvetisti kiinnostaisi.

En tajua miten ihminen voikaan nukkua näin saatanasti.

Lääkkeiden vaihto ja varsinkin sen vanhan lopettaminen on varsin vittumainen operaatio. On saatanasti levottomuutta ja kramppeja sekä varsinkin sellaisia sähköiskun tuntuisia juttuja. Lääkettä ei vaan ihan hetkessä voi vaihtaa.
Kenelläkään kokemusta Venlafaxinista? Nyt toista viikkoa otan sitä 150mg aamuisin.

thego
05.04.2011, 23:41
Jaa-a.. vittu ku alkaa oleen melkoset olot taas. Ihme paniikkikohtauksia ja yhdes vaihees olin ihan satavarma et kuulin jotain puhetta vasemmassa korvassa, käännyin vilkaseen taakseni ja pelästyin ihan vitusti. Joo siel ei siis ollu ketään. Pakko oli käydä heittään reilu tunnin kävelylenkki tos kaupungil ettei hulluks tuu. Vähän rauhotti mieltä. Viimiset kaljatki kävin viemään kaverille talteen...

On kyl ennenki ollu vähän samankaltasia oloja ku on yli kaks päivää juonu, mut nykysin nää tuntuu pahenevan. Eikä tapahdu pelkästään krapulassa enää.. Kait sitä on pikkuhiljaa ihan oikeasti tulossa hulluksi.

ace
06.04.2011, 03:11
Kenelläkään kokemusta Venlafaxinista? Nyt toista viikkoa otan sitä 150mg aamuisin.

Reilun vuoden olen syönyt erilaisilla annoksilla, tällä hetkellä 225mg aamuin illoin. Tää oli eka lääke, joka minulla toimi ja on auttanut. Tosin fiilis on sellainen, että pysyn koossa vain näiden nappien takia, mikään ei tunnu miltään, mutta jossain mielen pohjalla se vitutus ja masis vaanii.

Tarttis varmaan rohkaistua ja mennä jutteleen jollekkin ammatti-ihmiselle...

Uleåborgir
06.04.2011, 13:23
...pelästyin ihan vitusti. Joo siel ei siis ollu ketään. Pakko oli käydä heittään reilu tunnin kävelylenkki tos kaupungil ettei hulluks tuu. Vähän rauhotti mieltä. Viimiset kaljatki kävin viemään kaverille talteen...

On kyl ennenki ollu vähän samankaltasia oloja ku on yli kaks päivää juonu, mut nykysin nää tuntuu pahenevan. Eikä tapahdu pelkästään krapulassa enää.. Kait sitä on pikkuhiljaa ihan oikeasti tulossa hulluksi.

Nuo aistihairahdukset ovat melko tavallisia terveilläkin ihmisillä. Monet säikähtävät niitä aivan saatanasti, mutta jo se, että kirjoittelet jatkikseen on todiste siitä, että et ole hullu. Jos kuulisit jatkuvasti ääniä ja toimisit niiden mukaan: silloin olisit hullu. Nyt toimit oman kontrollisi mukaan.

Hairahdukset liittyvät monesti vieroitusoireisiin. Krapula ole keholle vain 1-2 päivän juttu vaan lähes viikon mittainen stressitila, jonka aikana ihminen kärsii vieroitusoireista. Vakavaa mielenterveyden häirötä ei voi itsesuggeroida. Älä ainakaan pelkää, että jos pyörittelet näitä asioita päässäsi, sairastut.

Ja vielä yksi asia: on paljon ihmisiä jotka kuulevat jatkuvasti ääniä, mutta eivät ole hulluja. Netistä löytyy jotakin suomeksikin.

thego
06.04.2011, 17:39
Hairahdukset liittyvät monesti vieroitusoireisiin. Krapula ole keholle vain 1-2 päivän juttu vaan lähes viikon mittainen stressitila, jonka aikana ihminen kärsii vieroitusoireista. Vakavaa mielenterveyden häirötä ei voi itsesuggeroida. Älä ainakaan pelkää, että jos pyörittelet näitä asioita päässäsi, sairastut

No säikähdin nimenomaan sen takia et ku täs on muutenki ollu elämä yhtä helvettiä eikä oo ennen tullu krapulassa vastaavia. Tietty vainoharhaisuus ja ahdistus nyt on normaalia parinki päivän rännin jälkeen, mut en sentään ääniä oo aiemmin kuullut. Yöllä tuli taas nukuttua tunnin verran, mut se tais olla ihan normaali liskojen yö mitä voi odottaaki. Sitä saa mitä tilaa jne...

Terapiaan selvisin sentään kymmeneksi aamulla ja oikeastaan tuli yhdessä todettua ettei tässä ny ihmeitä jaksa jutella niin keskityttiin vaan rentoutumiseen ja sain ne ihanat akupunktioneulat korviin. Auttaa muuten ihan oikeasti rentoutumaan ja tulee sellanen levollinen olo.

Tiistaiksi sainki jo lääkärinajan ja eiköhän tuota alotella mielialalääkitys ja Antabus. Ensimmäisestä vaan on vähän huonoja kokemuksia kun sellasena zombiena tuli vedettyä kuurin ajan, mutta kyllä se toisaalta ehkä sittenki voittaa tän pahimman masennuksen ja ahdistuksen. Pystyy jopa jotain töitäki tekemään ja elämään suht normaalia elämää. Niin Mirtatsapiinia vedin ekalla kerralla mikäli ketään sattuu kiinnostamaan.

Antabus nyt on aika perusheiniä, pahin sivuvaikutus meikällä ollu se helvetin paha maku mikä pysyyki suussa koko päivän. Kerran kokeilin kuurin aikana oluttaki juoda ja puolikkaan sain imastua alas ku alko syke nousemaan sen verta pelottavan korkeaksi. Toki Antabuksen kanssa on taas suht helppo vetää ittensä hengiltä, mut sehän ei pelaa joka pelkää.

ace
07.04.2011, 00:26
...
Niin Mirtatsapiinia vedin ekalla kerralla mikäli ketään sattuu kiinnostamaan.



Oletko kokeillut tuota alkoholin kanssa? Minkälaisia vaikutuksia? Itsellä ainakin aika kamalia kokemuksia, kun joskus erehdyin kokeilemaan. Tarkoitus ei siis ollut vetää "kaikkea sekaisin" meiningillä, vaan tietämättömyyttäni otin.

Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

thego
07.04.2011, 00:47
Oletko kokeillut tuota alkoholin kanssa? Minkälaisia vaikutuksia? Itsellä ainakin aika kamalia kokemuksia, kun joskus erehdyin kokeilemaan. Tarkoitus ei siis ollut vetää "kaikkea sekaisin" meiningillä, vaan tietämättömyyttäni otin.

Mul taitaa nyt tosiaan olla joku kaks vuotta siit ku viimeks söin noita lääkkeitä enkä ainakaan muista et olis mitään suurta vaikutusta tullu alkoholin kanssa. Käsittääkseni se enimmäkseen vaan voi heikentää lääkkeen tehoa ja voi vahvistaa alkoholin tehoa.

Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

Niin kuten edellä mainittua en oo pariin vuoteen syöny mielialalääkkeitä ja toisaalta taas en muista milloin on ekat pelko/ahdistustilat tullu krapulassa. Kyl mä toisaalta tiiän ihan "normaaleja" tyyppejä joille tulee pelkotiloja pahassa darrassa yms. Voihan ne aiheuttaa tai sit ei. Kysy lääkäriltä.

E: Niin tajusin vasta et sul on jo lääkkeet. Kysypä siltä lääkäriltä joka ne sulle myönsi. Kaikki lääkkeet ei sovi kaikille ja mielialalääkkeitäki löytyy aika montaa merkkiä.

Uleåborgir
07.04.2011, 10:55
Käyn nyt viikottain terapiassa. Tänään tuli käytyä viimeksi.
Kohta on Kelan sairauspäivärahat käytetty ja pitäisi miettiä mahdollista kuntoutusta.

- -

En tajua miten ihminen voikaan nukkua näin saatanasti.



Kuntoutustuki - tuo sairauseläkkeen esikartano, jota minäkin nautin. Omat tuloni kasvoivat huomattavasti kun sairauspäiväraha muuttui kuntoutustueksi. Asumistukea tulee 300 euroa, Kevalta eläkettä vähän reilu 600 euroa ja Kelalta vielä vähän yli 300 eläkettä. (Eläke = kuntoutustuki), veroprosentti laski 2,5:een. Joten nettoa tulee noin 1100 euroa entisen 700 sijaan.

Olen sinulle kateellinen nukkumisestasi. Minä kun en saa nukuttua oikein millään... Mutta tiedän, että se tuottaa sinulle tuskaa. Liika on aina liikaa.



Lääkkeiden vaihto ja varsinkin sen vanhan lopettaminen on varsin vittumainen operaatio. On saatanasti levottomuutta ja kramppeja sekä varsinkin sellaisia sähköiskun tuntuisia juttuja.

Oliko kyseessä jokin bentsovalmiste? Olen kokenut samat tällit ja krampit. Kerran puristin paljain käsin juomalasin murskaksi tiskatessani lääkkeen lopettamisen jälkeen, kun en hallinnut aiemmin turtuneita lihaksiani. Ja tulen kokemaan sen helvetin uudelleen alkaen ensi tiistaina. Omasta tahdostani ja omasta lujasta motivaatiostani. Voikin olla, että katoan JA:sta pariksi-kolmeksi kuukaudeksi.



Mulla kanssa mielialalääkeiden myötä tullut noita kammottavia pelko/ahdistustiloja krapulassa. Aiheuttaakohan ne ihan oikeasti ja tutkitusti sen?

Kuinka kauan olet käyttänyt masennuslääkkeitä? 2-4 ensimmäistä viikkoa saattavat aiheuttaa ahdistuneisuutta ennen kuin ne varsinaisesti alkavat toimia. 1 + 1 = 2. Krapula + masennuslääkkeiden sivuvaikutus = pelkotilat ja muu ahdistus.





Tarttis varmaan rohkaistua ja mennä jutteleen jollekkin ammatti-ihmiselle...

No totta vieköön pitäisi! Jos saa haavan, lääkäri tikkaa sen kiinni. Jos taas masentaa, niin "ammatti-ihminen" osaa hoitaa sitä. En usuta tai yllytä, mutta suosittelen jyrkästi ja neuvon kokemuksen antamalla uskottavuudella. Siitä se paraneminen alkaa. Älä jää tuleen makaamaan, niin klisee kuin se onkin, niin se on totta, kuten kliseet yleensäkin. Sana klisee on vain antanut totuudelle paskan maineen.

No säikähdin nimenomaan sen takia et ku täs on muutenki ollu elämä yhtä helvettiä eikä oo ennen tullu krapulassa vastaavia. Tietty vainoharhaisuus ja ahdistus nyt on normaalia parinki päivän rännin jälkeen, mut en sentään ääniä oo aiemmin kuullut. Yöllä tuli taas nukuttua tunnin verran, mut se tais olla ihan normaali liskojen yö mitä voi odottaaki. Sitä saa mitä tilaa jne...



Jokainen meistä vanhenee ja vieroitusoireet pahenevat iän mukana. Koltiaisena oli korkeintaan pää kipeä, mutta ei ahdistusta, masennusta tai mitään muutakaan. Mutta mitä enemmän ikää ja krapuloita kertyy, sitä voimakkaammat vieroitusoireet. En usko, että olet tulossa hulluksi, en todellakaan. Olen käynyt näet tuo saman läpi tutkituttamassa päätohtorilla ja hän alleviivasi sanomani. Kannattaa käydä porisemassa ammattiauttajalle. Muuten sitä vain kieriskelee pelossaan ja stressi rouhii elimistöä kuin näkymätön syöpä ja vanhentaa ennenaikaisesti.

thego
07.04.2011, 12:45
Mutta mitä enemmän ikää ja krapuloita kertyy, sitä voimakkaammat vieroitusoireet. En usko, että olet tulossa hulluksi, en todellakaan. Olen käynyt näet tuo saman läpi tutkituttamassa päätohtorilla ja hän alleviivasi sanomani. Kannattaa käydä porisemassa ammattiauttajalle. Muuten sitä vain kieriskelee pelossaan ja stressi rouhii elimistöä kuin näkymätön syöpä ja vanhentaa ennenaikaisesti.

Kait se on vaan uskottava. Viime yönä iski vielä sopivaan paikkaan unihalvaus, heräsin hiestä märkänä (koko sänky oli märkä) ja kuvittelin kuolevani. Voin sanoa et helvetin hyvää saumaan tuli :D Oon tainnu kerran elämässäni aikasemmin kokea tuon ja sillä kertaa luulin et joku kuristaa mua. Nyt puskee kuumetta, kurkku on ihan paskana ja kaikkea muuta kivaa.

Muuten olo on suht rauhallinen ja alkaa pikkuhiljaa uskoa et ehkä tästä jotain tulee vielä. Viimiset alkoholit ja rahat on nyt kaverin hellässä huomassa joten ei ainakaan ihan helpolla pääse kännejä vetämään. Tokihan juoppo aina tarvittaessa keksii keinot, mut näin se on kuitenki astetta vaikeampaa. Toisaalta ku ite tietää et jos pysyn kuivilla niin tää masennus on suht helposti hallittavissa, oon siihen ennenki pystyny.

ace
07.04.2011, 15:54
Yhteensä olen käyttänyt mielialalääkkeitä n. 3 vuotta. Ensimmäisiä käytin 2 vuotta ilman minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin työterveyslääkäri ymmärsi kirjoittaa lähetteen psykiatrille. Sen jälkeen kokeiltiin toista lääkettä, josta ei myöskään ollut apua ja efexoria (venlafaxiinia) olen syönyt nyt reilun vuoden. Niin ja sitä mirtatsapiinia myös n. vuoden.

Tämä viimeinen lääke tosiaan oli se, jonka myötä ensimmäisen kerran tuntui, että päivän kohokohta on joku muu kuin nukkumaanmeno. Niinkuin ylempänä totesin, nyt tuntuu siltä että napit pitää minut toimintakykyisenä, mutta varsinainen ongelma muhii jossain mielen syövereissä. Ammatti-apua minulle on suositeltu vuosien varrella useasti, mutta kun omaan tämän suomalaisen miehen perusluonteen " vittu, minähän en vieraille ala asioistani puhumaan!", niin tässä sitä ollaan.

Darra-ahdistukset ovat aika uusi ilmiö, n. 4 kk sitten efexor-annostukseni nostettiin 25mg yli yleisesti suositellun maksimiannoksen ja ehkä sen jälkeen nämä oireet alkoivat.

Niin ja mirtatsapiinin ja alkoholin sekoitus aiheutti minulle aivan käsittämättömän vahvan heikotuksen ja voimattomuuden tunteen. Käsiä ei kunnolla jaksanut nostaa, kävelemisestä puhumattakaan. Tuntui myös aivan kuin henki olisi salpautunut ja sydän tykytti kuin tupla-basarit. Ei yhtä tiheään, mutta yhtä kovaa. Todella epämiellyttävä tunne, en aio kokeilla toista kertaa.

E: Tämän lisäksi olen krooninen kipupotilas ja syön vahvoja särkylääkkeitä, tämä ei ainakaan paranna tilannetta.

tant gredulin
07.04.2011, 19:52
Ja tulen kokemaan sen helvetin uudelleen alkaen ensi tiistaina. Omasta tahdostani ja omasta lujasta motivaatiostani. Voikin olla, että katoan JA:sta pariksi-kolmeksi kuukaudeksi.

Täällä me sinua odotellaan. Tervetuloa takaisin, jos päätät täältä hetken hengähtää. Voimia ja kestävyyttä kuntoutumiseesi!

thego
22.04.2011, 13:46
Jeah. Vittu kyl tää mirtatsapiini on ihanaa ainetta. Peruspäivät on suunnilleen sitä et heräilen joskus 12-14 välillä, koko päivän väsyttää ihan saatanasti, ekan kerran mietin kahdeksan aikaan illalla et jos menis jo nukkumaan ja viimeistään puolen yön aikaan on sen verta pihalla ukko ettei pysy hereillä vaikka yrittäis. Nyt oon alkanu laittaan herätyskellon soimaan siin kymmenen pintaan ja pienen taistelun jälkeen pääsen jo 11 aikoihin ylös sängystä. 1-2 viikkoa pitäis mennä et tää vähän tasoittuu. Toisaalta ihan jees et saa sentään nukuttua mut morkkista vaan puskee aina ku nukkuu liian pitkään, vaikka ei tarviskaan mitään tehdä.

Antabusta syön edelleen ja alkoholista on pysytty erossa huimat 17päivää. Fiilis on aika neutraali, mitäänsanomaton. Johtuu varmaan siitäkin et tulee nukuttua niin helvetin paljon ja koko valveilla olo menee jonkin sortin koomassa. Toisaalta tää on ehkä ihan hyvä tässä vaiheessa et saa kunnolla levättyä ja kerättyä voimia tuleviin haasteisiin.

E: Just kävin tunnin lenkin heittämässä ja oisin ihan hyvin voinu kesken lenkin pistää nukkumaan jolleki puistonpenkille, eli ei hirveästi piristäny. No onneksi tässä ei sentään tarvi töissä käydä tai opiskella mitään ihan hetkeen.

Jomppa_Koo
16.05.2011, 18:03
Mistään ei pysty nauttimaan, ei edes jääkiekon maailmanmestaruudesta. Vitun hienoa. Tämä todistaa sen, että ratkaisuja on pakko tehdä. En jaksa kohta enää tuntea itseäni tällaiseksi, jolla on päänsisäisiä ongelmia.

Uleåborgir
17.05.2011, 23:50
Mistään ei pysty nauttimaan, ei edes jääkiekon maailmanmestaruudesta. Vitun hienoa. Tämä todistaa sen, että ratkaisuja on pakko tehdä. En jaksa kohta enää tuntea itseäni tällaiseksi, jolla on päänsisäisiä ongelmia.

I can hear you. Minullakin meni neljä vuotta odottamani Vancouverin olympiakisat "ohi", kun olin kärsimässä elämäni toistaiseksi pahinta masennusta maniarylläyksen jälkeen. Olin täysin toivoton, millään ei ollut mitään väliä. Tunsin olevani vain kuihtunut vanki tässä häkissä kudoksia. Tilanne kehittyi sittemmin aivan kriittiseksi, mutta elin sen yli. Luojan kiitos itsesuojelumekanismit ovat toimineet hirveissäkin oloissa - ja tällä todellakin tarkoitan hirveitä oloja. Itsetuhoajatuksia on luultavasti lähes joka iikalla elämänsä aikana. Ja kun kaksisuuntainen karahtaa karille manian jälkeen, on tilanne äärimmäisen tukala aivokemiallisesti mutta surullisen usein eli aina myös taloudellisesti ja sosiaalisesti. Siinä veri vasta punnitaan... voi pyhä Maria.

Ero ajatuksen ja suunnitelman välillä on onneksi syvä ja leveä.

Lataamoreissuni on nyt takana ja olen omastanikin mielestä uusi mies. Tämän ovat todenneet myös kaikki rakkaat läheiseni. Olen laihtunut 15 kg ja olen saanut aistini takaisin. Ajatukseni ovat alkaneet seestyä ja toivo lisääntyä lähes tyhjästä. Lataamossa ei ollut helppoa. Puristin kivestä verta, sisäinen taistelu oli massiivinen ja näännyttävä, vaikka en sitä ulos näyttänytkään. Mutta siitä ei tullut Waterloota. Tuli vähintään puolustusvoitto. Olin aivan sippi ja rikki kotiutuksen hetkellä. Lataamon muistot olivat raskaita kantaa. Ihmisten murheelliset kohtalot... Ehkä tieto siitä, että asiat voisivat olla vielä jopa erittäin paljon pahemmin, kantoi minua. Hoitojakso sujuikin "virheettömästi" ja sain puhtaat paperit. Ja nyt olen minäkin puhdas. Seuloihin on ilo kusta nollat. Se on pojat ja tytöt erittäin iloista.

Mutta ilman ammattiapua, sisäistä taistelua, motivaatiota ja läheisiä en olisi ehkä tästä näin "nätisti" selvinnyt. Motivaatio ja moraali ovat suurimmat avut. Loppujen lopuksi taistelu on käytävä sisäisesti, on elettävä vaikka sekunti kerrallaan, jos päivä tai jopa tunti tuntuu liian pitkältä. Ja ne suojamekanismit. Olen oppinut, että minuun on rakentunut myönteisten asioiden avulla niin voimakkaat itsesuojeluvaistot, että elämä voittaa aina. Yhtä pirunpeltoa tämä välillä on ollut, mutta kaiken olen elänyt läpi.

Asun nyt yksin, mutta olen tyytyväinen. Tuo ajatus olisi ollut täysin kaheli vielä pari kuukautta sitten. Suhteet läheisiin ovat nyt kunnossa, myös exään. Alan olla lopulta sinut myös psykologiani kanssa. U-bååt saattaa kyntää vielä monesti syvillä vesillä, mutta perkele se pysyy pinnalla ellei sitä joku toinen upota.

Taistelutahtoa myös muille.

Muhkea
18.05.2011, 00:21
...

Hienoa kuulla, että hoitojakso on auttanut!

Minulla viime ajat ovat olleet aikalailla samanlaista kuin koko viime alkuvuosi. Ei mitään tunteita, ei negatiivisia eikä positiivisia. Kunhan vain vietän kotonani päivän, menen iltalukioon, valvon myöhään yöhön ja sitten nukun pitkään ja menen takaisin kouluun. Viikonloppuina ei tarvitse edes kouluun mennä, joten saa vain olla kotona ilman suurempaa stressiä ja ahdistusta. Kai sitten lääke sen verran auttaa, että se vie suurimmilta osin ahdistuksen pois, mutta toisaalta taas tekee minut niin välinpitämättömäksi, ettei jaksa edes yrittää tehdä mitään sosiaalista. Englannin puhekurssi tosin oli siitä hyvä idea, että pienessä ryhmässä väkisinkin tulee puhuttua, mutta enpä minä kenellekään osaa tai uskalla jutella muuten vaan. Eli siis tunnin ulkopuolella. Tunneilla toki mukana olen siinä missä muutkin.

Rehellisesti ottaen en osaa sanoa, onko nykytilanne missään määrin hyvä. Jossain välissä alkaa varmasti taas turhautuminen ja miettiminen, mitä vittua varten oikein tässä elää. Kesällä uskoisin tuon tunteen olevan voimakkaimmillaan, kun ikätoverini viettävät laatuaikaa biitsillä ja minä yksinäisyyttäni tuijottelen ruutua sälekaihtimilla pimennetyssä komerossani. Olisipa talvi, niin ei tarvisi tuotakaan kokea...

Niin, mitenköhän tästä yksinäisyyden kierteestä pääsee irti. Hyvin vaikea kysymys - varsinkin nyt - kun ei enää edes jaksa kiinnostaa mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Yleisin lauseeni perheenjäsenten ulkopuoliselle puhuessa lienee "kiitti, en tarvi kuittia".

Alkoi muuten saman tien vituttaa, kun aloin pohtia nykytilannettani. Ei tämä vain ole mitenkään hyvä, ei...

Vuokralainen
18.05.2011, 11:30
...

Näin vähän menee täälläkin. Mikään ei juurikaan kiinnosta. Onneksi on edes kerran viikossa psykologilla käynti, niin tulee edes jonkun kanssa joskus puhuttua.
Tarjosivat minullekin kunnallisella hoitojaksoa osastolla. En siihen vielä tarttunut, en tiedä pitäisikö.
Mulla on nyt kuntoutustukihakemus vetämässä ja jännittää niin saatanasti miten sen kanssa käy. Ei jaksais tätä ikuista hakemusta hakemuksen perään ja päätösten odottelua. Sairauspäivärahatkin tulee koska tulee ja vuokra ja muut laskut on sitä myöten aina myöhässä.
Ja sitten on vielä viina. Siitä perkeleestä pitäisi päästä eroon. Onneksi sen ottaminen rajoittuu kuitenkin lähinnä viikonloppuihin ja ainoastaan kotona, mutta senkin voisi lopettaa, jos voisi.

Työterveyslääkärikin lähetti kirjeen ja ilmoitti soittavansa huomenna. En tiedä mitähän silläkin on asiaa, kun ei oo muutamaan kuukauteen ollut yhteydessä vaihdettuani kunnalliseen. Kai se liittyy tohon, että mulla tulee kohta vuosi sairastelua täyteen, minkä jälkeen työnantajalla on oikeus antaa mulle potkut. Kai sen vaan pitää työterveyslääkäriltä siihen joku lausunto saada.
Vituttaa vaan, kun työterveyslääkäri on vaihtunut ja nyt saan selitellä samat asiat tuolla yksityisellä puolella jo neljännelle henkilölle viimeisen vuoden aikana. Kunnallisella mulla on ollut kokoajan sama lääkäri ja sama psykologi.
Viime viikolla alkoi pyöräilyssä valtakunnallinen kilometrikisa. Odotin sitä niin saatanan innoissani ja kyllä parina päivänä viitsinkin käydä polkemassa yhteensä 110km, mutta siihen se sitten lopahtikin. Nyt en oo viikkoon fillaria nähnyt. Ei, en aloittanut liian pitkillä lenkeillä. Ihan normilenkkejä minulle. Kiinnostus ei vaan riitä.

Jostain pitäisi saada virtaa sekä uskallusta tavata ihmisiä.

thego
18.05.2011, 12:39
Niin, mitenköhän tästä yksinäisyyden kierteestä pääsee irti. Hyvin vaikea kysymys - varsinkin nyt - kun ei enää edes jaksa kiinnostaa mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Yleisin lauseeni perheenjäsenten ulkopuoliselle puhuessa lienee "kiitti, en tarvi kuittia".

Jostain pitäisi saada virtaa sekä uskallusta tavata ihmisiä.

Nää on kyllä niin tuttuja tunteita omalla kohdallani enkä oikein tiedä onko siihen mitään yhtä ratkaisua. Ite oon elämäni varrella ollu siinä mielessä hyvässä asemassa et on aina ollu vähintään se yksi läheinen ystävä joka on tiennyt kaiken mun elämästä ja on osannu tukea vaikka välimatkaakin on välistä ollut. Pelkkä kaupassa käynti on ollu ajoittain hirveän työn ja tuskan takana ja monesti oon mieluummin käyny vähän kauempana olevassa pikkumarketissa etten vaan törmäis liian moneen ihmiseen. Nykyään menee jo paljon paremmin kaikin puolin, mutta vielä silloin tällöin meinaa ahdistus iskeä jos vaikkapa kävelyllä tulee joku ihminen vastaan. Siis yks ihminen.

Oikeastaan vaan pitäis pakottaa ittensä liikkeelle, ei kait siinä muu auta? Helpompaa se on jos saa jonku turvallisen ihmisen mukaan esim. kävelylenkille tai käymään vaikkapa kahvilla jossain pienes kahvilas. Eikä välttämättä tee paha vaikka ihan netissäkin pyrkis keskustelemaan ihmisten eri keskustelupalstoilla tai miksei vaikkapa chateissaki. Homma vaan menee vaikeammaksi mitä vähemmän on sosiaalisia kontakteja, oli ne sit virtuaalisia tai oikeita.

vlad
18.05.2011, 21:24
Taistelutahtoa myös muille.

Kiitos ja mukava nähdä sinut jälleen palstavahvuudessa!

Tekstistäsi soisi monen ottavan esimerkkiä (vaikka tiedänkin, että itsekukin meistä omanlaisensa yksilö eikä se mikä sopii sinulle sovi välttämättä minulle, mutta kuitenkin). Se miten taistelit ja selvisit voittajana tästä taistelusta (ja toivottavasti myös sodasta) on hienoa.

Minulla on ystävä, joka on lähtökohtaisesti samanlaisessa tilassa kuin sinä olit. Hän kaipaisi ehdottomasti hoitoa mutta hän kieltäytyy siitä - hän asettaa toiset itsensä ja oman hyvinvointinsa edelle, ymmärtämättä sitä, että romahduttamalla itsensä lopullisesti, toisetkaan ihmiset eivät saa enää nauttia hänen seurasta tulevaisuudessa, jos siis kaikki sujuu pahimmalla mahdollisella tavalla.

Hän on muutenkin suhteellisen hoitokielteinen, lopetti antabuskuurin kesken - koska, no jokainen arvaa miksi... Ei halua mennä osastolle, koska siellä vaan pumpataan lääkkeitä ja hoito ei ole riittävän hyvää - kenties siinä piilee osa totuudesta, mutta jos on itse hoitokielteinen, näkeekö hoidossa niitä positiivisiakaan merkkejä vaikka sellaisia olisikin? Ei välttämättä.

Jotenkin haluaisin auttaa häntä - ravistella häntä sanallisesti ja koettaa kertoa kuinka huolestunut olen mutta vaikka näin tekisin (ja olen yrittänyt tehdä) hän ei kuuntele kenenkään puhetta. Hän on oman itsensä herra (neiti) ja pahahan tällaisen ihmisen ajatusrakennelmaa on mennä muuttamaan. Kuinka se onnistuisi minulta, joka asun satojen kilometrien päässä kun se ei onnistu omaisiltakaan, jotka asuvat lähempänä ja näkevät hänen kaaottisen elämänsä viikottain.

Välillä hän menee ylämäkeen ja välillä rajusti alamäkeen... ties monta kertaa on miettinyt junan alle hyppäämistä ja monta kertaa seisonut raiteilla... Surullista tavallaan kun nuorehko ihminen on ajautunut tähän tilaan, ja vaikka sairaudesta onkin pääosin kyse, taustalla kummittelee myös sekakäyttö lääkkeistä huumeisiin. Milloin hän seisoo viimeisen kerran raiteilla...

Miksi kirjoitin tämän tänne? En tiedä, kenties siksi, koska hänelle tarjottiin osastojaksoa tälle keväälle ja kesälle mutta hän ei ottanut sitä vastaan ja lääkärit sanoivat, että pakkohoitolähetettä ei voida kirjoittaa. Ehkäpä kirjoitin osaltaan siksi, jotta moni huomaisi sen mihin hoidosta kieltäytyminen voi pahimmillaan johtaa ja toisaalta verraten siihen mitä hoitomyönteisyys (edes hetkellinen) voi saada aikaan - ero on kuin yöllä ja päivällä.

***

Oma elämäni on tällä hetkellä hyvällä mallilla. Opinnot sujuvat hyvin, työt alkoivat juuri ja jatkuvat elokuulle, kunnes opinnot jatkuvat viimeisen lukukauden merkeissä - joulukuussa valmistuminen, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Tulevaisuudenkuva on seesteinen ja levollinen - kenties odottavakin. Toivon kuitenkin, että sitä jyrkkää syöksyä tai nousua ei tule enää eteen. Lääkitykseni on nyt kohdillaan, joten vaaraa ei pitäisi olla ja kun olen hoitomyönteinenkin, kaiken tulisi olla ok, mutta koskaanhan sitä ei voi varmuudella sanoa, että mitä huominen tuo tullessaan. Toisaalta onneksi olen oppinut tunnistamaan ennalta aika hyvin etenkin kiihkeä nousut, joten niihin voi edes hiukan varautua - vaikka täysin mahdollista se ei olekaan, vaan aina sitä joku "hyppäys" tapahtuu kun hypo (minulla enää harvemmin raju mania) iskee kohdille. Ja kun lisäksi on tämä persoonallisuushäiriö kaupan päälle - sekin vielä tähän soppaan.

vlad.

HIFK
18.05.2011, 23:03
Kuten tuolta naisasiat-ketjusta joku on jo lukenut, niin itsellä aika paska fiilis nykyään.

Suurin osa päivästä menee itsellä siihen, kun mietin, mitä minä en ole. Eteen tulee jatkuvasti tilanteita, joissa jään jälkeen.

Futisjoukkueessa olin ylivoimaisesti huonoin pelaaja. Kaikki muut tekivät maaleja, kykenivät syöttelemään, pitämään palloa, jne. mutta en minä. Turnauksissa ja treeneissä olin vain tiellä ja onnistuin vain sotkemaan joukkueen peliä. Näistä heikkouksista kyllä puhuttiin paljon, eli se ei ole mitään omaa kuvitelmaa. Joukkueen saunaillassakin onnistuin vain hajottamaan pelikaverin ja sen vaimon asunnosta tavaroita ja sen jälkeen minut heitettiin sieltä pois.

Lopetin siis pelaamisen nyt kokonaan. Haluhan olisi kova, mutta taso on se, mikä ratkaisee. Tuo oli siis vain kaveriporukka ja harrastesarja.

Koulutyössä pääsen vain vierestä katselemaan, kun muut hoitavat opetusta onnistuneesti ja pitävät kuria. Itsellä ei ole mitään hajua mistään opettamisesta, eikä minulla ole mitään luontaista auktoriteettia. Sitäkin ihmisellä joko on tai ole. Sitä ei voi harjoitella, koska se on luontaista, synnynnäistä. Jotkut siis saavat sitä jo syntyessään.

Myös tuon inttikaverin touhuja kun katselee silloin tällöin, niin kateus on todella järjetön. Niin paljon synnynnäisiä ominaisuuksia, että myös monet muutkin inttikaverit olivat silloin inttiaikana hieman kateellisia, kun tuo mies vei heidänkin naiset. Tämä on täysin tosijuttua, eli ei mitään keksittyä.

Oikeastaan kaikki ominaisuudet ovat hänessä päinvastaisia kuin itsellä. Ulkonäöstä fiksuuteen ja vastuullisuudesta aikuismaisuuteen. Ei tuollaiselle voi muuta kuin olla kateellinen. Noita naisia ja muita ihmisiä miellyttäviä ja arvostamia ominaisuuksia on niin paljon. Vaikka olenkin vuoden nuorempi, niin tuo henkilö on monella tapaa oman itseni esikuva. Henkilö, jonkalainen en ikinä pysty olemaan, koska siihen tarvitaan synnynnäisyyttä.

Koko ajan minä olen se, ketä autetaan. Itse en koskaan pääse olemaan minkäänlainen suunnannäyttäjä tai johtaja missään asiassa tai projektissa. Itsellä ei ole mitään synnynnäisiä johtajan ominaisuuksia.

Jokainen tarvitsee apua, tiedän, mutta jos sitä tarvitsee koko ajan, eikä koskaan pääse auttamaan muita, niin silloin on kyllä omasta mielestäni jo todella paljon vialla. Jos aina on autettava eikä juuri koskaan auttaja, niin kyllähän se jo ihmisen paskuudesta kertoo. Aina itsestä pitää joutuu joku pitämään huolta, mutta itse ei ole niin vastuullinen, että voisi jostain muusta pitää huolta.

Itseäni ei kiinnosta pätkän vertaa ne vahvat ominaisuudet, koska en pidä niitä millään muotoa tärkeänä. Ei ne ole itselle minkään arvoisia asioita. Joku on puhunut täällä, että olen hyvä kirjoittamaan. Myönnän sen, mutta entä sitten? Ei kiinnosta minua paskan vertaa. Ei tässä vaiheessa haittaisi yhtään, vaikka olisinkin huono kirjoittamaan. Ei se pilaisi yhtään mitään.

En nyt masentunut ole, mutta todella kateellinen muille, katkera, väsynyt, turhautunut ja vihainen itselleni siitä, etten ole parempi. Tai sellainen kuin haluan. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Itse olen jo pitkän aikaa tiennyt, että minusta ei tule sitä miestä, kuin toivon. Ei ole ominaisuuksia siihen. Tarvitaan synnynnäisyyttä. Senpä takia en ole pitkään aikaan edes yrittänyt mitään. En jaksa yrittää parantaa niitä haluamiani ominaisuuksia, koska tiedän, etten siihen päämäärään koskaan voi päästä, koska ei ole synnynnäisiä ominaisuuksia siihen.

Uleåborgir
18.05.2011, 23:37
- - Hän on muutenkin suhteellisen hoitokielteinen, lopetti antabuskuurin kesken - koska, no jokainen arvaa miksi... Ei halua mennä osastolle, koska siellä vaan pumpataan lääkkeitä ja hoito ei ole riittävän hyvää - kenties siinä piilee osa totuudesta, mutta jos on itse hoitokielteinen, näkeekö hoidossa niitä positiivisiakaan merkkejä vaikka sellaisia olisikin? Ei välttämättä. - -



Hoitokielteisyys on todella hankala seikka mielenterveyspotilaan kuntoutumisessa. Ehkä hoitokielteisyys on yksi muoto myös oman tilanteensa kieltämisestä. Ja jos ei hoitoon mene, ei hoidosta mitään tiedä. Tämä on hämmästyttävää, sillä osa ihmisistä rukoilee päästäkseen osastolle, eikä pääse ja on sitten joko katatoniassa tai narussa hetken päästä. Tunnen monta tapausta. Päihdehakuisuus on sekin mahtikanto kaskessa.

Lataamossa näki sekä hoitokielteisiä että päihdehakuisia tapauksia. Se mahdoton eripura hoitohenkilökuntaa kohtaan, joka sai luokkataistelun kaltaisia piirteitä joidenkin potilaiden hoitosuhteissa, haittasi näiden ihmisten toipumista. Vaikka he olivat laitoksessa hyvin painavista syistä - lasten huostaanottojen takia yms. - ei heitä kiinnostanut paraneminen. Tärkeintä heille oli saada pää sielläkin sekaisin eritoten bentsoilla. Mutta niitäpä ei jaeta enää niin helposti kuin ennen. Karjuntaa ja kirkumista, epätoivoista itkua ja krokotiilinkin kyyneliä. Mutta nappeja ei heltiytynyt, ja moni lähti tökkimään tästä syystä kesken hoitonsa. Meikäläinen puri hammasta yhteen ja laskin sekunteja. Vaikeaa oli, mutta sen arvoista. Minulle oli vastenmielistä hakea ja ottaa nekin lääkärin määräämällä määräämät jyvät.

Jotkut potilaat ottavat eripuraisen asenteen lähtökohdakseen hoitohenkilökuntaa vastaan. Itse vedin asialinjaa koko ajan. Sillä hoitajistakin parhaiten selviää. Mutta kiroileminen ja jopa uhkailu ei pitkälle vie. Ja hoitajat saattavat hermostua hekin ja päästää suustaan sammakoita. Sitten tilanne vasta eskaloituukin. Mutta kun itse suhtautuu heihin ihmisinä, suhtautuvat hekin ihmisenä potilaaseen. Vittumaisimmat ja kyynisimmätkin hoitajat. Jos saa viestittyä oman motivaationsa perille, hoitajat ottavat potilaan vakavasti ja se näkyy hoidossa ja kohtelussa. Ei ollut hetkeä, jolloin minulta olisi kielletty akupunktiohoito tai rentoutustuolitunti. Toisin kuin muilla, jotka omalla asenteellaan kusivat hoitonsa. Yritin puhella asetellen puhekuplieni rivien väliin vinkkejä, kuinka kannattaa kohdella itseään hyvin kohtelemalla muita hyvin. Perusetiikkaa ja moraalia sekä hyvää käytöstä. Mutta jotkut eivät yksinkertaisesti bonjaa. Vaikka ehkä tahtoisivatkin. Sosiaalinen äly on lopulta taitolaji.

Joskus ennen vanhaan oli varsinkin maaseudulla hyvinkin terapeuttisia yhteisön suorittamia konsteja kuten sakinhivutus. Tällaisia brutaaleja keinoja en tietenkään tahdo takaisin, mutta niissä oli oma tehonsa. Vaikea sanoa, millainen voisi olla moderni sakinhivutus, mutta helpompaa on kuvitella, että herättely voisi tepsiä nykyihmiseenkin. Onko ainoa herättelykeino sitten se M1-lähete? Myös poliisi ottaa varsin matalalla kynnyksellä kantaa itsemurhauhkauksiin. Vähintään partio käy tarkistamassa tilanteen. Joka tapauksessa, jokaisen on aloitettava tarvittavat toimet sisällään. On aivan turhaa puhaltaa palkeita tyhjäksi jonkun sairaan ihmisen eteen, jos ei ole pienintäkään kekäleenmurua, jonka saisi hehkumaan. Näihin ihmisiin vain on jotenkin saatava yhteys, jotta se vaikka yhden hiiliatomin kokoinen elämänliekki alkaisi taas herätä. Oli se kuka tahansa. En usko, että on ihmistä, jonka henkiset järjestelmät olisivat niin alhaalla, että mitään toivoa ei ole. Kun olisi vain keinoja.

Swearengen
19.05.2011, 00:12
En nyt masentunut ole, mutta todella kateellinen muille, katkera, väsynyt, turhautunut ja vihainen itselleni siitä, etten ole parempi. Tai sellainen kuin haluan. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Itse olen jo pitkän aikaa tiennyt, että minusta ei tule sitä miestä, kuin toivon. Ei ole ominaisuuksia siihen. Tarvitaan synnynnäisyyttä. Senpä takia en ole pitkään aikaan edes yrittänyt mitään. En jaksa yrittää parantaa niitä haluamiani ominaisuuksia, koska tiedän, etten siihen päämäärään koskaan voi päästä, koska ei ole synnynnäisiä ominaisuuksia siihen.

Olet ainakin itsellesi rehellinen. Tuossa pisteessä kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa opportunistinen asenne ja yritää ottaa elämästä se irti mikä saatavissa on. Keskittyä perusasioihin ja jättää se haaveilu sekä varsinkin itsensä vertaaminen muihin vähemmälle. Esim. terveydestä ja lihaskunnosta huolehtiminen sekä mikä tahansa mielekäs harrastus on hyvä peruslähtökohta. Itsekunnioitusta voi rakentaa monella tavalla ja on oikeastaan yhdentekevää mihin se perustuu, kunhan itsekunnioitusta ja itseluottamusta löytyy. Sen jälkeen löytyy myös parempaa naisseuraa. Ja sitten elämä näyttääkin ihan erllaiselta ja huomaa pystyvänsä juttuihin mitkä aikaisemmin tuntuivat ylivoimaiselta. :)

Jos jäät suremaan geenejäsi ja jumitat fatalismiin, niin elämä menee ohi ja vanhempana vitutus on vielä kovempi, kun kadut sitä miksi et jatkanut yrittämistä silloin kuin aikaa vielä oli.

HIFK
19.05.2011, 00:27
Olet ainakin itsellesi rehellinen. Tuossa pisteessä kannattaisi ehkä kuitenkin ottaa opportunistinen asenne ja yritää ottaa elämästä se irti mikä saatavissa on. Keskittyä perusasioihin ja jättää se haaveilu sekä varsinkin itsensä vertaaminen muihin vähemmälle. Esim. terveydestä ja lihaskunnosta huolehtiminen sekä mikä tahansa mielekäs harrastus on hyvä peruslähtökohta. Itsekunnioitusta voi rakentaa monella tavalla ja on oikeastaan yhdentekevää mihin se perustuu, kunhan itsekunnioitusta ja itseluottamusta löytyy. Sen jälkeen löytyy myös parempaa naisseuraa. Ja sitten elämä näyttääkin ihan erllaiselta ja huomaa pystyvänsä juttuihin mitkä aikaisemmin tuntuivat ylivoimaiselta. :)


No harrastuksia on itsellä ollut, mutta ne kaikki ovat tyssänneet juuri siihen tasoon. Futiksessa itsellä ei ole mitään mahdollisuuksia enää tässä vaiheessa yltää ylemmille tasoille. 6. divarin jämäpelaajaksi pääsisi, mutta se on ihan se ja sama itselle. Ei se ainakaan tuo minkäännäköistä motivaatiota yrittää.

Sama tuon lihaskunnon kanssa. Kovalla harjoittelulla saattaisi yltää ihan ok-tuloksiin, mutta eipä sellaiset tulokset kiinnosta. Tuolla punttisaliketjussa kysyin tuosta Hesarissa olleesta kaverista, joka juoksee maratoneja harva se viikko ja nostelee penkistä 230 kiloa. Oli itseä ainoastaan 7 vuotta vanhempi. Kun taso voisi olla tuokin, ja itsellä ei ole tuollaisiin tuloksiin minkäänlaisia mahdollisuuksia, niin jätin myöskin tuon salitreenaamisen pois. En vain nähnyt mitään intoa jatkaa.

Itsellä kun ei ole lahjakkuutta ja geenejä saada tuollaisia tuloksia aikaan vaikka kuinka harjoittelisi.

Sama oikeastaan noissa naisjutuissa. Itsellä ei ole mitään mahdollisuuksia esim. tuon inttikaverin kaltaisiin juttuihin, koska ne synnynnäiset jutut ovat täysin eri luokkaa. Ei minua kiinnosta mitkään perusnaiset. Se, että löytyy parempaa naisseuraa, niin millä tavalla ja tasolla? Sen tiedän, että ne naiset, joista haaveilen tai joita haluan, ovat itseltä tavoittamattomissa. Koska ne etsivät ihan muunlaista miesseuraa.

Joten monessa mielessä on ihan turhaa yrittää, kun kuitenkaan ei siinä tule onnistumaan. Mikään perutaso tai normaali ei jaksa enää kiinnostaa. Kun ylipäätään siihen normaaliin tai perustasoon on itsellä todella vaikea päästä.

Ikää 23, enkä ole koskaan saanut naisilta mitään kunnon kontaktia. Esim. tuo inttikaveri saa sitä harva se päivä. Naiset, ja vieläpä kauniit sellaiset, tekevät itse aloitteita tälle miehelle. Ja on siis vuoden nuorempi kuin minä. Mutta ne ominaisuudet siinä henkilössä on sitä laatua, että ihmiset kiinnostuvat siitä välittömästi. Fiksuus, ulkonäkö, aikuisuus, jne.

Ei vain kiinnosta enää yrittää, kun tietää jo realistisesti, mihin asti ei enää pääse.

thego
19.05.2011, 11:13
Jahas. HIFK löysi tän ketjun...

No heitetäänpä omaa tilapäivitystä jos se vaikka piristäis jonku päivää tai antais uutta toivoa. Antabusta ja Mirtatsapiinia oon edelleen syöny ja terapias käyny n. kahden viikon välein. Alkoholia join viimeksi 44päivää sitten ja olo on kaikin puolin helvetin parempi jos vertaa siihen tilanteeseen kun käytin vielä alkoholia. Tuo numero auttaa myös ihan helvetisti vaikeina aikoina. "Vittu mä oon ollu 44päivää juomatta niin kyllä mä tästäkin paskasta selviän". Kyllä vieläkin viikottain tulee niitä tilanteita/hetkiä jolloin seinät kaatuu päälle, ahdistaa ja tekis mieli vaan hakea se viskipullo Alkosta. Onneksi osaan jo aika hyvin tunnistaa eri mielialat mitä on menossa/tulossa ja osaan siten varautua/ehkäistä niitä. Parhaat keinot on itselleni ollu joko lähteä lenkille nauttimaan ulkoilmasta tai hakeutua läheisten seuraan. Silloin tällöin yritän korvata alkoholia syömisellä, mutta kyllähän sekin alkoholin aina voittaa.

Unirytmit alkaa olla pääsääntöisesti kohillaan ja Mirtatsapiinin avulla nukahdan aika helposti. Ei ole enää pitkiin aikoihin ollu niitä öitä, et tulee tuntikaupalla pyörittyä sängyssä yöllä ja lopulta saa ehkä sen pari tuntia nukuttua. Elämä tuntuu kaikin puolin kivalta, uskon taas tulevaisuuteen ja tuntuu et jaksais tehdä ihan mitä vaan.

Kohta pitäis muuttaa uudelle paikkakunnalle (Tampere), toiselle puolen Suomea töiden perässä. Kyllä mua jännittää, mutta yllättävää kyllä ei pelota tippaakaan! Ihmettelen itsekin miten innoissaan sitä lähtee uusien haasteiden perään vaikka taakse jää niin paljon hyvää (läheiset ihmiset). Toisaalta taakse jää helvetin paljon ikäviä asioita ja huonoja muistoja. Oikeastaan tää nykyinen asuinpaikka (Rovaniemi) muistuttaa kaikkinensa niistä huonoista ajoista mitä täällä on tullut koettua. No Rovaniemi on muutenkin ihan perseestä, en suosittele.

Niin ja jos tähän ketjuun kirjoittelee Tamperelaisia niin saa YV:llä vinkkailla mitä kautta sieltä kannattee lähteä hakeen tukea näihin asioihin. Rovaniemellä on ihan oma lafkansa alle 25- vuotiaille päihdeongelmaisille nuorille josta saa helposti ja ilmaiseksi apua, eli joku vastaavan tyyppinen ois aika jees.

vlad
19.05.2011, 18:46
Jotkut potilaat ottavat eripuraisen asenteen lähtökohdakseen hoitohenkilökuntaa vastaan. Itse vedin asialinjaa koko ajan. Sillä hoitajistakin parhaiten selviää. Mutta kiroileminen ja jopa uhkailu ei pitkälle vie. Ja hoitajat saattavat hermostua hekin ja päästää suustaan sammakoita. Sitten tilanne vasta eskaloituukin. Mutta kun itse suhtautuu heihin ihmisinä, suhtautuvat hekin ihmisenä potilaaseen. Vittumaisimmat ja kyynisimmätkin hoitajat. Jos saa viestittyä oman motivaationsa perille, hoitajat ottavat potilaan vakavasti ja se näkyy hoidossa ja kohtelussa.

Omakohtaista kokemusta on tästä linjanvedosta osastolla. Jouduin vuosia ja vuosia sitten osastolle Vantaalla M1-lähetteellä (aiheesta).

Ensimmäisen palaverin jälkeen lääkäri totesi minulle, tämän suuntaisesti, että "hän pitää sinua sitten osastolla vähintään kolme viikkoa" - tämähän on väärin, koska potilasta saa pitää alkuun osastolla vain ja ainoastaan tarkkailujakson verran eli onkos se nyt 3 vai 4 vuorokautta. No minullapa sitten kilahti totaalisesti ja heitin pöydän seinille ja syöksyin lääkärin kimppuun. Paini lääkärin ja hoitajien kanssa päättyi lepositeisiin, jossa sitten vietin aikani aikamoisessa pöllyssä,. siitä sitten eristykseen vajaaksi vuorokaudeksi. Tämä opetti minua, tajusin, että näin idioottimaisesti menettelemällä en pääse täältä mihinkään vaan minut luokitellaan ongelmatapaukseksi ja kohtelu on sitten sen mukaista.

Niinpä sitten eristyksestä vapauduttuani otin asialinjan ja keskustelin uuden lääkärin ja hoitajien kanssa tapauksesta asiallisesti. Lääkäri neuvotteli myös minua hoitaneen päiväosaston lääkärin sekä omahoitajani kanssa, unohtamatta omaisiani - jotka tietoisina tilanteeni yllättävästä käänteestä olivat ottaneet yhteyttä osastolle, ja luvallani saivat keskustella lääkärin kanssa tilanteestani. Lopputulema oli sitten, se voimakkaasti "suicidaalinen" ja voimakkaat "defenssit" omaava potilas kotiutettiin tarkkailujakson seurauksena sillä ehdolla, että tiivis kontakti hoitohenkilökuntaan säilyy jatkossa. Jokainen voi päätellä mitä siitä olisi seurannut, jos olisin jatkanut riehumista osastolla... Reissu olisi venynyt paljon pidemmäksi kuin neljäksi (?) vuorokaudeksi.

vlad.

Uleåborgir
20.05.2011, 00:13
HIFK. Särkyykö sydämesi aina kun The Inttikaveri saa naista? Ei millään pahalla, mutta tuollainen katkeruus ja pillukateus syö sinut sisältäpäin, ellet jollakin tavalla saa muutettua ajatuskehystäsi. Keinoja siihen on ns. homona.

Tosin nuo jutut alkavat ainakin minusta vaikuttaa jo trollaukselta. Eikä vähiten itse-pronominin ja The Inttikaverin hehkuttamisella.

Greffin
20.05.2011, 00:34
HIFK. Särkyykö sydämesi aina kun The Inttikaveri saa naista? Ei millään pahalla, mutta tuollainen katkeruus ja pillukateus syö sinut sisältäpäin, ellet jollakin tavalla saa muutettua ajatuskehystäsi. Keinoja siihen on ns. homona.

Vähän samaa itsekin ihmetellyt. Mitä hemmetin väliä sillä on miten jotkut muut tekee tai onnistuu naisten kanssa. Minulle on ainakin ihan sama saako kaverit naisia vai ei. Ei siitä ainakaan itselle haittaa ole.

Olen itse 24-vuotta. Unelmanaisen kanssa tuli ero kuukausi sitten. Kyllähän tässä on elämän aikana huomannut, että harvoja naisia kiinnostaa minä. Joitakin kyllä kaverimielessä sentään. Mutta se ei ehkä ole kuitenkaan se pääpointti näissä asioissa, mitä mielessään pyörittelee.

Aina voi haaveilla olevansa jotain muuta mitä on, mutta on itsensä huijaamista jos asian eteen ei tee mitään. Ei minullakaan riitä geenejä tai aikaa punttisalilla niin paljoa, että minusta tulisi joku maailman vahvin mies. Mutta teen sitä sen verran kuin ehtii ja sitten sitä kehittyy sen verran kuin kehittyy, mutta kaikkihan on eteenpäin.

Tietynlainen kaipuu on tulevaisuuteen ja siihen, että opiskelut ovat ohi ja valmistuu. Siihen menee kuitenkin pari vuotta vielä ja tiedostan, että pitäisi elää hetkessä. Mutta jotenkin ei vain saa tästä hetkestä hirveästi irti. Opiskelua, töitä ja viikonloput kavereiden kanssa rillaamista (mikä on kyllä ihan kivaa). Tietynlainen oravanpyörä ahdistaa ja kyllä se helpottuu kun valmistuu, taloudellinen tilanne töiden myötä on sitten ok ja on enemmän aikaa. Mutta pakkohan nykyhetkestäkin olisi jotain hyvää repiä irti. Sen vain huomasi, että tyttökaverin kanssa tämä arkikin oli jotenkin onnellisempaa.

Vähän väärään ketjuun mennään, mutta tuohon HIFK:n viestiin koitin jotenkin ottaa kiinni. Turha miettiä mitä ei voi olla, mieti sitä mitä voit olla. Itselläni mitään masennusta ei ole, mutta välillä olen vain melkoisen vittuuntunut ihminen. Toisaalta osaan esittää olevani positiivisempi, mistä johtuen asiakaspalveluun liittyvässä työssä saan jatkuvasti hyvää palautetta asiakkailta ja esimieheltä.

Jostain pitäisi kaivaa onnellisuutta elämään, sitä oli hetki, mutta nyt on taas harmaata. Harva asia tuntuu miltään, mutta kyllä kai täällä on sama painaa hieman harmaammallakin säällä.

En vain oikein muista milloin olisin ollut aiemmin elämässäni onnellinen. Lyhkäisen seurusteluajan olin, mutta nyt tuli taas paluu arkeen. En tiedä mistä se onnellisuus sitten rakentuu ja huomasin kyllä senkin, että eihän se nyt voi olla niinkään, että tarvitsen parisuhteen ollakseni onnellinen, eikä se jotenkin tunnu reilultakaan. Pakkohan sitä nyt on pystyä muutenkin olemaan onnellinen, mutta vähän on hakusessa, että miten.

HIFK
20.05.2011, 10:36
Siis kun kyse on siitä, mitä haluaisin olla ja tällä hetkellä en ole mitään sellaista. Totta on, että kateus syö tällä hetkellä sisältäpäin, mutta sitten se tekee niin. Ei voi mitään.

Monesti kun huomaa, että toiset ovat sellaisia kuin itse haluaisi, niin kyllä sitä vihaa ja katkeruutta syntyy itseään kohtaan todella paljon. Ja se että muut onnistuvat siinä, missä itse ei pysty koskaan.

Esim. tuon inttikaverin synnynnäinen kyky olla muidenkin kuin naisten kanssa. Ja muitakin sellaisia ihmisiä on. Ulkonäkö, fiksuus, aikuisuus, vastuullisuus, jne. Kaikki tuollaiset arvostetut ominaisuudet ja itsellä ei vain ole niitä. Niin kyllä itsellä vain on erittäin kova kateus.

Tuon inttikaverinkin tekemiset on ihan eri aaltopituudelta kuin omani. Kauniita ja fiksuja naisia vain riittää, koska on niitä ominaisuuksia. Itse vain sitten joudun olemaan kateellinen.

Ja onhan asia niinkin, että haluankin olla kateellinen. Jos en itse voi olla sellainen kuin haluan, niin sitten olen kateellinen ja katkera. Ainakin osoitan itselleni, että haluaisin olla toisenlainen.

Aina se yrittäminen ei vain auta. Kun puhutaan synnynnäisyydestä ja niistä ominaisuuksista, mitkä saadaan syntymälahjana. Enää on mahdotonta muuttaa niitä asioita. Pitäisi vain tyytyä itseensä sellaisena kuin on, mutta en todellakaan tee sitä. Joko muutun sellaiseksi kuin haluan tai sitten olen katkera ja kateellinen.

Olisin kyllä valmis tekemään vaikka mitä näiden asioiden eteen, mutta kun ei pysty. En kykene muuttumaan kasvoista yhtään sen komeammaksi, synnynnäistä fiksuutta ja älykkyyttä en voi muuttaa, liikunnallista lahjakkuutta en enää saa, luonnettani en voi muuttaa, ruumiinrakennettani en voi enää muuttaa, rauhanturvaajaksi ei ole enää pääsyä, en voi muuttaa geenejäni miehisemmiksi, en voi muuttaa ääntäni, jne.

Joitakin asioita voin muuttaa, mutta se muutos ei ole niin suuri, että jaksaisin vaivautua.

Joku kysyikin hyvin, että mitä väliä sillä on, jos muut onnistuvat tai muut ovat jotain. Pointti onkin siinä, että myös minä haluan onnistua niissä ja olla esim. kuten inttikaverini. Ymmärtäisitte kyllä, jos näkisitte kyseisen tyypin. Vuotta nuorempi ja toimii esimiehenä vartiointipalvelussa, on äärimmäisen aikuinen ihminen, jne. Jo pelkästään nuo asiat tekevät ihmisiin ja sitä kautta naisiin vaikutuksen. Jo pelkästään noiden asioiden takia hän saa naisilta sitä todella kovaa arvostusta ja ihailua.

Ja niin saa moni muukin. Mutta juuri minä en kuulu siihen joukkoon. En kuulu niissä asioissa onnistujiin, joita arvostan. Miten arvostan fiksuutta ja aikuisuutta, kun en niihin asioihin kykene? Miten arvostan esim. naisen kauneutta, kun itse olen komeasta kaukana? Miten arvostan Leijonien jääkiekkokultaa, kun en itse osaa edes luistimilla pystyssä pysyä? Miten arvostan naisessa vaikka hienoa vaatetyyliä, kun itsellä lähes kaikki vaatteet näyttävät ihan yhtä hirveiltä? Se, että puku miehen tekee, pitää osittain paikkansa. Kaikille se ei sovi ja toiset näyttävät puvun kanssa vain paremmilta kuin toiset.

Ainoa keino on itselleni vain kateus ja katkeruus.

Greffin
20.05.2011, 12:54
Aina se yrittäminen ei vain auta. Kun puhutaan synnynnäisyydestä ja niistä ominaisuuksista, mitkä saadaan syntymälahjana. Enää on mahdotonta muuttaa niitä asioita. Pitäisi vain tyytyä itseensä sellaisena kuin on, mutta en todellakaan tee sitä. Joko muutun sellaiseksi kuin haluan tai sitten olen katkera ja kateellinen.

Olisin kyllä valmis tekemään vaikka mitä näiden asioiden eteen, mutta kun ei pysty. En kykene muuttumaan kasvoista yhtään sen komeammaksi, synnynnäistä fiksuutta ja älykkyyttä en voi muuttaa, liikunnallista lahjakkuutta en enää saa, luonnettani en voi muuttaa, ruumiinrakennettani en voi enää muuttaa, rauhanturvaajaksi ei ole enää pääsyä, en voi muuttaa geenejäni miehisemmiksi, en voi muuttaa ääntäni, jne.


Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin. Esimerkiksi ruumiinrakennetta pystyy muuttamaan. Toissa vuonna väsyin olemaan aivan kukkakeppi ja vedin punttaamalla 15 kiloa lisää massaa.

Et voi tietää mikä voit olla jos et yritä. Haluaisit olla jokin macho-supermies. Kerron sinulle kuitenkin sen, että ei se elämästä kovinkaan paljon hienompaa tee, jos naisia ja irtosuhteita riittää joka varpaalle. Ihmisen oma ajattelutapa ja elämäntapojen yhdistyminen siihen tekee elämästä sen, miten haluaa elää. Lapsellisesti uskon siihen, että meille kaikille on muutama sopiva ihminen tuolla jossain ja kun olet sinut itsesi kanssa, niin sattuma hoitaa jonkun niistä eteesi. Todennäköisesti, ei varmuudella.

Vuokralainen
20.05.2011, 14:22
Työterveydestä olivat lähettäneet pomolleni sähköpostia liittyen tilanteeseeni(ei kuitenkaan mitään sairastietoja) ja pomoni(herra toimitusjohtaja, mulkku, narsisti) oli sitten tulostanut tämän sähköpostin kaikkien käytössä olevalle tulostimelle ja jättänyt sen sinne lojumaan. Hänellä olisi ollut tulostin omassa huoneessaankin.
Työterveyteen soitin ja lääkäri oli todella pahoillaan tapahtuneesta ja lupasi jatkossa keskustella pomoni kanssa vain puhelimitse, jos ylipäätänsä on tarvetta keskustella.
Tänään kävin psykologin luona keskussairaalassa ja hän sanoi, että heillä on kielletyy sähköpostien lähettäminen juuri tälläisten tapausten takia. Korkeintaan saavat vahvistaa ajanperuutuksen tms.

Onneksi sähköposti ei mitään kauhean ihmeellistä sisältänyt, mutta en nyt kuitenkaan haluaisi, että kaikki työpaikallani tietävät koska olen menossa kenenkin lääkärin luo ja missä asioissa.
Onneksi fiksu työkaverini poisti lapun kaikkien nähtäviltä ja ilmoitti asiasta minulle.
Vituttaa, vaikkei niin kauhean suuresta asiasta ole kyse.

HIFK
20.05.2011, 15:29
Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin. Esimerkiksi ruumiinrakennetta pystyy muuttamaan. Toissa vuonna väsyin olemaan aivan kukkakeppi ja vedin punttaamalla 15 kiloa lisää massaa.


En tarkoita, etteikö ihminen voisi muuttua yhtään, vaan tarkoitan, että ei pysty muuttumaan täysin sellaiseksi kuin haluaa. En tarkoita ajattelutapaa, vaan esim. ulkoisia asioita. Kauneusleikkaukset ovat ainoa juttu, minkä avulla voi muuttua komeammaksi tai kauniimmaksi. Eivätkä nekään lähes aina onnistu. Se komeus/kauneus on sitä mitä se on geeneistä. Toisilla on enemmän kauneutta/komeutta. Ja tällä tarkoitan sitä, että ne kasvonmuodot ovat kauniita tai komeita.

Ulkoista olemusta voi parantaa esim. vaatteilla, salilla käymällä, tms. mutta ei se sitä kokonaisuutta paranna. Jos komealla miehellä tai kauniilla naisella on tyylikkäät vaatteet, on se aina parempi kuin jos on ruma. Se on se kokonaisuus. Jos esim. inttikaverini laittaa puvun tai jotain muuta hienoa päälle, niin onhan se ihan erilaista kuin itse laittaisi. Ei se sitä kokonaisuutta paranna, joten en edes viitsi panostaa mihinkään tyyliin.

Samalla liikunnallinen lahjakkuus on sellainen asia, mitä ei voi enää parantaa. Itselläkin tulee ne rajat vastaan ja silti toiset ovat 100 kertaa kovempia. Futista aloitin pelaamaan vasta 22-vuotiaana. Oikeastaan ensimmäiset kunnon kosketukset palloon vasta 22-vuotiaana. Kumpi onkaan kovempi pelaaja, minä vai 5-vuotiaasta asti pelannut pelaaja, jolla kokemusta jo ylemmiltä sarjatasoilta? Se, kuinka paljon enää kehityn, on niin rajallista, etten tosiaankaan jaksa enää harjoitella.

Miten saan esim. oman ääneni miehekkäämmäksi, eikä mitään tällaista kimitystä? Toisilla vain on miehekkäämpi ääni kuin toisilla. Niin se vain menee.

Ne miehiset ja naiselliset geenit vain määräävät niin paljon. Niiden mukaan täytyisi vain toimia, mutta itseäni ei tässä tilanteessa huvita yhtään.

Jos olisin sellainen mies kuin haluaisin, niin ei se tietenkään tarkoita, että asiat olisivat hyvin. Mutta mieluummin sitten niin, kuin nyt tämä tilanne.

Kun ajattelee tiettyjä ihmisiä, esim. tuota inttikaveria, niin kyllähän se vain on niin, että se komeus, fiksuus, aikuisuus, asema yhteiskunnassa, kyky tulla ihmisten kanssa toimeen, on ihan erilaista kuin omalla kohdallani. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Miksi naiset ja ylipäätään ihmiset kiinnostuvat tästä miehestä älyttömän paljon? Koska niitä miehisiä ja aikuismaisia ominaisuuksia on niin paljon. Siis todella paljon. Harvoin näkee edes 50-vuotiaita yhtä fiksuja ja puoleensavetäviä ihmisiä. Tällä puoleensavetävällä jutulla tarkoitan sitä, että esim. miespuoliset henkilötkin haluavat olla tämän kaverin kanssa, koska on ihmismagneetti. Kaikki keiden kanssa tämäkin tyyppi on jutellut, niin haluavat lisää. Äärimmäinen taito puhua, fiksuus, komeus, aikuismaisuus, naiset vain ovat täysin sulaa vahaa sen miehen kanssa. Iästä riippumatta.

Ihmiset pitävät tiettyjä ihmisiä esikuvina. Itse en ole sellainen. Tuotakin henkilöä kehutaan joka käänteessä ja tietysti monia muitakin kehutaan paljon. Kuinka paljon minua kehutaan, tai mille asialle olen johtavassa asemassa, ketkä naiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita seurastani, jne.

Moni asia on vain synnynnäistä, ja jos sitä ei itselläni ole, niin en jaksa edes yrittää. On aivan sama itselleni. On aivan sama, kuinka paljon kehittyisin futiksessa, kun tiedän, etten ainakaan sille tasolle, mihin pyrkisin.

Sama nuo naiset. Ei kiinnosta jos muutama nainen saattaisi olla kiinnostunut, kun joku toinen mies saa niitä laatunaisia ja ihmisiä ympärilleen joka päivä. Joillekkin se on muutama sata, joillekkin muutama tuhat. Aivan sama tässä tilanteessa siis itselleni. En kuulu siihen joukkoon, joka voi valita tällaisissa jutuissa.

Axbor Nocturne
20.05.2011, 15:41
En tarkoita, etteikö ihminen voisi muuttua yhtään, vaan tarkoitan, että ei pysty muuttumaan täysin sellaiseksi kuin haluaa. En tarkoita ajattelutapaa, vaan esim. ulkoisia asioita. Kauneusleikkaukset ovat ainoa juttu, minkä avulla voi muuttua komeammaksi tai kauniimmaksi. Eivätkä nekään lähes aina onnistu. Se komeus/kauneus on sitä mitä se on geeneistä.

No minkä hiton takia sä tänne kirjoittelet näitä aivan turhia juttuja, kun tiedät vallan hyvin itsekin mistä kenkä puristaa. Jos tänne kirjoittelu helpottaa jotenkin, niin fine. Mutta kun tiedostat asiat noinkin selvästi, niin mikä estää tehdä asioille jotain. Sen kun menet sinne kauppaan ja alat ostamaan niitä vaatteita, jotka kohentavat ulkoista olemustasi, koska komeutta sinulta ei taida kirjoituksistasi päätellen löytyä? Toisin sanoen, isojako ei ole ollut kovinkaan suosiollinen, shit happens. Aika harvalla ne ulkonäkögeenit ovat kuitenkaann kohdillaan. Suurin osa kansasta on ihan tavallisen näköistä harmaata massaa. Joten, turha ruikuttaa.

Jättikukko
20.05.2011, 15:56
HIFK-nimimerkin kannattaisi ottaa ihan oikeita esikuvia, eikä fanittaa mitään inttikavereita. Muistaakseni tämä HIFK-nimimerkin idoli työskentelee vartijana. Jos se on jonkun mielestä hyvä asema yhteiskunnassa, niin kannattaisi tarkistaa omia tavoitteita. Esimerkiksi nimimerkki HIFK:n ammatti eli käsittääkseni kouluavustaja on sosiaalisesti huomattavasti arvostetumpi ja kehityskelpoisempi ammatti kuin vartija. HIFK-nimimerkki kirjoittaa varsin hyvää suomen kieltä, mutta keskimääräinen vartija ei osaa kirjoittaa edes auttavasti.

Rilliba
20.05.2011, 16:37
Kun ajattelee tiettyjä ihmisiä, esim. tuota inttikaveria, niin kyllähän se vain on niin, että se komeus, fiksuus, aikuisuus, asema yhteiskunnassa, kyky tulla ihmisten kanssa toimeen, on ihan erilaista kuin omalla kohdallani. Eivät kaikki saa mahdollisuutta siihen. Miksi naiset ja ylipäätään ihmiset kiinnostuvat tästä miehestä älyttömän paljon? Koska niitä miehisiä ja aikuismaisia ominaisuuksia on niin paljon. Siis todella paljon. Harvoin näkee edes 50-vuotiaita yhtä fiksuja ja puoleensavetäviä ihmisiä. Tällä puoleensavetävällä jutulla tarkoitan sitä, että esim. miespuoliset henkilötkin haluavat olla tämän kaverin kanssa, koska on ihmismagneetti. Kaikki keiden kanssa tämäkin tyyppi on jutellut, niin haluavat lisää. Äärimmäinen taito puhua, fiksuus, komeus, aikuismaisuus, naiset vain ovat täysin sulaa vahaa sen miehen kanssa. Iästä riippumatta.



Jos olen oikein ymmärtänyt sinä painit juuri näiden yhteiskunnan asettamien paineiden kanssa, kuten minäkin ´aikoinani´. Myös yksi ongelma monista on varmasti se, että ihmisen mieli haluaa aina olla jollakin tapaa erityinen. Jokainen kuitenkin tajuaa syvimmillään, että ihmisarvo on kaikilla sama olipa tässä yhteiskunnan määräämien normien ja ihanteiden tasolla, missä kohtaa hyvänsä.

Itselläni tuo shaiba loppui, kuin seinään eräänä päivänä. Oon antanu sulle vinkkejä aiemminkin ja mielipiteeni on edelleen se, että oot koko ajan askeleen lähempänä ´heräämistä´ tuosta kaikesta paskasta. Joku päivä vaan tajuat, että vittu eihän tässä oo mitään järkeä ja päästät irti.

HIFK
20.05.2011, 17:59
En vaatteisiin ala panostamaan, koska nuo muut asiat eivät ole kunnossa. Ulkonäkö ja miehinen ulkonäkö muutenkin. Karu fakta on se, että vaikka olisi kuinka tyylikkäät vaatteet tai puku päällä, niin ei välttämättä näytä yhtään fiksummalta tai komeammalta/kauniimmalta. Tai jos näyttää, niin ei ainakaan yhtä paljon kuin sellaisen päällä, joka on oikeasti fiksu tai komea. Ne vaatteet monesti vain viimeistelevät sen homman, ei korjaa sitä. Joten vaikka laittaisinkin jotkut tyylikkäät vaatteet päälle, niin se muu homma on jotain ihan muuta. Toiset näyttävät tyylikkäiltä, komeilta ja fiksuilta ihan ilman mitään erikoisia vaatteitakin. Eli kun en ole komea, niin en niillä vaatteillakaan mitään tee.

Tietysti harvalla on ne ulkonäkögeenit paikallaan, mutta kuten sanottu, itse en ole sellainen, vaikka haluan. Ja olen erittäin kateellinen siitä, että jotkut muut ovat. Koska niitäkin on. Miksi tyytyisin siihen, että itse en ole komea ja fiksu? Jotkut muut ovat, joten en tyydy siihen, mitä olen.

En sano, että vartija on mikään hieno ammatti, mutta on se aikas lailla miehisempi kuin joku kämänen koulunkäyntiavustaja. Suurin osa noistakin avustajista on naispuoleisia, eli eipä kovin hyvin mene. Okei, Sami Heleniuskin toimii koulunkäyntiavustajana, mutta hänelläpä onkin miehistä uraa takana, ja on aika paljon miehisempi kuin minä. Mitä miehisyyttä minä edustan missään asiassa?

Ja se, että on vartiointiliikkeen esimies, on hieman eri asia. Tuollainen ammatti kuitenkin vetoaa paljon naisväkeen, ja kun on vielä esimiestyössä, jossa tienaa äkkiä sen 3-4 kertaa enemmän kuin minä, niin puhutaan ihan eri jutuista. Itse asiassa täysin eri jutuista. Ja tuohon hommaan pääsi vain ja ainoastaan sillä perusteella, että halusi tehdä tuota työtä. Kaikki halukkaat olisi päässyt sisään. Kuinka moni pääsee vartiointihommiin esimieheksi suoraan, kun vain haluaa sitä tehdä? Esimieheksi ei todellakaan pääse kaikki henkilöt.

Eli se miehisyys puuttuu ihan kokonaan. Omasta mielestäni miehisyys on sekä puheita että tekoja, olemusta ja ulkonäköä. Meidänkin futisporukassa pelasi eräs todella hyvä futispelaaja, tiesi pelaamisesta ja pelaajista todella paljon, oli fiksuja juttuja, päättelykykyä, sun muuta, mutta se ulkoinen olemus on vain jotain ihan muuta. Ei näyttänyt mieheltä yhtään, kuten en itsekkään näytä yhtään sen paremmin.

Eri asia, jos olisin ollut esim. rauhanturvaajana jossain ja sotilastehtävissä, niin voisin kunnioittaa omaakin työtäni ja paljon. Se osoittaisi ainakin vähän, että on miehisyyttä edes hieman. Osaa hoitaa niitä miesten töitä, niin voisi sitten tehdä niitä naistenkin hommia vähän. Hyvä asia on tietysti osata hoitaa puutarhaa, silittää vaatteita, hoitaa kukkasia ja osata sisustaa, mutta jos ei osaa mitään tekniikkaan liittyviä juttuja, niin eipä siinä hirveästi mitään miesmäistä ole. Jos nuo naismaiset jutut osaa siinä ohessa, niin sitten voidaan puhua aika miehestä.

Moni vartija ei välttämättä osaa kirjoittaa näin hyvin, totta, mutta eipä se minua kiinnosta lainkaan. Itselleni kun on ihan sama tässä tilanteessa, osaanko kirjoittaa näin hyvin vai en. Ei ole omalla kohdallani mikään juttu, jota arvostaisin millään tavoin. Eikä hyvä kirjoitustaito ole se, millä niitä naisia saa tai ylipäätään ihmissuhteita.

Vuokralainen
20.05.2011, 18:03
...

Kun nyt olet tähänkin ketjuun alkanut tuotoksiasi suoltamaan, niin toivottavasti myös otat saamiasi hyviä neuvoja vastaan, etkä jatka tuota jatkuvaa vastaan panemista.

Edelleenkin sanon sinulle: Ammattiapu!
Ja ei, älä ihmeessä vastaa tähän mitään, sillä tiedän jo ettet sinä mielestäsi voi saada ammattiauttajalta mitään apua.

HIFK
21.05.2011, 00:14
No pakko nyt kuitenkin se on todeta, että terapiassa ei ole sitä parannusmahdollisuutta kuin haluan. Tietyllä tavalla tämä on todella lapsellista, kun jankkaan, mitä haluan, mutta enhän minä mikään aikuinen mies olekkaan. Ulkonäkökin kuin pikkupojalla, joten eipä haittaa.

Itseäni monesti vain helpottaa se, kun haukkuu itseään. Ts. haukkuu niitä heikkouksia ja on kateellinen muista. Monesti se ainakin tuo sen tunteen, että vaikken voikkaan olla itse sellainen, niin on ainakin sitten kateellinen. Ainakin se halu siihen on tallella ja itseäni en hyväksy tällaisena.

Ihmisarvo on tottakai sama kaikilla, mutta totuus on se, että kaikki eivät ole yhtä komeita, haluttuja naisten silmissä, menestyneitä, osaavia, lahjakkaita, aikuismaisia, miehekkäitä, naisellisia, jne. Ja minä itse en henkilökohtaisesti ole lähelläkään sitä, mitä haluan. Monesti se miehekkyys on sitä, mikä on perimä. Tiettyihin asioihin voi tietysti vaikuttaa ja niissäkin tiettyyn pisteeseen asti. Kaikkeen ei kuitenkaan. Vaikka miten yrittäisi, niin siihen perimään, niihin synnynnäisiin juttuihin ei voi enää mitenkään vaikuttaa.

Ja omasta mielestäni ne ovat kaiken perusta. Niiden varaan rakennetaan. Helppoa olisi jos nyt voisi oman perimän, omat geenit ja synnynnäiset asiat muuttaa, mutta niin nyt vain ei ikinä tule tapahtumaan. Joten en näe omalla kohdallani minkäännäköistä järkeä edes yrittää muuttua.

Esim. tuolla inttikaverillani vain on niitä synnynnäisiä ominaisuuksia niin paljon, että todellakaan kaikki eivät pääse samalle tasolle, elleivät ne synnynnäiset jutut ole kohdallaan. Niitä synnynnäisiä juttuja kun parantaa ja jalostaa, sillä se hyvä tulee. Mutta jos tässä omassa tilanteessa kun yrittäisi jotain tehdä, niin puolittaista tulee.

Esim. tuo jalkapallon pelaaminen, jonka lopetin. 22-vuotiaana kun aloittaa treenaamisen, niin sitä voi jokainen miettiä, mihin tasolle pääsee. Pelaanko 4. divarissa vai pelaanko 2. divarissa? Uskooko joku Veikkausliigaan vai Liverpoolin reserviin?

Lahjakkuudella ja synnynnäisillä ominaisuuksilla, joita sitten aletaan kovalla treenillä parantamaan, syntyy sitä oikeasti kovaa jälkeä.

Tai pystyykö omalla kohdallani vaikka haaveilemaan siitä 200-250 kilon penkkituloksesta? Mitään liikunnallista taustaa mihinkään ei ole, kaikki lapsuuden kehittymisvuodet on hukattu, geenit eivät ole yhtään suotuisat salihommiin, jne. Salitreenaaminen olisi varmasti hauskaa, jos oikeasti pystyisi johonkin. Mutta minkään peruspaskatulosten takia en jaksa treenata. Monilla tuon tason nostajilla on esim. lätkätaustaa, fyysistä työtä tehtynä, geenejä, synnynnäinen ominaisuus palautua treenistä, jne. Eli ei mitään jakoa itselläni.

Chicago Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews voitti viime kaudella Stanley Cupin. 22-vuotiaana. Minun ikäisenä. Minkä takia alkaisin pelaamaan enää mitään jääkiekkoa, kun en tuohon tule pääsemään ikinä? Hyvä kun luistimilla pysyy pystyssä. Mistä sitä enää unelmoi tässä vaiheessa? Jostain pihapelien kuninkuudesta ehkä? Juu, ne oli niitä 10-vuotiaiden juttuja.

Nuo esimerkiksi ovat minun silmissäni niitä miehiä, joita oikeasti arvostan. Totta kai arvostan myös sitä inttikaveriani, vuotta nuorempaa. On sitten taas eri tavalla arvostamani tyyppi, mutta kuitenkin. Itseäni taas en kykene arvostamaan yhtään mitenkään, niin se vain on.

Olen monella tapaa siis kilpailuhenkinen, mutta tajuan jättäytyä pois silloin, kun on vähänkin kovemmista jutuista kyse.

tomageeni
21.05.2011, 00:32
Tai pystyykö omalla kohdallani vaikka haaveilemaan siitä 200-250 kilon penkkituloksesta? Mitään liikunnallista taustaa mihinkään ei ole, kaikki lapsuuden kehittymisvuodet on hukattu, geenit eivät ole yhtään suotuisat salihommiin
*snap*
Chicago Blackhawksin kapteeni Jonathan Toews voitti viime kaudella Stanley Cupin. 22-vuotiaana. Minun ikäisenä. Minkä takia alkaisin pelaamaan enää mitään jääkiekkoa, kun en tuohon tule pääsemään ikinä?

Siis mitä hitsiä? Mielestäsi siis on turhaa käydä salilla koska et kuitenkaan koskaan nosta yli kahtasataa kiloa penkistä? Tai että turha harrastaa lätkää, koska et kuitenkaan koskaan johda joukkuetta Stanley Cupiin.

Voin kertoa salaisuuden: tasan kaksi ihmistä planeettamme historiassa on 22-vuotiaana vienyt seuran Stanley Cuppiin. Nyt ihan oikeasti palaa tähän maailmaan. Ei minunkaan geeneillä nosteta 250 kiloa penkistä tai pelata lätkää NHL:ssä, mutta urheilun harrastaminen voi silti olla mielekästä.

Jos ajattelet että "vain paras kelpaa" sinulle niin ongelmat eivät ole vajavaiset(?) perintötekijäsi vaan asenteesi. Olen 100% varma että myös sinulle löytyy mielekkäät harrastukset, työ, sekä joku naaraspuolinen ihminen joka on valmis elämään ja lisääntymään kanssasi. Mikäli tämä ei riitä niin sitten vika on sinun todellisuudentajussasi. Tuo on se elämisen taso, mitä parempaan harva pystyy.

HIFK
21.05.2011, 01:04
Itselleni liikunnan tai urheilun harrastaminen ei enää ole millään tavalla mielekästä. Oli toki ennen, mutta silloin ei ajatellut asioita realistisesti. Jos aloittaa aktiivisen liikunnan harrastamisen 22-vuotiaana, niin eipä kovin paljoa voi odottaa. Mihinkä sitä enää edes pääsee? Toisilla niitä mahdollisuuksia onkin enemmän, koska ovat aloittaneet tyyliin 5-vuotiaana. Ei itsellä ole enää samoja mahdollisuuksia kuin alta kouluiässä aloittaneilla.

Joku jalkapallon pelaaminen tällä iällä ja vasta aloittanut, niin on kyllä todella naurettavaa touhua. Silloin sitä jaksaa, kun on niitä mahdollisuuksia ja tavoitteita voi olla paljon enempäänkin kuin nyt. Viimeisillä kerroilla en edes nauttinut harjoittelusta, koska tiesin, että mahdollisuudet ovat ihan eri luokkaa kuin 5-vuotiailla.

Sama sitten salilla käymisessä. Tiedän sen, että aktiivinen liikuntatausta lapsena ja nuorena vain parantaa niitä tuloksia. Keho on tottunut rasitukseen ja liikuntaan, palautumiskyky treeneistä on monesti parempi, jne. Nyt kuitenkin kun tässä iässä aloittaa tuon raudan vääntämisen, niin aika heikot on mahdollisuudet noihin oikeasti koviin tuloksiin. Treenaaminen ei oikeastaan koskaan ollut hauskaa, vaikka reenasin sen 3,5 vuotta. Monesti sitä treeniä tuli vain lykättyä myöhemmin illaksi, nyt ei vain enää jaksa. Ei ole intoa, kun tietää sen oman tason.

Itselleni sen perustason saavuttaminen on monesti todella vaikeaa, eli se "vain paras kelpaa" ei tässä päde. Itse vain katson mihin muilla on mahdollisuuksia ja olen kateellinen sen mukaan siksi että itse en kykene siihen. Miksi toisilla on mahdollisuus nostaa yli 200 kiloa penkistä ja minulla ei, miksi toisilla niitä kauniita ja fiksuja laatunaisia riittää ja minulla ei? Ei se tarkoita, että jos joku nainen haluaa olla kanssani, että myös minä olisin kiinnostunut. Miksi toisilla esim. tuolla inttikaverillani on niin paljon kaunista ja fiksua naisseuraa? Miksi hänellä on nuo synnynnäiset ominaisuudet toista luokkaa kuin itselläni? Miksi minulle ei ole suotu samoja mahdollisuuksia kuin esim. hänelle?

Kihaus
21.05.2011, 01:49
Tavallaan voin ymmärtää HIFK:ta, sillä itselläni on 4-vuotiaana (nyt ikää 30) puhjennut sairaus, joka on estänyt minua toteuttamasta itseäni fyysisellä tasolla ja sitä kautta henkiselläkin. Eli kehoni ei ole antanut eikä tule antamaankaan myöten harrastaa urheilua sillä teholla kuin mitä pääkoppa ja kunnianhimo vaatisi. Mieli haluaa palavasti jotain mutta keho ei anna myöten ja miestähän se on syönyt. Pallopeleissäkin kykenen höntsäilemään ainoastaan toisten vajaakuntoisten kanssa eikä se totta puhuen ole antanut minulle kuin hetkittäistä tyydytystä ja laimeita onnistumisen tunteita. Mutta eipä siitä sen enempää.

Kyse kun onkin siitä, että kuinka tähän asiaan tulisi suhtautua ja voiko näitä asioita ratkaista psykiatrin vastaanotolla, sillä masennukseenhan sairauteni minut väistämättä ajoi. Kestikin pitkään itsekin tajuta, että kun ongelma on konkreettinen, niin sitä tuskin mielialalääkkeillä ja psykiatrisessioilla hoidetaan. Oli itseanalyysin paikka, joka johti käytännössä tähän: http://www.youtube.com/watch?v=6wS5xOZ7Rq8 Linkki vie youtube-videoon, jossa esitellään elämänasenne, jota nimimerkki HIFK:kin voisi harkita tässä vaiheessa, kun muut neuvot eivät tunnu kiinnostavan. Linkitetty video on toki huumoria, mutta mutta se pitää sisällään myös sellaisen viestin, jota HIFK:n tulisi ainakin vakavasti miettiä. Tulisi siis nollata tilanne totaalisesti (ajatuksen tasolla, ei alkoholilla) ja kyseenalaistaa sitä omaa katkeruuttaan ja pahaa oloaan.

Tämä on toki täysin omakohtainen kokemus, mutta kun lakkasin niin sanotusti välittämättä mistään (lue yhteiskunnan asettamista paineista ja odotuksista) ja vertaamasta itseäni muihin, niin ajan mittaan se katkeruuskin pikkuhiljaa katosi ja aloin löytämään itsestäni yhä enemmän altruistisia piirteitä kaiken sen katkeruuden ja epäonnistumisen tunteiden sakean sumun seasta ja aloinkin keskittymään enemmän muihin kuin itseeni, joka taasen poiki positiivisia asioita itsellenikin. Huomasin, ettei minun tarvitse kärsiä koko elämääni yhdestä ja samasta asiasta unelmoiden ja haihatellen. Toki sairauteni on pysyvästi läsnä ja välillä kyrsiikin, kun paikat kramppaavat jos vähänkin enemmän innostuu liikkumaan, mutta en enää vaivu vuosikausiksi apatiaan sen tähden. Unelmia ja tavoitteita kun voi luoda uusiakin, kun vain tajuaa keskittyä olennaiseen, eli elämiseen.

Helvetin sekavaa ja nolla-arvoista tekstiä taisi tulla mutta pointtini lienee se, että on vain ajan kanssa totutettava itsensä näkemään elämässään niitä muitakin asioita kuin niitä missä on huono. Sillä niitä taatusti on, jos vain antaa itselleen mahdollisuuden niiden löytämiseen.

Ja pahoitteluni, tämä viesti saattoi olla jopa joiltain osin loukkaava ketjun vakavan aiheen huomioon ottaen, mutta näin tarpeelliseksi tuoda omia kokemuksiani julki HIFK:n levitettyä lonkeronsa tähänkin ketjuun.

moby
21.05.2011, 03:51
Tosin nuo jutut alkavat ainakin minusta vaikuttaa jo trollaukselta. Eikä vähiten itse-pronominin ja The Inttikaverin hehkuttamisella.

HIFK: Tässä ketjussa on ihmisiä, joilla on hieman isompia ongelmia kuin naisasiat/saamattomuus, joten voisitko jatkaa itkuasi vaikka ihan vaan tuolla "Naisasiat" ketjussa. Vituttaa lukea tuota samaa paskaa noin viidessä ketjussa.

Oulun miehelle tsemppiä ja vladille myös. Varmasti moni saa esimerkistänne voimaa jatkaa elämää eteenpäin. Taistelun voi hävitä, mutta ei sotaa. Kyllä hattu lähtee päästä, kun olen seurannut teidän kirjoitteluanne jo useita vuosia. Harvoin voi seurata näin rehellistä kirjoittelua, vaikka tilanteet ovat mitä ovat.

Täytyy sanoa, että itsellä ei riittäisi pokka näin avoimeen ja monella tapaa henkilökohtaiseen tilitykseen. Keep up the good work.

vlad
21.05.2011, 17:58
Ei se kyllä niin mene, ettei ihminen pysty muuttumaan yhtään. Ehkä 60-70 -vuotiaana asioiden muuttaminen on hankalaa. Mutta nuori ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu koko ajan. Minä en ainakaan usko, että ajattelen asioista samanlailla vaikkapa viiden vuoden päästä. Ajattelutapa ja fyysinen olemus muuttuu väkisin.

Tämä on totta mutta ennenkuin tähän muutokseen pystyy on hyväksyttävä oma itsensä ja hyväksyttävä se pohja, jolta sitä muutosta lähtee suorittamaan ja kannattaa myös asettaa itselleen niitä pieniä tavotteita, eikä hetkimmiten halua kuuta taivaalta.

Hyväksyin sairauteni jokin vuosi sitten, hyväksyin, että se rajoittaa elämääni ja että minulla on lääkitys loppuelämäni ajan, mikä joissain tapauksissa voi olla rajoitteena mutta näistä pienistä rajoitteista huolimatta, päätin, että minun on mahdollista muuttaa elämäni perusta toiseksi ja saada elämääni muutos. Kaikki lähti liikkeelle omasta halusta.

Tiesin, että minun on mahdotonta hamuta sitä kuuta taivaalta - jokainen ei siihen pysty vaikka kuinka haluaisi, sen sijaan asetin pienempiä tavotteita. Uudelle alalle pyrkimisen, mikä tarkoitti opiskeluja - enkä ole katunut laintaan tätä valintaa ja pidin ehdottoman oikeana sitä, että irtisanouduin lopulta kuntoutustukeni päättymisen jälkeen ja jatkoin täsipäiväistä opiskelua. Valmistuminenkin on pian edessä ja sairauteni aiheuttamista ajoittaisista ongelmista huolimatta ilmeisen hyvin arvosanoin.

En ole kehooni tyytyväinen - päätin laihduttaa mutta tämä ei ole onnistunut mutta olen ajatellut asian siten, että kaikkea ei voi saada kerralla vaan voin koettaa laihduttaa sitten kun elämässäni on parempi kohta sille. En kuitenkaan kohtuuttoman ylipainoinen ole - muutamia kiloja vain ja oikealla treenaamisella kiloista pääsisi nopeastikin eroon. Mutta kaikki aikanaan. Tiedän kuitenkin sen, että mitään huikeita kilomääriä en esim. koskaan voi penkistä nostaa koska kehoni asettavat tietyt rajoitteet ja tämän asian olen hyväksynyt enkä itke sen perään, että minä en saa nostettua vaikkapa 150 kiloa penkistä ja joku muu saa. So what!

Niin ja nuori ihminen todellakin kykenee niihin muutoksiin - kaikkea ei voi saada se on todettava mutta paljon on saavutettavissa jos vain on määrätietoinen ja riittävän ahkera. Jos minä, jo keski-iän kynnyksellä olevana saan paljon muutoksia elämässäni parin kolmen vuoden aikana niin miksei joku minua paljon nuorempi voi siihen kyetä. Ja mainitsin todellakin vain pienen osan muutoksista elämässäni ja siitä mitä asioita olen hyväksynyt ja mille en välttämättä mahda mitään vaikka kuinka itkisin niiden perään.

vlad.

Ted Raikas
21.05.2011, 18:03
Itselläni tuo mielentilalääkkeiden syöminen ja lääkärillä käynti on tuonut ihan hyviä tuloksia ja olen ollut suhteellisen pirteä viimeaikoina. Jaksaa enemmän innostua ja katsoa pilke silmäkulmassa tulevaisuutta, ei minullakaan naista ole ja mielellään sellaisen ottaisin. Vaan ne on joskus sellaisia asioita, että yrittämällä ei onnistu. Asiat loksahtaa jos niin on tapahtuakseen. Yritän siis keskittyä ja nauttia muista elämän puolista. Olen kuitenkin varsin nuori edelleen ja sillä tapaa terve, etten todella ole rajoittunut. Pystyn vaikuttamaan omiin asioihini.

Asiaa auttaa tietysti sekin, että sain vihdoin töitä, tai no harjoittelijana olen, mutta jos asiat menee tarpeeksi hyvin putkeen, niin kukaties pääsen ihan palkalliseksi. Alku tämäkin ja tärkeä sellainen. Vähentynyt se häpeäntunne ja itsesyyttely huomattavasti, kun tajuaa pystyvänsä johonkin.

Syön nyt noita lääkkeitäni ainakin jonkin aikaa, mutta aion vielä kokeilla olla ilman niitäkin.

Vuokralainen
21.05.2011, 18:13
Tiesin, että minun on mahdotonta hamuta sitä kuuta taivaalta - jokainen ei siihen pysty vaikka kuinka haluaisi, sen sijaan asetin pienempiä tavotteita. Uudelle alalle pyrkimisen, mikä tarkoitti opiskeluja - enkä ole katunut laintaan tätä valintaa ja pidin ehdottoman oikeana sitä, että irtisanouduin lopulta kuntoutustukeni päättymisen jälkeen ja jatkoin täsipäiväistä opiskelua. Valmistuminenkin on pian edessä ja sairauteni aiheuttamista ajoittaisista ongelmista huolimatta ilmeisen hyvin arvosanoin.


vlad.

Tämä se vähän minunkin toiveeni ja tavoitteeni olisi eli kouluttautua uuteen ammattiin. Vanhaan työhön saatika työpaikkaan en koskaan usko palaavani.
Minulla on nyt kuntoutustukihakemus vireillä ja riippuen siitä mikä päätös sieltä tulee ratkaisee kyllä tulevaisuuden haluja aika paljon.
Minulla ei ole käsitystäkään kuinka kauan kuntoutustukea voi ylipäätäänsä saada.
Olen ensi viikolla menossa työkkäriin keskustelemaan ammatinvalinnanohjaajan kanssa mahdollisuuksistani hakea koulutukseen. Psykiatrian polille on myös perustettu virka, joka neuvoo mahdollisissa koulutusasioissa ja tännekin olisi tarkoitus mennä niin pian kuin mahdollista.
Lisäksi nyt tutkitaan mahdollisuutta, jotta voisinko liittyä johonkin vertaistukiryhmään, jotta saisin edes jotain rytmiä elämääni.

Haluatko kertoa enemmän tuosta kuntoutustuesta eli kuinka kauan sitä sait ja miksi se loppui? Yv:lläkin käy, jos et sitä tässä halua kertoa.
Minulle tuo kuntoutustuki on vielä aika hepreaa ja siksi olisi kiva kuulla siitä muilta kokemuksia.

vlad
21.05.2011, 18:31
Haluatko kertoa enemmän tuosta kuntoutustuesta eli kuinka kauan sitä sait ja miksi se loppui? Yv:lläkin käy, jos et sitä tässä halua kertoa.
Minulle tuo kuntoutustuki on vielä aika hepreaa ja siksi olisi kiva kuulla siitä muilta kokemuksia.

Kerron tässä, jotta joku muukin, joka tietoa kaipaa saisi ainakin yhden jyväsen tietoa itselleen.

Joidenkin kohdalla ongelmaksi voi koitua se, että kuntoutustukea myönnetään kerralla vain vähän aikaa vaikka tarvetta pidempiaikaisellekin kuntoutustuelle olisi olemassa. Minulle myönnettiin alkuun vain 3 kk:n jaksoja, vaikka lääkäri totesi, että tarve on jo alussa huomattavasti pidempi. Muutaman 3 kk:n jakson jälkeen jaksojen pituus kasvoi kuuteen kuukauteen ja tässä se pääosin pysyi kuntoutustukiaikani loppuun saakka. Lopulta olin kuntoutustuella reilut neljä vuotta ja tämä jakso piti myös sisällään päiväosastojakson (5 kk) sekä kuntouttavan työtoimintajakson (1 v.) täällä Lappeenrannassa. Eli on mahdollista, että kuntoutustuella voi olla vuosia mutta jos sitä myönnetään vain lyhyt (jokunen kuukausi) periodi kerrallaan, voi se toisaalta stressatakin jonkin verran. Joidenkin kohdalla eläkelaitos voi olla armollisempi ja hyväksyä lääkärin pidemmätkin anomiset, myöntää kerralla jopa vuoden kuntoutustuen. Toinen ongelma joidenkin kohdalla (myös minun) voi olla se, että eläkelaitos lyhentää sitä jaksoa, jolle kuntoutustukea on alunalkaen haettu. Minulle kävi useammankin kerran sitä, että ½-vuoden jakso oli lyhennetty viiteen kuukauteen - ikävää pompottamista tämäkin.

Kuntoutustuki loppui oikeastaan yhteisymmärryksessä minun ja lääkärini kanssa. Keskustelimme asiasta ja tulimme siihen tulokseen, että kuntoutustuen jatkamiselle ei ole enää todellista perustetta, joten sille ei enää haettu jatkoa. Joskin opintojen jatkuessa tuli kerran pari fiilis, että ehkäpä olisi ollut hyvä jos se olisi siltikin jatkunut - jos ei muuta niin turvatakseni siltä osin selustani jos joudun keskeyttämään opinnot pidemmäksi aikaa. Ei olisi hetimmiten tarvinnut hakea uutta kuntoutustukea ja aloittaa sitä reilun kuukaudenkin vievää peperirumbaa. Alkuun nimittäin kuntoutustuen saanti voi tietää sitä, että paperit seilaavat kuukauden tai reilun, lääkärin kelan ja eläkelaitoksen välillä. Näin minullekin kävi alussa ja jos hakemus laitettiin alulle vaikkapa helmikuussa saattoi päätös k-tuen myöntämisestä tulla vasta maaliskuun lopussa tai jopa huhtikuun alussa. Myöhemmin toiminta muuttui jouhevammaksi ja päätökset tulivat jopa parissa kolmessa viikossa. Tämä vain edellytti sitä, että kaikkien papereiden on oltava kunnossa k-tuen jatkoa haettaessa.

vlad.

Vuokralainen
21.05.2011, 18:48
...

vlad.

Kiitos vastauksestasi.

Mulla nyt on ollut toi hakemus sisällä kuukauden ja on peloteltu, että sen käsittely voi kestää jopa 2-5 kuukautta. Sairauspäivärahani päättyy 31.5, joten vakuutusyhtiö lupasi jouduttaa käsittelyä, mutta niiden lupauksista ei niin tiedä.
3 kuukauden jakso mullekin nyt aluksi on haussa.

Epävarmuus on kyllä aika raastavaa.

eh
21.05.2011, 22:49
En voi väittää, että olisin tässä itse mestari, mutta HIFK näyttää olevan vielä huomattavasti huonompi, joten yritän silti auttaa.

Niin pitkään kun keskityt siihen, missä olet huono, ei mieliala varmasti ainakaan parane. Etsi aktiivisesti sellaisia juttuja, joista nautit, olivat ne sitten mitä tahansa. Urheilu ja liikunta voi tyydyttävää (ja tavoitteellista), vaikkei pyrkisikään huipulle, kulttuuriharrastukset (niin aktiivista tekemistä kuin pelkkänä yleisönä olemista sisältävät) samoin. Toki se auttaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista, mutta toisaalta se "oma porukka" saattaa hyvinkin löytyä vasta sen jälkeen, kun on löytänyt "omat juttunsa".

Minusta on epäreilua ja väärin sanoa HIFK:lle, että "ihmisillä on isompiakin ongelmia". Kyllä nuo tuonkin nimimerkin ongelmat selvästi ovat isoja ja liittyvät itsetuntoon ja persoonallisuuteen, vaikka ne ehkä näyttäytyvätkin lähinnä "saamattomuutena". (Ellei sitten kyseessä ole trolli, mutta jos joku tuollaisen esittämisestä tosiaan saa niin suunnatonta tyydytystä, että sitä kuukausia jaksaa jatkaa, se hänelle suotakoon.)

Trenchtown
21.05.2011, 23:37
Minusta on epäreilua ja väärin sanoa HIFK:lle, että "ihmisillä on isompiakin ongelmia". Kyllä nuo tuonkin nimimerkin ongelmat selvästi ovat isoja ja liittyvät itsetuntoon ja persoonallisuuteen, vaikka ne ehkä näyttäytyvätkin lähinnä "saamattomuutena".

On ehkä väärin sanoa noin, mutta nimimerkki HIFK on avautunut samaa paskaa jo niin monessa eri ketjussa ja saanut tuhat kertaa samat neuvot, että on jo selvää, että neuvot eivät kelpaa. Asiat on tälle kaverille väännetty rautalangasta ja ratakiskosta, mutta kun ei mene perille. Trolli? En halua sellaista syytöstä esittää, mutta nimimerkki HIFK:n viestihistoria saattaa vastata tuohon kysymykseen, mene ja tiedä.

Tein uhkarohkean liikkeen ja lopetin venlafaksiinin. Joku pelotteli, että se ei ole kivaa, tulee sähköiskutuntemuksia ja muuta. Tiputin 225 milligrammasta 150 mg:n jolla menin viikon, jonka jälkeen tiputin 75 mg:n ja taas menin sillä viikon eteenpäin. Sen jälkeen en ole k.o. lääkettä syönyt, lopettaminen oli helppoa. Psykiatri otti vähän nokkiinsa kun noin tein ilman konsultaatiota, mutta keskustelun jälkeen sanoi, että noinhan hänkin sen lopettamisen olisi ohjeistanut tekemään ja että jos tuntuu siltä, ettei tunnu miltään, niin lopettaminen oli oikea liike.

Syy lääkkeen lopettamiseen on sama, jonka takia lopetin aiemmin jonkun SSRI -lääkkeen, jonka nimeä en nyt muista. Vaikka venlafaksiini onkin SNRI, niin samaa paskaa se oli. Mikään ei tuntunut miltään. Ei tuntunut pahalta, eikä hyvältä.

Tällä hetkellä syön pregabaliinia 300 milliä aamulla ja samanlaisen satsin illalla. Tuntuu tämä Lyrica auttavan aika hyvin. 30 mg Opamoxeja hain juuri 200 kappaletta, riittää sellaiset kolme kuukautta. Sama homma Propralin kanssa. Illalla saatan ottaa yhden 25 mg Ketipinorin, että uni tulee.

Lääkitys on melko tukeva, mutta tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaan. Mulla on siinä mielessä käynyt tuuri, että mulla on erinomainen psykiatri. Hänet tapaan seuraavaksi joskus syksyllä, joten kesä pitäisi koittaa mennä ihan keskenään. Mun masennus ei ole enää vaikea, eikä varmaan edes keskivaikea. Enemmänkin sellaista sairasta ahdistusta, mutta siihen nuo lääkkeet sitten auttavat.

Muutama frendi on yllättäen sanonut, että näytän paremmalta, elävältä. Tuntuu hyvältä kuulla tuollaista, kun on tässä suossa niin saatanan pitkään rämpinyt. Välillä oltiin lähes kaulaa myöten suossa, nyt ehkä enää kengät uppoavat. Masennuksesta voi tosiaan nousta, koska jos mä tein niin, niin kuka tahansa voi tehdä niin. Tai siis että se on mahdollista.

Enkä kuvittele, että jee, nyt tää oli tässä. Tiedän miten masennus hiipii huomaamatta takaisin. iloitsen nyt kuitenkin tästä hetkestä.

Ted Raikas
22.05.2011, 00:21
On ehkä väärin sanoa noin, mutta nimimerkki HIFK on avautunut samaa paskaa jo niin monessa eri ketjussa ja saanut tuhat kertaa samat neuvot, että on jo selvää, että neuvot eivät kelpaa. Asiat on tälle kaverille väännetty rautalangasta ja ratakiskosta, mutta kun ei mene perille. Trolli? En halua sellaista syytöstä esittää, mutta nimimerkki HIFK:n viestihistoria saattaa vastata tuohon kysymykseen, mene ja tiedä.

Kyllä ihmisen pitäisi tuon kaiken tämän jälkeen olla valmis ymmärtämään, että ajatustavoissa on jotain vikaa ja se johtuu vakavasta mielenterveydellisestä ongelmasta ja sitä kautta avun piiriin tulisi hakeutua. Itse ainakin luultavasti tälläisen hulabaloon jälkeen tajuaisin sen... toisaalta, ihmisiä ja heidän ymmärryskykyään ei voida verrata. Se, mitä minä tajuan, ei ole sitä mitä joku toinen tajuaa.

Toivon, että HIFK ymmärtäisi yskän ja hakeutuisi apuun, vaikka kovasti väittää, ettei se hyödytä ja auta mitään. Uskallan väittää toisin. Jos taas mies on trolli, niin ei tuo mielentila voi silloinkaan olla ihan kunnossa joten hoitoon hakeutuminen on ratkaisu joka tapauksessa.

HIFK
22.05.2011, 01:59
Niin itse en ole koskaan ennen ollut tällainen, vaan viime keväänä viimeistään intin jälkeen aloin miettimään näitä asioita. Tietysti intin aikanakin tuli näitä juttuja kelattua, mutta nyt intistä päästyä on sellainen herääminen tapahtunut.

Kun intissä olin koko ajan viimeinen ja muut joutuivat koko ajan huolehtimaan minusta, niin silloin tuli se herääminen, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Joka paikassa olin jäljessä kaikkea, joka paikassa joku sai olla huolehtimassa, että olen mukana, oikeassa paikassa, kaikki tavarat mukana, jne. Tästä tuli kouluttajiltakin erikseen sanomista. Voitte vain kuvitella, millainen varusmiespalvelus itsellä oli, kun joka paikassa olin myöhässä, ilman joitain tavaroita, jne.

Koko joukkueelta tuli paskaa palautetta joka päivä, kun asiat olivat omalla kohdallani pielessä. En yksinkertaisesti kyennyt huolehtimaan itsestäni ja tavaroistani. Monen monta kertaa kävi mielessä, että lopetan koko touhun, ei tuossa ollut mitään järkeä.

Nykyään homma on ihan samanlaista. En yksinkertaisesti kykene huolehtimaan itsestäni ja tavaroistani. Monesti saatan mennä tunnille ja huomaan että kaikki tavarat ovat jääneet jonnekkin. Ja sitten niitä hakemaan.

Tuo on vain yksi esimerkki. Intissä myöskin huomasin, kuinka tyhmä oikeasti olenkaan ja että en ikinä edes ollut kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Jälkeenpäin olen huomannut, että se järki ei vain leikkaa useinkaan. Siis tarkoitan sitä, että joudun tyhmyyteni kanssa tekemisiin sen verran usein, ettei se enää ole normaalia. Hyvin harvoin olen nähnyt henkilöä, joka on oikeasti niin kujalla kuin itse.

Intissä huomasin myös itse, että olen todella kujalla. Perusasiat eivät onnistu, kaikkia muita koko ajan jäljessä, jne. Tuon jälkeen tein sitten päätöksen irtisanoutua töistäni. Monen monta kertaa jouduin tekemisiin oman tyhmyyteni takia. Kysymys ei ollut vain siitä, etten hallinnut töitäni, vaan etten hallinnut mitään perusasioitakaan. Jatkuvia laskuvirheitä, päättelyvirheitä, jne. Mitään erikoisia juttuja ei vaadittu, vaan ihan normaaleja juttuja. Tajusin, että koko sen työhistorian ajan olin ollut enemmän kujalla kuin luulinkaan. En enää halunnut jäädä sinne häpeän takia.

Sen jälkeen tein töitä siivoojana, mutta työt eivät vain luonnistuneet. Jälleenkään kyse ei ollut siitä, etten pelkästään olisi ollut kujalla siivoustöissä, vaan että olin kujalla ja ulalla ihan kaikessa muussakin.

Kun ei itsestään ja tavaroistaan kykene huolehtimaan, ei omaa päättelykykyä juuri lainkaan, ei ole mitään pelisilmää eri asioihin, se osaaminen ja asioiden tajuaminen on täysin lapsen tasolla, niin ei vain kykene kovinkaan paljoon.

Jos ihmistä pidetään yleisesti muiden silmissä tyhmänä, jälkeenjääneenä, osaamattomana, junttina, tavaroiden hukkaajana, jne. niin kyllähän se jotain kertoo. Jos tätä tapahtuu yleisesti, niin silloin on pakko myös itsessä olla jotain vikaa. Tiettyjä ihmisiä ei koskaan pidetä vastaavina ja se näkyy. Joillain on yleisesti fiksun maine ja toisilla on yleisesti tyhmän maine.

Itsellä tuo johtuu osittain siitä, että asuin 12 vuotta äitini kanssa kahdestaan. Siis tiiviisti kahdestaan. Välit olivat poikki kaikki sukulaisiin, jne. Kouluun en aina edes päässyt, kun äitini niin kielsi. 12:sta vuoden aikana se suurin kehitys vain meni ohi, mitään en urheillut, mitään en harrastanut, hyvin harvoin tein mitään muuta kuin kattelin telkkaria. Siinä se kaikki kehitys on mennyt.

Isää ei ollut elämässä, ei ollut ketään, joka olisi innoittanut tekemään jotain, kädentaidot ovat olemattomat, koska sitä kehitystä ei lapsena ole tullut, päättelykyky ja liikunnalliset ominaisuudet ovat jääneet kehityksestä pois, jne. Kun lapsena ei ikinä tehnyt mitään, niin se näkyy sitten aikuisena.

Kaikki geenit olen perinyt äidiltäni ja senpä takia niitä miehisiä geenejä ei juurikaan ole. Vaikea on päästä siitä mammanpoikaolemuksesta eroon. Tai ainakin niin paljon kuin haluaisi.

Tuo inttikaverini monella tapaa herätti minut, että sanoi "kaikki on pitäny syöttää, juottaa ja naittaa". Nimenomaan niin. Ja monesti puhui, että kun ei ikinä ole lapsena tai nuorena joutunut mistään huolehtimaan, mitään päätä joutunut käyttämään, niin onko ihme, että on kaikkia muita jäljessä intissäkin? Ei kyllä omasta mielestäni. 12:sta vuoden aikana en juuri ikinä tehnyt läksyjä, arvosanat olivat 5-6:n välillä, koskaan en tehnyt mitään, onko mikään ihme, että nyt aikuisena tilanne on tämä?

Eipä siis paljoa huvita enää korjata tai parantaa mitään, se lapsuuden äärimmäisen tärkeä ja oleellinen kehitysvaihe on mennyt jo. Ikinä ei sitä takaisin enää saa. Ei itseäni enää kiinnosta mikään "aletaan tässä vaiheessa nyt parantamaan asioita". Ja koska tässä ei nyt mitään enää tarvita, niin minun puolestani saa olla viimeinen viesti tähän aiheeseen.

Ehkä turhan paljon hain vain huomiota, enhän oikeastaan mitään apua edes etsinyt. Monesti on vain niin turhautunut ja katkeroitunut olo, että tuntee välttämättömäksi kirjoitella.

Jättikukko
22.05.2011, 02:28
Nimim. HIFK ei ole missään nimessä tyhmä. Tuollaisella itsereflektiolla pitäisi opiskella yliopistossa. Uskon, että "HIFK" on vain ollut tekemisissä väärien ihmisten kanssa. Jos et ole ylioppilas, niin mene aikuislukioon ja mieti siellä, mitä haluat tehdä. Kyky tuollaiseen itseanalyysiin kertoo mielestäni siitä, että sinun pitäisi opiskella jotain, missä pääset tuottamaan tekstiä - sitä todellisuutta, missä elät. Suosittelen esimerkiksi valtiotieteellisiä tai yhteiskuntatieteellisiä opintoja. Siellä ei yleensä pelata numeroilla, vaan nimenomaan analysoidaan kaikkea kaikessa.

Jos aikuislukio on no, no, niin suosittelen erittäin lämpimästi soveltuvuustestejä. Uskoakseni ainakin työkkäri moisia järjestää. Se avaa silmäsi ja sitten ovia. Sitten kun sinulla on tavoite, niin järjestä kaikki tekemisesi sen tavoitteen suuntaisesti. Älä peilaa itseäsi vartijoihin tai joihinkin vitun Securitaksen tiimiesimiehiin - paikkasi on hallinnossa, ei kentällä!

Ted Raikas
22.05.2011, 02:33
Nimim. HIFK ei ole missään nimessä tyhmä.
Niin karulta kuin tämä kuulostaakin, niin sanoisin, että oikeasti tyhmät ihmiset ei yleensä masennu tai ahdistu sosiaalisista tilanteista tai niistä vaatimuksista, mitä yhteiskunta heiltä odottaa. Yleensä näistä asioista oireilevat on hyvinkin tiedostavia tai jopa jollain osa-alueella todella lahjakkaita ja älykkäitä, mutta ehkä eivät ole kyenneet hyödyntämään sitä osa-aluettaan. Se kyvyttömyys sopeutua normeihin muodostaa niitä ongelmia.

Nimimerkki HIFK:n kirjoitustaidoilla yhdistettynä siihen analyyttisyyteen mm. oman itsen suhteen, ei voida todellakaan puhua tyhmästä ihmisestä. Tyhmä ei edes ajattelisi moisia asioita ja vatvoisi niitä.

Valitettava tapaus
22.05.2011, 02:37
Minunkin on hyvin vaikea nähdä nimimerkki HIFK:ta tyhmänä. Tuon tason tekstiä ei niin tyhmä ihminen saa aikaiseksi, kuin väität olevasi.

En ole perehtynyt nimimerkin aikaisempaan kirjoitushistoriaan kovin merkittävästi vaikka sitä ilmeisesti täällä on, mutta tuosta edeltävästä tekstistä paistaa yksi asia. Selkeä tahdon puute. Ja näemmä ihan kaikkiin asioihin.

Tuohon pystyy saamaan apua. Ammattihenkilöiden kanssa on päästävä juttelemaan. Muuten elät koko elämäsi tuossa itsesäälin paskasuossa. Sinun on tehtävä valinta ihan itse. Se on ensimmäinen askel elämässäsi jota sinä ihan itse hallitset.

HIFK
22.05.2011, 12:10
Hyviä neuvoja taas, mutta kyse on edelleen siitä, että itselleni on täysin yksi ja sama, millaista tekstiä kirjoitan. Ei se kiinnosta itseäni yhtään. Hyvin voisin vaihtaa tämän kirjoitustaidon johonkin muuhun tarpeelliseen. Itseäni ei ikinä ole kiinnostanut mikään kirjoittaminen.

Mitkään yhteiskuntatieteelliset jutut sun muu kuuluu ihan samaan hommaan. Ei jaksa kiinnostaa yhtään.

Kyse ei myöskään ole pelkästään mistään numeroista tai päättelykyvystä, vaan ihan kokonaisuudesta. Ei voi olla niin, että lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ovat niitä "vääriä". Silloin on pakko olla myös itsessä jotain vikaa, niin kuin onkin. Jos ihminen saa yleisesti lähes joka paikassa tyhmän leiman, niin silloin on myös jotain vikaa myös itsessä.

Jos normaalissa elämässä oleminen ja pärjääminen tuottaa vaikeuksia, niin ei se johdu niistä vääristä ihmisistä, vaan ihan itsestä. Kun jatkuvasti joutuu vaikeuksiin oman tyhmyytensä kanssa, niin kyllähän se jotain jo kertoo.

Ja itselläni olisi tavoitteita vaikka kuinka ja paljon, mutten kykene niitä enää saavuttamaan. Olen kiinnostunut esim. urheilusta, mutta ne tavoitteet ovat joko menneet jo tai sitten synnynnäiset ominaisuudet estävät sen.

Samoin itseäni kiinnostaisi toimia rauhanturva-ja sotilastehtävissä, mutta heikko varusmiespalvelus ja muutenkin kaikenlainen pärjääminen edes normaalissa elämässä estävät tuon. Ei minua kiinnosta olla missään hallinnossa vaan nimenomaan kentällä, siellä missä rytisee ja siellä missä sitä toimintaa on. Ainoa vaan, että tuollaisista jutuista en voi kuin haaveilla. Ja jos en selviydy edes normaaleista töistä esim. tyhmyyteni takia, niin miten selviäisin mistään hallinnon tehtävistä? Vastuullisuutta ei itselläni ole, en osaa yksinkertaisesti huolehtia itsestäni ja tavaroistani, jne. Niin se vain menee.

Eikä minua kiinnosta olla mikään tyyppi, joka ehkä joskus saa jonkun nörttinaisen itselleni. Siinä vaiheessa voin ihan hyvin olla sitten ilman. Toisilla miehillä on paljon paremmat mahdollisuudet niihin kauniisiin laatunaisiin, ja itselläni pitäisi olla ihan samat. Komeutta lisää, fiksuutta lisää, jne.

Ei minua kiinnosta mitkään opinnot tai jotain alalysointia, nörteille ne. Varsinkin kun tuollaisen aloittaa, niin voi ihan hyvin heittää hyvästit niille kauniille naisille.

Tässä onkin se, että jos tuo kirjoittaminen on vahvuuteni, niin se ei kiinnosta itseäni vähääkään. Sitten ehkä jos nuo muut asiat olisivat kunnossa, niin se olisi varmasti ihan hyvä lisä.

Tuo koulunkäyntiavustajankin työ on itselleni todella huono vaihtoehto. Itselläni kun ei miehisyyttä ole, niin sitten valitsisin jonkun alan, joka on vielä naisvoittoinen. Eikä siinä mitään, jos olisin ollut vaikka niissä rauhanturvatehtävissä sotimassa, niin sitten olisi ihan hyvä. Olisin myös tehnyt edes jotain miesmäistä. Nyt kun mitään tuollaista en ole tehnyt, niin eipä huvita.

Kävin parturissa tuossa tiistaina ja niin monta kertaa olen kuullut ihmisiltä sanottavan, että näytän pikkupojalta. Totta. Itselläni vain on pikkupojan kasvot ja todella vaalea tukka. Kun ne leikkaa lyhyeksi, niin se pienen pieni miehisyyskin lähtee pois. Yrittää siinä sitten olla jotain miestä ja saada niitä kauniita naisia itselleen. Voin sanoa, ettei onnistu.

Mutta onneksi itse kuitenkin tiedän tilanteeni, miten se on. Itse tiedän, kuinka monta kertaa joudun tekemisiin tyhmyyteni takia, itse tiedän, kuinka miesmäinen olen itseni ja muiden silmissä, jne. Ulkopuolisen on vaikea sitä arvioida ja senpä takia aika hölmöjäkin neuvoja tullut. Itse kuitenkin tiedän, mitä haluan ja mihin kykenen.

Ja täällä on eri nimimerkit nähneet vain sen, mitä kirjoitan. Sitten kun tuolla ihan normaalissa elämässä, työelämässä, kavereiden kanssa, vapaa-ajalla, harrastuksissa, jne. näkisitte, niin ihan erilainen käsitys tulisi. Täysin erilainen. On ihan eri tilanne kirjoittaa tänne. Mutta nyt saa olla kyllä viimeinen viesti tähän asiaan liittyen.

Flu
22.05.2011, 13:00
HIFK sinä ole kaikilla mahdollisilla mittareilla luuseri. Sinulta myös puuttuu minkäänlainen ymmärrys millä tasolla kisaat. Normaalit miehet ymmärtävät että jos ei ole ulkonäköä, rahaa tai muutakaan niin laatunaisista ei kannata kisata. Sinun pitää vain hyväksyä tosiasia ja vähentää laatutasoasi. Sinänsä ei ole ihme että kanntat HIFKta. Kun itse ei pysty niin haluaa jotenkin assosiotua jengiin jota "cuulit" ihmiset kanntattaa. Yleensäkin tuntuu että juuri HIFK kerää sinunlaisia kannattajia. No worries. Nyt vain realismia kehään ja voithan kehittää aina tuosta sääliaspektista sinun valttisi naisrintamalla. Ruikuttaminen kun selvästi on ydinosaamisalueesi.

eleven
22.05.2011, 13:36
Nimimerkki HIFK:lla on se ongelma että haaveet ovat ihan eri suunnalla kuin mahdollisuudet sekä vahvuudet. Elämässä voi olla vain yhdellä tavalla onnellinen: siten että hyväksyy sen mitä on. Tämä hyväksyminen ei silti poissulje sitä että voisi pyrkiä myös jollain tavalla muuttumaan.

Itse tunnistan joitain yhteisiä piirteitä HIFK:ssa ja itsessäni; esim. asuin aika pitkään äidin kanssa kahdestaan, ja tiedän mitä tuollainen voi saada aikaan. Äiti voi paapoa, mutta samalla rappeuttaa itsetuntoa kovalla kädella vaikkei tarkoittaisikaan. Ja kun on paapottu, eli ei juuri mitään ole saanut tehdä/joutunut tekemään itse, niin osaaminen monessa asiassa ei ole hirveän hyvällä tasolla. Kuitenkin olen huomannut, että kun vain uskaltaa yrittää ja kokeilla, niin asiat eivät olekaan niin vaikeita loppujen lopuksi. Joskus tulee epäonnistumisia, mutta niitä tulee kaikille eikä niistä kannata ottaa itseensä.

Armeijassa tuli välillä sellaisia hetkiä että kaikki menee pieleen. Selvisin kunnialla sieltä, mutta ymmärrän että tuollainen armeijakokemus voi rappeuttaa aika pahasti itsetuntoa. Siellä kun ei olla hirveän ymmärtäväisiä aina vaan huudetaan vain lujempaa jos jotain menee pieleen, riippuen upseereista toki. Ulkonäöstä puheenollen, itse miehistyin jonkun verran vielä noin parikymppisenäkin. Ennen olin enemmän sellainen luihu nörttipoika, mutta nykyään (olen 24) tulee joskus ihan positiivista kommenttia naisiltakin. Älä siis menetä toivoasi kokonaan vielä tuonkaan suhteen.

Olen myös aika huithapeli, hukkaan tavaroita ja unohtelen asioita. Tuollainenkin asia pitää kuitenkin osata hyväksyä jossain määrin ja ottaa huumorilla. Tehdä parhaansa.

Luultavasti olet saanut eläissäsi sellaisen kokemuksen, että et kelpaa muille sellaisena kuin olet ja nyt et sitten pysty hyväksymään itseäsi sellaisena kuin olet. Sinua on kohdeltu kaltoin etkä ole ansainnut sitä, ja nyt heijastat tuota kohtelua minäkuvaasi. Ainoa mahdollisuus on kuitenkin ymmärtää realiteetit ja pelata niiden mukaan, turha itkeä vaikka jonkun NHL-paikan perään, eihän siitä seuraa mitään hyvää. Jotkut kehuivat itsereflektiotasi, mutta itse en löydä hirveästi kehuttavaa siitä - kyllä objektiiviseen totuuteen kuuluisi paljon enemmän positiivista asiaakin, vaikka asiat olisivat kuinka huonosti.

Vuokralainen
22.05.2011, 22:26
Nyt pitäis löytää jostain motivaatiota ja rytmiä elämään.

Nukkuminen ja makaaminen vain kiinnostaa. Onneksi on edes kerran viikossa tuo terapia. Asioihin keskittyminen on lähes mahdotonta. Tiistaina on pakko saada itsestään sen verran irti, että pääsee ammatinvalinnanohjaukseen työkkäriin keskustelemaan kouluttautumismahdollisuuksista.
Kirjojakin olis kiva lukea, mutta ei vaan pysty keskittymään. Musiikin kuuntelu sentään onnistuu. Tv-ohjelmatkin menee aikalailla ohi.

HIFK
23.05.2011, 00:28
HIFK sinä ole kaikilla mahdollisilla mittareilla luuseri. Sinulta myös puuttuu minkäänlainen ymmärrys millä tasolla kisaat. Normaalit miehet ymmärtävät että jos ei ole ulkonäköä, rahaa tai muutakaan niin laatunaisista ei kannata kisata.

Totta, mutta jos sitten alentaa tuota vaatimustasoa, niin eipä sekään kovin reilua sitten taas ole sitä naisihmistä kohtaan. Tavallaan otan sitten jonkun naisihmisen, kenestä en niin hirveästi välitä, vain koska parempaankaan ei ole mahdollisuuksia. Tavallaan paremman puutteessa. Miltähän mahtaisi siitä naisesta itsessään tuntea? Ei varmaan olisi kovin positiivista.

Naisten suosioon on vaikea päästä jos ei ole niitä ominaisuuksia. Jos ajatellaan, että mies on oikeasti pitkä, komea, fiksu, miehekäs, varakas, hurmaava, tyylikäs, todella aikuismainen, rento, huumorintajuinen, jne. niin kuinka monelle naiselle ei kelpaisi? Tuo kyseinen inttikaverini on juuri niitä kaikkia ja nimenomaan naisten silmissä, joten se suosio on taattu. Hänen ei oikeastaan tarvitse kuin ilmestyä johonkin uuteen paikkaan, niin se naisten hurmio on taattu. Saattaa kuullostaa joltain satujutulta, mutta niin se vain on.

En ole pitkä, komeaksi ei ole ketään sanonut eikä ihaillut, päinvastoin sanotaan, että on pikkupojan kasvot, fiksuksi ei ole ketään sanonut, päinvastoin minua pidetään yleisesti tyhmänä lähes joka paikassa missä minut tunnetaan, miehekkyyttä ei ole ollut juuri kenenkään silmissä, ei omissa eikä muiden, rahaakaan ei ole paljoa mitään, hurmaava en kykene olemaan, kun ei ole huumorintajua, eikä kovinkaan montaa oikeasti kiinnosta, mitä sanon, kun on tyhmät jutut, jne.

Kuten huomaatte, olemme kaksi täysin erilaista persoonaa. Ja sen kyllä huomaa ihan kaikessa. Naisten huomiossa, määrässä, laadussa, ylipäätäänkin ihmisten suhtautumisessa, jne.

Ei voi väittää niin, että on ihan sama mitä muut ajattelevat. Totta kai nimenomaan sillä on suurin merkitys. Se nimenomaan merkitsee, koska se määrittelee, millaiset sitten ovat ne ihmissuhteet. Ja haluaako ihmiset ylipäätään mitään ihmissuhdetta minun kanssa. Sama naisten kanssa. Se naisten huomio riippuu ihan täysin siitä, millaisena he näkevät minut.

Kuten inttikaverini, hän on se todellinen ihmis-ja samalla naismagneetti noiden ominaisuuksien takia. Toiset voivat olla tuollaisia ja minä olen tällainen, en vain hyväksy sitä millään muotoa. Enkä myöskään halua. Olen sitten ennemmin katkera ja todella kateellinen, mutta en todellakaan hyväksy sitä.

En hyväksy itsessäni näitä virheitä ja huonoja ominaisuuksia. Osoitan ainakin itselleni, että nuo asiat eivät ole omalla kohdallani hyväksyttäviä. Ainakin parempi fiilis itselläni on, kun tunnen kateellisuutta ja katkeruutta. Tiedostan siis mitä haluan, eikä tarvitse enää panostaa juuri mihinkään, esim. naisjuttuihin, kun tietää, etteivät ne ole minun juttuni. Tai panostaa esim. mihinkään uusiin vaatteisiin, kun ne eivät kokonaiskuvassa ratkaise enää yhtään mitään.

Eli tämä asia saa minun puolestani olla tässä.

Ted Raikas
23.05.2011, 09:41
Totta, mutta jos sitten alentaa tuota vaatimustasoa, niin eipä sekään kovin reilua sitten taas ole sitä naisihmistä kohtaan. Tavallaan otan sitten jonkun naisihmisen, kenestä en niin hirveästi välitä, vain koska parempaankaan ei ole mahdollisuuksia. Tavallaan paremman puutteessa. Miltähän mahtaisi siitä naisesta itsessään tuntea? Ei varmaan olisi kovin positiivista.

Mistä sinä kuvittelet tietäväsi mitä muiden päässä tasan tarkkaan liikkuu ja mitä he haluavat? Se kyseinen nainen kenties voisi olla ihan onnessaan kun sai sinut. Tai kenties hänellä ei ole itsellään rima sillä tapaa niin korkealla, että kuvittelisi saavansa jonkun urheilijauroksen tai mallipojun. Pinnallistat ja ennen kaikkea yhdenmukaistat naisia pahan kerran. Kyllä heilläkin on erilaisia odotustasoja ja mieltymyksiä. Kaltaisesi tapaus voi olla vaikka kuinka mieluinen turvallinen vaihtoehto. Usko pois. Ei kaikki naisetkaan sentäs samanlaisia ole, vaikka suurin osa nyt onkin kavalia käärmeitä.

Kannattaa oikeasti laskea vaatimustasoa, tai sitten vaihtoehtoisesti olla ruikuttamatta kun ei käy flaksi niiden edustusvosujen™ kanssa ja tyytyä kotona hanskaamiseen.


Eli tämä asia saa minun puolestani olla tässä.
Senku näkis.

HIFK
23.05.2011, 12:14
Mistä sinä kuvittelet tietäväsi mitä muiden päässä tasan tarkkaan liikkuu ja mitä he haluavat? Se kyseinen nainen kenties voisi olla ihan onnessaan kun sai sinut. Tai kenties hänellä ei ole itsellään rima sillä tapaa niin korkealla, että kuvittelisi saavansa jonkun urheilijauroksen tai mallipojun. Pinnallistat ja ennen kaikkea yhdenmukaistat naisia pahan kerran. Kyllä heilläkin on erilaisia odotustasoja ja mieltymyksiä. Kaltaisesi tapaus voi olla vaikka kuinka mieluinen turvallinen vaihtoehto. Usko pois. Ei kaikki naisetkaan sentäs samanlaisia ole, vaikka suurin osa nyt onkin kavalia käärmeitä.


Totta kai voi olla onnessaan, mutta kyse onkin siitä, kiinnostaako kyseinen nainen minua itseäni. Koska hyvin usein käy niin, että jos kuuluu niihin ei-suosittuihin miehiin naisten silmissä, niin ei kannata hirveästi mitään odottaa.

Kun kuitenkin aika samankaltaiset ihmiset ovat keskenään. Se hyljeksitty ja epäsuosittu nainen saa lopulta sitten kumppanin samanlaisesta miehestä. Tälläkin paikkakunnalla on sellaisia naisia, jotka joutuvat olemaan yksin kun ei sitä miestä löydy. Syy löytyy ulkonäöstä, olemuksesta, älyllisestä tasosta, jne. Eli eivät vain kiinnosta muitakaan miehiä. Omalla luokallani oli ylä-asteella tyttö, joka oli täysin omituinen. Ei minkäänlaista ulkonäköä, eikä fiksuutta, jne. Nykyään samanlainen. Tällä hetkellä kyllä seurustelee, mutta täysin samanlaisen miehen kanssa. Kuka vähänkään suositumpi mies ottaisi itselleen tuollaisen naisen?

Ja kyllä baarissa eräs nainen pyysi tanssimaan ja otti yhteyttä Facebookissakin, että lähtisin hänen kanssaan jonnekkin, mutta samanlainen hylkiö on. Ei ulkonäköä, ei älyllistä tasoa, jne. Ei sillä, että olisi minullakaan, mutta vastapuolena sellaiset eivät vain kiinnosta.

Ei tuo yh-äitikään silloin eikä nykyäänkään ole mikään laatunainen, aika perustasoa lopulta. Mutta sellaiseenkaan ei ole mitään mahdollisuuksia. Ottajia kyllä löytyy, ja onpahan hänellä varaa valita se paras.

Kaikki naiset eivät ole samanlaisia totta, mutta monia yhteisiä piirteitä löytyy kuitenkin. Eli kun ajattelee, että miksi oikeasti pitkä, komea, fiksu, miehekäs, varakas, hurmaava, tyylikäs, todella aikuismainen, rento, huumorintajuinen, jne. mies, kuten inttikaverini saa naisilta sitä huomiota koko ajan.

Miksi hänellä on varaa valita? Miksi hän saa naisilta sitä todella suurta huomiota? Miksi hänellä on niitä kauniita laatunaisia(kin) vaikka kuinka paljon? Miksi kauniit ja fiksut naiset tekevät hänelle niitä aloitteita? Miksi kaikki naiset ovat kuin sulaa vahaa hänen kanssaan, missä tahansa hän sitten meneekin? Miksi hän saa koko ajan naisilta ihailevia katseita? Miksi?

Miksi hänellä on noita ominaisuuksia, mutta minulla ei? Miksi hän saa olla tuollainen ja minä en? Miksi minä en ole saanut enkä saa samoja mahdollisuuksia kuin hän? Miksi minun pitää olla päinvastainen kuin hän on?

Melkein aina kun olen jossain ja paikalla on naisia, niin iskee ääretön kateus. Olisi niin paljon helpompaa tilanteessa kuin tilanteessa olla hänenkaltaisensa. Naiset ovat jo sulaa vahaa pelkästään kun näkevät hänet. Kaikki ne ominaisuudet, joista naiset pitävät ja arvostavat miehessä. Eihän todellakaan tarvitse olla samanlainen kuin hän, mutta tuosta näkee, kuinka suosittu mies voi olla naisten ja ihmisten seurassa, on hän sitten missä vain.

Mitään en kykene nykyään tekemään ilman kateutta. Fiksuus, ulkonäkö, miehekkyys, kaikki täysin retuperällä. Ja se näkyy kaikessa. Tuo opettajakin koulussa, kehen olen ihastunut, hyvä kun nykyään kykenee olemaan hänen kanssaan. On todella kova kateus. Kun tuo inttikaverini olisi paikalla, niin tuokin nainen olisi sulaa vahaa vain. Ehkä se ei johtaisi mihinkään suurempaan, mutta se suhtautuminen tuollaiseen mieheen verrattuna itseeni, niin. Sama tuo yh-äiti. Tuolla kaverilla on itselläänkin lapsi, niin se vielä täydentäisi tuon koko homman.

Tuo inttikaveri vain on ihmis-ja naismagneetti. Ja olen hänelle kateellinen enemmän kuin todella paljon. Haluan myös itsekkin samat mahdollisuudet ja ominaisuudet.

Ja en tiedä, kuinka kauan tätä kannattaa enää jatkaa, mutta kun en voi olla mitä haluan, niin sitten tulee vain valitettua. Enhän kenellekkään tuolla julkisesti valita, mutta täällä se on aika helppoa. Haluan ehkä vain tuoda oman surkeuteni esiin koko ajan. Ehkä että kaikki oikeasti näkisivät kuinka huono olen missäkin asiassa. Jossain määrin se helpottaakin oloa, kun saa kehua jotain ketä sen oikeasti ansaitsee ja haukkua sitten taas itseäni, joka sen ansaitsee.

Ötökkä
23.05.2011, 15:55
Ihmeellistä tämä elämä. Muutamassa kuukaudessa olo on parantunut mielettömästi, ja uusien ihmisten ansiosta itsetuntokin on hiukan nostanut päätään. Silti on päiviä, jolloin täytyy väkisin kammeta itsensä sängystä ja yrittää olla ajattelemasta niitä vanhoja juttuja. Sitten on itselläkin tyhmä olo, kun ei vaan millään pääse yli vuosia sitten päättyneistä asioista.

Koulukiusaaminen pitäisi todellakin saada loppumaan, ja tekisi oikeasti mieli itsekin asiaa jotenkin edesauttaa. Hankalaa vaan, kun on itsekin "kaapissa" kyseisen asian kanssa, ja vasta muutaman kuukauden ajan siitä edes pahemmin kenellekään puhumaan. Silti on asioita joista ei vaan ole pystynyt kenellekään edes mainitsemaan.

Lisäksi useimmat tuntuvat pitävän minua jopa positiivisena ihmisenä, harva tietää millaista taistelua pään sisällä voikaan olla, että edes pystyy katsomaan kaveria silmiin. Ihan helvetin tyhmää, mutta kun periaatteessa itsekin oli 12 vuotta sellaisessa asemassa, että ei pahemmin kannattanutkaan ketään ihmistä katsoa, saati sit kuunnella.

Jättikukko
23.05.2011, 16:29
Tuntuu siltä, että "HIFK" ei ole kateellinen inttikavensa ominaisuuksista, vaan inttikaverista itsestään. Hän on kateellinen naisille siitä, että he saavat hengailla ja olla intiimisti tämän inttikaverin kanssa.

Sanotaan tähän vielä toiston vuoksi, että kukaan oikeasti laadukas nainen ei ole sulaa vahaa vartijan edessä. Yksikään vartija ei ole varakas eikä haluttu naisten keskuudessa. Kouluavustaja on huomattavasti hienompi ammatti kuin vartiointiliikkeen tiimiesimies/vuoropäällikkö tms.

Vuokralainen
23.05.2011, 17:10
Ja koska tässä ei nyt mitään enää tarvita, niin minun puolestani saa olla viimeinen viesti tähän aiheeseen.



Mutta nyt saa olla kyllä viimeinen viesti tähän asiaan liittyen.



Eli tämä asia saa minun puolestani olla tässä.


Ja en tiedä, kuinka kauan tätä kannattaa enää jatkaa, mutta kun en voi olla mitä haluan, niin sitten tulee vain valitettua. Enhän kenellekkään tuolla julkisesti valita, mutta täällä se on aika helppoa. Haluan ehkä vain tuoda oman surkeuteni esiin koko ajan. Ehkä että kaikki oikeasti näkisivät kuinka huono olen missäkin asiassa. Jossain määrin se helpottaakin oloa, kun saa kehua jotain ketä sen oikeasti ansaitsee ja haukkua sitten taas itseäni, joka sen ansaitsee.

Haluat lopettaa valittamisen, mutta et haluakaan lopettaa valittamista?
Kerran olet jo myöntänyt itsellesi, että haluat tuoda omaa surkeuttasi esiin jatkuvasti, niin neuvon noin miljoonannen kerran: varaa aika terveyskeskuslääkäriltä ja käy surkuttelemassa itseäsi hänelle ja hän sitten toivottavasti neuvoo sinua asioissa eteenpäin.
Ei ne sinusta siellä lääkärissä heti komeampaa ja fiksumpaa tee, mutta alkaessasi luottamaan itseesi se alkaa näkymään myös ulospäin ja sen kyllä muutkin huomaavat.

Vuokralainen
23.05.2011, 20:49
Eilen tuli Aamusydämellä ohjelmassa keskustelua puolison masennuksesta ja oli kyllä lähimpänä omaa tilannetta, paitsi ettei mulla ole puolisoa, mutta muuten herran tarina osui kyllä hyvin lähelle.

Katsottavissa Yle Areenasta (http://areena.yle.fi/ohjelma/3380).

HIFK
23.05.2011, 22:15
Tuntuu siltä, että "HIFK" ei ole kateellinen inttikavensa ominaisuuksista, vaan inttikaverista itsestään. Hän on kateellinen naisille siitä, että he saavat hengailla ja olla intiimisti tämän inttikaverin kanssa.

Sanotaan tähän vielä toiston vuoksi, että kukaan oikeasti laadukas nainen ei ole sulaa vahaa vartijan edessä. Yksikään vartija ei ole varakas eikä haluttu naisten keskuudessa. Kouluavustaja on huomattavasti hienompi ammatti kuin vartiointiliikkeen tiimiesimies/vuoropäällikkö tms.

Niin siis nimenomaan ole erittäin kateellinen henkilöstä itsessään. Hänen laisensa mies vain saa naisen kuin naisen, koska omistaa niin paljon niitä ominaisuuksia, joista naiset pitävät.

Eihän välttämättä vartija ole mikään arvostettu ammatti, eikä naiset välttämättä niin paljoa erikoista vetoa tunne vartijaan, vaan henkilöön itseensä. Siis siihen inttikaveriin. Monesti sanotaan, että komeus ei auta, jos pää on tyhjä. Mutta entäs sitten, kun komeuden lisäksi on pitkä, fiksu, miehinen ja aikuismainen mies, huumorintajuinen ja hurmaava, tyylikäs, jne? Kuinkas asia sitten onkaan? Voin sanoa, että silloin niitä naisia vain riittää vaikka kuinka ja paljon, ja joukossa on vaikka kuinka paljon niitä kauniita ja fiksuja.

Henkilö itsessään on vain niin naisten mieleen, että itse vain olen äärettömän kateellinen siitä. Jossain ihmisessä vain yhdistyy niin paljon niitä ominaisuuksia, että ihmisiä ja naisia riittää.

Naiset ovat täysin kiinnostuneita tästä miehestä sen kokonaisuuden kannalta. Ihan sama minne meneekin, niin sitä kiinnostusta on. Ja kun oikeasti miettii noita ominaisuuksia, niin kaikki ovat sellaisia, joista naiset pitävät. Ulkonäöstä olemukseen ja sinne korvien väliin. Kun oikeasti edes miettii, ketä nainen ei olisi kiinnostunut.

Vartija on sentään paljon miehisempi ammatti kuin joku onneton kouluavustaja. Täysin naispuolinen ammatti, mutta sopii tietysti itselleni, koska olen enemmän naismainen kuin miesmäinen. Ja se että on johtajatehtävissä ja vetää sitä 3-4 kertaa kovempaa palkkaa, niin siinähän sitä onkin. Ei naiset ole niin kiinnostuneita siitä miehestä pelkän ammatin puolesta, vaan ihan sen kokonaisuuden takia. Helpommin ymmärtäisitte, kun näkisitte kyseisen kaverin ensin.

Eikä ikinä ole käynyt niinkään, että kun olen joku kämänen koulunkäyntiavustaja, niin niitä naisia olisi yhtäkkiä ilmestynyt ja halunnut seuraani, seksiä, seurustelusuhdetta, jne. Kyllä ne on ne ihan muut seikat. Mutta vartijan työssä on lisäksi se univormu, joka tunnetusti vetoaa sekin naisiin. Ja johtava työ, naiset kyllä arvostavat sitä, että mies on johtaja, suunnannäyttäjä, se alfauros. Kyseisellä ihmisellä on valtaa toisiin. Ja hieman eri lailla, kuin itselläni johonkin lapsiin jossain onnettomassa koulussa. Ihan eri asia. Itse en ainakaan arvosta omaa työtäni millään tavoin. Sama kuin tekisi jotain puutarhatöitä, ihan yhtä paljon naisia kyseisessä työssä. Eri asia jos tässä olisi vaikka joku rauhanturvakeikka alla, että osoittaisi edes jotain miehisyyttä.

Monet naiset vain arvostavat tuollaisia ihmisiä ja haluavat niiden suosiota. Tuollaisista laatumiehistä kilpaillaan, eikä itseni kaltaisista hylkiöistä. Ei itselläni ole niitä ominaisuuksia. Laatumiehiä arvostetaan ihmisten keskuudessa muutenkin, niitä kenellä on miehisyyttä, karismaa, tietotaitoa, jne. Ne ovat niitä miehiä, joita arvostetaan sekä naisten että muidenkin ihmisten keskuudessa.

Ja inttikaverini vain on sellainen kaikin puolin. Siinä on vain huikea ero ja sen takia olenkin äärettömän kateellinen ja katkera koko ajan.

Ja totta tietenkin on, että komeus ja ulkonäkö ei riitä, jos siellä korvien välissä ei ole mitään. Mutta jos onkin komeaa ulkonäköä että sekä fiksuutta? Silloinhan siinä on ne molemmat. Ja vaikka se ulkonäkö ei niin hirveästi merkkaakkaan, niin kyllähän naiset aina tykkäävät katsoa myös sitä komeaa miestäkin. Ennemmin komea kuin ruma. Kaiken lisäksi on vielä fiksu ja miehekäs aikuinen mies, eikä mikään lapsellinen pikkupoika, niin lähes joka nainen on myyty sen jälkeen.

Eli kyllähän se ulkonäkö yhdistettynä niihin sisäisiin juttuihin on se kaikkein paras, molemmat ovat silloin enemmän kuin kunnossa. Useimmilla se sitten sitä, että on vain jompaa kumpaa, mutta tuossa miehessä onkin ne molemmat erittäin hyvin kunnossa, ainakin naisten mielestä.

Mutta itse taas, kun olen yleisestikin ihmisten silmissä sekä ruma että tyhmä, niin totta kai kaikki on silloin päinvastaista. En millään kykene samaan lähellekkään. Koska kyllähän se ulkonäkö on se ensimmäinen asia, mikä kiinnittää ihmisessä huomion, ennen kuin sanotaan mitään. Ulkonäkö huomataan ensin. Ja kun se miellyttää, niin naiset alkavat kuunnella sitten sisintä. Ja kun sekin on todella hyvin mallillaan, niin siinähän sitä onkin. Tyhmä pää rumassa ulkokuoressa. Ei jatkoon.

Ja itseäni masentaa nimenomaan tämä epäsuhtaisuus. Itse olen tämmöinen, ja esim. inttikaverini on täysin päinvastainen. Se selittää kaikki mahdolliset erot. Naisten määrässä ja laadussa, työnkuvassa, kyvyissä, tiedoissa, taidoissa, jne. Kun itse ei ole edes perustasoa, niin toiset ovat sitten siellä huipulla jo.

Muhkea
23.05.2011, 22:32
...


Lopeta nyt hyvä mies se uliseminen hyvän sään aikana. Ei tuota jatkuvaa toistamista ja itkemistä jaksa kuunnella enää kuin uudet Jatkoajan käyttäjät.

Jos sinulla on "depressio", kuten ketju osoittaa, niin mene sitten vittu hoitoon. "En kun ei tämä ole mikään oikea vaiva, kuten sotimisesta tullut trauma" No mitä vittua sitten teet täällä, etkä vaikka siinä itsetunto-ongelmat ketjussa?

Ja jos olet kerta niin naismainen kuin annat meidän kaikkien tietää, niin kannattaisiko sinun harkita kohta linkittämäni flash-animaation Sepon keinoa? Seppo opettaa, miten lapsen voi hankkia ilman kumppania.

http://www.riemurasia.net/kaatopaikka/go.php?id=10517

Linkki vie Seppo&Seppo -animaatioon.

Puscutractori
23.05.2011, 22:33
Vartija on sentään paljon miehisempi ammatti kuin joku onneton kouluavustaja. Täysin naispuolinen ammatti, mutta sopii tietysti itselleni, koska olen enemmän naismainen kuin miesmäinen. ... Mutta vartijan työssä on lisäksi se univormu, joka tunnetusti vetoaa sekin naisiin. Ja johtava työ, naiset kyllä arvostavat sitä, että mies on johtaja, suunnannäyttäjä, se alfauros.

Tätä keskustelua hetken aikaa seurattuani päätin tänään tehdä pienen gallupin. Kysyin kymmeneltä tuntemaltani naiselta (kollegoita ja kavereita) lyhyesti, kumpi on seksikkäämpi ammatti miehelle, vartija vai koulunkäyntiavustaja.

Tulos: koulunkäyntiavustaja 9 ääntä, vartija 1 ääni.

Ja mitä vartijan univormuun tulee, yksi nainen totesi ykskantaan: "Maailmassa ei voi olla yhtään naista, johon vartijan univormu vetoaisi. Jotkut lentokapteenit ja poliisit ovat vähän eri juttu..." Aika kärkevä kommenttihan tuo oli, mutten kieltämättä ole itsekään koskaan kuullut, että vartijoiden ulkoasu olisi jotenkin naisiin vetoava juttu. Inttikaverisi ei tosin johtoasemansa vuoksi varmasti univormua käytä, koska 3-4 kertaa koulunkäyntiavustajaa enemmän ansaitsevat johtajat eivät joudu missään univormussa kekkuloimaan vaan istuvat siististi toimistossa puku päällä.

HIFK
23.05.2011, 22:41
Tätä keskustelua hetken aikaa seurattuani päätin tänään tehdä pienen gallupin. Kysyin kymmeneltä tuntemaltani naiselta (kollegoita ja kavereita) lyhyesti, kumpi on seksikkäämpi ammatti miehelle, vartija vai koulunkäyntiavustaja.

Tulos: koulunkäyntiavustaja 9 ääntä, vartija 1 ääni.


Ja siitä huolimatta se vartija saa ne kaikki naiset, koulunkäyntiavustaja taas ei. Eli tässä onkin kyse minusta ja inttikaverista itsessään. Eli kummassa on enemmän niihin naisiin vetoavia juttuja. Eli jos minulla on se ammattietu, niin inttikaverilla taasen on kaikki ulkonäkö, fiksuus, miehuus, yms. ominaisuudet, jonka avulla sitten niitä naisia saadaan ja muutenkin ihmisten mielenkiinto heräämään.

Eli eipä tuo ammatti siis mitään ratkaise, ihan yhtä vähän itselläni on niitä naisia kuin ennenkin. Ja edelleen ihan yhtä tyhmä ja ruma olen muiden silmissä kuin aina ennenkin. Se yleinen taso vain on sen verran iso.

sampio
23.05.2011, 22:44
Pistät nähkaisen kravatin kaulaan ja koppalakin päähän - muuta ei tarvita, siinä on univormua kerrakseen. No, talvella voit laittaa maiharit jalkaan, jos kiillotat ne hyvin.
---

Luulin jo opettaja-ketjun myötä, että kyseessä on ihan tavallinen palstalainen, mutta tää on taas tätä.

Silkkeri
23.05.2011, 22:46
Korkataan nyt pitkällisen stalkkaamisen jälkeen tämä ketju omalta osaltani.

Olen omien laskujeni mukaan sairastanut masennusta kolmisen vuotta. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin, kuten elämässä yleensäkin, mutta lopullinen pohjakosketus tuli puolisen vuotta sitten. Yhä enenevässä määrin en kyennyt juuri mihinkään päätöksentekoon, en saanut mitään aikaiseksi, töistä alkoi kertyä poissaoloja ja lähestulkoon kaiken vapaa-aikani vietin kotona piilossa sosiaalisten tilanteiden tuomaa ahdistusta. Tähän vielä kasvaneet rahaongelmat ja parisuhdekriisi (joka päättyi eroon) ja soppa oli valmis. Vuodenvaihteen tienoilla ryyppäsin noin 2 viikkoa putkeen pahaa oloani kun selvinpäin ei sitä paskaa enää jaksanut. Pari päivää ennen töiden alkua sain rännin katki ja itseni jonkinasteiseen työkuntoon.

No sitä riemua ei kauaa kestänyt. Muutaman päivää olin töissä normaalisti, kunnes eräänä aamuna olin täysin kykenemätön menemään töihin tai ylipäätänsä tekemään yhtään mitään. Vietin seuraavat pari viikkoa vastaamatta puhelimeen ja juttelematta kenellekään. Nukuin lähestulkoon kaikki päivät ja potkut olivat jo ovella, kunnes sain raahauduttua lääkäriin ja diagnoosi tuli vaikeasta masennuksesta kuukauden sairasloman ja lääkityksen kera. Kuukausi meni ja hetken verran jo helpottikin, kunnes koitti paluu töihin ja poissaolokierre sen kun jatkui. Lääkkeet eivät toimineet, vaihdettiin uusiin, lisättiin uusien annostusta, eikä toimi vieläkään. Tällä hetkellä olen kolmatta viikkoa saikulla ja huomenna aika lääkärille jälleen kartoittamaan tilannetta.

Pahinta tässä on täysi ymmärtämättömyys siitä, miksi on niin helvetin paha olla koko ajan ja jatkuva ahdistus päällä. Olen saanut asiat kuntoon elämässäni ihan hyvin ja periaatteessa suurempia huolia ei enää pitäisi olla. Miksi ei sitten tunnu siltä? Täydellinen passiivisuus on ihan arkipäivää, henkilökohtaisesta hygieniasta ja kaupassa käynnistäkin huolehtiminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Ajatus työelämään palaamisesta tuntuu yhä vain kaukaisemmalta. Tästä suosta olisi ihan kiva nousta, mutta aina ei oikein tunnu siltä että se edes onnistuu. Nuo lääkkeet eivät auta mitään ja en usko minkään terapiankaan toimivan omalla kohdallani. Toistin koko talven vain itselleni että "kyllä se siitä kun tulee kesä, valo ja lämpö" ja paskan vitut. Oikeastaan ahdistaa vaan vielä enemmän kun ei ole edes perusteluja enää jatkuvalle sisätiloissa kykkimiselle.

C'est la vie. Onneksi tuli sekä SM-kultaa että MM-kultaa juuri sinä keväänä, kun mikään ei tunnu miltään.

Ötökkä
23.05.2011, 22:50
. Eli eipä tuo ammatti siis mitään ratkaise, ihan yhtä vähän itselläni on niitä naisia kuin ennenkin. Ja edelleen ihan yhtä tyhmä ja ruma olen muiden silmissä kuin aina ennenkin. Se yleinen taso vain on sen verran iso.Ihan oikeasti, naisena voin sanoa että tuo valitus ja itsesääli on juuri se asia, joka kaikki ympäriltä karkottaa.

Jättikukko
23.05.2011, 22:53
Koulunkäyntiavustaja tienaa aika lähelle sen verran kuin vartijakin. Vartija voi saada noin 500 euroa enemmän kuussa tasokorotuksena esimerkiksi esimiesasemansa tai pitkän työkokemuksensa vuoksi. Vartija ei yli kahta tuhatta kuussa tienaa, oli millainen esimies tahansa. Koulunkäyntiavustaja on joka tavalla arvostetumpi ja parempi ammatti kuin vartija. Koulunkäyntiavustaja voi siis pyyhkiä halutessaan perseensä vartijan "univormuun".

Inttikaveri on siis kusettanut. Hän on varmasti kusettanut palkkansa lisäksi myös naisasioitaan.

kiwipilot
23.05.2011, 22:53
Ja siitä huolimatta se vartija saa ne kaikki naiset, koulunkäyntiavustaja taas ei.

Älä viitsi yleistää: jos sinun näköisesi vässykkä kouluavustaja ei saa pesää, se ei todellakaan tarkoita, etteikö muut kouluavustajat pääsisi toosan päälle. Mutta älä huoli, tuskinpa tuosta vartijan kostyymistakaan olisi tässä tapauksessa apua.

Terv. nimim. "Sain joskus pillua kouluavustajana"